28.5.2017

IKÄVÄ

Raskaus ja tällä hetkellä 22 viikkoa kestäneet supistukset on rajoittaneet menemistä ja tekemistä, ja fyysisestä kivusta on tullut tirautettua muutama kyynel, mutta henkiset kivut ovat välillä itkettäneet niin, ettei turhautumisitkusta ole tahtonut tulla loppua. Tahdon lapseni takaisin. Tai onhan ne täällä. Oikeastaan mä taidan tahtoa takaisin itseni. Lapset on 200% läsnä, mutta musta paikalla on varmaan korkeintaan 50%. En edes muista milloin olisin istunut täysillä poikien leikeissä. Ehkä helmikuussa? Me ollaan luettu, piirrelty ja vähän askarreltu. Ollaan maalattu ja tehty palapelejä, mutta siihen se jää. Kuluneen viikon aikana sain todistaa kotiäidin hurjaa luovuudeen määrää, kun poliisileikeistä puuttui vilkut ja kymmenessä sekunnissa keksin miten me sellaiset tehdään. Sitä onnellisuuden määrää, kun istuttiin keittiön pöydän viereen ja molemmat sai omien taitojen mukaan askarrella omat vilkkuhattunsa. Ja se onni, joka näkyi poliisien vilkkuhatut päässä potkuautolla ja -mopolla ajavien pienten poikien silmissä. Siinä hetkessä mulle iski niin hirvittävän huono omatunto ja ikävä siitä, etten pysty tarjoamaan sitä samaa iloa muissa leikeissä, joihin tiedän mua odotettavan. On niin ikävä niitä arjen pieniä hetkiä. Tänään on raskausviikko 35+0 ja jos mun liikuntakyky on supistuksia lukuun ottamatta vielä kahden viikon päästä yhtä loistava mitä nyt niin mä haluan laahustaa lähikauppaan jätskille koko perheen kanssa ja tehdä saman uudelleen esikoisen kanssa heti vauvan synnyttyä. Kun mulla on vaan niin kova ikävä kaikkea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti