13.11.2017

HYVÄÄ TAIVASTA

Kulunut kuukausi on ollut kenties pisin kuukausi koskaan. Kuukausi on tuntunut vuodelta, mutta samalla kaikki tuntuu tapahtuneen vasta eilen. Mä oon ollut onnellinen siitä, että oon saanut pitää kaikki läheiset näin pitkään täällä ja viimein särkenyt peilini. Ikävä ei ole koskaan oksettanut näin paljoa eikä kahtia murtunut sydän tunnu juuri miltään tuhansien sirpaleiden jälkeen. 

Oon valvonut öitä seuranani musertava epätietoisuus ja tuntenut surunkyyneleiden muuttuneen helpotuksenkyyneleiksi ja siitä takaisin. Luullut päässeeni kuoren taa turvaan kaikelta, mutta hajonnut kerta toisensa jälkeen uudestaan. Itkenyt sängyn vierellä saamatta sanottua oikein sanaakaan ja koskettanut kättä viimeisen kerran.

Mieli on käynyt tahtomattaankin läpi kaikki yhteiset hetket yksi kerrallaan vuosien varrelta ja mä oon jollain tapaan oppinut vähän omista, pienistä uskonasioista, joita ei koskaan ole ollut tippaakaan. Mulla on ollut hullu kohtaaminen tietyn henkimaailman kanssa. Tunsin asian 150 prosenttisesti, mutta järjellistä selitystä on turha etsiä. 

Lähes kaksi vuotta sitten musta kynsilakka vaihtui valkoiseen ja nyt on tullut hetkellisesti aika palata takaisin mustaan. Oon suunnitellut uuden tatuoinnin ja harjoittelut tekemään perinteiset kiharat sekä lettikiharat suoristusraudalla. Ajan madellessa oon odottanut aika rauhallisin mielin kuoren takana, mutta viimeisenä iltana murtunut jälleen. Mä oon tarkistanut kymmenen kertaa, että tarvittavat laput ovat kasassa ja katsonut sadasti, miten vaatteet ovat alusvaatteita myöden valittuna ja roikkuvat henkareissaan odottaen.

Ensimmäistä kertaa oon kokenut menetyksen, joka tuntuu liian lopulliselta. Oon diagnosoinut itselleni noin sata ja yksi tautia, ja varmistellut ”oireiden” olevan normaaleja. Mä oon kohdannut kuolemanpelon ja ahdistunut siitä, etten tiedä kenen aika on seuraavaksi ja miten pian ajat koittaa. Mieleen on muistunut, miksi oon aikoinani pelännyt rakastaa ja muistan pelätä taas hetken. 

Tuttu nimi ja puhelinnumero löytyy luettelosta, sillä odotan edelleen viestiä tai soittoa. Odotin syntymäpäiville. Jopa hautajaisiin. Odotan yhä ja tuskin lakkaan odottamasta. 

Oon hymyillyt hölmönä tietämättä itkenkö ilosta vai surusta, kun 4-vuotias esikoinen tahtoi piirtää korttiin hymyilevän enkelin vaaleanpunaisen hattaran kanssa. Kysyin tahtooko tämä välittää vielä viimeiset toivotukset ja terveiset, jos kirjoitan mallin ja niin uskomattoman tunneälykäs 4-vee tokaisi: Joo. Kirjoita äiti vaikka, et hy-v-ää ta-i-va-s-ta mum-mi. Ja sitähän me todella toivotaan sulle. Toivotaan enemmän kuin mitään muuta enää.

”Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan. Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.”

4 kommenttia