25.11.2016

YLLÄTYSRASKAUS - MAAILMANLOPPU VAI MAHDOLLISUUS?

Kuten mä Ensimmäiset ajatukset vahinkoraskaudesta -postauksessa kerroin, kävin neuvolassa ensimmäistä kertaa kolme päivää testin tekemisen jälkeen. Sulattelin asiaa ensin 1,5 vuorokautta ja lopulta sain ajan heti seuraavalle päivälle. Muuton jälkeen meidän terkka vaihtui ja olin nähnyt tän uuden vasta yhden kerran ennen avautumisreissua, mutta musta oli ihan huippua, että sain juteltua nimenomaan tän kanssa tästä kaikesta. Mulla ei ollut pelkoa, että seuraavalla kerralla vastassa on taas joku uusi, ihan tuntematon tyyppi eikä mulla ollut siinä tilanteessa ohuintakaan suojakuorta, minkä helposti luon kasvokkain jutellessa etenkin uusille henkilöille.

41 minuuttia sain itkeä, puhua ja istua halutessani hiljaa. Vaikka tuijotin mukana vietyä lappua sanomatta sanaakaan, mulla oli koko ajan olo, ettei ollut kiire. Mun ei tarvinnut puhua suuta puhtaaksi ja häipyä, vaan sain istua rauhassa ja tunsin, miten toinen oli mun kanssa siinä hetkessä. Mä en oo ikinä käynyt juttelemassa kenenkään kanssa tän tyyppisesti, vaikka noh, ehkä olisi joskus voinut, ja nyt mä tiedän miks niin tehdään. Se tunne oli niin helpottava, etten osaa edes kuvailla. Ja se neuvolan tuki! Tää ei tietenkään voinut sanoa juuta tai jaata siihen, mitä mun ja meidän pitää tehdä tai mitä tekisi samassa tilanteessa, mutta se tuki kumpaankin suuntaan oikeesti välittyi. Mä tiesin, että olisi päätös kumpi tahansa, mulla olisi paikka mihin voisin purkaa ajatuksia myös sen päätöksen jälkeen. Kerroinko jo, miten kiitollinen oon tästä terkasta?

Mulla tosiaan oli mukana lista, jonka oli kirjoittanut hätäisesti kamalassa tunteiden vuoristoradassa, ja niitä listan kohtia me avattiin yhdessä. En kuitenkaan aio säästää tätä lappua enää pidempään, mutta ehkä mä vielä tuun sitä kaipaamaan, joten...

1) "Jo ennen ensimmäistä raskautta olleet syömisongelmat ja suuri pelko lihoamisen suhteen."

Näistä asioista oon kertonut aiemmissa postauksissa, kuten A Beautiful Body, Paino, virhe paholainen ja Koska sä oot kaunis. En mä osaa tätä järjellä edes selittää. Käytiin tätä neuvolassa läpi ihan homman alkamisesta asti ja se oli hyvä, koska sen asian suhteen olisi varmaan pitänyt puhua jo ensimmäisen raskauden aikana. Oikeastaan mun ei tarvinnut edes hirveesti selitellä asiaa, kun terkka osasi laskea asioita yhteen sanomattakin. Tää tokaisi, että pieni ihminen mä oon edelleen ja mun itku vaan yltyi. Kun kyllähän mä sen toisaalta tiedän, mutta koko juttu on jossain niiiiin syvällä pään sisällä, ettei sen järjen ääni tahdo kuulua läpi asti. Neuvolassa ymmärrettiin tää(kin) asia hyvin ja terkka kertoi, että jos päätetään jatkaa raskautta, ei siellä tarvitse seurata painoa joka kerta, jotta mä en tuntisi niin suurta ahdistusta.

2) "Vaikeat raskaudet. Esikoisesta oksentelua rv 4 - 40, kuopuksesta rv 8 - 16. Esikoisesta supistukset rv 20, kuopuksesta rv 17."

Pahoinvoinnista oon kirjoittanut mm. postauksissa Hei, hei mitä kuuluu? ja Miten kävi Primperanin?. Ne oli mulla varmaan mielessä ensimmäisenä, totta kai. Ennen ensimmäistä raskautta emetofobia, eli oksennuspelko oli lievää, mutta 36 viikon aikana siitä tuli ihan järjetön. Tärisin ja itkin joka kerta oksentaessa ja se jätti mulle varmaan ikuiset mielikuvat asiasta. Mä en ole siltä ajalta pelkästään tästä aiheesta edes kirjoittanut, koska olin niin sanaton. Oksentaminen oli se syy, miksi mä olin alunperin sitä mieltä, etten enää ikinä ala samaan touhuun. Samalla voisin kirjoittaa tästä niin paljon, mutta ajatuskin tekee pahaa enkä oikein tiedä mitä sanoa. Supisteluista on Terveisiä Tyksistä, Yhtenä kappaleena ja Strömsön neuvola -postauksissa, ja ne taas ei hirvitä muuten, mutta sen hetkinen toimintakyvyttömyys huoletti, kun on jo valmiiksi kaksi lasta, joista pitää huolehtia.

3) "Kuopuksen 4,5 kuukautta kestänyt koliikki, pahimmillaan 7h huutoa yössä."

Tästähän te ootte varmaan saaneet kuulla jo kyllästymiseen asti ja kirjoitin asiasta vähän laajemmin Kun koliikki kuluttaa koko kropan -postauksessa (älkää pelästykö ajatuksia, jos luette sen ensimmäistä kertaa...), mutta uudelle terkalle tää oli uusi juttu. Eniten mua alkoi itkettää, kun kerroin, miten yhtenä iltana Aleksi lähti yövuoroon kello 21:20 ja mä jäin heijailemaan E:tä meidän sänkyyn. Kello 06:20 Aleksi oli takaisin ja mä keinuin siinä samassa paikassa yhä. Tiesin kyllä, että jos päätetään jatkaa raskautta ja koetaan taas koliikki, osaan pyytää apua heti enkä vähättele valvomista tai odota viikko viikon perään, kuinka "tää menee ihan kohta ohi". Vaikka tiedänkin avun olevan lähellä, se pelottaa silti.

4) "Kaksi täydellistä synnytystä, joista toinen yllättäen pelkällä ilokaasulla muista toiveista huolimatta.  Toinen täysin luomuna omasta toiveesta. Pelko siitä, ettei kolmas voi olla helppo ja sujua hyvin."

Vuoden 2013 synnytyskertomuksen löydät täältä (Kaiken sen arvoista - Synnytyshöpinöitä) ja vuoden 2015 synnytyskertomuksen täältä (Kello 11:27 (Synnytyskertomus)). Tää on yksi tyhmimmistä peloista, mutta neuvolassa ymmärrettiin siitä huolimatta. Terkka lohdutti, että yleensä ensimmäinen on vaikein, muttei voi luvata mitään. Mä pelkään sektiota, imukuppia ja hätäsektiota, pelkään epiduraalia ja spinaalia. Pelkään vähän kaikkea. Sykkeet romahtaa, vuodan liikaa verta, lapsi ei hengitä. Ensimmäinen kerta oli helppo, kun mä en ottanut synnytyksestä yhtään selvää enkä osannut edes ajatella mikä kaikki voisi mennä pieleen.

5) "Ajatus siitä, että ennen poikia oltu kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ilman ehkäisyä. Tämä saanut alkunsa tasan yhdestä ehkäisemättömästä kerrasta ilman loppuun asti menemistä.""Tuntuu tyhmältä olla antamatta mahdollisuutta, jos näin on kuitenkin tarkoitettu. Vaikkei tiedä mihin uskoa tai uskoako mihinkään, ajatus siitä, että ehkä jollain ylemmällä osuutensa tässä ja siinä miten lopulta käy." ja "Vaikka molemmat ajatellu kahden riittävän, tällä ilmeisesti oma halu tulla."

Okei, on ollut ilmeisesti vähän naivia ajatella, ettei näin voisi käydä, mutta... Mietityttää silti olisiko kahden aiemman jälkeen kolmas käynyt näin helposti, jos näin ei olisi tarkoitettu. Ja kun me mietittiin neuvolassakin, että kertoja tosiaan tasan yski ja mun kierto on vaihdellut 10:stä päivästä 45:teen, joten oikeesti, millä todennäköisyydellä nää on sattunut osumaan yhteen. Niih..

6) "Vaikka kolmen kanssa olisi paljon uutta opeteltavaa, valmis arki pienelle olisi jo valmiina."

Meillä on jo valmis, turvallinen lapsiperheen arki, joten tavallaan kolmas lapsi ei olisi maailmanloppu. Toiselta se varmasti tuntuisi, jos lapsia ei olisi ennestään, niitä ei olisi suunniteltu vielä aikoihin ja oma vapaa-aika pyörisi juhlimisen ympärille. Silti totta kai pelottaa mitä arki kolmen lapsen kanssa olisi. Etenkin, kun vauvavuosi on ohi ja kaksi menee melkein siinä missä yksikin. 

7) "Ikäero kahden aiemman välillä 1v11kk ja se tuntunut monesta syystä aina sopivalta. Toiselle ja kolmannelle tulisi noin 1v9kk."

E:n syntyessä J käveli itse, osasi puhua jo todella selkeillä lauseilla, söi totta kai itse, nukkui täysiä öitä isojen poikien sängyssä, läheni päiväkuivuutta, oli lopettanut tutin syömisen, vieroitettu tissistä ja muuta, jotka mun mielestä varmaan helpotti vähän elämistä. Ei ollut kahta syötettävää tai mustasukkaisuutta siitä, miksi isomman olisi pitänyt luopua tutista, kun vauvakin sai pitää sen. Vaikka mun on tällä hetkellä ihan mahdoton ajatella E:tä muuna kuin mun pienenä vauvanani, järjellä ajateltuna tää ehtii kasvaa ja kehittyä aika huikeesti seuraavien kuukausien aikana. Muistanhan mä J:nkin 1-vuotiaana ja ero 1-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan J:n välillä oli kehityksen kannalta hurja.

8) "Aborttipelko ja pelko siitä, että keskeytystä tulisi katumaan lopun elämän. Että poikien yhteisiä juttuja katsellessa tulisi aina ajattelemaan miten näitä voiskin olla kolme." ja "Varmuus siitä, että lapsen pitämisen kanssa pystyy elämään, abortti tulisi painamaan mieltä todella pitkään ja päätöksen kanssa olisi vaikea elää."

Nää menee aika samassa. Tästä puhuessa neuvolassa sanottiin, että niitä ajatuksia varmaan tulisikin silloin tällöin, mutta ajan kanssa se vähenisi - ihan niinkuin varmasti tekisikin. Se mikä käänsi mun kelkkaa entistä enemmän pois keskeytyksestä oli se, kun terkka sanoi, että vaikka abortti tuntuisi pahalta pitkään, siitä pitää päätöksen jälkeen vaan pystyä päästämään irti tai muuta vastaavaa. Siinä vaiheessa mä tiesin, etten pystyisi päästämään irti vaan jäisin miettimään asiaa yhä uudestaan ja uudestaan.

9) "Keskeytystä miettiessä pelkkää itkua, pitämistä miettiessä suurimpana tunteena helpotus."

Aleksi ja ystävät luki päätöstä tehdessä mua paremmin kuin mä itse. Niiden mukaan mun päätös vaikutti koko ajan selvemmältä mitä se todellisuudessa oli, sillä mä olin oikeesti todella hukassa. Silti muut osasi tulkita mun puhetta, tekstiä ja mieltä. Neuvolakin kiinnitti huomiota, että joka kerta keskeytyksestä jutellessa ilme murtui. Vielä viimeisenä iltana ennen päätöksentekoa koitin psyykata itseni kumpaankin tilanteeseen. Päätin keskeyttää raskauden ja olla siinä mielentilassa, mutta mun mielessä pyöri vain suru ja se miten meillä olisi kuitenkin ollut se toinenkin mahdollisuus. Raskauden jatkamista miettiessä olo oli helpottunut. Helpotti, että päätös oli tehty eikä sinä tarvinnut enää miettiä. Tietenkin myös pelotti ja vähän epäilytti tullaanko me pärjäämään, mutta suurimpana tunteena oli helpotus.

Parin viimeisen päivän aikana olisin voinut lisätä vielä listalle pelon keskenmenosta jokaisen pienen vihlonnan ja jomotuksen aikaan, ja musta sekin kertoi jotain. Mä en kai ollut valmis luopumaan tästä. Ja nyt me ollaan tässä.

7 kommenttia

  1. Suosittelen käymään tuon syömisongelman kanssa jossain juttelemassa. Itelläni syömiproblematiikkaa myös ollut ja puran nyt muutaman vuoden tervehtymisen jälkeen niitä asioita ihan psykoterapiassa (koska kuten itsekin kirjoitit, järki sanoo muuta mutta joku syömishäiriö-lokerikko pääkopassa huutaa toista). Vaikka alkuun tuntui hassulta, koska "mähän olen terve", on terapiasta ollut hurjasti apua! Varsinkin nyt kun itsekin olen raskaana on ajoittain vaikea suhtautua omaan kehoon. Neuvolan kautta pitäisi päästä ainakin psykiatrisellesairaanhoitajalle tai ihan psykologille. :) Zemppiä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Joo katellaan! Nyt oon tuntunu pärjäävän hyvin, kun en oo elokuun jälkeen käyny vaa'alla. Tiiän lihonneeni muutaman kilon, mutten tee siitä ongelmaa, kunnen koko painoa edes tiedä. Toivottavasti tällanen tilanne pysyis raskauden jälkeenkin. :)

      Poista
  2. Siis ymmärsinkö oikein, että olette Eemin jälkeen kerran olleet yhdynnässä? Vai sitten kerran jäi ehkäisy pois? Mikä ehkäsy siis käytössä? Meni vähän ohi :D

    Eikä se maailman loppu ole, jos tulee raskaaksi :)

    Mitä Aleksi oli mieltä asiasta ja mikä hänen ensireaktio? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se mitään. :D Käytetty siis kumeja, kerran oltiin ilman ja lopetettiin ajoissa, mut se kerta riitti.

      Mä uskon, että jos Aleksi ois yksin päättäny niin ois päätyny aborttiin, mut tää teki kyllä selväks, et Sisu kasvaa mussa ja päätös on lopulta mun. Eniten se pelkäs, et miten käy, jos oksennan taas ja supistukset alkaa aikasin, mut ihanasti mietti heti ekana iltana, et vois tarvittaessa koittaa olla viikonloput töissä ja hoitaa viis päivää viikossa poikia kotona, jos musta ei ois siihen. Eli ihan mukana ollu tässä ja ottamassa heti vastuuta yhteisestä virheestä. <3

      Poista
    2. Meijän eka viestittely asiaa koskienhan oli

      J: Vitun vitun vitun vittu.
      A: Mikä?
      J: *Kuva testistä*.
      J: Vittu.
      A: Voi vittu.

      :D Mut alkujärkytyksestä sekin selvinny!

      Poista
  3. Pystyn samaistumaan itseasiassa todella hyvin näihin sun kirjoittamiin asioihin, vaikka en samanlaisessa tilanteessa olekaan.. Täällä on havaittavissa vauvakuumetta. Ennestään meillä on yksi lapsi, taapero 2v4kk eli yövalvomiset takanapäin tältä osin. Tukiverkosto meillä on täysi nolla, sillä sukulaiset..erittäin kaukana. Haluaisimme kovasti sisaruksen taaperollemme, mutta se oma pärjääminen, jaksaminen pelottaa järkyttävän paljon.

    Mun on pakko sanoa sulle vain: ❤, ja te pärjäätte varmasti hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih! Onneks neuvolasta saa nykyään niin hyvin apua monessa asiassa. Meillä tukiverkosto on lähellä ja musta tuntuu, et tän uutisen jälkeen ne on "ominu" näitä vielä vähän enemmän itelleen. Mun iskä halus viimeks ihan välttämättä lähtee E:n kanssa pöydästä käsipesulle, vaikkei oo ikinä ennen tainnu tehdä sen kanssa niin. :D <3

      Poista