SANO SE ÄÄNEEN - ASIAT, JOISTA EI PUHUTA SYNNYTYKSEN JÄLKEEN

Monna treenaa -blogin Monna heitti tammikuussa (upsss..) kommenttia, ja ehdotti, että kirjoittaisin synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei välttämättä tule puhuttua niin paljoa. Postaus on ollut luonnoksissa siitä asti, mutta nyt kun oon kirjoitellut useampia postauksia valmiiksi, päätin ryhtyä myös tähän. Kertoa asioista, joista neuvoloissakin pysytään hiljaa, koska odottavat äidit saattaa kokea kerrotut asiat pelotteluna ja tunnelman pilaamisena. Mä en tahdo pelotella enkä pilata tunnelmaa vaan kertoa faktat faktoina. Sanoa ne ääneen. Monnan oman Miksi näistä asioista ei puhuta? -postauksen voit lukea täältä.

1) Vessassa käyminen

Aika pian synnytyksen jälkeen, jo ennen osastolle pääsyä, synnytyksen hoitanut kätilö kehottaa menemään vessaan ja vaatii tästä raporttia - niin ainakin mun kohdalla jo kahdesti. Mulla ei ole ollut tän suhteen ongelmia, mutta aina pissaaminen ei onnistu ja tällöin voidaan joutua katetroimaan. Kivutonta vessassa käyminen ei kuitenkaan ole, vaan ensimmäisellä kerralla kirvely oli helvetillistä ja vielä viikkojenkin päästä mun oli helpotettava pissalla käymistä suihkuttelemalla samalla alapäätä käsisuihkulla. Se ei poistanut kirvelyä, mutta teki toimituksesta helpompaa ja pärjäilin puremalla hampaita yhteen. Musta tätä on kuitenkin turha jännittää etukäteen, sillä toisen kohdalla en tarvinnut käsisuihkua missään vaiheessa, vaikka repeämät oli ensimmäistä kertaa pahemmat. Vatsantoiminnan kanssakaan en muista olleen ongelmia, mutta varauduin siihen ja söin kuivattuja luumuja ennaltaehkäisevästi. Kun synnytyksessä on tuntunut siltä, että berberistä on puskemassa vesimeloni, saattaa ulostaminen tuntua vähän omituiselta synnytyksen jälkeen.

2) Jälkivuoto ja -supistukset

Jälkivuodon määrä ja kesto on tosi yksilöllistä. Esikoisesta kuljin pitkään sairaalan ylisuurissa vaippasiteissä ja vessareissujen aikaan WC-pönttö näytti teurastamolta. Toisen kohdalla pääsin paljon helpommalla, jälkivuoto oli niukempaa kuin tavalliset kuukautiset ja mä vain odotin, milloin homma räjähtää käsiin - tai housuihin. Synnytyksestä oli vain vuorokausi, kun vaihdoin vaippojen tilalle ihan tavallisen kuukautissiteen. Jälkisupistukset puolestaan on niitä, joita mä myönnän pelkääväni itsekin. Supistukset siis saattaa jatkua vielä synnytyksen jälkeen ja esikoisen kohdalla nää on usein tosi iisejä, mutta pahenee lapsi lapselta. Toisen kohdalla kipu tuntui järjettömältä ja vähän väliä rimpauttelin kelloa pyytäen hoitajia tuomaan lisää särkylääkettä. Luomusynnytyksestä huolimatta tunsin jälkisupistukset paljon kipeämmin kuin itse synnytyssupistukset. Pahimpia jälkisupistukset olivat imetyksen aikana ja toisen kanssa niitä kesti tuskalliset neljä päivää.

3) Muut kivut

Tääkin mulla rajoittuu vain ensimmäiseen kokemukseen, mutta silloin mä en istunut lähemmäs kuukauteen kunnolla. Istuin aina hitaasti ihan reunalle, varovasti hivuttauduin paremmin ja ylös pääseminen oli työn takana. Kävely sentään onnistui, vaikka sekin oli hidasta ja varovaista. Jokainen yskäisy ja aivastus tuntui koko kropassa. Kivut ei kuitenkaan ole välttämättömiä, sillä toisella kerralla istuin heti synnytyksen jälkeen ilman pienintäkään ongelmaa ja pientä huimausta lukuun ottamatta olisin ollut saman vuorokauden aikana valmis vaikka lenkille.

4) Negatiiviset tunteet imetyksen aikana

D-MER on lyhenne sanoista Dysphoric Milk Ejection Reflex. D-MER on hormonien kontrolloiva reflexi, joka aiheuttaa imettävälle äidille negatiivisia tunteita imetykseen liittyen. Mä oon rakastanut imetystä kummallakin kerralla, mutta toisella kertaa mulle tuli toisinaan ihan suunnaton ärsytys vauvaa ja imetystä kohtaan. Sillä hetkellä kävi mielessä, että minkä ihmeen takia oon ikinä ryhtynyt imettämään ja seuraavan minuutin kuluttua olin vain hämmentynyt siitä, miten saatoin ajatella niin. Enemmän D-MER:istä löytyy täältä.

5) Maito ei nouse heti, mutta se riittää

Ensimmäisellä kerralla maito nousi heti sairaalassa, mutta toisella kertaa se nousi kunnolla vasta neljäntenä päivänä synnytyksestä, kun me oltiin oltu jo reilu vuorokausi kotona. Moni ajattelee, ettei maito riitä ja päättää heti siirtyä lisämaitoon, mutta vuorokauden ikäisen vauvan vatsa on vain viinirypäleen kokoinen ja täyttyy 5 - 7 millilitrasta. Kahden vuorokauden ikäisen vauvan mansikan kokoinen vatsa puolestaan täyttyy 22 - 27 millilitrasta. Vaikka rinnat tuntuvat täysin tyhjiltä eikä maitoa tule välttämättä edes puristamalla, vastasyntyneen imuteho on usein niin suuri, että tämä saa kyllä tarvitsemansa. Tää on yksi niistä syistä, miksi toivon mahdollisimman nopeaa kotiutumista. Mä uskon, että tutussa ja kotoisassa ympäristössä maitokin nousee herkemmin mitä sairaalaympäristössä. Maidonnousua voi helposti edistää myös pitämällä vauvaa mahdollisimman paljon ihokontaktissa.

6) Maidonnousukin sattuu

Mä oon ollut onnellisessa asemassa sen suhteen, että itse imetys ei ole kummallakaan kerralla sattunut, vaikka oon kuullut paljon juttua siitäkin. Täysin kivutta en oo kuitenkaan päässyt, sillä maidonnousu on ollut kivuliasta molemmilla kerroilla eikä pelkästään heti synnytyksen jälkeen vaan myös myöhemmin. Tavallista pidemmät imetysvälit tuntuu heti ja välillä on pitäny puristella liiemmät maidot pois, jotta pieninkin hipaisu tisseihin ei ole saanut niissä tuntumaan siltä, että vesi-ilmapalloa tökätään neulalla kohtalokkain seurauksin.

Hyytelövatsa kaksi päivää synnytyksestä, jälkivuoto, jälkisupistukset, tyhjät tissit. Fakta.

7) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jatkuvasti iholla roikkuva vauva ehkä jopa ärsyttää, mutta sen kestäminen kannattaa, jos toivoo imetyksen jatkuvan. Mä oon molempien kanssa luullut  kymmeniä kertoja, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta oon ollut väärässä. Jos saan kokea imetyksen vielä kolmannen kerran niin tää on asia, jonka toivon itsekin muistavani.

8) Kroppa tuntuu vieraalta

Vaikka moni rakastaa raskausvatsaansa ja saattaa tykätä muuttuneesta kehostaan jopa enemmän kuin ennen, kaipuu entiseen voi iskeä. Mä tykkään mahastani, mutta etenkin viime viikkojen aikana oon alkanut jo kaipaamaan sitä, että vaatteet sopii päälle. Nyt tuntuu siltä, että mun kehoni omistaa joku muu ja kaipaan jo omaa vapautta sen suhteen. Synnytyksen jälkeen olo on vapautuneempi eikä suihkuverho hyökkää enää uhkaavasti kimppuun, mutta kroppa tuntuu yhä vieraalta. Mun keho on vetänyt ihan uskomattoman 53 kiloa -> 70 kiloa -> 55 kiloa -> 67 kiloa -> 52 kiloa -> tämän hetken paino -rundin neljässä vuodessa ja musta se on pystynyt ihmeisiin. Mahasta löytyy toistaiseksi huikeat kaksi, noin sentin mittaista raskausarpea aiempien raskauksien jäljiltä ja vaikka oon lähtenyt synnäriltä hyytelövatsani kanssa, on kaikki vanhat vaatteet sujahtaneet heittämällä päälle parin kuukauden sisällä. Entiset mitat ei kuitenkaan tarkoita entistä kroppaa eikä muutokset välttämättä näy vieraan silmissä, mutta jokainen tuntee oman kehonsa parhaiten ja näkee ja tuntee pienimmätkin erot. Muut on aina nähneet mussa sen huippupalautujan, vaikka mulle mä en ole ollut vielä mä. Tiedän, että etenkin tän asian kanssa mulla tulee olemaan paljon työstämistä, mutta koitan antaa ajatuksille aikaa ja totutella niihin muutoksiin, jotka kolmas raskaus jättää jälkeensä. Tahtoisin vielä joku päivä katsoa ihaillen peiliin ja todeta, että vitsi, mulla on kolme lasta ja näytän silti tältä!

9) Arvet eivät rajoitu raskausaikaan

Mun viralliset raskausarvet rajoittuvat peppuun ja niihin äsken mainittuun kahteen, noin sentin mittaiseen arpeen alavatsalla. Moni odottaa arpia kauhulla ja huokaiseen synnytyksen jälkeen selvinneensä, vaikka niitä voi ilmetä ihan kuten tavallisestikin ei-raskaana. Suurimmat arvet mulle ilmestyi vasta synnytyksen jälkeisenä parina päivänä, kun maito nousi vauhdilla ja jo raskausaikana monta kokoa kasvaneet rinnat kasvoivat vielä entisestään. Mitä täydemmät tissit olivat, sitä pidemmälle arvet loistivat. Nyt kolme vuotta myöhemmin ne on niin haalenneet, etten osaa enää edes kiinnittää huomiota, en oikeastaan edes tiedä onko niitä lainkaan näkyvillä. Älä siis järkyty, jos joku kerta bongaat arvokkaita imetysarpia.

10) Olet pian kalju

Okei, ehkä vähän liioiteltua, mutta joskus musta tuntuu siltä. Neljän vuoden katkeamaton raskaus - imetys - raskaus - imetys - raskaus -ketju nimittäin näkyy hiuksissa. Hiuksia löytyy todellakin joka puolelta ja välillä oon miettinyt, miten niitä on päässä enää yhtäkään. Toisaalta uutta hiusta kasvaa ihan järjettömästi. Päälaen ja otsan lisäksi voin jaotella hiuksia mistä tahansa kohdasta ja väleissä on ihan varmasti paljon muuta fledaa lyhyempää, uutta hiusta. Tuskin maltan odottaa, että kun nykyinen reuhka toipuu edellisestä imetyksestä ja kasvaa siedettävään mittaan, ollaankin jo siinä vaiheessa seuraavaa imetystä, että tukka tippuu taas ja päästä harottaa kummallisia, lyhyitä tuppoja. Looks like a tarhapöllö.

11) Vauvavuosi voi olla raskas koko perheelle

Kirjoitin hetki sitten aiheesta postauksen Älä eroa vauvavuonna, joten en jaksa näpytellä samoja asioita uudestaan, mutta teksti löytyy linkin takaa. Musta etenkin monissa blogeissa vedetään aika pintaliidolla, joten vauvavuodesta saattaa helposti saada turhan ruusuisen kuvan, kun tahdotaan tuoda esille vai ne hyvätkivathauskat, positiiviset jutut.

12) Isän ja vauvan välisen suhteen kehittyminen saattaa viedä aikansa

Ja mä oon henkilökohtaisesti sitä mieltä, että äidit odottaa iseiltä ehkä vähän liikaa liian pian. Toki suhde ei voi edes kehittyä, jos sille ei anneta mahdollisuutta, mutta mahdollisuudesta huolimatta se voi viedä aikansa. Äidit on saaneet yhdeksän kuukauden ajan tuntea kaikki tunnettavissa olevat liikkeet ja jopa vauvan hikan. 24/7 yhdessä oleminen on luonut täysin erilaisen suhteen ja iseille vauva on syntyessään usein vieraampi. Imetyskin lähentää äitiä ja vauvaa, ja vahvistaa sidettä entisestään siinä missä isä jää ulkopuoliseksi. Mä en tietenkään voi sanoa, miten esimerkiksi oma mieheni on kokenut nää jutut, mutta väitän, että mun suhde poikiin on ollut ensimmäisten viikkojen aikana vahvempi ja tän vahvistunut siitä pikkuhiljaa sitä mukaan kun pojatkin on muuttuneet enemmän itsenäisemmiksi eivätkä oo enää olleet mun kanssa niin yhtä. Ei toi sitä kyllä myönnä, mutta mä oon kaikesta huolimatta nähnyt sen ylpeyden ja omanlaisen siteen salissa ollessa, kun pojat on olleet ensimmäisiä kertoja isin paidan sisällä tai kun tää on pitänyt niitä osastolla sylissä. Vähän ehkä jopa jännittää näkyykö kolmannen kanssa eroja. Tuntuuko siltä, että isän ja tyttären välit lämpenee hitaammin vai mahtaakohan neiti kietoa suvun miehet heti pikkusormensa ympärille?

13) Ikävätkin ajatukset on sallittuja

Ihan kaikki. Nostanpa taas kerran esille The Koliikin, joka vaivasi meillä 4,5 kuukautta. Niiden kuukausien aikana katsoin itkevää vauvaa toivoen niin monesti, että voisin vain päästä siitä pienestä eroon tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessa kurkkua alkaa yhä puristaa ja tekee vain mieli sulkea silmät. Ikävät ajatukset on sallittuja, liittyivät ne sitten synnytykseen, vauvaan, imetykseen, puolisoon tai mihin tahansa. Väsymys on okei, masennus on okei. Mä oon siitä syvältä, etten osaa puhua asioista vaan pidän ne lähes aina sisälläni siihen asti, että tilanne X on ohi. Oikeastaan ensimmäisiä kertoja, jolloin oon joutunut kohtaamaan tilanteen, oli juurikin tää yllättänyt kolmas raskaus, josta kävin juttelemassa neuvolassa. Kirjoittaminen on kai paljon enemmän mun juttu (siksihän tää blogikin - mulle, teille) ja sinne neuvolaankin menin kirjoittamani lappuni kanssa. Jos mä jotain oon oppinut niin sen, että hyvien juttujen lisäksi juurikin kaikista niistä ikävistä asioista kannattaa puhua. Jos ei suoraan kasvotusten niin ehkä netissä tai kirjoittamalla muuten. Tilanne ei välttämättä mene sillä ohi, mutta oma paha olo helpottuu huomattavasti, kun saa kaiken ikävän ulos. Mulle blogi on ollut monen monta kertaa aika suuri henkireikä, sillä joka kerta kun mä olen itkeskellyt asioita yksin mielessäni ja päätän vihdoin purkaa kaiken ulos, saan huomata sen, etten oo missään vaiheessa ollut yksin, vaikka olisin niin kuvitellut. Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ei ilojen eikä surujen kanssa.

Tiheän imun kausi, vieras kroppa kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, koliikki, ikävät ajatukset. Fakta.

MAKAAVAT SÄMPYLÄT (ELI SÄMPYLÄT ILMAN HIIVAA)

Kuopuksen ollessa kymmenisen kuukautta tällä alkoi puuro tökkiä ja silloin me kokeiltiin puurorieskoja, jotka oli ihan hitti ja joita tehtiin pitkästä aikaa viime viikolla parin pellillisen verran. Oon pitkään lupaillut esikoiselle, että kokeilen joskus tehdä sämpylöitä, mutta se lupaus on venynyt ja venynyt. Mä en todellakaan ole keittiössä mikään taikuri enkä omista mitään perusaineita, mitä tavalliset ihmiset omistavat - kotitaloustunteja lukuun ottamatta en oo ikinä edes koskenut hiivaan. Sellaista ei siis yllättäen tänäänkään löytynyt ja vaikka kaapeissa olisi ollut erilaisia kaupan leipiä, mä halusin just nyt niitä lämpimiä sämpylöitä ja päätin niitä myös saada. Pienen hetken googlettelin erilaisia ohjeita hiivattomista sämpylöistä enkä näidenkään kohdalla oikein tiennyt mikä ohje olisi paras, joten yhdistin paria tai muutamaa ohjetta. Äiti multa jo kyseli, että millä kohotin näitä ja mä kiitin kysymästä todeten, että hyvin kohosi. Niin, että mikä kohottaminen? Mikähän se näistä aineista sitten oli? Ja mikäköhän kumma tarkoitus ruokasoodalla oli? 

Hiivattomiin sämpylöihin tuli:

5dl jauhoja
1rkl leivinjauhetta
0,5tl ruokasoodaa
1tl suolaa
2rkl hunajaa
2,5dl vettä

Annostelin kuusi kasaa pellille, tasoittelin jauhoilla, voitelin maidolla ja annoin olla 200 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia. Mä olin varma, että näistä tulisi jotain kivikovia sämpylöitä, joiden tekemisestä lasten olisi parasta olla hiljaa huomenna isin ollessa kotona, mutta mitäpä vielä. Sämpylät oli pehmeitä ja maistui kaikille paremmin kuin hyvin. Molemmat lapset pyysi lisää - jopa leipänirso-kuopus söi lähes kokonaisen, vaikka kaupan sämpylöistä uppoaa hädin tuskin 1/4 osa! Esikoinen puolestaan oli jo ihan hädissään, että mitä jos isi syö töistä tullessa kaikki ja aamupalalle ei jää enää mitään. 3-vuotias nimesi nää makaaviksi sämpylöiksi, joten niitä ne olkoon. Makaavat sämpylät, eli sämpylät ilman hiivaa. 


ÄLÄ EROA VAUVAVUONNA

Meillä paikallisten äitien ryhmässä on musta huippu juttu, kun voi halutessaan kysyä aroista asioista anonyymisti ylläpitäjän kautta. Erääseen anonyymin keskusteluun sateli tässä joku aika sitten yksittäisiä "Itse en katselis hetkeäkään tollasta." ja "Laita se mies pihalle, NYT HETI!" -neuvoja ja mä vähän ehkä hämmennyin niistä. Eikö näillä kommentoijilla ollut lainkaan omakohtaista kokemusta ja olisiko niillä edelleen sama mielipide, jos tilanne sattuisi omalle kohdalle? Onko ihmiset oikeesti valmiita luovuttamaan ja eroamaan niin helposti vauvavuoden aikana ongelmien sattuessa eteen vai onko kyse vain siitä, että on helpommin kommentoitu kuin tehty? Kommentoin kyseiseen päivitykseen, että meillä erojen syitä olisi ollut jo kaksi ja kun mä puhuin kahdesta, puhuin vauvavuosista. En siitä, että olisi ollut kaksi riitaa tai ongelmaa, joiden takia olisi ollut syy erota, ehei, niihin tuskin riittää edes 200.

Ehkä muistatte, kun esikoisen vauvavuoden loputtua kirjoitin postauksen Kun vauva tuli taloon? Mä muistan ja muistan ihan helvetin hyvin ne ensimmäiset kuukaudet, joista meillä miehen kanssa on kai edelleen kovin erilaiset muistikuvat. Muistan miten väsynyt olin hoitamaan niin paljon yksin ja mun teki vaan mieli pakata ja lähteä. Teki mieli huutaa toiselle, että mee äläkä koskaan enää tuu mun silmien eteen, saatoin huutaakin. Vaikka mä toisaalta olin valmis tekemään sen, joku mun sisällä halusi selvitä siitä pariskuntana ja perheenä, jonka ehjänä pysymisen eteen oon vuosi vuodelta ollut valmis tekemään enemmän. Suljin silmät ja toivoin, että aika kuluisi.

En edes muista kauanko vaihetta kesti, mutta siitä selvittiin kun mun äiti ihan tavallisena päivänä soitti ja kyseli kuulumisia. Olin niin turhautunut, että romahdin ja itkin. Mun äiti muistaakseni viestitteli miehen äidille ja tää taas muistaakseni sekä mulle, että miehelle. Kun mun lisäksi joku muu yritti takoa tälle järkeä, pystyin sanomaan, että jos seuraavien kuukausien aikana ei tapahtuisi muutosta, mä tulisin pärjäämään paremmin yksin. Olin katsellut juttua jo väsymyksen mittakaavassa pitkään, mutta silti en ollut valmis heittämään ulos just sillä sekunnilla tai edes seuraavana päivänä, vaan antamaan aikaa. Jos äitien puhe ei olisi tehonnut niin ehkä ne ois saaneet mut vielä avaamaan suuni neuvolassa. Kun mä tuolloin kirjoitin postauksen, sain kommenttia siitä, miten tutulta teksti kuulosti ja sen mä kerroin myös anonyymille - tahdoin muistuttaa siitä, ettei tää ollut tilanteessa yksin.

Mä en voi painottaa liikaa sitä, ettei vauvavuonna tule erota liian helposti. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa, mutta puhukaa, puhukaa, puhukaa. Omille ystäville, miehen ystäville, yhteisille ystäville, omille vanhemmille, neuvolaan. Puhukaa yhdessä, toisillenne. Jos se ei auta niin ihan sama kenelle, mutta jollekkin, josta vois olla apua, jos sun sanalles ei anneta painoarvoa. En voi tietää onko muiden kohdalla sen enempää oikein yrittää vielä jatkaa kun erotakaan. Ei kukaan voi tietää, vaikka miten ois kokenut saman. Kengät on aina erit. Sen väsymyksen ja turhautumisen keskellä on kuitenkin ehkä vaikea hahmottaa itse mitä oikeesti vielä jaksaa ja mitä ei. Onko oikeesti jo helpompi päästää irti vai nähdä vielä vähän suhteen eteen. En sano, etteikö vauvavuonna saisi kukaan koskaan erota. Se on ihan okei, kunhan tietää itse tehneensä kaiken sen mitä omalla kohdalla on valmis tekemään. Toivon vaan, ettei kukaan väsynyt sekoita päätään enempää irrallisilla "Jätä se!" -kommenteilla, koska just niihin mä varmaan olisin seonnut lopullisesti.

Meillä tilanne meni ohi, mutta sen jälkeen on ollut monta hetkeä, jolloin oon aatellut, etten jaksa selvitä taas siitäkin. Se esikoinen on nyt reilu 3-vuotias, perheeseen on syntymässä kesällä kolmas lapsi ja ihan se sama mies on mukana yhä - ihan saman katon alla missä mekin, ihan samanlaisessa roolissa missä mäkin. On ollut alamäkiä ja tehnyt mieli erota. En tiedä mitä mulla ois nyt kaiken tän tilalla, jos oisin tai oltaisiin luovutettu silloin tai sen jälkeen, mutta haluun uskoa, että kyllä mua kaduttaisi, etten ois tehnyt meidän perheen eteen kaikkeani. Nyt mä oon tehnyt ja tuun taatusti tekemään jatkossakin.

Kun tää kolmas tästä kesän kuluessa syntyy niin mä oon varma, ettei päästä helpolla sillonkaan. Lapsi on aina iso muutos koko perheelle, oli kyse ensimmäisestä tai viidennestä lapsesta, ja isän suhde vastasyntyneeseen vahvistuu usein äitiä myöhemmin - ihan ymmärrettävistä syistä.

"Itse en katselis hetkeäkään tollasta." on aina helpompi kuin talloa polku umpitiestä. Lapset ei ikinä saa olla ainoa syy pysyä yhdessä, mutta niiden on hyvä olla syy yrittää kovemmin. Kukaan ei pysty pelastamaan suhdetta tai perhettä yksin, mutta joku ulkopuolisempi voi saada toisen tajuamaan sen, mitä on menetettävissä. Jos mulla olisi vaikeaa ja elämä alkaisi heittelehtiä perhe-elämän ulkopuolelle, mä en haluaisi toisen olevan valmis laittamaan mua pihalle "nyt heti". Jos sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jonka takia mies olisi vauvan kanssa läheisempi, mä en toivoisi tän vievän lapsia multa vain kauemmas.

Toiset kokee tehneensä kaikkensa, kun on yrittänyt yksin. Toiset haluaa käyttää kaiken mahdollisen avun. Mä en tarvitse avioliittoa vannoakseni, että pysyn parhaani mukaan tässä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Oon helpottunut siitä, että kaksi vauvavuotta on jo takana, mutta myös maailman onnellisin siitä, että saadaan kokea vielä yks parisuhdetta koetteleva vuosi kaupan päälle. Mulle se tulee tarkoittamaan sitä, että tuun kääntämään vaikka jokaisen pikkukiven perheen eteen, jos se sitä vaatii. Tiedän liian hyvin mitä vaikeuksien jälkeen voi koittaa ja se on jotain mistä mä en oo valmis luopumaan niin kauan kun mulla on yksikin keino saavuttaa se valo pimeyden jälkeen. 

Tämän ryhmän erimielisyyksistä johtuen tahdon vielä kerran sanoa, että kyllä, kyllä... Joskus tilanteet on toisia ja "Sometimes holding on does more damage than letting go" pätee paremmin kuin hyvin, mutta nyt me ei puhuttu niistä. Tilanne on eri, jos kokee toisen olevan täys paska, joka saa upota vielä syvemmälle suohonsa. Nyt me puhuttiin tilanteista, joissa toinen on kaikesta vääryydestä ja väsymyksestä huolimatta vain puolikas paska, jonka sä mahdollisesti oot valmis nostamaan kykyjesi mukaan sieltä suosta, nostat vielä omat väsyneet jalkasikin ja yhdessä te putsaatte koko sotkun.