RUUDUN TAKANA

Moikka moi ja tervetuloa OO SIELLÄ JOSSAIN MUN -blogiin, tai tarkemmin OSJM 2.0:llaan, sillä ensimmäisen blogini perustin tammikuussa 2011, mutta kuoppasin sen syksyllä 2012. Sen jälkeen pyörittiinkin kahden eri nimen alla ennen alkuperäiseen palaamista, tähän lauseeseen, joka on myös leimattuna mun vasempaan kyynärvarteeni. Seuraajien määrä eri some-kanavissa on kasvanut erityisesti viimeisen vuoden aikana, joten ajattelin, että ehkä mun pitäisi kaiken tän hulabaloon keskellä mainita taas pari sanaa ihan musta itsestäkin.

Ruudun tällä puolen on siis Janna, mutta havahdun myös sanoihin Nanna, äiti ja vaimo. Jälkimmäiseen sanaan vain kuullessani sen Aleksin suusta tulevassa ja Teemu Selänteeltä lähtöisin olevassa "Vaimo, missä kahvi?" -kysymyksessä siitäkin huolimatta, etten osaa keittää kahvia enkä ole virallisesti vaimo. Vielä. Tänä vuonna ikää tulee mittariin 23 vuotta ja taidan olla jo auttamattoman vanha, sillä viime vuonna lopetin ei-enää-ihku Robinin seuraamisen Instagramissa enkä mä välttämättä enää oo kuullut sen uusimpia biisejä saati sitten osaa niitä. Tai ehkä Robin alkaa olla mulle jo vähän turhan vanha, onhan se melkein täysi-ikäinen. Mä en myöskään osaa elää enää ilman seinäkalenteria, jonne merkata tärkeät jutut, joten se jos jokin kertoo vanhenemisesta. Seinäkalenterit on mummoille.

Ton samanikäisen, kahvinsa (olemattoman sellaisen) perään kyselevän miehen lisäksi saman katon alla asuu Uhma-Kukunakin tunnettu, marraskuussa 2013 syntynyt, Juuso ja tämän lokakuussa 2015 syntynyt pikkuveli, pikkuhiljaa toivottavasti ex-koliikki, Eemi - unohtamatta Jane-kissaa, jota Juuso ei turhaan kutsu sekopääksi. Täällä me asustellaan tois pual jokkee, Turussa, 60 neliön kerrostalokolmiossa. Alunperin oon kotoisin pienemmältä paikkakunalta, jossa vastaan tulee pelkkiä tuttuja naamoja ja saman tyypin kanssa on seurustellut sun lisäksi sun paraskaveri, serkku ja sisko. Siltä se ainakin sillon tuntui. Piiri pieni pyöri ja sitä rataa eikä haittaa yhtään, että ne piirit vaihtui äitikavereihin.

Jos ei vielä käynyt ilmi niin paras ystäväni sarkasmi on toisinaan läsnä ja omistan paskan (ja mustan) huumorin, joten musta Aleksin kanssa on hyvä olla ihan vaikka vaan siitä syystä, ettei tarvitse yksin nauraa omille jutuille. Jos se ei naura mun jutuille niin viimeistään sitten sille, miten mä hirnun yksinäni vedet silmissä, koska oon vaan yksinkertaisesti hauska. Vitsejä en kyllä osaa kertoa, sillä ne on aina "Tiiäks mite seittemän norsuu mahtuu autoon? No kolme on ainaki takana, yks ajaa ja yks istu varmaan vieres ja... Emmä kyl muista mis ne kaks on, mut se oli hauska!" -tyylisiä. Lopetin niiden kertomisen, kunnen koskaan muistanut selkeetä loppua.

Mustasta huumorista huolimatta mä oon herkkä, siis to-del-la herkkä. Tunnen ihan liikaa hyvässä ja pahassa, ja muistan muillekin sattuneita, kamalia asioita pitkään. Muistan miten kauppakeskuksen akvaariossa oli kuollut kala ja tirautin pari kyyneltä - ja sehän siis sattui viime vuoden puolella. Vuonna 2011 meidän auton jossain oli hiiri ja se pääsi hyppäämään onnellisesti liikennevaloissa pois. Mä melkein hurrasin sen puolesta, kun näin miten se pääsi kipittämään hankea pitkin kotiin... Kunnes iso lintu tuli ja nappasi sen just samalla hetkellä, kun me lähdettiin niistä valoista. Se on vaivannut mua viimeiset neljä vuotta enkä taida päästä hetkeen yli näkemästäni. Tästä järjettömästä Yhyy, kermaviili jäi yksin kauppaan -herkkyydestä voitte lukea lisää HSP, eli erityisherkkyys - Se tunne, kun tuntee (liikaa) -postauksesta. Toisinaan ihan huvittava juttu, mutta myös aika raskasta.

Puhun monesti aika suoraan, kuten edellisten esimerkkien kohdalla. Onhan nyt kalojen, hiirien ja kermaviilien perään surkuttelu ihan naurettavaa ja kuullostaa lapselliselta, mutta mitä sitten? Valitettavasti mä oon myös se, joka sanoo asioita suoraan muillekin ja siinä missä Aleksi jauhaa kotona mulle, mä sanon herkästi myös siellä paikassa X, missä se jokin asia tulee ilmi. Niin, että täytyykö sun oikeesti miettiä, miks se lapsi käyttäytyy niin, kun sä oot aina antanut ymmärtää, että niin käyttäytyminen on ihan okei? Aleksi liputtaa rauhan säilymiselle ja mä suiden puhtaaksi puhumiselle enkä ihmettele, vaikka se toivoisi mun joskus olevan vähän hiljempaa. Kuten aiemminkin oon maininnut puhun niin, että lauseet jää helposti kesken, koska hyppään jo seuraavaan aiheeseen ja kolmen aiheen päästä palaan siihen alkuperäiseen eikä kukaan enää ole kärryillä siitä, että taas jatkettiin. Oon siis kuulemma kova puhumaan ihan näin muutenkin, mutta itse luovuin kyllä papupata-tittelistä silloin, kun Juuso aloitti lauseilla puhumisen. Juuson nukuessa autossa Aleksi tokaisee mulle päämäärään saapuessa aika usein, että huomasinko taas puhuvani ihan koko matkan, mutta jos en tee sitä, se ihmettelee, kun on niin hiljaista. Sitä meillä harvemmin on, kun joku handlaa sen kälätyksen aina kuitenkin.

Kotona oon siivousfriikki. Aleksin jättäessä vaatteita jonnekin - hups vain! - ne häviää kuin itsestään tämän laatikkoon. Ja vesilasi tiskikaappiin. Ja kahvikuppi tiskikoneeseen, vaikka siitä olisi vielä tarkoitus juoda. Oon tarkka siitä, että talouspaperi pyörii vastapäivään, että keittiön käsipyyhe on suorassa ja että Aleksin(!!) imuroitua vessan matossa tähden sakara on ylöspäin vessaan mentäessä.  Se siis osoittaa Aleksin jäljiltä joka kerta alas ja mä sitten käyn kääntämässä sen maton eikä Aleksi ole edes tiennyt tästä ennen tämän lukemista. Mä oon meillä se, joka katsoo, että näkyvät mausteet on aakkosjärjestyksessä (kuten mun puhelimen kaikki sovelluksetkin), että jääkaapissa tuotteet on oikein päin ja että jokainen niistä on omalla hyllyllään. Kotona asuessa äitillä oli välillä tapana laittaa mun henkarissa olevia vaatteita vääriin paikkoihin varmaan ihan vain kiusallaan, koska tiesi niiden olevan sekä vaatekappale- että värijärjestyksessä. Mut hei, kiitti vielä.
Niistä henkareista löytyi silloin pillifarkkuja, farkkuleggingsejä, huppareita, liivejä ja ihan tavallisia toppeja. Niitä mun kaapista löytyy yhä enkä yhtään ihmettelisi, vaikka kulkisin samoissa vaatteissa, samanlaisissa tennareissa tai varsilenkkareissa ja sama palestiinalaishuivi kaulassa vielä oikeesti aikuisenakin, vaikka kaikkien muka-järjen mukaan aikuiset ei pukeudu huppareihin ja käyttää vain korkokenkiä. Aika monta kertaa oon törmännyt kysymykseen, miltä luulen tatuointien näyttävän, kun oon 60-vuotias ja noh... Mustetta on varmaan vähän vahvistettu ja leimoja otettu ainakin muutama lisää tähän nykyiseen määrään. Iho on luultavasti vähän ruttuisempi ja tatuoinnit sitten ehkäpä sen mukana. Miltä niiden pitäisi näyttää?

Itsestä on niin kovin vaikea sanoa mitään kummallista, mutta koska sä tätä lukiessa selkeestikin oot yhä täällä niin ehkäpä lukaiset muutaman muunkin jutun, ellet vielä oo lukenut. Vaikken pääasiassa itsestäni lätisekkään niin luulen, että teksteistä kuitenkin välittyy se millanen on se mää, joka täällä jauhaa ja ellei muuten niin ainakin Minä-tägin takaa. Ja siis jos mä jotain oon kuluneiden blogivuosien aikana oppinut niin...

"If you don't like me, but still watch everything I do... B*tch, you're a fan."