16.1.2017

KERHOTIELLÄ

Jo jossain loppukesän ja alkusyksyn rajoilla mua alkoi mietityttää esikoisen kotona oleminen. Oon ihan hirvittävän onnellisessa asemassa, kun oon voinut pitää tän ihan surutta kotona koko kolmen vuoden ajan, mutta pikkuhiljaa musta alkoi tuntua, että juurikin sitä 3-vuotiaan, pienen ja uhmakkaan pojan energiaa alkoi olla enemmän, mitä äiti on kykeneväinen vastaanottamaan. Tai siltä tuntui syksyllä, kun uhma oli pahimmillaan, vaikka totta kai mä oon valmis vastaanottamaan kaiken sen mitä tulee, mutta J:n etuakin ajatellen olisi ihan okei päästä purkamaan sitä energiaa ja touhuamaan välillä muidenkin kanssa siitä huolimatta, että uhman kanssa on helpottanut muutamassa kuukaudessa tosi paljon.

J on aina tullut toimeen kaikkien kanssa, muttei omasta tahdostaan ota hirveästi kontaktia muihin lapsiin, vaan vetäytyy mielummin leikkimään omiaan. En mä tietenkään aio siihen painostaa, mutta rohkaista kylläkin ja syyskuun lopulla päädyin googlettamaan seurakunnan päiväkerhoja sattumalta viikkoa ennen haun loppumista. Haastattelin J:tä vähän sen suhteen, olisiko tällä yhtään kiinnostusta mennä leikkimään, askartelemaan, lauleskelemaan ja saamaan uusia kavereita ihan ilman meitä, ja kun tyyppi veti pienet uhmaraivarit siitä, ettei kyse ollutkaan siitä, että sinne pääsisi heti, koin vastauksen myöntäväksi ja laitoin hakemuksen menemään vielä samana päivänä. Aika nopeasti mä sain vastauksen, ettei alle 3-vuotiaat pääse kerhoon ja loppuvuodesta syntyneet voi aloittaa tämän aikaisintaan tammikuussa, jos paikkoja on vielä jäljellä. Joulukuussa sähköpostin roskapostiin saapui viesti paikan saamisesta.

J odotti kerhon alkamista tosi innolla. Uusia kavereita, uusia leluja, uusia kerhotossuja ja eväiden syömistä uudesta eväsrasiasta. Jo päiviä ennen kerhoon menemistä tää kertoi innosta hyppien, mitkä vaatteet aikoo laittaa ensimmäisenä päivänä. Kerhon pihalla Aleksi tokaisi autossa, että sitten mennään ja takapenkkiläinen kiljahti ilosta ja jännityksestä. J on reippautensa takia ollut aina helppo jättää hoitoon (siis J:n osalta, mä kyllä oon itkenyt aina sitten pojankin edestä) ja tälläkin kertaa poika paineli reippaasti pöytään palapelien luo mun jäädessä ovelle katsomaan, et eikö se edes heippoja malta huudella. Vähän mua tosin huvitti, että pöydällä oli about kahdeksan palan nuppipalapelejä, mutta toisena päivänä hakiessa sainkin sitten palautetta siitä, miten yllättyneitä nää on J:n palapelitaidoista, eli niiden helppous oli mitä ilmeisemmin huomattu ja annettu heti vaativampia enkä mä ihmettele, sillä kotona 3-vee tekee heittämällä 5-vuotiaille suunnattuja palapelejä.

Kerho on siis kahdesti viikossa kolmen tunnin ajan ja J odottaa huomistakin jo innoissaan. J on mukana yhteisissä lauluissa ja touhuissa, muttei omien sanojensa mukaan oo vielä puhunut muille. Kotona kyllä miettii virnuillen, ettei tiedä miksi yks tyttö katselee koko ajan. Vaikkei muille muuten puhuisikaan niin olin mä silti niiiiin ylpee viime viikolla hakiessa, kun joittenkin jo lähtiessä me vielä puettiin ja J huuteli niin reippaasti heippoja kaikille.

Niin pieni, mutta silti jo niin iso kerholainen!

2 kommenttia

  1. voi niin iso jo!! vastahan kukua odoteltiin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eiks vaan! Ihan hullua miten nää kasvaa.

      Poista