30.3.2017

SANO SE ÄÄNEEN

Monna treenaa -blogin Monna heitti tammikuussa (upsss..) kommenttia, ja ehdotti, että kirjoittaisin synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei välttämättä tule puhuttua niin paljoa. Postaus on ollut luonnoksissa siitä asti, mutta nyt kun oon kirjoitellut useampia postauksia valmiiksi, päätin ryhtyä myös tähän. Kertoa asioista, joista neuvoloissakin pysytään hiljaa, koska odottavat äidit saattaa kokea kerrotut asiat pelotteluna ja tunnelman pilaamisena. Mä en tahdo pelotella enkä pilata tunnelmaa vaan kertoa faktat faktoina. Sanoa ne ääneen. Monnan oman Miksi näistä asioista ei puhuta? -postauksen voit lukea täältä.

1) Vessassa käyminen

Aika pian synnytyksen jälkeen, jo ennen osastolle pääsyä, synnytyksen hoitanut kätilö kehottaa menemään vessaan ja vaatii tästä raporttia - niin ainakin mun kohdalla jo kahdesti. Mulla ei ole ollut tän suhteen ongelmia, mutta aina pissaaminen ei onnistu ja tällöin voidaan joutua katetroimaan. Kivutonta vessassa käyminen ei kuitenkaan ole, vaan ensimmäisellä kerralla kirvely oli helvetillistä ja vielä viikkojenkin päästä mun oli helpotettava pissalla käymistä suihkuttelemalla samalla alapäätä käsisuihkulla. Se ei poistanut kirvelyä, mutta teki toimituksesta helpompaa ja pärjäilin puremalla hampaita yhteen. Musta tätä on kuitenkin turha jännittää etukäteen, sillä toisen kohdalla en tarvinnut käsisuihkua missään vaiheessa, vaikka repeämät oli ensimmäistä kertaa pahemmat. Vatsantoiminnan kanssakaan en muista olleen ongelmia, mutta varauduin siihen ja söin kuivattuja luumuja ennaltaehkäisevästi. Kun synnytyksessä on tuntunut siltä, että berberistä on puskemassa vesimeloni, saattaa ulostaminen tuntua vähän omituiselta synnytyksen jälkeen.

2) Jälkivuoto ja -supistukset

Jälkivuodon määrä ja kesto on tosi yksilöllistä. Esikoisesta kuljin pitkään sairaalan ylisuurissa vaippasiteissä ja vessareissujen aikaan WC-pönttö näytti teurastamolta. Toisen kohdalla pääsin paljon helpommalla, jälkivuoto oli niukempaa kuin tavalliset kuukautiset ja mä vain odotin, milloin homma räjähtää käsiin - tai housuihin. Synnytyksestä oli vain vuorokausi, kun vaihdoin vaippojen tilalle ihan tavallisen kuukautissiteen. Jälkisupistukset puolestaan on niitä, joita mä myönnän pelkääväni itsekin. Supistukset siis saattaa jatkua vielä synnytyksen jälkeen ja esikoisen kohdalla nää on usein tosi iisejä, mutta pahenee lapsi lapselta. Toisen kohdalla kipu tuntui järjettömältä ja vähän väliä rimpauttelin kelloa pyytäen hoitajia tuomaan lisää särkylääkettä. Luomusynnytyksestä huolimatta tunsin jälkisupistukset paljon kipeämmin kuin itse synnytyssupistukset. Pahimpia jälkisupistukset olivat imetyksen aikana ja toisen kanssa niitä kesti tuskalliset neljä päivää.

3) Muut kivut

Tääkin mulla rajoittuu vain ensimmäiseen kokemukseen, mutta silloin mä en istunut lähemmäs kuukauteen kunnolla. Istuin aina hitaasti ihan reunalle, varovasti hivuttauduin paremmin ja ylös pääseminen oli työn takana. Kävely sentään onnistui, vaikka sekin oli hidasta ja varovaista. Jokainen yskäisy ja aivastus tuntui koko kropassa. Kivut ei kuitenkaan ole välttämättömiä, sillä toisella kerralla istuin heti synnytyksen jälkeen ilman pienintäkään ongelmaa ja pientä huimausta lukuun ottamatta olisin ollut saman vuorokauden aikana valmis vaikka lenkille.

4) Negatiiviset tunteet imetyksen aikana

D-MER on lyhenne sanoista Dysphoric Milk Ejection Reflex. D-MER on hormonien kontrolloiva reflexi, joka aiheuttaa imettävälle äidille negatiivisia tunteita imetykseen liittyen. Mä oon rakastanut imetystä kummallakin kerralla, mutta toisella kertaa mulle tuli toisinaan ihan suunnaton ärsytys vauvaa ja imetystä kohtaan. Sillä hetkellä kävi mielessä, että minkä ihmeen takia oon ikinä ryhtynyt imettämään ja seuraavan minuutin kuluttua olin vain hämmentynyt siitä, miten saatoin ajatella niin. Enemmän D-MER:istä löytyy täältä.

5) Maito ei nouse heti, mutta se riittää

Ensimmäisellä kerralla maito nousi heti sairaalassa, mutta toisella kertaa se nousi kunnolla vasta neljäntenä päivänä synnytyksestä, kun me oltiin oltu jo reilu vuorokausi kotona. Moni ajattelee, ettei maito riitä ja päättää heti siirtyä lisämaitoon, mutta vuorokauden ikäisen vauvan vatsa on vain viinirypäleen kokoinen ja täyttyy 5 - 7 millilitrasta. Kahden vuorokauden ikäisen vauvan mansikan kokoinen vatsa puolestaan täyttyy 22 - 27 millilitrasta. Vaikka rinnat tuntuvat täysin tyhjiltä eikä maitoa tule välttämättä edes puristamalla, vastasyntyneen imuteho on usein niin suuri, että tämä saa kyllä tarvitsemansa. Tää on yksi niistä syistä, miksi toivon mahdollisimman nopeaa kotiutumista. Mä uskon, että tutussa ja kotoisassa ympäristössä maitokin nousee herkemmin mitä sairaalaympäristössä. Maidonnousua voi helposti edistää myös pitämällä vauvaa mahdollisimman paljon ihokontaktissa.

6) Maidonnousukin sattuu

Mä oon ollut onnellisessa asemassa sen suhteen, että itse imetys ei ole kummallakaan kerralla sattunut, vaikka oon kuullut paljon juttua siitäkin. Täysin kivutta en oo kuitenkaan päässyt, sillä maidonnousu on ollut kivuliasta molemmilla kerroilla eikä pelkästään heti synnytyksen jälkeen vaan myös myöhemmin. Tavallista pidemmät imetysvälit tuntuu heti ja välillä on pitäny puristella liiemmät maidot pois, jotta pieninkin hipaisu tisseihin ei ole saanut niissä tuntumaan siltä, että vesi-ilmapalloa tökätään neulalla kohtalokkain seurauksin.

Hyytelövatsa kaksi päivää synnytyksestä, jälkivuoto, jälkisupistukset, tyhjät tissit. Fakta.

7) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jatkuvasti iholla roikkuva vauva ehkä jopa ärsyttää, mutta sen kestäminen kannattaa, jos toivoo imetyksen jatkuvan. Mä oon molempien kanssa luullut  kymmeniä kertoja, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta oon ollut väärässä. Jos saan kokea imetyksen vielä kolmannen kerran niin tää on asia, jonka toivon itsekin muistavani.

8) Kroppa tuntuu vieraalta

Vaikka moni rakastaa raskausvatsaansa ja saattaa tykätä muuttuneesta kehostaan jopa enemmän kuin ennen, kaipuu entiseen voi iskeä. Mä tykkään mahastani, mutta etenkin viime viikkojen aikana oon alkanut jo kaipaamaan sitä, että vaatteet sopii päälle. Nyt tuntuu siltä, että mun kehoni omistaa joku muu ja kaipaan jo omaa vapautta sen suhteen. Synnytyksen jälkeen olo on vapautuneempi eikä suihkuverho hyökkää enää uhkaavasti kimppuun, mutta kroppa tuntuu yhä vieraalta. Mun keho on vetänyt ihan uskomattoman 53 kiloa -> 70 kiloa -> 55 kiloa -> 67 kiloa -> 52 kiloa -> tämän hetken paino -rundin neljässä vuodessa ja musta se on pystynyt ihmeisiin. Mahasta löytyy toistaiseksi huikeat kaksi, noin sentin mittaista raskausarpea aiempien raskauksien jäljiltä ja vaikka oon lähtenyt synnäriltä hyytelövatsani kanssa, on kaikki vanhat vaatteet sujahtaneet heittämällä päälle parin kuukauden sisällä. Entiset mitat ei kuitenkaan tarkoita entistä kroppaa eikä muutokset välttämättä näy vieraan silmissä, mutta jokainen tuntee oman kehonsa parhaiten ja näkee ja tuntee pienimmätkin erot. Muut on aina nähneet mussa sen huippupalautujan, vaikka mulle mä en ole ollut vielä mä. Tiedän, että etenkin tän asian kanssa mulla tulee olemaan paljon työstämistä, mutta koitan antaa ajatuksille aikaa ja totutella niihin muutoksiin, jotka kolmas raskaus jättää jälkeensä. Tahtoisin vielä joku päivä katsoa ihaillen peiliin ja todeta, että vitsi, mulla on kolme lasta ja näytän silti tältä!

9) Arvet eivät rajoitu raskausaikaan

Mun viralliset raskausarvet rajoittuvat peppuun ja niihin äsken mainittuun kahteen, noin sentin mittaiseen arpeen alavatsalla. Moni odottaa arpia kauhulla ja huokaiseen synnytyksen jälkeen selvinneensä, vaikka niitä voi ilmetä ihan kuten tavallisestikin ei-raskaana. Suurimmat arvet mulle ilmestyi vasta synnytyksen jälkeisenä parina päivänä, kun maito nousi vauhdilla ja jo raskausaikana monta kokoa kasvaneet rinnat kasvoivat vielä entisestään. Mitä täydemmät tissit olivat, sitä pidemmälle arvet loistivat. Nyt kolme vuotta myöhemmin ne on niin haalenneet, etten osaa enää edes kiinnittää huomiota, en oikeastaan edes tiedä onko niitä lainkaan näkyvillä. Älä siis järkyty, jos joku kerta bongaat arvokkaita imetysarpia.

10) Olet pian kalju

Okei, ehkä vähän liioiteltua, mutta joskus musta tuntuu siltä. Neljän vuoden katkeamaton raskaus - imetys - raskaus - imetys - raskaus -ketju nimittäin näkyy hiuksissa. Hiuksia löytyy todellakin joka puolelta ja välillä oon miettinyt, miten niitä on päässä enää yhtäkään. Toisaalta uutta hiusta kasvaa ihan järjettömästi. Päälaen ja otsan lisäksi voin jaotella hiuksia mistä tahansa kohdasta ja väleissä on ihan varmasti paljon muuta fledaa lyhyempää, uutta hiusta. Tuskin maltan odottaa, että kun nykyinen reuhka toipuu edellisestä imetyksestä ja kasvaa siedettävään mittaan, ollaankin jo siinä vaiheessa seuraavaa imetystä, että tukka tippuu taas ja päästä harottaa kummallisia, lyhyitä tuppoja. Looks like a tarhapöllö.

11) Vauvavuosi voi olla raskas koko perheelle

Kirjoitin hetki sitten aiheesta postauksen Älä eroa vauvavuonna, joten en jaksa näpytellä samoja asioita uudestaan, mutta teksti löytyy linkin takaa. Musta etenkin monissa blogeissa vedetään aika pintaliidolla, joten vauvavuodesta saattaa helposti saada turhan ruusuisen kuvan, kun tahdotaan tuoda esille vai ne hyvätkivathauskat, positiiviset jutut.

12) Isän ja vauvan välisen suhteen kehittyminen saattaa viedä aikansa

Ja mä oon henkilökohtaisesti sitä mieltä, että äidit odottaa iseiltä ehkä vähän liikaa liian pian. Toki suhde ei voi edes kehittyä, jos sille ei anneta mahdollisuutta, mutta mahdollisuudesta huolimatta se voi viedä aikansa. Äidit on saaneet yhdeksän kuukauden ajan tuntea kaikki tunnettavissa olevat liikkeet ja jopa vauvan hikan. 24/7 yhdessä oleminen on luonut täysin erilaisen suhteen ja iseille vauva on syntyessään usein vieraampi. Imetyskin lähentää äitiä ja vauvaa, ja vahvistaa sidettä entisestään siinä missä isä jää ulkopuoliseksi. Mä en tietenkään voi sanoa, miten esimerkiksi Aleksi on kokenut nää jutut, mutta väitän, että mun suhde poikiin on ollut ensimmäisten viikkojen aikana vahvempi ja tän vahvistunut siitä pikkuhiljaa sitä mukaan kun pojatkin on muuttuneet enemmän itsenäisemmiksi eivätkä oo enää olleet mun kanssa niin yhtä. Ei toi sitä kyllä myönnä, mutta mä oon kaikesta huolimatta nähnyt sen ylpeyden ja omanlaisen siteen salissa ollessa, kun pojat on olleet ensimmäisiä kertoja isin paidan sisällä tai kun tää on pitänyt niitä osastolla sylissä. Vähän ehkä jopa jännittää näkyykö kolmannen kanssa eroja. Tuntuuko siltä, että isän ja tyttären välit lämpenee hitaammin vai mahtaakohan neiti kietoa suvun miehet heti pikkusormensa ympärille?

13) Ikävätkin ajatukset on sallittuja

Ihan kaikki. Nostanpa taas kerran esille The Koliikin, joka vaivasi meillä 4,5 kuukautta. Niiden kuukausien aikana katsoin itkevää E:tä toivoen niin monesti, että voisin vain päästä siitä pienestä eroon tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessa kurkkua alkaa yhä puristaa ja tekee vain mieli sulkea silmät. Ikävät ajatukset on sallittuja, liittyivät ne sitten synnytykseen, vauvaan, imetykseen, puolisoon tai mihin tahansa. Väsymys on okei, masennus on okei. Mä oon siitä syvältä, etten osaa puhua asioista vaan pidän ne lähes aina sisälläni siihen asti, että tilanne X on ohi. Oikeastaan ensimmäisiä kertoja, jolloin oon joutunut kohtaamaan tilanteen, oli juurikin tää yllättänyt kolmas raskaus, josta kävin juttelemassa neuvolassa. Kirjoittaminen on kai paljon enemmän mun juttu (siksihän tää blogikin - mulle, teille) ja sinne neuvolaankin menin kirjoittamani lappuni kanssa. Jos mä jotain oon oppinut niin sen, että hyvien juttujen lisäksi juurikin kaikista niistä ikävistä asioista kannattaa puhua. Jos ei suoraan kasvotusten niin ehkä netissä tai kirjoittamalla muuten. Tilanne ei välttämättä mene sillä ohi, mutta oma paha olo helpottuu huomattavasti, kun saa kaiken ikävän ulos. Mulle blogi on ollut monen monta kertaa aika suuri henkireikä, sillä joka kerta kun mä olen itkeskellyt asioita yksin mielessäni ja päätän vihdoin purkaa kaiken ulos, saan huomata sen, etten oo missään vaiheessa ollut yksin, vaikka olisin niin kuvitellut. Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ei ilojen eikä surujen kanssa.

Tiheän imun kausi, vieras kroppa kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, koliikki, ikävät ajatukset. Fakta.

12 kommenttia

  1. Tosi hyvä kirjoitus! Tällaista olisin kaivannut, kun esikoiseni syntyi, tiiviisti ja selkeästi yhdessä paketissa.

    Eteenkään ensimmäisen kohdalla voi kaikki tuo tulla ihan puskista. Ja silloin on hyvä, että joku on uskaltanut sanoa kokeneensa ja ajatelleensa samalla tavalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Musta tuntu aluks turhalta listata näitä, kun kaikki on nyt niin itsestäänselvyyksiä, mut julkasin sit just siinä toivossa, et joku esikoistaan odottava ei oo tietonen kaikesta tästä. Ei tainnu olla mullekaan selviä juttuja neljä vuotta sit. :)

      Poista
  2. Tosi hyvä postaus! Tää pitäisi jakaa kakille esikoista odottaville :)

    Kohtaan yks voisin kertoa että esikoisen aikaan sain melkein riippuvuuden ulostuslääkkeeseen koska pelkäsin sitä niin kamalasti ja oli helpompaa kun sitä eu tarvinnut yhtään ponnistaa ulos, nyt toisen lapsen kohdalla jälleen ulostuslääke apuna mutta voisin kokeilla jättää sen aikaisemmin pois..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä en tarvinnu lääkettä, mut muistan kyllä sen jännityksen, kunnei oikein tienny mitä tulee ja mistä tulee. :D Toivottavasti poisjättäminen sujuu helposti. :)

      Poista
  3. Ei vitsit, ihan kun olisin itse melkein tämän kirjottanut. Oli kyllä hyvä teksti! Olis ollut todella kiva lukea tällänen ei-niin kaunisteltu versio siitä mitä tuleman pitää, ennen lapsen saantia, niin ei olis niin moni asia tullut täytenä yllätyksenä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Joo mä oisin kaipaillu ihan samaa sillon!

      Poista
  4. Tosi hyvä postaus ja tärkeitä asioita. Ai että, muistan ikuisesti, miten eka vessakäynti pelotti! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hahhaha, mua jännittää jo nyt tän kolmannenkin kanssa se. :D

      Poista
  5. Anonyymi2/4/17 00:01

    Siis jälleen kerran - mahtava kirjoitus!👌 Tää pitäs ehdottomasti näyttää jokaiselle esikoista odottavalle, selkenee monikin asia! Asiasta täysin poiketen, kun olis muuttamassa aivan eri kaupungista turkuun - mitä alueita ehdottaisit? Sellaisi lapsiperheelle soveltuvia☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, kiitos! Me ollaan asuttu nyt vuodesta 2013 läntisellä puolella ja kun alettiin viimeks etsii kämppää niin tahdottiin pysyä ehdottomasti tällä 20320-alueella. :) Lisäks moni tuttu asuu Ilpoisissa/Ispoisissa/Haritussa, missä kuulemma tosi jees. Lähinnä pitäisin mielessä, et välttelisin Pansiota ja Pernoa, Varissuota ja Laustetta, ja Runosmäessä Lipunkantajankadun kerrostaloja ja Savonkedonkadun luhtitaloja. :D Tietty just vaikka Varissuolla on joittenki mielestä myös hyviä katuja, mut mä en tiedä niistä sen enempää. Yleisesti noi tuntuu kuitenkin olevan ne, missä on paljon kämppiä vapaana eikä ne välttämättä hirveen hyvin mee. Kohmosta tykkäsin kotona asuessa myös ja mietittiin joskus sinne muuttamista, mut täällä palvelut on vähän lähempänä ja pikkusen paremmat kulkuyhteydet (enemmän busseja useampaan suunraan).

      Poista
  6. Anonyymi2/4/17 09:34

    Siis suuret kiitokset kattavasta vastauksesta! Auttoi aivan todella todella paljon!☺ joskus jos sattumalta törmättäs vaikka tyyliin leikkipuistossa, tarjoan sulle kaffet, niin kiitollinen oon!🙈

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi eikä, kiva vaan jos oli apua! 🙊 Kahvia en juo, joten ihan hymy riittää. 🙌🏻😁

      Poista