31.12.2016

2K16

Tänä vuonna Blogirinki Media sekä Indiedays yhdisti voimansa, ja meistä tuli Lifie.


Kuluneen vuoden aikana julkaisin 87 postausta, mikä on 42 vähemmän kuin viime vuonna.


Luetuimpien postausten lista uusiutui kokonaan myös tänä vuonna ja TOP 5 -lista näytti seuraavalta:







Pääsin tekemään yhteistyötä ByPinjan, Liberon, Vermanin (ensimmäinen ja toinen postaus), Jollyroomin, Tuutilullan,  sekä uudestaan vielä Liberon kanssa. Lisäksi pääsin järjestämään kolme Instagram-kisaa, kiitos ByPinjan ja Jollyroomin.


OSJM:n Facebook on saavuttanut yli 400 tykkäystä. Instagramissa tapahtui muutos mun hypätessä @OOSIELLAJOSSAINMUN - nimestä nimen @NANNNASTI alle ja ahdistus loppui lähes seinään, kun ei tuntenut enää olevansa tilivelvollinen kaikesta ja kaikille. Instagramissa jäätiin muutamaa seuraajaa vaille 1 600:n seuraajan.


Viime vuoden 1 040 kuvan sijaan latasin Instagramiin ainostaan 196 kuvaa, jotka keräsivät yhteensä 32 634 tykkäystä (ja lisää paukkuu vielä seuraavan tunnin aikana). Yhdeksän suosituinta kuvaa löydät täältä.


Kiitos 2K16.

30.12.2016

NISKAPOIMU-ULTRA

Meillä oli viime viikon maanantaina niskapoimu-ultra ja reilu viikkoa aiemmin mulle tuli olo, että pitäis soittaa neuvolaan, jos siellä voitaisiin kuunnella sydänäänet ihan vaan mun mielenrauhan vuoksi. Päivä toisen jälkeen kuitenkin hoin itselleni, ettei ultraan ole enää pitkä aika ja kyllä se siitä. Meidän odotusryhmässä on ollut ihan hurja määrä keskenmenoja ja varmaan yli puolet näistä on olleet niitä, joissa sikiö ja syke on löydetty jo aiemmassa ultrassa, mutta keskenmeno tullut siitä huolimatta, vaikka prosenteissa se mahdollisuus on tämän jälkeen aika pieni. Kyyneliksi asti oon lukenut jo tutuksi tulleiden huonoja uutisia ja jäänyt ikävöimään näiden ihmisten perään, mutta ennen kaikkea nää uutiset on lisänneet omaa pelkoa. Viikon mä sain siirrettyä neuvolaan soittamista huomiselle ja taas huomiselle, ja lopulta koitti taas perjantai ja neuvola oli sulkeutunut. Mulle iski viime hetken paniikki ja piti kysyä paikallisesta äitiryhmästä lähellä olevia dopplereita, jossa ihana, entinen naapuri sitten vastasikin. Lauantaina hain dopplerin ja sain kuin sainkin mielenrauhan ennen sitä ultraa. Doppleri on lainassa edelleen ja joka toisella kerralla oon valmis heittämään sen täältä takaisin ja joka toisella kerralla oon maailman onnellisin, kun äänet kuuluu ja saan taas hengähtää.

No se maanantain sitten koitti ja menin ultraan aika luottavaisin mielin, kun edeltävänä iltanakin sydän sykki kovin ja viikkoja oli kasassa 12+1. Vasta edeltävänä iltana mä tosin muistin sykkivän sydämen lisäksi panikoida niskaturvotusta, jonka mittauksen olin unohtanut täysin ja googlettelin sitä sitten silmät ristissä. Ultra oli tälläkin kertaa nopeasti ohi, mutta nähtiin kuitenkin vähän vajaa kuuden sentin mittainen kaveri, joka vastasi viikkoja ja jonka niskaturvotus oli 1,5mm, eli täysin normaalirajoissa. Tällä viikolla postissa tuli lappu verikokeista eikä kohonnutta riskiä Downin syndroomaan ole.

Tänään viikkoja on 13+5 ja seitsemän viikon päästä onkin jo seuraava ultra! Samalla tietty jännittää, voiko kaikki olla vielä kolmannen kerran hyvin, mutta jännitän myös saadaanko me vihdoin käyttöön tytön nimi, jota mietittiin jo esikoisen kohdalla tai saanko mä lämmiteltyä Aleksia kolmannen pojan nimelle, joka on mun listalla ykkösenä. Mä en kyllä tälläkään kertaa lakkaa ihmettelemästä, että mihin nää viikot tässä häviää.

18.12.2016

OHI ON (ENSIMMÄINEN KOLMANNES)

Vaikka mun piti kirjoittaa näitä koosteita pelkästään neuvoloista, ajattelin nyt tehdä saman saavutetun 12 viikon kunniaksi. Mä en varsinaisesti pidä mitään tavoiteviikkoja, mutta tykkään kymppipoksuista, selvityistä 12 viikosta ja täyisaikaisuudesta. Ensimmäisen koosteen viikolta 7+5 löydät täältä.

Kuinka pitkällä: 12+0!

Paino: Käytiin eilen mun mammalla, jossa kävin vaa'alla ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen. Odotin pahempaa, mutta musta on kuitenkin yhä parempi, ettei painoa seurata säännöllisesti, joten neuvolakorttiin jätetään edelleen merkitsemättä ja aion tästäkin poistaa jatkossa koko kohdan.

Muut arvot: Ruokahalu 10/10. Tai ei oikeastaan ruokahalu, mutta halu syödä niitä asioita, jotka maistuu ja menee helposti alas.

Muutokset vartalossa: Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat... Polvet varpaat. Ei vaan. Neljässä viikossa on kuitenkin tapahtunut näin kropan ja muutosten kantajan mielestä iso muutos. Peppu ja etureidet on pyöristyneet ja mahaa turvottaa. 7+5 ja 11+5 kuvat näkyy molemmat täällä. Lisäks mulle on ilmestynyt hirvittävä määrä finnejä! Kasvot, degoltee, kyljet, hartiat. Ei mitään kauheaa rynnäkköä degolteetä lukuun ottamatta, mutta pienissä kasoissa niitä tupsahtelee ihan koko ajan. 

Uni: Maistuu. Nyt kun E:kin heräilee öisin harvemmin niin mun uni ei keskeydy niin, etten saisi enää unta. 

Mielihalut: Ruis- tai paahtoleipä salaatilla, juustolla, kinkulla ja kurkulla. Kiivejä oon syönyt varmaan muutaman viikon päivittäin niin, että suu on rikki etuhampaiden takaa ylhäältä. Maustamaton jogurtti ja kiivit jäädytettynä on parasta.

Hermostuttaa: Ei hermostuta, mutta viikkojen lisääntyessä mietityttää supistukset. Mä en oo koskaan kuullut kenestäkään, jonka kohtu olisi kestänyt muilla kerroilla yhtään ensimmäistä enempää, mutta toivon tekeväni tähän poikkeuksen. Kahdeksan viikkoa siihen, kun supistukset alkoi esikoisesta. Viisi viikkoa siihen, kun ne alkoivat kuopuksesta. Odotusryhmässä on ollut ihan järjetön määrä keskenmenoja ja se hermostutti, kunnes sain dopplerin lainaan ja kuulin pienen sydämen sykkivän kovin.

Vaivat: Etoo edelleen 24/7, mutta ny mä uskallan sanoa tän ääneen: oon oksentanut kuluneiden viikkojen aikana kolmesti satunnaisin kerroin!!!! Siis mä en vaan voi uskoa sen 8 kuukauden oksentamisen jälkeen, että tää voi olla näin helppoa?? Ja todella, todella toivon tän jatkuvan tästä eteenpäinkin.

Erityistä: Ohi on (ensimmäinen kolmannes)!

Mieliala: Mua on vähän painanut se, etten tunne tätä pientä kohtaan mitään pakahduttavaa rakkautta, vaikka molemmista pojista se oli selvää heti plussan jälkeen. Siksi on huono omatunto, kun ei vielä kanna sisällään mitään maailman parasta vaan jotain ihan kivaa ja mulla kesti jonkun aikaa, että uskalsin edes suljetussa odotusryhmässä mainita asiasta. Yksi kommentoi asiaa jotenkin siihen suuntaan, että muiden tunteiden tavoin hormonit vaikuttaa myös tähän ja se kuulosti musta järkevältä. Kyllähän mä haluaisin jo tuntea jotain koko sydämestäni, mutta kun se tunteminen ei ole tahdosta kiinni.

Odotan: Huomista ultraa, kääks! Hengissä siellä ollaan, mutta niin toivon kaiken olevan muutenkin kunnossa ja se vähän jännittää..

15.12.2016

KOLME VINKKIÄ STRESSITTÖMÄÄN JOULUUN

Katuvalojen alla Anni haastoi mut kertomaan omat vinkit stressittömpämpään jouluun. Me päästään joulu sen suhteen helpolla, ettei tänäkään vuonna stressata ruuasta, kun kierretään tuttuun tapaan pöydästä pöytään, saatetaan saada ruokaa joistain paikoista kotiin tai sitten mennään kylään vielä toisenakin päivänä. Mun lista siis on kovin lyhyt, mutta joka tapauksessa se tulee tässä.

1. Unohda joulusiivous

Mä en oo ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka panikoi joulusiivouksen suhteen. Meillä on aina perussiistiä, koska pidetään järjestystä yllä jatkuvasti ja lisäksi siivotaan kerran viikossa vielä paremmin. En vaan ymmärrä mikä joulusiivouksesta tekee niin ihmeellistä tai mikä siitä tekee niin suuren ja aikaavievän. Miksi ei riitä ihan tavallinen siivous, kuten viitenäkymmenenäyhtenä muunakin viikkona vuodessa? Pyykit pyykkikoriin, postit postikasaan ja tavarat muutenkin heti omille paikoilleen ilman, että niitä laskee ennen sitä mihinkään, mihin ne jäisi lojumaan?

2. Ei pakkojoululahjoja

Niin lukemattomia kertoja oon tänäkin vuonna lukenut keskusteluja siitä, miten anopin äidin miesystävälle ei taaskaan keksitä lahjaa ja jotain on kuitenkin pakko ostaa. Joo, se muistaminen on kivaa ja mäkin tykkään antaa lahjoja, mutta... Jos ei oikeesti keksi mitään tai toisella ei oo tarvetta millekään niin onko pakko? Tosi harvat saa meiltä lahjoja, koska mä en jaksa vaivata päätäni sen suhteen, etten tiedä mitä ostaa. Kun vastaan tulee täydellinen lahja jollekin tietylle, se kolahtaa heti ja se ostetaan. Ajatus on tärkein, mutta 15. samanlaisen konvehtirasian kohdalla saatan ihan hetken miettiä, ettei sitä ois välttämättä tarvinnut antaa. Ne on just niitä "en oikein tienny mitä ostaa niin tässä sit vaik tällanen, kun jotain pitää kuitenkin antaa" -lahja. Ei, ei hei pidä. Vaikka stressitöntä toki sekin on, kun tietää jo ennestään antavansa kaikille sitä suklaata (joista muuten about kolme on hyviä). Joulukorteissa mulla on vähän sama, koska mua ei henkilökohtaisesti kiinnosta ostaa kaupan valmiskortteja ja tehdään ne itse. Jos ei löydy ideaa, ei tehdä ja that's it.

3. Älä yritä miellyttää kaikkia

Okei, tää on vähän syvältä. Kaikkein mieluiten mä vuokraisin ison liikuntahallin, johon mentäsiin koko porukalla. Aleksin vanhemmat on eronneet ja mun vanhemmilla on sama juttu. Esikoisen ensimmäisenä ja vielä toisenakin jouluna mä käytin hirveesti aikaa oman mieleni pahoittamiseen, kun ajattelin, miten melkein kaikille ois kiva olla aatto poikien kanssa. Koitetaan nähdä kaikkia jouluna, mutta aatto ollaan oltu viimeiset neljä vuotta mun äidin kanssa ihan vaan siitä syystä, että oon ainoa lapsi ja mä haluan olla silloin paikalla, kun kaikilla muilla kuitenkin on muita tyyppejä meidän lisäks. Näin aion tehdä siis siihen asti, että äiti kokee meidät riesaksi ja pyytää olemaan poissa joulun. Enkä aio valinnastani stressata. 

8.12.2016

MUSTAN LAMPAAN VALKOISET KARITSAT

Mä oon ollut teini-iästä asti vähän se musta lammas, joka ei kuulunut enää tiettyyn kastiin. Join paljon viikonloppuisin, hävittelin kenkiä, liikuin ihmisten kanssa, joiden kanssa mun ei toivottu pitävän yhteyttä ja hankin rikosrekisterin. Kukaan ei oo koskaan sanonut mulle sitä ääneen, mutta mä luulen kyllä tietäväni sanomattakin mitä mieltä musta oltiin tai mitä mieltä meistä ollaan nyt.

3-vuotias venyttää mun hermoja tällä hetkellä enemmän kuin ikinä ennen ja ihan äärimmilleen. Uskon ja toivon tän olevan ihan tavallista energisen 3-veen uhmailua ja rajojen kokeilua, mutta välillä musta tuntuu, että kaikesta tästä suht tiukasta kurista ei ole jäljellä mitään näkyvää todistetta. Sitten tulee hetki, jolloin joku hädin tuskin meitä juoruista ja blogista enempää tunteva ehtii huomauttamaan lapsen käytöksestä just sillä hetkellä, kun oot avaamassa suus ja kieltämässä tätä. Yhden tilanteen perusteella yksi katse riittää kertomaan sen mielipiteen, että mun lapsi ei osaa käyttäytyä.

Viaton, hymyileväinen 1-vuotias lähestyy ja muille paikalla oleville lapsille juttelu loppuu siihen pisteeseen. Ei lässytystä, ei sanaakaan. 1-vuotias halaa hädin tuskin meitä tuntevaa kaikella sillä välittämisellä, jota voi vierasta ihmistä kohtaan tuntea. Ilman pienintäkään vastakaikua. Ei sanaa, ei kosketusta, ei mitään elettä, vaikka hetkeä aiemmin huone on täyttynyt iloisesta leikkimisestä ja kovasta juttelusta. Pallo pyörähtää vahingossa hädin tuskin tuntevan luo eikä sitä vieritetä takaisin. 1-vuotias on ilmaa.

Mulle on todellakin okei, ettei mua tai meitä hyväksytä. Ei tervehditä, ei oteta katsekontaktia, mutta katsotaan kuitenkin perään. Se on ihan jees. Mä oon tehnyt elämässäni virheitä ja päätöksiä, jotka joku toinen olisi tehnyt toisin. Oon koulun kesken jättänyt kahden, pian kolmen lapsen kotiäiti eikä se ole titteli, jolla ylpeillä. Kaikki virheet on kuitenkin mun virheitäni, ei lasteni, jotka ei oo mua äidikseen itse valinnut. Joten kun sä astut samaan tilaan mun lasteni kanssa, anna niiden olla viattomia ja samanarvoisia, jotka ei taatusti oo lyhyen elämänsä aikana tehnyt yhden yhtä virhettä, mikä voisi vaikuttaa sun suhtautumiseesi niihin. Älä pidä mielipidettäsi musta mielipiteenäsi mun lapsista, koska se kertoo paljon enemmän ihmisenä susta kuin meistä.

Mustalla lampaalla kun on valkoiset karitsat.