13.3.2017

ÄLÄ EROA VAUVAVUONNA

Meillä paikallisten äitien ryhmässä on musta huippu juttu, kun voi halutessaan kysyä aroista asioista anonyymisti ylläpitäjän kautta. Erääseen anonyymin keskusteluun sateli tässä joku aika sitten yksittäisiä "Itse en katselis hetkeäkään tollasta." ja "Laita se mies pihalle, NYT HETI!" -neuvoja ja mä vähän ehkä hämmennyin niistä. Eikö näillä kommentoijilla ollut lainkaan omakohtaista kokemusta ja olisiko niillä edelleen sama mielipide, jos tilanne sattuisi omalle kohdalle? Onko ihmiset oikeesti valmiita luovuttamaan ja eroamaan niin helposti vauvavuoden aikana ongelmien sattuessa eteen vai onko kyse vain siitä, että on helpommin kommentoitu kuin tehty? Kommentoin kyseiseen päivitykseen, että meillä erojen syitä olisi ollut jo kaksi ja kun mä puhuin kahdesta, puhuin vauvavuosista. En siitä, että olisi ollut kaksi riitaa tai ongelmaa, joiden takia olisi ollut syy erota, ehei, niihin tuskin riittää edes 200.

Ehkä muistatte, kun esikoisen vauvavuoden loputtua kirjoitin postauksen Kun vauva tuli taloon? Mä muistan ja muistan ihan helvetin hyvin ne ensimmäiset kuukaudet, joista meillä Aleksin kanssa on kai edelleen kovin erilaiset muistikuvat. Muistan miten väsynyt olin hoitamaan niin paljon yksin ja mun teki vaan mieli pakata ja lähteä. Teki mieli huutaa toiselle, että mee äläkä koskaan enää tuu mun silmien eteen, saatoin huutaakin. Vaikka mä toisaalta olin valmis tekemään sen, joku mun sisällä halusi selvitä siitä pariskuntana ja perheenä, jonka ehjänä pysymisen eteen oon vuosi vuodelta ollut valmis tekemään enemmän. Suljin silmät ja toivoin, että aika kuluisi.

En edes muista kauanko vaihetta kesti, mutta siitä selvittiin kun mun äiti ihan tavallisena päivänä soitti ja kyseli kuulumisia. Olin niin turhautunut, että romahdin ja itkin. Mun äiti muistaakseni viestitteli Aleksin äidille ja tää taas muistaakseni sekä mulle, että Aleksille. Kun mun lisäksi joku muu yritti takoa tälle järkeä, pystyin sanomaan, että jos seuraavien kuukausien aikana ei tapahtuisi muutosta, mä tulisin pärjäämään paremmin yksin. Olin katsellut juttua jo väsymyksen mittakaavassa pitkään, mutta silti en ollut valmis heittämään ulos just sillä sekunnilla tai edes seuraavana päivänä, vaan antamaan aikaa. Jos äitien puhe ei olisi tehonnut niin ehkä ne ois saaneet mut vielä avaamaan suuni neuvolassa. Kun mä tuolloin kirjoitin postauksen, sain kommenttia siitä, miten tutulta teksti kuulosti ja sen mä kerroin myös anonyymille - tahdoin muistuttaa siitä, ettei tää ollut tilanteessa yksin.

Mä en voi painottaa liikaa sitä, ettei vauvavuonna tule erota liian helposti. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa, mutta puhukaa, puhukaa, puhukaa. Omille ystäville, miehen ystäville, yhteisille ystäville, omille vanhemmille, neuvolaan. Puhukaa yhdessä, toisillenne. Jos se ei auta niin ihan sama kenelle, mutta jollekkin, josta vois olla apua, jos sun sanalles ei anneta painoarvoa. En voi tietää onko muiden kohdalla sen enempää oikein yrittää vielä jatkaa kun erotakaan. Ei kukaan voi tietää, vaikka miten ois kokenut saman. Kengät on aina erit. Sen väsymyksen ja turhautumisen keskellä on kuitenkin ehkä vaikea hahmottaa itse mitä oikeesti vielä jaksaa ja mitä ei. Onko oikeesti jo helpompi päästää irti vai nähdä vielä vähän suhteen eteen. En sano, etteikö vauvavuonna saisi kukaan koskaan erota. Se on ihan okei, kunhan tietää itse tehneensä kaiken sen mitä omalla kohdalla on valmis tekemään. Toivon vaan, ettei kukaan väsynyt sekoita päätään enempää irrallisilla "Jätä se!" -kommenteilla, koska just niihin mä varmaan olisin seonnut lopullisesti.

Meillä tilanne meni ohi, mutta sen jälkeen on ollut monta hetkeä, jolloin oon aatellut, etten jaksa selvitä taas siitäkin. Se esikoinen on nyt reilu 3-vuotias, perheeseen on syntymässä kesällä kolmas lapsi ja ihan se sama mies on mukana yhä - ihan saman katon alla missä mekin, ihan samanlaisessa roolissa missä mäkin. On ollut alamäkiä ja tehnyt mieli erota. En tiedä mitä mulla ois nyt kaiken tän tilalla, jos oisin tai oltaisiin luovutettu silloin tai sen jälkeen, mutta haluun uskoa, että kyllä mua kaduttaisi, etten ois tehnyt meidän perheen eteen kaikkeani. Nyt mä oon tehnyt ja tuun taatusti tekemään jatkossakin.

Kun tää kolmas tästä kesän kuluessa syntyy niin mä oon varma, ettei päästä helpolla sillonkaan. Lapsi on aina iso muutos koko perheelle, oli kyse ensimmäisestä tai viidennestä lapsesta, ja isän suhde vastasyntyneeseen vahvistuu usein äitiä myöhemmin - ihan ymmärrettävistä syistä.

"Itse en katselis hetkeäkään tollasta." on aina helpompi kuin talloa polku umpitiestä. Lapset ei ikinä saa olla ainoa syy pysyä yhdessä, mutta niiden on hyvä olla syy yrittää kovemmin. Kukaan ei pysty pelastamaan suhdetta tai perhettä yksin, mutta joku ulkopuolisempi voi saada toisen tajuamaan sen, mitä on menetettävissä. Jos mulla olisi vaikeaa ja elämä alkaisi heittelehtiä perhe-elämän ulkopuolelle, mä en haluaisi toisen olevan valmis laittamaan mua pihalle "nyt heti". Jos sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jonka takia Aleksi olisi vauvan kanssa läheisempi, mä en toivoisi tän vievän lapsia multa vain kauemmas.

Toiset kokee tehneensä kaikkensa, kun on yrittänyt yksin. Toiset haluaa käyttää kaiken mahdollisen avun. Mä en tarvitse avioliittoa vannoakseni, että pysyn parhaani mukaan tässä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Oon helpottunut siitä, että kaksi vauvavuotta on jo takana, mutta myös maailman onnellisin siitä, että saadaan kokea vielä yks parisuhdetta koetteleva vuosi kaupan päälle. Mulle se tulee tarkoittamaan sitä, että tuun kääntämään vaikka jokaisen pikkukiven perheen eteen, jos se sitä vaatii. Tiedän liian hyvin mitä vaikeuksien jälkeen voi koittaa ja se on jotain mistä mä en oo valmis luopumaan niin kauan kun mulla on yksikin keino saavuttaa se valo pimeyden jälkeen. 

Tämän ryhmän erimielisyyksistä johtuen tahdon vielä kerran sanoa, että kyllä, kyllä... Joskus tilanteet on toisia ja "Sometimes holding on does more damage than letting go" pätee paremmin kuin hyvin, mutta nyt me ei puhuttu niistä. Tilanne on eri, jos kokee toisen olevan täys paska, joka saa upota vielä syvemmälle suohonsa. Nyt me puhuttiin tilanteista, joissa toinen on kaikesta vääryydestä ja väsymyksestä huolimatta vain puolikas paska, jonka sä mahdollisesti oot valmis nostamaan kykyjesi mukaan sieltä suosta, nostat vielä omat väsyneet jalkasikin ja yhdessä te putsaatte koko sotkun.

12 kommenttia

  1. Asiaa! Mun vanhempani tekivät aikoinaan kaikkensa, ettei se perheidylli hajoaisi. Toisin kävi. Toiseen maahan muutto sekä muut seikat tekivät lopulta porukoideni naimisissa olosta mahdottoman. Näin siinä sitten kävi, että vuonna 2005 porukat luovuttivat, tosin ystävyysmielessä mutta eri osoitteeseen päättyivät.

    Iskälle se vuosi oli vaikeampi ko äidille, mutta ne syyt eivät kuulu tänne. Minä heidän tyttärenä sanon, että se on vaan hyvä juttu että ne erosi. Muutenhan elämäntilanteeni taitaa olla aika erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun eros jo mun ollessa tosi pieni enkä edes tiedä syitä, mut parempi varmaan ollu kaks rakastavaa kotia kun se, et yhdessä ois ollu ongelmia. :) Ei ne erot oo aina huono asia, mut etenkin vauvavuonna univelka, muuttunu elämäntilanne ja hormonit saa kaiken usein näyttämään ja tuntumaan eriltä.

      Poista
    2. Puhukaa, puhukaa, puhukaa <3
      Sä kirjoitat taas niin asiaa.

      Poista
  2. Meidän ero oli vain hyvä asia. Voin taas hengittää ja olla oma itseni. Koitin pitää koossa jotain mitä ei ollukkaan, lapsen isälle oli paljon tärkeämpää istua tietokoneella ja olla online kaveriensa kanssa. Itse hoidin lapsen, hänen koiransa, kodin, kaiken ja sain kuulla kuinka paska olen silti, paljon henkistä väkivaltaa joka sitten kävi fyysisessäkin. Varovasti suoraan koitin sanoa asioita ja pyytää apua monesti koskaan sitä saamatta, häntä olemaan mulle kumppani ja lapselle isä, antamaan edes hetken sitä aikaa meillekkin. Annoin paljon anteeksi, mutta lopulta sai riittää. Jälkeenpäin tajunnut kuinka lapsikin reagoi hänen käytökseensä paljon. Meille ero oli oikea ratkaisu, mutta sitten kävikin niin että eron jälkeen huomasin olevani uudelleen raskaana ehkäisystä huolimatta. Kahden alta kaksivuotiaan yksinhuoltajaelämää odotellessa, voi jumpe.. :') takaisin en siihen rumbaan kuitenkaan palaa, ennemmin siellä palan loppuun ja masennun kuin yksin ollessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi kuulla, mut ihan varmasti tosiaan parempi näin! Tollaset tyypit on just niitä, jotka ei ansaitse sieltä suosta nostamista... Isot tsempit tulevan arjen kanssa. :)

      Poista
  3. Mä olen niin täysin samaa mieltä kaikesta. Hyvä kirjoitus. Ja myös olen sellaista ajatellut, että pitäisi naisten harkita tosi tarkkaan, millaisen tyypin valitsee lastensa isäksi! Kumman heppoisin perustein omat kaverit alkaa lapsia tekemään puolituttujen kanssa, jolloin syntyy jut näitä "täyspaska" tilanteita.. Ite harkitsin varovaiset 7 vuotta ja sitten ollaan tehty näitä muksuja, niin ei ihan heppoiset ongelmat tunnu missään, kun on jo sitä hyvää historiaa takana niin pitkältä ajalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Me taas ollaan niitä hätäsiä. :D Muutettiin yhteen noin 6kk seurustelun jälkeen ja aloin odottaa esikoista, kun oltiin oltu yhdessä vajaa 2v. Kolmannen synnyttyä ollaan oltu yhdessä noin 6v4kk. :)

      Poista
  4. Sä teit sen taas - niin täyttä asiaa, niin paljon samaistumista! K i i t o s, Janna!😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, mä voisin itkee tällasista kommenteista näillä hormoneilla. 😅🙊

      Poista
  5. Olipas viisas kirjoitus, joka antoi ajattelemisen aihetta itsellekin, vaikka lapsiperhe-elämä ei ajankohtaista olekaan. Monet kirjoittamasi asiat pätevät lapsettomaankin parisuhteeseen! :)

    VastaaPoista