31.1.2017

SYNNYTYSKUUMESTA -PELKOON JA TAKAISIN

Jos sä haluat lukea kunnolliset synnytyskertomukset tai jotain muita juttuja synnytyksestä, löydät ne helposti Synnytys-tägin alta, mutta näin lyhyesti se mitä tällä hetkellä niistä muistan...

Esikoisesta limatulppaa irtoili ensimmäisen kerran aamulla 26.11. raskausviikolla 40+3. Olin kärsinyt supistuksista 20 viikkoa, mutta iltapäivällä ne olivat vähän erilaisia. Kävelin rappukäytävässä rappuja ylös tarkoituksena lisätä supistusten voimakuutta ja saada ne jäämään pysyvästi. Illemmalla kellottelin supistuksia sängyssä ja epäilin kivun olevan riittävää, kun näpytin puhelimen supistusmittaria vähän miten sattui, sillä kipu vei selkeän ajattelun muualle. Soittelin synnärille ja noin kello 19 oltiin paikalla ollen kolme senttiä auki, ehkä vähän ennen kahdeksaa päästiin saliin. Mulla oli koko ajan suunnitelmissa ottaa epiduraali, mutta pelkäsin kivun olevan synnytyksen lopussa niin paljon suurempaa, että yritin pärjätä mahdollisimman kauan ilman. Ilokaasulla ja geelityynyllä pärjäilinkin yllättävän pitkälle, kunnes koitin yhtä supistusta ilman ilokaasua ja supistuksen aikana tuntui kuin vesi-ilmapallo olisi poksahtanut jalkojen välissä. Supistukset kovenivat ja halusin saada epiduraalin. Sain luvan käydä vessassa sillä aikaa, kun puudutusvälineitä alettiin valmistelemaan. Takaisin tullessa - vain hetkeä ennen epiduraalia - piti vielä tehdä sisätutkimus, jotta tiedettiin missä mennään ja olinkin täydet kymmenen senttiä auki. Epiduraalin saaminen oli myöhäistä, joten 35 minuutin ponnistusvaihe tapahtui luomuna. Kipu oli helvetillistä, mutta selvisin siitä kiroilulla sekä muutamalla tuskakarjaisulla viimeisen ponnistuksen aikana. Poika syntyi 00:35. Kokemus tuntui hullulta ja olin varma, ettei enää ikinä, mutta kuukautta tai pari myöhemmin kaikki oli unohtunut.

Toisen kohdalla supistukset alkoivat raskausviikolla 17 ja limatulppaa oli irtoillut jo useita viikkoja ennen synnytystä. Oltiin edeltävänä iltana kävelty noin kolmen kilometrin kauppareissu, muttei se tuntunut oikein missään, vaikka kävelin kuin pingviini toisin kuin pari päivää aiemmin. Raskausviikon 39+3 - 39+4 yönä mä en saanut unta, mutta se oli jo ihan tuttua. Kolmen jälkeen nousin hakemaan pientä lämpötyynyä alavatsalle, koska mulla oli tapana käyttää niitä joka yö. Takaisin sänkyyn mennessä tunsin jotain holahtavan housuun, häädin neljäksi töihin menevän Aleksin pois vessasta ja tarkistin tilanteen. Soitin synnärille pienestä verisestä vuodosta ja ne kutsui käymään, jotta tiedetään missä mennään. Kipu oli järkyttävää, mutta sellaista peruskipua mitä oli silloin tällöin ja mä kuvittelin koko ajan tulevani takaisin kotiin siivoamaan siivouspäivänä, sillä selkeitä supistuksiakaan ei kai ollut. Oltiin synnärillä varmaan puoli viiden aikoihin, mun yllätykseksi olin 5 - 6 senttiä auki ja siivouspäivä vaihtuikin synnytyspäiväksi. Viime kerrasta rohkaistuneena toivoin pärjääväni mahdollisimman luonnollisten kivunlievitysten kanssa tälläkin kertaa vaikka sitten loppuun asti. Toivoin kuitenkin sisätutkimuksia viime kertaa tiheämmin, jotta osaisin vaatia puudutusta ennen kuin se olisi myöhäistä. Supistukset tuntuivat lähinnä polttoina reisissä ja repivänä kipuna lonkassa, mutta pärjäilin ihan mainiosti pelkästään geelityynyillä sekä hyräilemällä ja kyykkäilemällä aina supistuksen tullen, vaikka iso vaikutus oli myös opiskelijan jatkuvalla tsemppauksella ja ihailulla sen suhteen, miten hienosti pärjäilin. Suht iisin kivun lisäksi supistukset oli kaukana säännöllisistä, vaikka muistan, miten aina on painoitettu synnytyksen olevan käynnissä lapsiveden mentyä tai tiheiden supistusten alkaessa. Jossain vaiheessa paine kasvoi ja yhdentoista aikaan sisätutkimusta tehdessä olin vajaa kymmenen senttiä auki edelleen ehjillä kalvoilla, joten kalvot puhkaistiin ja hetkeä myöhemmin sain luvan alkaa ponnistaa. Ponnistuvaihe kesti 17 minuuttia, joista about 14 minuuttia makoilin lampun alla kätilön ja opiskelijan odotellen haarovälissä, koska supistukset eivät vieläkään olleet säännöllisiä. Ponnistusvaihe itsessään oli ensimmäistä kertaa haastavampi, sillä mä en tuntenut supistuksissa selkeää alkua tai loppua, ja olinkin varma, ettei ne etene siitä mihinkään. 14 minuutin odottelulla ja yhdellä ihan rauhallisesti sanotulla vittusaatanavitunvitunvitulla luomusynnytys oli päättynyt ja poika syntynyt kello 11:27. Kokonaisuudessaan synnytys oli huippu, mä oon miljoonasti sanonut, miten se jätti muhun ikuisen synnytyskuumeen ja että tän kaltaisia synnytyksiä voisin harrastaa kerran viikossa, kun sen jälkeinen olokin oli, että hei, lähetääks vetää yks maratoni.

Kunnes on koittanut kolmas kerta (jos jaksat lukea yhä loppuun asti, onnittelen).

Välillä mut valtaa ihan hullu synnytyskuume. Mielessä pyörii vaan, että ei vitsivitsivitsi, miten huippuu kokea se kaikki vielä kerran, ihanan helpottavaa tietää mihin mä parhaimmillani siinä pystyn ja aika kiva kokemuksien kautta osata vaatia asioita. Sitten iskee ihan järjettömän kamala synnytyspelko.

Esikoisen sain suoraan rinnalle, toisen sain hetkeksi syliin, mutta sitten tää vietiin joksikin aikaa pois. Mitä jos kolmas kiidätetään pois ilman, että ehdin nähdä tätä? Mitä jos en taaskaan tunne supistuksia tai en ala vuotaa viime kerran tavoin? Mitä jos en siis osaa lähteä synnärille ja tää syntyy kotiin ilman apua? Mitä jos Aleksi on töissä ja mä oon poikien kanssa yksin, kun tajuan h-hetken olevan tässä ja nyt? Mitä jos kaikki ei mee sairaalassa hyvin? Mitä jos joudun sektioon? Jos jompi kumpi meistä ei selviä? Voiko kaikki muka oikeesti sujua vielä kolmannen kerran yhtä helposti ja hyvin? Pelko haihtuu hetkeksi ja oon taas siinä omassa synnytyskuplassa.

Ensimmäisellä kerralla jätin ihan tietoisesti lukematta kaikki synnytykseen liittyvät jutut, jotta pääsin tilanteeseen rauhallisin mielin ja siihen mä kykenin. Mikään ei ollut tuttua enkä mä osannut pelätä.  Toisen kanssa luonnollisesti tiesin mitä tulee tapahtumaan ja muistelisin pelälleeni aina siihen asti, että astuin synnärin ovesta sisään ja koin oikeesti täydellinen fengshuin. Mulla oli niin käsittämättömän rauhallinen ja luottavainen olo, että tällasena paniikkinakkina on vaikee käsittää, miten se tila on ikinä ollut mahdollista. Aika on voinut kullata muistoja tai sitten mä pelkään tällä hetkellä ihan helvetisti enemmän. Samalla yritän uskoa siihen, että saan taas rauhan, kun h-hetken koittaessa päästään paikan päälle ja tiedän lähellä olevan osaavia ihmisiä. Kuten sanoin, toisella kertaa toivoin sisätutkimuksia ensimmäistä kertaa tiheämmin, jotta osaisin halutessani vaatia epiduraalia riittävän aikaisin. Tällä kertaa en välitä, sillä mä en enää pelkää kipua, vaikka se saattaa vielä yllättää, ja aion pärjätä mahdollisimman luonnollisin kivunlievityskeinoin niin pitkään kun kroppa ja pää sen kestää.

Aiemmilla kerroilla mulle on tarjottu kivunlievitykseen mm. kuumaa suihkua, jota en oo kuitenkaan kokeillut. Vesiamme kävi jo viimeksi mielessä, mutta en kuitenkaan tiennyt siitä mitään eikä sitä kätilöiden osalta ehdotettu. Nyt mä oon ottanut selvää Tyksin ammeesta ja sen käytännöstä, ja mielelläni kokeilisin sitä, vaikka vesisynnytys ei Turussa olekaan mahdollista ja ammehuoneen vapaana oleminen on tuurista kiinni. Vesi, lämpö, liikkuminen ja ääni on ne ensisijaiset jutut ja muiden kanssa etenen täysin sen hetken fiiliksen mukaan. Ammeen lisäksi aion kirjoittaa raskauden puolivälin jälkeen täytettävään esitietolomakkeeseen myös toiveen LYSY synnytyksestä, eli lyhyt jälkihoitoisesta synnytyksestä, jossa on kriteereiden täytyttyä mahdollisuus päästä kotiin jo aikaisintaan kuusi tuntia synnytyksen jälkeen. Sairaalassa itsessään ei oo mitään vikaa ja kätilöt on olleet aina kivoja, mutta koti on koti ja mua vähän harmittaa, etten etenkään viimeksi osannut vaatia tätä. Kummallakin kerralla mulle on iskenyt ihan kamala olo illalla ja viimeksi itku oli niin lohdutonta, että muistan kätilönkin ihmetelleen mikä mulla on ennen kuin sain itkun keskeltä sanottua mitään. Jos kriteerit täyttyy, mä en aio tällä kertaa jäädä sinne kuin pakotettuna, koska vihdoin tiedän, että mulla on mahdollisuus ja oikeus muuhunkin.

Huh, olikohan tässä jo riittävästi? Synnytys on aihe, josta voisin lätistä vaikka ja kuinka. Kultainen keskitie on kaukana, sillä mä hypin korkealla toiveissa ja samalla syvällä pelossa, mutta ehkä tää tästä tasoittuu viimeistään sitten kesällä? Ja hei mites te, oisko jollain jotain kivaahyvääpahaa sanottavaa synnytykseen liittyen? Voitte uskoa, että oon taatusti yhtenä korvana (tai silmänä..)! Jaksoiko kukaan edes lukea tänne asti?

19 kommenttia

  1. alko soimaan pääs jannan hullu sä et ole vaikka sä kyl olet :D

    VastaaPoista
  2. Mulla hyvinkin samanlaiset synnytykset Eka ja Toka ... Kolmannen kohdalla suunnittelin että luomuna loppuun asti ja kuuden tunnin jälkeen kotiin ... No Joo ei menny suunnitelmien mukaan kun poika oli päättänyt kääntyä ympäri ja kiireellinen sektio :) mutta toivottavasti Sulla menis suunnitelmien mukaan! Tzemppiä tulevaan ja onnea raskaudesta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mut pääasia, et pieni saatiin turvallisesti maailmaan! Toivotaan, vaikka suuri varaus onkin siihen, et saattaa tapahtua MITÄ VAAN ja vaikka toivon yli kaiken saavani synnyttää alateitse niin ei onneks siinä tilanteessa kaada maailmaa, vaikka haluiskin kaiken mahdollisen kivunlievityksen tai joutuis sektioon. :)

      Poista
    2. Ainiin ja piti lisätä se, et kun mulla on ollu kahdesta aiemmasta ennenaikasuuden riski niin pojat on ollu lähtökuopissa jo hyvissä ajoin. Rakenneultrissa nää on majaillu jo pää alaspäin ja sen jälkeen potkut on tuntunu pelkästään ylös ja sivuille. Rv30 paikkeilla sisätutkimuksia tehdessä on jo pystyny tunnustelemaan vauvojen päitä, kun ne on ollu niin matalalla. Ei oo siis ollu hirveesti pelkoa siitä, et kääntyis ympäri, mut tää vetää vielä ihan heittämällä kärrynpyöriä, rv18+2. Saa nähdä miten on reilu parin viikon päästä ultrassa ja tekeekö poikkeuksen veljiinsä nähden!

      Poista
  3. Kyllä jaksoin lukea :D mun ensimmäinen synnytys ei todellakaan menny putkeen.. En käsitä miks kukaan ei pudottanu mua maanpinnalle, sillä neuvolassaki kerroin mun hyvin ruususet kuvitelmat synnytyksestä. No se synnytys päätty hätäsektioon ja olin tosi surkeena, koska tunsin epäonnistuneeni kun en esikoista alakautta maailmaan saattanut. Tosin jälkeenpäin oon todella onnellinen siitä hätäsektiosta, koska muuten siitä synnytyksestä ois tuskin selvinny kumpikaan. No nyt ootan toista. Saan valita haluanko synnyttää alakautta vai suunnitellulla sektiolla, enkä tiiä yhtään kumpaa haluan. Musta olis maailman mahtavinta kokea alatie synnytys, mutta mua pelottaa ihan hitosti, että mitä jos taas on kaikki pielessä. Toisaalta mulla on jotenki tosi vahvafiilis, että kaikki menee hyvin. Joten ei entiiä miten haluan, mutta ajattelin käydä siellä pelkopolilla jutteleen ja punnita asioita :) tulipas tästä hirveen pitkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun jaksoit! Mulla on vähän sama, et vaikka sun kohdalla pidän sektiota synnytyksenä niin omalla kohdalla se ois henkilökohtasesti kuitenkin hirvee epäonnistuminen enkä kokis synnyttäneeni. Mulla on kyllä monessa muussaki asiassa muiden kohdalla asia X enemmän kun okei, mut sit mä tuomitsen itseni siitä samasta asiasta. :D Sun fiiliksen ja ajatukset ymmärtää tossa tilanteessa hyvin. Toivottavasti pelkopolilla käymisestä on apua ja muista, et päädyt sä kumpaan tahansa niin epäonnistunutta se ei susta tee. :)

      Poista
  4. Rohkee muija!

    VastaaPoista
  5. Äääää mä oon aina "pienestä" asti pelänny synnytystä tai lähinnä sitä kipua. Tatuointiakaa en oo pystyny ottaa ku pelkään etten kestä kipua :'D

    Hei mää tääl taas huutelen! Tarsko vaihtaa kuulumisia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi eiiii. :D Mä pelkään kans kipua, mut sit tatuointi- ja synnytyskipu on sellasta, mis tuntuu vaan, et lisääääääääääää ja tulee ihan hullu masokistiolo. :DD

      No tars!!

      Poista
    2. Ahhahaha voi ei :D täytyy varmaan uskaltautua joskus molempiin ;)

      Poista
  6. Anonyymi1/2/17 12:51

    Täällä yks jolla kamala synnytyskuume! Esikoinen nyt kolme kuinen ja ah synnyttämään heti kiitosmoi. Synnytys meni siis ihan täydellisesti, kivunlievitys meni ihan nappiin ja vaikka vauva oli melkein 4kg niin silti kaikki meni hyvin. Enemmän pelkää sitä, jos joskus tulee vielä lisää lapsia, että voisko kaikki mennä niin hyvin taas. Tsemppiä ihan hurjasti raskauteen ja vielä toivottavasti kaukana häämöttävään synnytykseen :) ja oot huikee kun pystyt siihen luomuna, huhhuh!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Sama fiilis oli mulla sillon ekan jälkeen ja yllätyin, et toinen meni aiempaakin paremmin, vaikka olin varma, ettei kahta niin hyvin menevää synnytystä voi kokea. Toivottavasti säkin saat kokee saman joskus, jos tahdotte lisää lapsiakin eikä kyse oo pelkästä synnytyskuumeesta (kuten mulla toisen jälkeen :D). :)

      Poista
  7. Anonyymi2/2/17 09:12

    Täällä myös yks jolla on synnytyskuume :D Synnytyksiä takana vasta yksi mutta se meni niin nappiin et tuli heti sellanen olo et haluun kyllä kokea tuon uudestaankin. Itselläni oli jo heti raskauden alusta toive mahdollisimman luonnonmukaisesta synnytyksestä ja synnytinkin sitten täysin luomusti, kivunlievityksenä vain ja ainoastaan tunnin mittainen ammeessa oleminen. Sen tunnin aikana aukesin peräti 6 senttiä ja synnytyssaliin pääsinkin suoraan ponnistusvaiheeseen. Suosittelen siis ammetta jos se vain suinkin on mahdollista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äääh, vitsi mulla on menny tällanen kommentti ihan ohi ja vasta nyt huomasin!

      Poista
  8. Se on kyllä jännä, miten ensifiilis synnytyksen jälkeen on, että ei enää ikinä ja sitten parin kuukauden päästä on ihan valmis uusintakierrokselle :D Hormonit on ihmeellinen asia.

    Oikeastaan sitä meinasin kommentoida, että kiva kun on jo kaksi onnistunutta synnytystä takana - ehkä voi senkin puolesta suhtautua tulevaan rennommin. Vaikkakin jännittäähän se varmasti silti. Oma synnytys päättyi kiireelliseen sektioon, kun toisella lapsista alkoi heitellä sydänäänet - se oli aika pelottavaa ja pahin pelkoni synnytyksen suhteen oli koko ajan ollutkin sektio. Jos saadaan joskus lisää lapsia, toivon että saisin synnyttää - tällä hetkellä kun en koe synnyttäneeni, vaan lapset vaan otettiin ulos :)

    Mutta tsemppiä! :) Onneksi sinullakin on vielä aikaa tätä pohtia ja valmistautua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. :D

      Toi on totta, et jollain tapaa saa välillä hirveen luoton siihen, et kaikki menee hyvin vielä tänkin kerran, mut mä myös stressaan paljon, joten... Mä pidän sektiota muiden kohdalla synnytyksenä, mut mulle se olis henkilökohtanen epäonnistuminen just siks, etten kokis synnyttäneeni ja nimenomaan se alateitse synnyttäminen on se, jonka vaan haluun päästä kokemaan. Pääasia ihan totta kai on, et pieni pääsee turvallisesti tänne ja huippua, et teilläkin onnistu sektion avulla. Silti alateitse synnyttämisessä on joku oma juttunsa mitä en edes osaa selittää, mut ehkä ymmärrät ilmankin. :)

      Ja kiitos! :)

      Poista