31.1.2017

SYNNYTYSKUUMESTA -PELKOON JA TAKAISIN

Jos sä haluat lukea kunnolliset synnytyskertomukset tai jotain muita juttuja synnytyksestä, löydät ne helposti Synnytys-tägin alta, mutta näin lyhyesti se mitä tällä hetkellä niistä muistan...

Esikoisesta limatulppaa irtoili ensimmäisen kerran aamulla 26.11. raskausviikolla 40+3. Olin kärsinyt supistuksista 20 viikkoa, mutta iltapäivällä ne olivat vähän erilaisia. Kävelin rappukäytävässä rappuja ylös tarkoituksena lisätä supistusten voimakuutta ja saada ne jäämään pysyvästi. Illemmalla kellottelin supistuksia sängyssä ja epäilin kivun olevan riittävää, kun näpytin puhelimen supistusmittaria vähän miten sattui, sillä kipu vei selkeän ajattelun muualle. Soittelin synnärille ja noin kello 19 oltiin paikalla ollen kolme senttiä auki, ehkä vähän ennen kahdeksaa päästiin saliin. Mulla oli koko ajan suunnitelmissa ottaa epiduraali, mutta pelkäsin kivun olevan synnytyksen lopussa niin paljon suurempaa, että yritin pärjätä mahdollisimman kauan ilman. Ilokaasulla ja geelityynyllä pärjäilinkin yllättävän pitkälle, kunnes koitin yhtä supistusta ilman ilokaasua ja supistuksen aikana tuntui kuin vesi-ilmapallo olisi poksahtanut jalkojen välissä. Supistukset kovenivat ja halusin saada epiduraalin. Sain luvan käydä vessassa sillä aikaa, kun puudutusvälineitä alettiin valmistelemaan. Takaisin tullessa - vain hetkeä ennen epiduraalia - piti vielä tehdä sisätutkimus, jotta tiedettiin missä mennään ja olinkin täydet kymmenen senttiä auki. Epiduraalin saaminen oli myöhäistä, joten 35 minuutin ponnistusvaihe tapahtui luomuna. Kipu oli helvetillistä, mutta selvisin siitä kiroilulla sekä muutamalla tuskakarjaisulla viimeisen ponnistuksen aikana. Poika syntyi 00:35. Kokemus tuntui hullulta ja olin varma, ettei enää ikinä, mutta kuukautta tai pari myöhemmin kaikki oli unohtunut.

Toisen kohdalla supistukset alkoivat raskausviikolla 17 ja limatulppaa oli irtoillut jo useita viikkoja ennen synnytystä. Oltiin edeltävänä iltana kävelty noin kolmen kilometrin kauppareissu, muttei se tuntunut oikein missään, vaikka kävelin kuin pingviini toisin kuin pari päivää aiemmin. Raskausviikon 39+3 - 39+4 yönä mä en saanut unta, mutta se oli jo ihan tuttua. Kolmen jälkeen nousin hakemaan pientä lämpötyynyä alavatsalle, koska mulla oli tapana käyttää niitä joka yö. Takaisin sänkyyn mennessä tunsin jotain holahtavan housuun, häädin neljäksi töihin menevän Aleksin pois vessasta ja tarkistin tilanteen. Soitin synnärille pienestä verisestä vuodosta ja ne kutsui käymään, jotta tiedetään missä mennään. Kipu oli järkyttävää, mutta sellaista peruskipua mitä oli silloin tällöin ja mä kuvittelin koko ajan tulevani takaisin kotiin siivoamaan siivouspäivänä, sillä selkeitä supistuksiakaan ei kai ollut. Oltiin synnärillä varmaan puoli viiden aikoihin, mun yllätykseksi olin 5 - 6 senttiä auki ja siivouspäivä vaihtuikin synnytyspäiväksi. Viime kerrasta rohkaistuneena toivoin pärjääväni mahdollisimman luonnollisten kivunlievitysten kanssa tälläkin kertaa vaikka sitten loppuun asti. Toivoin kuitenkin sisätutkimuksia viime kertaa tiheämmin, jotta osaisin vaatia puudutusta ennen kuin se olisi myöhäistä. Supistukset tuntuivat lähinnä polttoina reisissä ja repivänä kipuna lonkassa, mutta pärjäilin ihan mainiosti pelkästään geelityynyillä sekä hyräilemällä ja kyykkäilemällä aina supistuksen tullen, vaikka iso vaikutus oli myös opiskelijan jatkuvalla tsemppauksella ja ihailulla sen suhteen, miten hienosti pärjäilin. Suht iisin kivun lisäksi supistukset oli kaukana säännöllisistä, vaikka muistan, miten aina on painoitettu synnytyksen olevan käynnissä lapsiveden mentyä tai tiheiden supistusten alkaessa. Jossain vaiheessa paine kasvoi ja yhdentoista aikaan sisätutkimusta tehdessä olin vajaa kymmenen senttiä auki edelleen ehjillä kalvoilla, joten kalvot puhkaistiin ja hetkeä myöhemmin sain luvan alkaa ponnistaa. Ponnistuvaihe kesti 17 minuuttia, joista about 14 minuuttia makoilin lampun alla kätilön ja opiskelijan odotellen haarovälissä, koska supistukset eivät vieläkään olleet säännöllisiä. Ponnistusvaihe itsessään oli ensimmäistä kertaa haastavampi, sillä mä en tuntenut supistuksissa selkeää alkua tai loppua, ja olinkin varma, ettei ne etene siitä mihinkään. 14 minuutin odottelulla ja yhdellä ihan rauhallisesti sanotulla vittusaatanavitunvitunvitulla luomusynnytys oli päättynyt ja poika syntynyt kello 11:27. Kokonaisuudessaan synnytys oli huippu, mä oon miljoonasti sanonut, miten se jätti muhun ikuisen synnytyskuumeen ja että tän kaltaisia synnytyksiä voisin harrastaa kerran viikossa, kun sen jälkeinen olokin oli, että hei, lähetääks vetää yks maratoni.

Kunnes on koittanut kolmas kerta (jos jaksat lukea yhä loppuun asti, onnittelen).

Välillä mut valtaa ihan hullu synnytyskuume. Mielessä pyörii vaan, että ei vitsivitsivitsi, miten huippuu kokea se kaikki vielä kerran, ihanan helpottavaa tietää mihin mä parhaimmillani siinä pystyn ja aika kiva kokemuksien kautta osata vaatia asioita. Sitten iskee ihan järjettömän kamala synnytyspelko.

Esikoisen sain suoraan rinnalle, toisen sain hetkeksi syliin, mutta sitten tää vietiin joksikin aikaa pois. Mitä jos kolmas kiidätetään pois ilman, että ehdin nähdä tätä? Mitä jos en taaskaan tunne supistuksia tai en ala vuotaa viime kerran tavoin? Mitä jos en siis osaa lähteä synnärille ja tää syntyy kotiin ilman apua? Mitä jos Aleksi on töissä ja mä oon poikien kanssa yksin, kun tajuan h-hetken olevan tässä ja nyt? Mitä jos kaikki ei mee sairaalassa hyvin? Mitä jos joudun sektioon? Jos jompi kumpi meistä ei selviä? Voiko kaikki muka oikeesti sujua vielä kolmannen kerran yhtä helposti ja hyvin? Pelko haihtuu hetkeksi ja oon taas siinä omassa synnytyskuplassa.

Ensimmäisellä kerralla jätin ihan tietoisesti lukematta kaikki synnytykseen liittyvät jutut, jotta pääsin tilanteeseen rauhallisin mielin ja siihen mä kykenin. Mikään ei ollut tuttua enkä mä osannut pelätä.  Toisen kanssa luonnollisesti tiesin mitä tulee tapahtumaan ja muistelisin pelälleeni aina siihen asti, että astuin synnärin ovesta sisään ja koin oikeesti täydellinen fengshuin. Mulla oli niin käsittämättömän rauhallinen ja luottavainen olo, että tällasena paniikkinakkina on vaikee käsittää, miten se tila on ikinä ollut mahdollista. Aika on voinut kullata muistoja tai sitten mä pelkään tällä hetkellä ihan helvetisti enemmän. Samalla yritän uskoa siihen, että saan taas rauhan, kun h-hetken koittaessa päästään paikan päälle ja tiedän lähellä olevan osaavia ihmisiä. Kuten sanoin, toisella kertaa toivoin sisätutkimuksia ensimmäistä kertaa tiheämmin, jotta osaisin halutessani vaatia epiduraalia riittävän aikaisin. Tällä kertaa en välitä, sillä mä en enää pelkää kipua, vaikka se saattaa vielä yllättää, ja aion pärjätä mahdollisimman luonnollisin kivunlievityskeinoin niin pitkään kun kroppa ja pää sen kestää.

Aiemmilla kerroilla mulle on tarjottu kivunlievitykseen mm. kuumaa suihkua, jota en oo kuitenkaan kokeillut. Vesiamme kävi jo viimeksi mielessä, mutta en kuitenkaan tiennyt siitä mitään eikä sitä kätilöiden osalta ehdotettu. Nyt mä oon ottanut selvää Tyksin ammeesta ja sen käytännöstä, ja mielelläni kokeilisin sitä, vaikka vesisynnytys ei Turussa olekaan mahdollista ja ammehuoneen vapaana oleminen on tuurista kiinni. Vesi, lämpö, liikkuminen ja ääni on ne ensisijaiset jutut ja muiden kanssa etenen täysin sen hetken fiiliksen mukaan. Ammeen lisäksi aion kirjoittaa raskauden puolivälin jälkeen täytettävään esitietolomakkeeseen myös toiveen LYSY synnytyksestä, eli lyhyt jälkihoitoisesta synnytyksestä, jossa on kriteereiden täytyttyä mahdollisuus päästä kotiin jo aikaisintaan kuusi tuntia synnytyksen jälkeen. Sairaalassa itsessään ei oo mitään vikaa ja kätilöt on olleet aina kivoja, mutta koti on koti ja mua vähän harmittaa, etten etenkään viimeksi osannut vaatia tätä. Kummallakin kerralla mulle on iskenyt ihan kamala olo illalla ja viimeksi itku oli niin lohdutonta, että muistan kätilönkin ihmetelleen mikä mulla on ennen kuin sain itkun keskeltä sanottua mitään. Jos kriteerit täyttyy, mä en aio tällä kertaa jäädä sinne kuin pakotettuna, koska vihdoin tiedän, että mulla on mahdollisuus ja oikeus muuhunkin.

Huh, olikohan tässä jo riittävästi? Synnytys on aihe, josta voisin lätistä vaikka ja kuinka. Kultainen keskitie on kaukana, sillä mä hypin korkealla toiveissa ja samalla syvällä pelossa, mutta ehkä tää tästä tasoittuu viimeistään sitten kesällä? Ja hei mites te, oisko jollain jotain kivaahyvääpahaa sanottavaa synnytykseen liittyen? Voitte uskoa, että oon taatusti yhtenä korvana (tai silmänä..)! Jaksoiko kukaan edes lukea tänne asti?

29.1.2017

79,5 NELIÖTÄ: WC & KYLPYHUONE + WC



Uuden asunnon kriteereinä pidettiin kahta vessaa sekä omaa saunaa, josta ei enää oltu valmiita luopumaan. Vuokrasopimuksen kirjoittamisen jälkeen laitoin isännöitsijälle viestiä, olisiko edes toiseen tilaan mahdollisuus vaihtaa pelkän peilin tilalle peilikaappi ja avaimet saadessa sellainen jo komeili kylppärin seinässä. Allaskaappejakaan täällä ei ollut valmiina, mutta me ostettiin sellaiset Ikeasta ja molemmista tuli heti ihan erinäköiset, kun rumat putket sai kaappien taa piiloon. 


Talo on varmaan parikymmentä vuotta vanha, joten huippukuntoa tältä ei voitukaan odottaa ja todettiin, että omaa silmää häiritsevät asiat tullaan peittämään huonekaluilla, korostamalla parempia juttuja ja sisustamalla muuten mahdollisimman omannäköiseksi. Kylppärin keltaiset laatat oli asia, joka ei hivellyt mieltä ja heti ne nähtyäni sainkin idean DC-Fixauksesta, jota harrastin jo vajaa neljä vuotta sitten (vaikka maku siitä onkin muuttunut). Ennen virallista muuttoa ostettiin DC-Fixiä ja jo seuraavana päivänä muutosta oli keltaiset laatat piilotettu, ja kylpyhuoneesta tehty paljon enemmän meidän näköinen. Innostuin fixausesta niin, että vedin samaa tavaraa myös pikkuvessan valkoisiin laattoihin, vaikka ne eivät sitä vaatineetkaan. Löytyykö muita, jotka on innostunut DC-Fixistä? 


28.1.2017

EEMI - SUOMI - EEMI -SANAKIRJA

J:n ollessa vuoden ja kahden kuukauden ikäinen kirjoitin teille pienen Juuso - Suomi - Juuso -sanakirjan, mitä on ollut musta hauska lueskella myöhemminkin. Kuten mä sanoin Kivekset kuin ilvekset -postauksessa, pojat on olleet puheen kanssa tosi eri tasoisia ja J puhua pälpätti paljon ennen kuin lähti kävelemään. E puolestaan on kävellyt jo ikuisuuden ja vaikka sanavarasto on laajentunut vajaassa kahdessa kuukaudessa paljon, ei meillä kuulla vielä montaakaan sanaa päivittäisessä, aina edes viikottaisessa käytössä, kuten J:ltä aikoinaan. Uusia sanoja kuullaan kuitenkin vähän väliä, vaikka ne on ulkopuoliselle aika hepreaa ja joudun luultavasti tälläkin kertaa suomentamaan asiat Aleksille vielä useita kuukausia. Mä kuuntelin pojan puhetta hetken aikaa oikein tarkemminkin ja listailin sanoja ylös, joten miltä näyttää vuoden ja kolmen kuukauden ikäisen ipanan Eemi - Suomi - Eemi -sanakirja, kun otetaan huomioon kaikki sanat välittämättä siitä kuullaanko niitä päivittäin vai kerran kolmessa viikossa?

Khhhi = kissa
Hü hü = hau hau, koira
Wuh = vuh, koira
Mm'mmmm = ammuu, lehmä
Aaahaaa = ihahaa, hevonen
Kaak kaak kaak = kukko, kana, tipu
Kaakka = ankka
Kaa = kala
Paap paap = piip piip, hiiri

Mämmä = lähes kaikki ruoka ja juoma
Tsssss = kaataa juotavaa, ottaa vettä
Pääpä = leipä
Baba = banaani
Papu = (ksylitoli)pastilli
Mammam/nam nam = nam nam

Aaga = Juuso (isoveli)
Äitthi = äiti
Issshi = isi
Babba = pappa
Babba = Muumi
Päppää = Batman

Papa = napa
Tissss = tissi

Titta = tutti
Paappa = vaippa
Kakka = kakka
Tsss tsss = tsuku tsuku, juna
Prumm prumm = autot, liikkuvat koneet ym.
Pam pam = raketti
Pyy = pyyhe
Pyy = pyöriä
Poppa = noppa
Puuo/puvvo/pujjo = pullo
Paao/pavvo/pajjo = pallo
Taa/taaa'aa = Ti-Ti Nalleen liittyvät jutut
Kakka = kukka
Puu = puu

Taa taa taa = Ti-Ti Nallen laulut
Kaa kaa kaa = yleistä laulamista

Joo/jaa/kaa/m! = joo
E/ei = ei
Tan = otan
Kaaka = kiitos
Hei hei/hahaiii = hei hei
Gaaaaa!/gaaaagaaaaa!/aaaaaa!! = haloo!
Kakkaa = kukkuu
Kaanatanana = kauniita unia

26.1.2017

79,5 NELIÖTÄ: TUULIKAAPPI & ETEINEN


Kotipostauksia viimein! Mehän muutettiin syys-lokakuussa tänne 79,5 neliöiseen rivitalokolmioon 59,5 neliöisestä kerrostalokolmiosta. Tavarat on olleet ensimmäisestä viikonlopusta asti paikoillaan, mutta jostain syystä nää on vaan jäänyt. Mä en tälläkään kertaa aio kuvailla yksityiskohtia vaan vilautan asunnon yleisilmettä, sillä nää on ennenkin ollut sen verran toivottuja. Etenkin panoraamojen laatua kuitenkin pahoittelen (taas kerran).


Syksyllä me annettiin pihan olla just siinä kunnossa, missä se olikin ja aletaan kevään aikana katsomaan mitä sille tehdään. Silloin kaikki näytti niin kuolleelta, että haluaisin keittiön ikkunan alla olevien istutusten tilalle (kuva syksyltä täällä) jotain elävää ja hoitoa vaatimatonta, sillä siinä mä en tunnetustikaan oo hyvä. Etupiha ei kuitenkaan ole etusijalla, vaan kevään tultua keskitytään ensin takapihalla olevaan "nurmikkoon", sinne tulevaan terassiin ja muuhun pieneen.


Suurin syy kotipostausten jäämiselle on varmaan ollut se, että oon halunnut edetä huoneiden kanssa loogisessa järjestyksessä ja tuulikaappi on ainoa paikka, missä meillä on mikään kesken. Ulko-oven edessä on pieni kynnysmatto ja mä haluaisin maton peittävän lähes koko tuulikaapin. En oo edes ajatellut asiaa hetkeen, mutta kuva sai taas ärsyyntymään ja nyt lisään sen to do -listan kohtaan yksi. 



Alkuun mä ihmettelin, että missä ihmeessä tän kämpän 20 lisäneliötä on ja tuntui, ettei edellinen ollut edes hirveästi pienempi, mutta muuton aikana eron huomasi joka kerta, kun astui täältä sinne ja huonekalut hyppäsi niskaan heti eteiseen astuessa. Edellisestä eteisestä on postaus täällä ja se eteinenhän oli kapea käytävä, jossa oli kissan juttuja sekä olohuoneeseen kuuluva 1x5 Expedit, sillä ne ei muualle mahtuneet. Täällä on jees, kun ulos lähtiessä ei tarvitse tunkeutua pieneen eteiseen vaan voi vähän levittäytyä pukemaan ja tavaratkin mahtuu oikeisiin huoneisiin toisin kuin viimeksi.

Sellainen tuulikaappi ja eteinen. Mitenkä ois seuraavaksi vessa ja kylppäri?

23.1.2017

KIVEKSET KUIN ILVEKSET

Sen lisäksi, että mä vertailin poikien raskauksia puolenvälin paikkeilla ja listasin kummankin kohdalla puolivuotiaan tarvikkeita ja turhakkeita, mun piti jo kuopuksen pikkuvauva-aikana vertailla poikia näin muuten. Oikeesti vertailullahan ei ole tipan tippaa väliä, vaan molemmat on ihan yhtä tärkeitä, ihan yhtä rakkaita ja ihan yhtä huippuja tyyppejä, mutta kun nää on samalla myös niin saman puun eri oksista veistetyt niin musta on hauska vertailla - etenkin nyt, kun kolmas on tuloillaan ja mun on niin mahdottoman vaikee yrittää miettiä mitä tällä kertaa on luvassa! Lähteekö Sisu kävelemään, kuten E vai puhua pälpättääkö se 1-vuotiaana J:n tavoin? Kasvaako hiukset vielä kerran pidemmäksi ja tuuheammaksi kohdussa (tsekkaappa tää ja tää!) vai saapuuko meille ensimmäinen kalju? Tullaanko meillä suosimaan päivä- vai yöunia? Siksi mä halusin listata vähän sitä, millaisia nää pojat on olleet pieninä.

1) J:n syntyessä kaikki hämmästeli, miten pienellä ihmisellä voi olla se määrä tukkaa. E:n syntyessä lähinnä huvitti, miten luultiin J:n hiuksia pitkiksi, sillä E:llä ne oli vielä paljon pidemmät ja tuuheammat, vaikkakin vähän vaaleammat. J:n hiukset oli lähteneet kokonaan 6 - 7 kuukauden iässä, mutta E:n fleda vain kasvoi kohisten.

2) Siinä missä J nukkui täysiä yöunia parin kuukauden iässä, oli E:llä tuskallisen pitkä, 4,5 kuukautta kestänyt koliikki.

3) J:n päiväunet turhautti todella pitkään, sillä tää nukkui ainoastaa sylissä tai sitten liikkuvassa autossa/rattaissa. Pysähdyit autolla liikennevaloihin, J heräsi. Pysähdyit rattailla juomaan, J heräsi. E puolestaan on ollut ihan superpäiväuninukkuja ja nukkunut muutaman viikon iästä asti parvekkeella tai ulkona. Vauvana viiden tunnin unet meni ihan helposti ja edelleen tää saattaa toisinaan nukkua jopa 3,5 tunnin päiväunet takapihalla. 

4) J:n kanssa imetys oli täysin mutkatonta eikä E:nkään kanssa ollut kipuja, joita toisilla ilmenee. E kuitenkin hylki toista rintaa, sai paljon rintaraivareita ja puklaili usein ruuan jälkeen. Koliikin ja imetyksen takia oma ruokavalio oli suppea ja jossakin vaiheessa imetystä oli pakko alkaa tehostamaan imetysteen avulla.

5) E kannatteli päätään ihan hullun hyvin jo parin kuukauden iässä lattialla maaten, J oli sylivauva, joka ei viihtynyt lattialla ja kannatteli päätään kunnolla vasta neljän kuukauden ikäisenä.

6) J:lle puhkesi ensimmäinen hammas jo 3,5 kuukauden ikäisenä. E:n ensimmäinen hammas tuli läpi tämän ollessa kahdeksan kuukautta.

7) Soseiden syöminen J:n kanssa oli aina paljon helpompaa ja jo ensimmäiset soseet upposi kuin poika olisi syönyt niitä aina. E:llä taas oli järjetön syöttötuoliviha ja lusikkainho, ja musta tuntui, ettei kiinteisiin siirrytä ikinä.

8) E oppi menemään itse istumaan 8 kuukauden iässä, J 10 kuukauden iässä.

9) J on ollut myös hitaampi liikkumisen suhteen, vaikka molemmat lähtivät ryömimään noin 8 kuukauden ikäisenä. E:n ryöminen kesti kaksi päivää, jonka jälkeen tämä lähti jo konttaamaan. J puolestaan oppi konttaamisen vasta 10,5 kuukauden iässä. E käveli tukea vasten kahdeksankuisena ja ilman tukea jo 10,5-kuisena. J otti askeleita tukea vasten 1-vuotiaana ja oli noin 1v 3kk lähtiessään kävelemään.

10) J söi omatoimisesta 1v 2kk, E 10 - 11 kuukauden välillä.

11) Noin vuoden ja kahden kuukauden iässä J:ltä tuli suunnilleen 50 sanaa tai sanaa tarkoittavaa äännettä, joista suurinta osaa käytettiin päivittäin. Samassa iässä E sanoi noin 15 sanaa, joita ei kuultu edes viikottain, vaan ne olivat todella satunnaisessa käytössä. 

12) E on ihan yleisestikin paljon uhmakkaampi, paljon itsenäisempi ja paljon, paljon enemmän mielipiteensä ilmaiseva & tunteensa näyttävä, jolle harva asia tuntuu olevan neutraali, vaan kaikki on joko maailman ihaninta tai maailman kamalinta.

Että tosi erilaisia poikia, vaikka samalla näänkin niissä myös niitä samoja asioita. Tällä hetkellä, raskausviikolla 17+1 rauhallinen Sisu on tosi erilainen mitä ikiliikkuja E oli vatsassa. Ulkonäöllisesti pystyn kuitenkin kuvittelemaan sinne täysin pikku-E:n, mutten lainkaan J:tä. Jännää! Viime kesänä J tokaisi pokkana johonkin mun sanomaan asiaan, että kivekset kuin ilvekset ja mitäpä siihen lisäämään.

16.1.2017

KERHOTIELLÄ

Jo jossain loppukesän ja alkusyksyn rajoilla mua alkoi mietityttää esikoisen kotona oleminen. Oon ihan hirvittävän onnellisessa asemassa, kun oon voinut pitää tän ihan surutta kotona koko kolmen vuoden ajan, mutta pikkuhiljaa musta alkoi tuntua, että juurikin sitä 3-vuotiaan, pienen ja uhmakkaan pojan energiaa alkoi olla enemmän, mitä äiti on kykeneväinen vastaanottamaan. Tai siltä tuntui syksyllä, kun uhma oli pahimmillaan, vaikka totta kai mä oon valmis vastaanottamaan kaiken sen mitä tulee, mutta J:n etuakin ajatellen olisi ihan okei päästä purkamaan sitä energiaa ja touhuamaan välillä muidenkin kanssa siitä huolimatta, että uhman kanssa on helpottanut muutamassa kuukaudessa tosi paljon.

J on aina tullut toimeen kaikkien kanssa, muttei omasta tahdostaan ota hirveästi kontaktia muihin lapsiin, vaan vetäytyy mielummin leikkimään omiaan. En mä tietenkään aio siihen painostaa, mutta rohkaista kylläkin ja syyskuun lopulla päädyin googlettamaan seurakunnan päiväkerhoja sattumalta viikkoa ennen haun loppumista. Haastattelin J:tä vähän sen suhteen, olisiko tällä yhtään kiinnostusta mennä leikkimään, askartelemaan, lauleskelemaan ja saamaan uusia kavereita ihan ilman meitä, ja kun tyyppi veti pienet uhmaraivarit siitä, ettei kyse ollutkaan siitä, että sinne pääsisi heti, koin vastauksen myöntäväksi ja laitoin hakemuksen menemään vielä samana päivänä. Aika nopeasti mä sain vastauksen, ettei alle 3-vuotiaat pääse kerhoon ja loppuvuodesta syntyneet voi aloittaa tämän aikaisintaan tammikuussa, jos paikkoja on vielä jäljellä. Joulukuussa sähköpostin roskapostiin saapui viesti paikan saamisesta.

J odotti kerhon alkamista tosi innolla. Uusia kavereita, uusia leluja, uusia kerhotossuja ja eväiden syömistä uudesta eväsrasiasta. Jo päiviä ennen kerhoon menemistä tää kertoi innosta hyppien, mitkä vaatteet aikoo laittaa ensimmäisenä päivänä. Kerhon pihalla Aleksi tokaisi autossa, että sitten mennään ja takapenkkiläinen kiljahti ilosta ja jännityksestä. J on reippautensa takia ollut aina helppo jättää hoitoon (siis J:n osalta, mä kyllä oon itkenyt aina sitten pojankin edestä) ja tälläkin kertaa poika paineli reippaasti pöytään palapelien luo mun jäädessä ovelle katsomaan, et eikö se edes heippoja malta huudella. Vähän mua tosin huvitti, että pöydällä oli about kahdeksan palan nuppipalapelejä, mutta toisena päivänä hakiessa sainkin sitten palautetta siitä, miten yllättyneitä nää on J:n palapelitaidoista, eli niiden helppous oli mitä ilmeisemmin huomattu ja annettu heti vaativampia enkä mä ihmettele, sillä kotona 3-vee tekee heittämällä 5-vuotiaille suunnattuja palapelejä.

Kerho on siis kahdesti viikossa kolmen tunnin ajan ja J odottaa huomistakin jo innoissaan. J on mukana yhteisissä lauluissa ja touhuissa, muttei omien sanojensa mukaan oo vielä puhunut muille. Kotona kyllä miettii virnuillen, ettei tiedä miksi yks tyttö katselee koko ajan. Vaikkei muille muuten puhuisikaan niin olin mä silti niiiiin ylpee viime viikolla hakiessa, kun joittenkin jo lähtiessä me vielä puettiin ja J huuteli niin reippaasti heippoja kaikille.

Niin pieni, mutta silti jo niin iso kerholainen!

14.1.2017

YHDEKSÄN KUUKAUTTA (SISÄLTÄÄ ARVONNAN)

Lähes jokainen raskaana ollut varmasti tietää sen tunteen, kun ei ole mitään oikeaa vauvamasua, jota esitellä, vaan sitä näyttää päästä varpaisiin asti lihonneelta (ja sitä se onkin ainakin allekirjoittaneella) eikä vaatteetkaan näytä hyvältä päällä? E:tä odottaessa tein yhteistyötä 9kk.fi-verkkokaupan kanssa ja silloin meillä oli alustavasti puhe siitä, että voisin myöhemmin ottaa uudelleen yhteyttä, jos kaipailen vaikkapa imetysvaatteita. Imetys onnistui yli odotusten, mutta ensimmäiset kuukaudet hukkuivat koliikki-itkuun eikä mulla käynyt silloin mielessäkään uudet vaatteet. Nyt kuluneiden viikkojen aikana kroppa on levinnyt vähän joka suuntaan ja peilikuva inhottaa erityisen paljon, joten mieleen on tullut jo äitiysvaatteet, jotka sopisi vartalolle paremmin ja siinä samalla mieleen tuli 9kk.fi, joka mun ilokseni päätti lähteä uudelleen yhteistyöhön meidän kanssa. 

Tällä kertaa paketti sisälsi tämän kietaisuneuleen lisäksi parit aiemmalta kerralta tutut äitiysleggingsit, sillä yllätysraskauden takia ehdin laittaa vanhat jo pois. Tässä ajassa olin jo ehtinyt unohtaa, miten hyvältä voi tuntua leggingsit, joita ei tarvitse päivän mittaan rullalta vyötäröltä pikkuhiljaa yhä alemmas ja alemmas niiden painaessa vatsaa, vaan vähän väliä unohdan näiden olemassaolon. Vaikka raskausaika on unohtunut, muistan hyvin, miten ihana nää oli vetää jalkaan myös synnytyksen jälkeen, kun vatsa ei vielä ihan ollut raskautta edeltävissä mitoissaan.


Leggingsien lisäksi sain tosiaan kietaisuneuleen, johon päädyin, sillä vatsan pyöristyessä huppareista alkaa hitaasti, mutta kovin varmasti loppumaan pituus kesken ja tavalliset trikoopaidat taas eivät varsinaisesti imartele plus viittä kiloa. Äitiysleggingsit sekä -neule tekee ihmeitä, koska vatsa ei todellakaan ole vielä tätä luokkaa, mutta mä oon vaan iloinen näystä. Sen verran tässä ollaan jo odoteltu hetkeä, jolloin voi möhkön sijaan näyttää raskaana olevalta ja nyt mulla on vaatteet, joiden avulla epämääräinen turvotus vaihtuu hetkessä söpöön vauvavatsaan. Padapappapaa, i'm lovin' it.

Herkän ihon takia moni villa saa usein kutiamaan, mutta kietaisuneule on kutittavan sijaan ihanana pehmeä. Neule sidotaan kietaisubodyen tavoin sisältä, sekä ulkoa ja musta tää on kiva avonaisenakin, kun solmii nauhat vähän lyhemmiksi. Niin nään, että tää tulee olemaan raskauden jälkeenkin se neule, jonka kiskaisee nopeasti avonaisena päälle ja jonka saa ilman viiletessä helposti kiinni. Aika kiva, eikö?


9kk.fi ansiosta saan startata vuoden ensimmäisen arvonnan, sillä yhdellä teistä on nyt mahdollisuus voittaa omavalintainen tuote 9kk.fi-verkkokaupan valikoimasta! Arvonta alkaa nyt ja päättyy viikon päästä lauantaina, kello 16:00. Osallistumaan pääset seuraavasti...

1) Klikkaa itsesi osoitteeseen www.9kk.fi.
2) Etsi valikoimasta tuote, jonka tahtoisit itsellesi ja linkkaa se tämän postauksen kommenttiboksiin. Siis linkkaa - älä pelkästään kerro mistä tuotteesta on kyse.
3) Lisää kommenttiin myös toimiva sähköpostiosoitteesi, jotta saan suhun yhteyden, jos voitat!

Kommentit tulee näkyviin vasta hyväksynnän jälkeen, joten älä hätäile, jos se ei näy heti. Otathan huomioon, että osa tuotteista tai tietyn tuotteen koosta saattaa olla lopussa (esimerkiksi postauksessa esiintyvästä neuleesta saatavilla vain koko S/M 36 - 38). Jos näin käy, saat tietenkin valita uuden tuotteen voiton osuessa kohdalle. 

Onnea arvontaan!

*Postaus on toteutettu yhteistyössä 9kk.fi kanssa ja siinä mainitut tuotteet on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

10.1.2017

TOINEN NEUVOLA (RV 15+2)

Kuinka pitkällä: 15+2 (kuva 14+4). 

Muut arvot: verenpaine 117/77, vauvan syke +150.

Muutokset vartalossa: Tur-vo-tus! Siis ihan jäätävä! Mahaa turvottaa, vaikkei vauvamasusta ole tietoakaan ja booty... Se nyt elää ihan omaa elämäänsä, jos verrataan siihen, mikä mulla oli ennen raskautta ja alkuraskaudessa

Uni: Nyt on Aleksin yövuoroviikko ja mä herään kymmenen kertaa yössä katsomaan joko se kohta tulee kotiin. Sen kanssa nukun paremmin, usein niin hyvin, mitä E antaa nukkua, eli toisinaan koko yön heräämättä, vaikka nyt hampaat tekeekin kiusaa.

Mielihalut: Kaikki ällöttää. Jos jotain pitää syödä niin mieluiten pinaattikeittoa tai edelleen sitä ruisleipää salaatilla, juustolla, kinkulla ja kurkulla. Äitin tekemää currykastiketta oon himoinnut hetken. Muuten on tosi vaikee keksiä mitään, mitä saisin mahdollisimman mutkattomasti alas.

Hermostuttaa: Synnytys!! Viime kerrallahan supistukset ei ollut säännöllisiä edes ponnistusvaiheessa enkä mä olis ymmärtänyt lähtee sairaalaan ilman veristä vuotoa, joten stressaan nyt jo hirveesti sitä, miten mä tällä kertaa tiedän, koska lähteä. Pelottaa, että oon poikien kanssa kolmestaan enkä saa Aleksia töistä kiinni, koska se on mulle synnytyksissä sellanen rauhallinen järki oman paniikin keskellä. 

Vaivat: Supistukset, jotka alkoi raskausviikolla 13 - 14. Esikoisesta ne alkoi viikolla 20 ja toisesta viikolla 17, joten tää oli ihan odotettavissa, mutta mä niin toivoin, että oltais päästy vähän pidemmälle. Paine on välillä ihan järkyttävä ja vaikka suurin osa siitä poistuu levolla, se ei lohduta, kun sama tunne iskee takaisin heti istumaan noustessa. Ärsyttää ihan järjettömän paljon ihmisten kommentit siitä, miten "supistukset menee vielä ehkä ohi". Johan se on kahdesti nähty, että lasketun ajan paikkeille on mahdollisuus päästä, mutta kun kohtu ei kestä niin se ei kestä, eikä se rasituksella vahvistu. Okei, hyvällähän ne, mut kyllä mä nyt tiedän, mikä tilanne tää on ja se turhauttaa ihan helvetisti, koska joudun nykyään liian usein sanomaan J:lle, etten voi, koska sattuu. Seuraava viikko hirvittää, koska kipujen kannalta iltapäivästä iltaan on pahinta ja mun pitäis Aleksin iltavuorona selviytyä hakemaan J kahtena päivänä kerhosta ja hoitamaan neljänä iltana iltatoimet yksin. Tiedän selviäväni pakolla, mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei epätoivo itketä jo nyt.

Erityistä: ei kai mitään?

Mieliala: Oikeesti ihan hyvä, vaikka tää nyt oli aika valitusta! Nyt kun ollaan saatu tytölle ja pojalle nimet päätettyä niin musta tuntuu, että oon askeleen lähempänä bebeä ja tähän tutustumista. 

Odotan: 5,5 viikkoa rakenneultraan!!!!!!