29.11.2016

VARHAISULTRASSA

Mä oon vihannut ultria aina. Ja kun mä sanon, että vihaan niin todellakin tarkoitan sitä joka solulla. Kurkkua on puristanut, rintakehää painaa ja tuntuu, ettei henki kulje. Oon poikkeuksellisen hiljainen, tärisyttää ja itkettää. Tätä siitä hetkestä, kun istun autoon ja lähdetään kohti ultraa - aina siihen asti, että ultraaja kehottaa pukemaan takaisin päälle. Muistan edelleen sen helpotuksen E:n rakenneultran jälkeen. Kaikki oli jo toiseen kertaan todettu olevan hyvin ja mä olin niin helpottunut siitä, ettei mulla olis enää ikinä syytä jännittää. Kunnes koitti tiistai 22.11. ja mä istuin autossa taas kohti sitä samaista ultraääniyksikköä ihan yhtä hiljaisena kuin aiemmin painavan rintakehäni kanssa. Tällä kertaa mä pelkäsin ehkä vielä vähän muita kertoja enemmän. Toistan itseäni, mutta kun päätös oli niin järjettömän suuri ja raskas, ja se neutraalisuus tätä pientä ihmettä kohtaan oli ollut tuskaista. Ja kun siitä päätöksestä päästiin ja mä annoin itseni vihdoin tuntea  kaikella sillä rakkaudella, jonka olin hukuttanut epätietoisuudessa väkisin. Pelkäsin käyneeni turhaan koko tunteiden vuoristoradassa ja pelkäsin antaneeni piinan jälkeen luvan rakastaa jotain, jota ei ehkä ollutkaan.

Meidät otti vastaan mukava, vähän vanhempi nainen, jonka muistin aiemmiltakin kerroilta. Nainen kyseli nopeasti kuulumiset ja voinnit, jonka jälkeen kehotti riisumaan ja ohjeisti katsomaan ruudulta mitä näkyy. Ensimmäisellä kerralla olin ihan pihalla siitä mitä ruudulta näkyi, toisella kerralla osasin jo vähän hahmottaa ja tällä kolmannella kerralla tiesin heti, että siinä se nyt. Oikeastaan olisi ollut oudompaa olla hahmottamatta, sillä ultra paljasti meille jopa pienen pienet käsien alut. Kuunneltiin ihan hetki sykettä, joka oli ihan yhtä täydellinen kuin kaksi aiempaakin. Käynti oli nopea ja ihan pian oltiin jo ulkona tietäen sen, että Sisun mitta oli huikeat 1,77 senttiä, joka vastasi viikkoja 8+2 ja että laskettu aika olisi heti heinäkuun 2. päivä.

Oon jokaisen kolmen kohdalla saanut ihmettelyä siitä, miten aikaisin oon uskaltanut julkistaa raskauden ja tää johtuu ihan puhtaasti siitä, että suurin osa keskenmenoista on tuulimunia (joidenkin mukaan jopa 90% niistä), eli sikiötä ei ole koskaan ollutkaan. Ultran jälkeen tuulimuna on siis poissuljettu ja riski keskenmenoon on ihan huomattavasti pienempi, vaikka sellainen vielä onkin. Kahden riskiraskauden jälkeen mä tiedän myös sen, ettei ne riskit lopu 12. raskausviikkoon vaan jatkuu aina siihen asti, kunnes vauva on turvallisesti kohdun tällä puolen. Tänkin ultran jälkeen mulla on niin rauhallinen ja luottavainen olo kuin ennen vauvan syntymää voi olla. Viime kerralla supistukset alkoi todella yllättäen raskausviikolla 17 tehdyllä kolmen kilometrin kävelylenkillä neuvolasta kotiin ja se on aina välillä mielessä, mutta mä pyrin ottamaan neuvola-aikoja Aleksin työvuorojen mukaan enkä voisi tehdä enempää.

Nyt kuitenkin luottavaisin mielin sen suhteen, että kesällä meitä on yksi lisää - meidän pieni Sisu(pussi).

28.11.2016

ENSIMMÄINEN VIRALLINEN RASKAUSNEUVOLA

Mä ajattelin viime raskauden tavoin myös tässä raskaudessa julkaista neuvolapostauksia ihan vaan, koska musta näitä on ollut kiva lukea myöhemmin. Ensimmäinen neuvola oli 17. päivä ja tää on siis kirjoitettu silloin. Neuvolapostausten lisäksi käytössä on taas vuoden 2013 Dino-masun ja vuoden 2015 Papu-masun tavoin oma sivu Sisu-masulle, sekä vuoden 2013 ja vuoden 2015 raskauskalenterien tavoin raskauskalenteri 2016 - 2017.

Kuinka pitkällä: Neuvolan arvion mukaan 9+0, oma arvio noin 7 viikkoa. Tarkastus viiden päivän päästä varhaisultrassa.

Paino: Korttiin merkattiin elokuun paino, 52 kiloa, siitä huolimatta, että kerroin lihonneeni ainakin 3 - 5 kiloa tällä ruokahalulla. Painoa ei tarkistettu eikä sitä seurailla tarkasti. Ihana terkka veti korttiin painon kohdalle poikittain tekstin - - - - - ei merkata - - - - - .

Muut arvot: verenpaine 125/77.

Muutokset vartalossa: turvotus vatsassa.

Uni: Vielä jees! Öisin herään kerran tai kaksi vessaan. 

Mielihalut: Hesen kanatortilla. Nää menee vähän niin, että tekee mieli jotain ja tunnin päästä ei enää teekkään. Lähinnä etoo kaikki. Paitsi ne kanatortillat. Ja mehukeitot.

Hermostuttaa: Tiistaina koittava varhaisultra. Mitä jos siellä ei ookaan ketään? Tai mitä jos muuten vaan tulee keskenmeno? Mitä jos oon tehnyt näin suuren ja vaikean päätöksen ihan turhaan?

Vaivat: Pahoinvointi, väsymys, jatkuva palelu. Vielä en oo oksentanut kertaakaan (kop, kop, kop!!!!), mutta etova olo on läsnä ihan 24/7. Väsyttää unen pituudesta riippumatta. Öisin pitää nukkua leggingseillä, pitkähihaisella ja sukilla kääriytyneenä peittoon ja kiinni hikoilevassa Aleksissa, jos haluan pysyä lämpimänä.

Erityistä: ei mitään. 

Mieliala: Huojentunut, sekava. Samalla helpottaa, että se päätös on viimein tehty, mutta asiaa tuntuu olevan tosi vaikee uskoa vielä. Niin kauan mun ja meidän ajatuksissa oli kaksi lasta, ja nyt pitää totutella siihen ajatukseen, että joukkoon tulee vielä yksi. 

Odotan: sitä ultraa...

25.11.2016

YLLÄTYSRASKAUS - MAAILMANLOPPU VAI MAHDOLLISUUS?

Kuten mä Ensimmäiset ajatukset vahinkoraskaudesta -postauksessa kerroin, kävin neuvolassa ensimmäistä kertaa kolme päivää testin tekemisen jälkeen. Sulattelin asiaa ensin 1,5 vuorokautta ja lopulta sain ajan heti seuraavalle päivälle. Muuton jälkeen meidän terkka vaihtui ja olin nähnyt tän uuden vasta yhden kerran ennen avautumisreissua, mutta musta oli ihan huippua, että sain juteltua nimenomaan tän kanssa tästä kaikesta. Mulla ei ollut pelkoa, että seuraavalla kerralla vastassa on taas joku uusi, ihan tuntematon tyyppi eikä mulla ollut siinä tilanteessa ohuintakaan suojakuorta, minkä helposti luon kasvokkain jutellessa etenkin uusille henkilöille.

41 minuuttia sain itkeä, puhua ja istua halutessani hiljaa. Vaikka tuijotin mukana vietyä lappua sanomatta sanaakaan, mulla oli koko ajan olo, ettei ollut kiire. Mun ei tarvinnut puhua suuta puhtaaksi ja häipyä, vaan sain istua rauhassa ja tunsin, miten toinen oli mun kanssa siinä hetkessä. Mä en oo ikinä käynyt juttelemassa kenenkään kanssa tän tyyppisesti, vaikka noh, ehkä olisi joskus voinut, ja nyt mä tiedän miks niin tehdään. Se tunne oli niin helpottava, etten osaa edes kuvailla. Ja se neuvolan tuki! Tää ei tietenkään voinut sanoa juuta tai jaata siihen, mitä mun ja meidän pitää tehdä tai mitä tekisi samassa tilanteessa, mutta se tuki kumpaankin suuntaan oikeesti välittyi. Mä tiesin, että olisi päätös kumpi tahansa, mulla olisi paikka mihin voisin purkaa ajatuksia myös sen päätöksen jälkeen. Kerroinko jo, miten kiitollinen oon tästä terkasta?

Mulla tosiaan oli mukana lista, jonka oli kirjoittanut hätäisesti kamalassa tunteiden vuoristoradassa, ja niitä listan kohtia me avattiin yhdessä. En kuitenkaan aio säästää tätä lappua enää pidempään, mutta ehkä mä vielä tuun sitä kaipaamaan, joten...

1) "Jo ennen ensimmäistä raskautta olleet syömisongelmat ja suuri pelko lihoamisen suhteen."

Näistä asioista oon kertonut aiemmissa postauksissa, kuten A Beautiful Body, Paino, virhe paholainen ja Koska sä oot kaunis. En mä osaa tätä järjellä edes selittää. Käytiin tätä neuvolassa läpi ihan homman alkamisesta asti ja se oli hyvä, koska sen asian suhteen olisi varmaan pitänyt puhua jo ensimmäisen raskauden aikana. Oikeastaan mun ei tarvinnut edes hirveesti selitellä asiaa, kun terkka osasi laskea asioita yhteen sanomattakin. Tää tokaisi, että pieni ihminen mä oon edelleen ja mun itku vaan yltyi. Kun kyllähän mä sen toisaalta tiedän, mutta koko juttu on jossain niiiiin syvällä pään sisällä, ettei sen järjen ääni tahdo kuulua läpi asti. Neuvolassa ymmärrettiin tää(kin) asia hyvin ja terkka kertoi, että jos päätetään jatkaa raskautta, ei siellä tarvitse seurata painoa joka kerta, jotta mä en tuntisi niin suurta ahdistusta.

2) "Vaikeat raskaudet. Esikoisesta oksentelua rv 4 - 40, kuopuksesta rv 8 - 16. Esikoisesta supistukset rv 20, kuopuksesta rv 17."

Pahoinvoinnista oon kirjoittanut mm. postauksissa Hei, hei mitä kuuluu? ja Miten kävi Primperanin?. Ne oli mulla varmaan mielessä ensimmäisenä, totta kai. Ennen ensimmäistä raskautta emetofobia, eli oksennuspelko oli lievää, mutta 36 viikon aikana siitä tuli ihan järjetön. Tärisin ja itkin joka kerta oksentaessa ja se jätti mulle varmaan ikuiset mielikuvat asiasta. Mä en ole siltä ajalta pelkästään tästä aiheesta edes kirjoittanut, koska olin niin sanaton. Oksentaminen oli se syy, miksi mä olin alunperin sitä mieltä, etten enää ikinä ala samaan touhuun. Samalla voisin kirjoittaa tästä niin paljon, mutta ajatuskin tekee pahaa enkä oikein tiedä mitä sanoa. Supisteluista on Terveisiä Tyksistä, Yhtenä kappaleena ja Strömsön neuvola -postauksissa, ja ne taas ei hirvitä muuten, mutta sen hetkinen toimintakyvyttömyys huoletti, kun on jo valmiiksi kaksi lasta, joista pitää huolehtia.

3) "Kuopuksen 4,5 kuukautta kestänyt koliikki, pahimmillaan 7h huutoa yössä."

Tästähän te ootte varmaan saaneet kuulla jo kyllästymiseen asti ja kirjoitin asiasta vähän laajemmin Kun koliikki kuluttaa koko kropan -postauksessa (älkää pelästykö ajatuksia, jos luette sen ensimmäistä kertaa...), mutta uudelle terkalle tää oli uusi juttu. Eniten mua alkoi itkettää, kun kerroin, miten yhtenä iltana Aleksi lähti yövuoroon kello 21:20 ja mä jäin heijailemaan E:tä meidän sänkyyn. Kello 06:20 Aleksi oli takaisin ja mä keinuin siinä samassa paikassa yhä. Tiesin kyllä, että jos päätetään jatkaa raskautta ja koetaan taas koliikki, osaan pyytää apua heti enkä vähättele valvomista tai odota viikko viikon perään, kuinka "tää menee ihan kohta ohi". Vaikka tiedänkin avun olevan lähellä, se pelottaa silti.

4) "Kaksi täydellistä synnytystä, joista toinen yllättäen pelkällä ilokaasulla muista toiveista huolimatta.  Toinen täysin luomuna omasta toiveesta. Pelko siitä, ettei kolmas voi olla helppo ja sujua hyvin."

Vuoden 2013 synnytyskertomuksen löydät täältä (Kaiken sen arvoista - Synnytyshöpinöitä) ja vuoden 2015 synnytyskertomuksen täältä (Kello 11:27 (Synnytyskertomus)). Tää on yksi tyhmimmistä peloista, mutta neuvolassa ymmärrettiin siitä huolimatta. Terkka lohdutti, että yleensä ensimmäinen on vaikein, muttei voi luvata mitään. Mä pelkään sektiota, imukuppia ja hätäsektiota, pelkään epiduraalia ja spinaalia. Pelkään vähän kaikkea. Sykkeet romahtaa, vuodan liikaa verta, lapsi ei hengitä. Ensimmäinen kerta oli helppo, kun mä en ottanut synnytyksestä yhtään selvää enkä osannut edes ajatella mikä kaikki voisi mennä pieleen.

5) "Ajatus siitä, että ennen poikia oltu kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ilman ehkäisyä. Tämä saanut alkunsa tasan yhdestä ehkäisemättömästä kerrasta ilman loppuun asti menemistä.""Tuntuu tyhmältä olla antamatta mahdollisuutta, jos näin on kuitenkin tarkoitettu. Vaikkei tiedä mihin uskoa tai uskoako mihinkään, ajatus siitä, että ehkä jollain ylemmällä osuutensa tässä ja siinä miten lopulta käy." ja "Vaikka molemmat ajatellu kahden riittävän, tällä ilmeisesti oma halu tulla."

Okei, on ollut ilmeisesti vähän naivia ajatella, ettei näin voisi käydä, mutta... Mietityttää silti olisiko kahden aiemman jälkeen kolmas käynyt näin helposti, jos näin ei olisi tarkoitettu. Ja kun me mietittiin neuvolassakin, että kertoja tosiaan tasan yski ja mun kierto on vaihdellut 10:stä päivästä 45:teen, joten oikeesti, millä todennäköisyydellä nää on sattunut osumaan yhteen. Niih..

6) "Vaikka kolmen kanssa olisi paljon uutta opeteltavaa, valmis arki pienelle olisi jo valmiina."

Meillä on jo valmis, turvallinen lapsiperheen arki, joten tavallaan kolmas lapsi ei olisi maailmanloppu. Toiselta se varmasti tuntuisi, jos lapsia ei olisi ennestään, niitä ei olisi suunniteltu vielä aikoihin ja oma vapaa-aika pyörisi juhlimisen ympärille. Silti totta kai pelottaa mitä arki kolmen lapsen kanssa olisi. Etenkin, kun vauvavuosi on ohi ja kaksi menee melkein siinä missä yksikin. 

7) "Ikäero kahden aiemman välillä 1v11kk ja se tuntunut monesta syystä aina sopivalta. Toiselle ja kolmannelle tulisi noin 1v9kk."

E:n syntyessä J käveli itse, osasi puhua jo todella selkeillä lauseilla, söi totta kai itse, nukkui täysiä öitä isojen poikien sängyssä, läheni päiväkuivuutta, oli lopettanut tutin syömisen, vieroitettu tissistä ja muuta, jotka mun mielestä varmaan helpotti vähän elämistä. Ei ollut kahta syötettävää tai mustasukkaisuutta siitä, miksi isomman olisi pitänyt luopua tutista, kun vauvakin sai pitää sen. Vaikka mun on tällä hetkellä ihan mahdoton ajatella E:tä muuna kuin mun pienenä vauvanani, järjellä ajateltuna tää ehtii kasvaa ja kehittyä aika huikeesti seuraavien kuukausien aikana. Muistanhan mä J:nkin 1-vuotiaana ja ero 1-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan J:n välillä oli kehityksen kannalta hurja.

8) "Aborttipelko ja pelko siitä, että keskeytystä tulisi katumaan lopun elämän. Että poikien yhteisiä juttuja katsellessa tulisi aina ajattelemaan miten näitä voiskin olla kolme." ja "Varmuus siitä, että lapsen pitämisen kanssa pystyy elämään, abortti tulisi painamaan mieltä todella pitkään ja päätöksen kanssa olisi vaikea elää."

Nää menee aika samassa. Tästä puhuessa neuvolassa sanottiin, että niitä ajatuksia varmaan tulisikin silloin tällöin, mutta ajan kanssa se vähenisi - ihan niinkuin varmasti tekisikin. Se mikä käänsi mun kelkkaa entistä enemmän pois keskeytyksestä oli se, kun terkka sanoi, että vaikka abortti tuntuisi pahalta pitkään, siitä pitää päätöksen jälkeen vaan pystyä päästämään irti tai muuta vastaavaa. Siinä vaiheessa mä tiesin, etten pystyisi päästämään irti vaan jäisin miettimään asiaa yhä uudestaan ja uudestaan.

9) "Keskeytystä miettiessä pelkkää itkua, pitämistä miettiessä suurimpana tunteena helpotus."

Aleksi ja ystävät luki päätöstä tehdessä mua paremmin kuin mä itse. Niiden mukaan mun päätös vaikutti koko ajan selvemmältä mitä se todellisuudessa oli, sillä mä olin oikeesti todella hukassa. Silti muut osasi tulkita mun puhetta, tekstiä ja mieltä. Neuvolakin kiinnitti huomiota, että joka kerta keskeytyksestä jutellessa ilme murtui. Vielä viimeisenä iltana ennen päätöksentekoa koitin psyykata itseni kumpaankin tilanteeseen. Päätin keskeyttää raskauden ja olla siinä mielentilassa, mutta mun mielessä pyöri vain suru ja se miten meillä olisi kuitenkin ollut se toinenkin mahdollisuus. Raskauden jatkamista miettiessä olo oli helpottunut. Helpotti, että päätös oli tehty eikä sinä tarvinnut enää miettiä. Tietenkin myös pelotti ja vähän epäilytti tullaanko me pärjäämään, mutta suurimpana tunteena oli helpotus.

Parin viimeisen päivän aikana olisin voinut lisätä vielä listalle pelon keskenmenosta jokaisen pienen vihlonnan ja jomotuksen aikaan, ja musta sekin kertoi jotain. Mä en kai ollut valmis luopumaan tästä. Ja nyt me ollaan tässä.

24.11.2016

ENSIMMÄISET AJATUKSET VAHINKORASKAUDESTA

On maanantai, kello 21:24 ja Aleksi on muutamaa minuuttia aiemmin lähtenyt kotipihasta kohti yövuoroa. Näpytän vessassa viestiä kaverille kädet täristen. Puhelin värähtelee vastauksista. "Joko jo? Apua... No?? No??????". Lähestyn ahdistuneena pyykkikaapin ylle nostamaani paperia ja sen päällä olevaa raskaustestiä. Ei jumalauta! Kaksi viivaa!! Seuraavien viestien ajan kädet tärisee entistä enemmän ja ne sisältävät voimasanoja. Tarkemmin sanottuna pelkästään niitä.

Lysähdän siihen paikkaan istumaan ja itken. Itken seuraavat tunti 58 minuuttia taukoamatta. Ei tän näin pitänyt mennä. Siinä missä ennen poikia oltiin kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ilman ehkäisyä, päätti tämä kaveri saada alkunsa sillä tasan ainoalla ehkäisemättömällä ja keskeytetyllä kerralla. Mä kuulun siihen porukkaan, joka ei hetkeäkään usko, että keskeytetyllä yhdynnällä voisi tulla raskaaksi - tai kuuluin, mutta piti sitten oppia kantapään (tai kohdun..) kautta ja nyt mulla on yksi esimerkki kulkemassa mukana. Niin, että käyttäkää ehkäisyä. Mielellään triplana. Aina.

Ensimmäisenä viikkona tunsin niin järjettömän paljon. Surua, pelkoa, epätoivoa ja hämmennystä. Kaikkein suurimpana tunteena kuitenkin oli häpeä. Miten mä aikuisena ihmisenä ja jo kahden lapsen äitinä saatoin olla tässä tilanteessa? Mitä ne neuvolassa ajattelee? Mitä kaikki tutut ajattelee, jos kerrotaankin kuinka meille tulee taas uusi lapsi? Miten mä ikinä voisin henkisesti selvitä abortista, kun pelkkä ajatus saa romahtamaan joka kerta? Mä oon puhunut aina kahdesta lapsesta. Itkenyt pakatessa J:n pieniä vaatteita pois ja miettinyt saadaanko niitä koskaan enää käyttöön. Antanut helpottuneena E:n pieniä vaatteita ja vanhoja leluja eteenpäin, ja ajatellut, että näin tän pitikin mennä.

Pojista plussatessa mulle on heti kehittynyt järjettömän iso tunneside, koska kummatkin oli niin toivottuja. Tällä kertaa mä oon koittanu olla ajattelematta koko tyyppiä enkä oo antanut lupaa tuntea ja se osottautui ihan helvetin hankalaksi. Nyt mä pelkään, että hautasin ne tunteet liian syvälle eikä ne nouse enää edes luvan kanssa. Rakastanko koskaan ei-toivottua, kuten kahta toivottua? Pystyykö tän lapsen muut läheiset rakastamaan sitä, vaikka onkin meille täysi vahinko? 

Todella, siis todella moni ajattelee tai ajatteli, että pienen tyypin pitäminen oli ihan itsestään selvää eikä muita vaihtoehtoja ole edes harkittu. Todellisuus on kuitenkin toinen ja viikon ajan mä kävin ihan helvetillistä taistoa pääni sisällä. Aleksilla tosiaan oli yövuoroviikko ja joka ilta poikien nukahdettua Aleksi lähti töihin. Mä jäin yksin peiton alle, näpytin kavereille viestejä ja itkin sitä, miten hukassa me nyt oltiin.

Ensimmäisen kerran kävin neuvolassa kolme päivää testin tekemisen jälkeen, koska tunsin, että mun piti saada jutella jollekin, jolla ei ole mielipidettä tän asian suhteen. Istuin yksin odotusaulassa ja mun otasassa luki punaisin tikkukirjaimin "SE OLI VAHINKO". Puhelin kädessä selailin Instagramin ja Facebookin väliä minuutin välein, vaikkei kummassakaan tapahtunut mitään. Tunsin miten mun päällä oli ylisuuri, juntti t-paita, jossa luki teksti "Rapatessa roiskuu" ja kaikki tuijotti säälivästi hymyillen. 41 minuuttia käytiin läpi mun kirjoittamaa listaa (josta myöhemmin omassa postauksessa), 41 minuuttia itkin. Neuvola on aina ollut mulle paikka, jossa käyn lasten takia. Ensimmäistä kertaa se oli iso voimavara ja ihana purkupaikka myös mun itseni takia. 

Neuvola ei halunnut hoputtaa, mutta viikkoja saattoi olla mitä tahansa neljän ja seitsemän väliltä, joten saatiin alkuviikkoon asti aikaa miettiä. Mä olisin jakanut nää ajatukset täällä joka tapauksessa lopputuloksesta piittaamatta, mutta jos sulta ei mennyt edellinen postaus ohi niin tiedätkin jo missä mennään. On tässä ajatuksessa edelleenkin työstämistä ja sulateltavaa, mutta mä tiedän, että näin tän nyt pitikin mennä. Tää oli meille ainoa oikea ratkaisu.

22.11.2016

KOHTA KOLME

Kun mä julkaisin esikoisesta postauksen nimeltä Kohta kolme, osa teistä ajatteli sen sisältävän uutisia koskien kohta kolmea lasta. Me oltiin silloin kuitenkin vielä onnellisen tietämättömiä siitä, mitä joitain päiviä myöhemmin tehty testi tulisi näyttämään. Että jospa nyt otetaan alusta... Kohta (muttei ihan vielä) kolme.

KAKSI LASTA RIITTÄÄ

Epätoivon hetkinä niissä kahdessakin on noin yksi ja 1/4 osa liikaa. Muiden mielestä yksi lapsi on liian vähän, kolme alkaa olla jo liikaa. Kaksi on huono, jos ne kaksi on samaa sukupuolta. Sä oot tehnyt lapsesi väärin, jos näin käy ja pitää sitten kuitenkin hankkia se kolmas - meidän tapauksessa tyttö. Niin mä oon kuullut jo useita kertoja. Rakenneultran jälkeen, E:n synnyttyä, ristiäisissä, E:n lähestyessä ensimmäisiä synttäreitä. Näiden kuluneiden kuukausien aikana oikeastaan joka kerta nähdessäni ne tyypit, jotka tätä mieltä on.

"Kyllä se kolmas sit ihan varmasti on tyttö!"
"Jaahas, sit puuttuu se tyttö vielä..."
"Koskas te sen tytön meinaatte tehdä?"
"Jokos teillä sen tytön aika alkais olla?"

Joka kerta siitä huolimatta, että oon ilmoittanut lapsiluvun olevan täynnä ja esittänyt kysymyksen mitä mä tytöllä, kun mulla on jo kaksi ihanaa poikaa. Kumpikaan raskaus ei ollut helpoimmasta päästä. Ensimmäisellä kerralla 36 viikkoa oksentamista, toisella kertaa vain 8, mutta kun sisällä ei tahtoneet pysyä edes jääpalat. Ensimmäisellä kerralla supistukset alkoivat raskauviikolla 20 ja toisella kerralla jo viikolla 17. Maailmaan on kuitenkin tullut kaksi täysiaikaista ja tervettä poikaa enkä mä tiedä uskaltaisinko enää edes kokeilla, kuinka seuraavalla kerralla kävisi. En ainakaan nyt.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ihan vähän haaveilisi kolmannesta, mutta se johtuu vain synnytyskuumeesta, jonka jälkimmäinen, täydellinen synnytys jätti jälkeensä. Ja ei, yhtä synnytystä vastaan en todellakaan olisi valmis kokemaan enää uutta raskautta ja vauva-aikaa. Vastasyntyneet on ihan uskomattomia ja pelkkä ajatus siitä uutuuden tunteesta sulattaa sydämen, mutta paljon enemmän jees on se pieni ihme, jolta saa vastakaikua. Enää ei tarvitse tuijottaa hölmistyneenä paikoillaan olevaa ihmismötikkää.

Tiedättekö mistä mä tiedän, että kaksi lasta riittää? Kaikki mun sisällä sanoo niin. J:n pienimpiä vaatteita laittaessa laatikkoon tunsin ahdistusta. Itkin ja mietin, saanko enää koskaan pukea niitä liian suuria viiskyt senttisiä bodyja uudelle ihmisen alulle. Tällä kertaa mulla on pieni "Voi, miten se on mahtunu näihin!?" -haikeus, mutta suurimmaksi osaksi mä tunnen pelkkää helpotusta, vaikken tiedä mistä. Musta on ollut helpottava ajatella, että vauvakamat ja pienet vaatteet on saanut laittaa eteenpäin eikä niitä tarvitse enää säilöä kellekään, koska me ollaan tässä ja nyt, kokonaisena perheenä. Kahden kanssa pärjää yksin, kolmen kanssa pitäisi jo vähän suunnitella. Henkisesti mun voimani riittää hyvin kahdelle, mutta kolmen kanssa pitäisi kiskoa viimeisimmätkin sisut jostain syövereistä tai ainakin mä luulen niin. Kaksi selviydyttyä raskautta, kaksi tervettä lasta, kaksi ihanaa synnytystä. Kahden erottamaton gängi.

Monet tuntuu pitävän 30 - 35 ikävuotta sellaisena rajapyykkinä, että siihen mennessä lapset on saatu, jos niitä tullaan saamaan ja musta se kuulostaa ihan järkevältä. Alkuhämmennyksen jälkeen alkoi naurattaa, että mulla ja meillä on 35 vuoteen matkaa vielä 12 vuotta. Kaksitoista. Se on pitkä aika se eikä koskaan tiedä mitä tapahtuu, ja nyt kun ollaan eletty kahden lapsen arkea, en menisi edes vannomaan, etteikö kolmannesta haaveiltasi joskus 8 - 10 vuoden päästä. Sitten, kun pojat olisi jo molemmat koulussa. Mä oonkin Aleksille heittänyt puolivitsillä, että vuonna 2023 syystalvella meille syntyy se kolmas. Kolmas poika, jonka toinen nimikin mulla on selvillä. Kahdessa vuodessa Aleksi lämpeni E:n nimelle, joten ehkä kymmenen vuoden lämmittely riittää tämän kanssa. Mutta nyt... Nyt kaksi lasta riittää, kaksi ihanaa poikaa, joista en voisi olla enää tippaakaan kiitollisempi.

Postaus kirjoitettu keväällä ja kesällä, ja mielipide on ollut edelleen sama. Mutta kuinkas sitten kävikään...?

16.11.2016

KOUKUTA PIENI LAPSESIKIN ÄLYLAITTEIDEN MAAILMAAN

Mä oon ihan tietoisesti pyrkinyt pitämään poikien älylaitteiden käytön vähissä. Kotona ja isovanhemmilla katsotaan välillä videoita YouTubesta, J:n herätessä ennen E:tä, saa tämä katsoa Netflixistä ohjelmia meidän sängyssä ja toisinaan tämä laittaa parit omat snäpit mun siskolle. Aiemmin oon myös kertonut siitä, miten mä en aio kaupassa katsella omien lasten puhelimen näpyttämistä ja autossakin koitetaan pärjätä ilman - ollaan pärjättykin lukuun ottamatta koko päivän kestänyttä reissua Ikaalisiin, jonka takaisintulomatkalla selattiin puhelimesta päivän aikana otettuja kuvia ja videoita. Musta nää on vanhempien osalta jonkun verran tahdosta riippuvia juttuja, vaikka totta kai on niitä lapsia, jotka oikeesti huutaa kurkku suorana. Mä en tahdo lapsieni koukuttuvan vielä älylaitteisiin, tahdon keksiä muita keinoja ja niin mä sitten teen. Otan mukaan kirjoja ja musiikkia,  annan leikkiä avaimilla tai juomapullolla, ja juttelen ja kyselen kaikesta siitä, mitä matkalla näkyy ikkunasta. 

Se miksi nä nyt taas jauhan tästä, on turkulaisten oma Pokémon GO -ryhmä, jossa mä vanhan Pokémon-lelun nimeä kysyessä kerroin myös 3-vuotiaasta, joka on pyydystänyt kotona leikkipuhelimella mielikuvituspokéja, ja mulle esitettiin kysymyksenä miksen anna 3-vuotiaalle oikeaa puhelinta Taskumonstereiden jahtaamiseen. Kysyjän 3-vuotias kun nappaa Pokémoneja yhtä hyvin mitä kysyjä itse ja nää kuulemma oppiikin niin nopeasti. Niin, että koukuta pieni lapsesikin älylaitteiden maailmaan!

Ilmojen viiletessä mun P-GO on jäänyt useiksi päiviksi kiinni ja pelaaminen on lähinnä sitä, että kauppaan kävellessä kerään kilometrejä muniin. Kesällä kuitenkin olin todella koukussa tähän enkä tavallaan nähnyt siinä mitään pahaa. Muutaman viikon hiljaisuudesta huolimatta oon kolmessa kuukaudessa kävellyt yli 300 kilometriä tän pelin ansiosta. Se sai liikkumaan ja jätti meidän perheen autoilun kesän aikana tosi minimiin.  J on höpöttänyt Pokémoneista paljon ja myötäelänyt, kun sellainen on karannut. Lohduttanut, että kohta tulee taas uusia vastaan. Tämä on saanut noin kymmenisen kertaa pyöräyttää palloja PokéStopeilta ja napannut ehkä neljä lintua - ja se riittää.

Mua ei todellakaan haittaa, että satunnaisesti katsotaan Ti-Ti Nallea tai Antti Tuiskua, mutten koe, että 3-vuotiaan pitäisi olla millään tapaa kiinni älylaitteissa, vaikka ne saisi miten liikkumaan. Niitä mielikuvitusleikkejä katsellessa ja lapseni tuntien koukku olisi valmis, jos kerran tai kaksi antaisin tälle oikean puhelimen ja siksi meillä pelataan jatkossakin pimeällä näytöllä muovisia Pokémoneja jahdaten. Mulla on miljoona muutakin tapaa aktivoida lapsi liikkumaan, jos siihen nyt edes aktivointia vaaditaan.


5.11.2016

LET'S GET THE PARTY STARTED (TI-TI NALLE -SYNTTÄRIT)

Kukaan ei varmaan enää yllätty, kun mä nyt kerron, että tykkään teemasynttäreistä? Esikoisen 1v-synttäreiden teemana oli Muumit ja viime vuonna, 2-vuotissynttäreiden aikaan kaikkein eniten in oli Late Lammas, eikä mulle oo ollut hetkeäkään epäselvää, etteikö näitäkin yhteisiä 1v-/3v-bibiksiä vedettäisi pienesti jonkun tietyn jutun ympärille. Pidemmälle mietittynä vaihtoehtoja olisi varmaan vaikka miten monta, mutta kaikkein siistein juttu kummankin mielestä on ihan ehdottomasti Ti-Ti Nalle, jota me käytiin moikkaamassa kesällä Ikaalisissa sekä myöhemmin syksyllä Kauppakeskus Myllyssä, ja jonka tässä kuussa tulevasta kohtaamisesta pojat on vielä ihan tietämättömiä.


Teeman esille laittamista ei tarvinnut edes miettiä, kun tiesin, että Ti-Ti:n Storessa on myynnissä kertisastioita ja siihen olisi helppo yhdistää polka dots -kuosia, joka löytyy kyseisen nallen paidastakin. Siihen vielä parit ilmapallot, kaapista löytynyt viiri, kakku ja nallekarkkeja. Musta tuntuu, että Aleksi on vaan pyöritellyt silmiä päässä, kun oon koittanut pitää sitä kartalla siitä, mitä esille tulee ja mitä tilaan mistäkin. Jonain syyskuun iltana maalailtiin vesiväreillä ja piirsin J:lle nalleja, joita tää sitten väritti. Vaikka nallet itsessään oli ihan järkyttäviä, teki reunojen ylitse menneet vesivärit niille ihmeitä ja ne oli musta maailman söpöimpiä varsinkin, kun toi 3-vee tiesi ihan tarkalleen mitä värejä tulee käyttää. Lupailin, että mä harjoittelen niitä nalleja ja tehdään synttäreille pikkunallejen porukka vaikka tarjoiltavien viereen seisoskelemaan tai koristamaan seinää. Ja niin me tehtiinkin.


Sen lisäksi, että meillä oli taas kerran huikea kakku (kiitos, kiitos, kiitos!!), nallekarkkeja, keksejä ja viinirypäleitä, J valitsi itse tarjottavaksi ruissipsejä, joihin tein kahta eri täytettä. Toiseen täytteeseen laitoin 200 grammaa valkosipuli tuorejuustoa, 75 grammaa ranskankermaa, 100 grammaa kinkkusuikaleita ja pieni punasipuli. Toisessa täytteessä korvasin valkosipuli tuorejuuston  aurinkuivattu tomaatti tuorejuustolla ja kinkkusuikaleet kalkkunasuikaleilla.


Ihmisiä riitti, tarjoiltavat ilmeisesti upposi hyvin ja me todettiin kaikkien lähdettyä, että oltaisiin voitu istua ihan hiljaa koko synttäreiden ajan, koska porukalla riitti juttua keskenäänkin, mikä mun mielestä on tietty kiva. Pojat tykkäsi lahjoista ja J odottaa jo innolla, että pääsee avaamaan ne kunnolla ja touhuamaan niiden kanssa. Ja äiti huomista, jotta saadaan lisää kakkua!

3.11.2016

KOHTA KOLME

Tulee kaikkien kanssa toimeen.

Mutta ujostelee toisinaan paljonkin ja puhuu vain harvoille.

Tutussa porukassa puhuu koko ajan ja saattaa ujoudesta huolimatta laulaa täydessä Citymarketissa Maan korvessa todella kovaan ääneen.

Ja kun puhuu niin puhuu paljon.

Auttaa enemmän kuin mielellään kotitöissä.

Vihaa silti huoneensa siivoamista.

Ei laita vastaan, jos joku vie lelun kädestä.

Mutta taitaa sen homman itsekin.

Omistaa mielikuvitusystävän, Teemun.

Ja näkee vihreitä muijia.

Potkupyöräilee tosi kovin.

Esittelee pikkuveljen usein nimellä Pikkulainen.

Ei lähes koskaan kerro omaa nimeään edes sitä kysyttäessä.

Toivoo pääsevänsä kerhoon.

Laskee kymmeneen.

On kyselyiässä ja ehtinyt kysymään mm. mikä on Jeesus ja mistä ne pikkuvauvat oikein tulee.

Herkuista ja hedelmistä valitsee mielummin hedelmät.

Paheksuu muiden toimintaa, vaikka tekisi itse samoin.

Uhmailee. Paljon.

Tekee 56 palan Hugo-palapelin ja 60 palan Muumi-palapelin.

Heittää paljon huikeen hauskoja letkautuksia.

Osaa nimetä kaikki perusvärit.

Tietää heti missä on vasen ja oikea.

Kertoo mielipiteensä vaatteistaan.

Osaa halutessaan pukea kaikki vaatekappaleet itse, mutta toisinaan kengät lentää seinään.

Kuulostaa toisinaan vähän pikkuaikuiselta.

Aloittaa silloin tällöin lauseen sanoin "Sun poikas sit koht....". Isiltä opittua.

Muistaa ihan sairaan monen laulun tai ohjelman tunnusmusiikin sanat.

Ja osaa laulaa itsekeksittyjä lauluja tuttujen laulujen sävelillä.

On synnäriltä asti kantanut mukanaan tähtikuvioista harsoa sekä myöhemmin Late Lammas -pehmolelua.

Tykkää Ti-Ti Nallen lisäksi paljon Reckless Lovesta, Antti Tuiskusta ja Robinista.

Tykkää leipoa ja tehdä ruokaa.

Vie astiat itse koneeseen ruokailun jälkeen.

Juo edelleen soijamaitoa, vaikkei ole enää allerginen tavalliselle maidolle.

Kiroilee mm. sanoin voi munapilttipurkki.

Rakastaa perheen kissaa, haluaisi olla aina mukana siivoamassa sen vessaa ja osaa ruokkia tämän ihan omatoimisesti.

On opettanut mulle vähintään yhtä paljon, mitä mä hälle. Luultavasti paljon enemmänkin.

On vaan yksinkertaisesti paras ja rakkain kohta kolme-vee.

2.11.2016

KÄYTSÄ USEIN TÄÄL?

Ennen kun mä oltiin me, hilluin missä satuin ja join kavereiden kanssa oikeastaan joka viikonloppu enemmän tai vähemmän (harvemmin kuitenkaan sitä jälkimmäistä). Sitten mä olinkin me ja me vaan maattiin sängyssä peiton alla, syötiin litra jädee kahteentoista minuuttiin ja unohdettiin ihan kaikki muut. Niitä hetkiä miettiessä tuntuu lähinnä hullulta, että meillä oli oikeesti aikaa siihen koko 247. Tunnettiin toisemme ja tiedettiin kuka toinen on.

Nyt mä yritän muistaa neuvolat, koitan tyhjentää pyykkitelineen ennen kuin joudun raivaamaan sen pakolla uusien pyykkien tieltä ja hämmästelen sitä, miten paljon roskaa voi lapsiperhe tuottaa. Kun illalla viimein lösähdän sohvalle puhelin kädessä, huomaan hahmon sohvan toisessa kulmassa. Käytsä usein tääl? Ai asut? Ai niin, mehän tunnettiin joskus! Muistatko mut? Hei sunko kanssa me muuten nää skidit tehtiinkin!! Mikähän vuosi se nyt olikaan...? - Sit se unohtuu jälleen. Tulee neuvola, on pyykit, ihmetyttää roskat. Räplään luuria sohvalla ja toisessa kulmassa joku istuu tietokoneella kuulokkeet korvissa. Mä oon muistaakseni nähny sen kai ennenkin jossain... Mut miten ihmeessä me tähän päädyttiin, missä on se 247 ja milloin tää suhde kompastui omaan hautakiveensä? Yhteinen litran jädekin vaihtui jossain vaiheessa omiin tuutteihin.

Tätä lausetta kirjoittaessa oon miettinyt vartin ajan milloin ollaan oltu kunnolla kahden. Edelliskesänä? Siitähän on ihan helvetisti aikaa! Mikä ihme se nyt on, jos toinen on siinä ajassa alkanu tuntua vähän vieraalta varsinkin, kun koliikin aikaan nukuttiin pari kuukautta eri huoneissa. Sen edelliskesän heilan sukkiahan ne suurimmat sukat siellä narulla on. Vitsi sen on oltava toi tyyppi täällä. Nyt mä muistan!

Hävettää myöntää, mut oon kyllä välillä miettiny, et onko tässä järkeä. Joskus puhuttiin tulevaisuudesta ja molemmista tuntu, että erotaan, kun ollaan 40-vuotiaita. Sen jälkeen on tullut mietittyä, ollaanko oikeesti yhdessä vaan tottumuksesta ja lasten takia. Et mä en kyllä vitullakaan saa päähäni kuka toi tossa vieressä on, mut jos nyt vielä 17 vuotta koitettais sitä tässä muistella. Neuvola. Pyykit. Roskat. Vauvavuosi on kuulemma vaikea, uhmakaan ei päästä helpolla ja toisen kolmivuorotyö sekoittaa pakkaa entisestään. Jos me ollaan tässä tilanteessa nyt niin muistanko ton nimeä enää, kun tähän komboon lisätään vielä päiväkoti ja koulu tai toinen työ? No, mut on mulla ainakin Facebook, jonka kaverilistalta uskon voivani sen nimen tarkistaa. Ei kun...

Mähän jo kertaalleen etsin tän kaikkien niiden nimien joukosta ja näpytin Facebookin hakukenttään varmaan 30 nimeä ennen kuin tärppäs! Muistan sen joskus tulleen riidan jälkeen oven taa, kiivenneen rappuja pitkin mun huoneeseen, halanneen mua ja sanoneen, ettei se aio päästää irti ennen kuin on ihan pakko. Nää 8 asiaa, joita et tiennyt meistä pitää edelleen paikkaansa eikä mua haittaa yhtään, ettei mun tarvii aina puhua loppuun, koska toinen jo tietää mitä sanon. Ja mites vessapaperi kiinnitettynä peilikaappiin... Kai se vielä tahtoo? Mä ainakin tahdon niin, etten muuta tahdokaan. Neuvola. Pyykit. Roskat. Käytsä usein tääl? Mä oon Janna ja muistaakseni sun lasten äiti. Voitaisko tutustuu ja oltais hetki ihan vaan kahden? Eihän enää unohdeta?

Koska mä rakastan. 247. Vaikka neuvola. Vaikka pyykit. Vaikka roskat.

(Postauskirjoitettu toukokuussa ja tiiättekö, nykyään mä muistan jopa ton toiset nimet, jos oikein pinnistän. Vuonna 2011 vaihtunut puhelinnumero ei kyllä vieläkään pysy mielessä.)

1.11.2016

HAE MUKAAN LIIKUNNAN VAPAUDEN VAIPPATESTAAJAKSI JA VOITA 3:N KUUKAUDEN VAIPAT

Meillä pojat on raskauksien lisäksi myös vauvavuosina olleet ihan yö ja päivä. Siinä missä 11 kuukauden ikäinen J puhui jo useamman sanan kontatessaan, on 11 kuukauden ikäinen E juossut ruokapöytään hokien ainoaa selkeää sanaansa, mämmää, joka tarkoittaa jotain ruuan, nälän ja syömisen väliltä, tai sitten niitä kaikkia. E:llä on ollut alusta asti kiire isoveljen perään ja otti ensimmäiset askeleensa tukea vasten reilu kahdeksan kuukauden iässä. Tämän jälkeen alkoi kiipeily ja paria kuukautta myöhemmin nähtiin ensimmäiset askeleet ilman tukea eikä sähköjänistä pysäytä enää mikään. Välillä mun on tehnyt mieli kääriä ikiliikkuja kuplamuoviin, mutta lopulta oon antanut siimaa tämän tutkiessa maailmaa ja kokeillessa, miltä se tuntuu pienten, vielä vähän haparoivien jalkojen alla - tai luvattomasti sohvapöydän päällä. Kuplamuovin sijaan oon halunnut antaa lapsille parhaimman ja luonnollisimman tavan liikkua, sillä jokainen päivä on täynnä aktiivisuutta, ja siksi mun ei tarvinnut kahdesti miettiä, lähdenkö kolmannen kerran mukaan Liberon kampanjaan.


Mun tähän asti kolme vuotta kestäneen äitiyden aikana oon ollut vannoutunut Libero-fani siitä huolimatta, että J:n ollessa vauva kokeiltiin muitakin vaippamerkkejä, joista yksikään ei ollut ylitse tämän. Toisen lapsen kohdalla oon osannut vaatia vaipoilta aiempaakin enemmän, mutta Libero päätti pysyä kärjessä lanseeratessaan noin vuosi sitten ihanan, pehmeän Libero Touch -vaipan, jota me ollaan käytetty erityisesti housuvaippoina tällä menevällä tyypillä. 


Kuten sanoin, lasten kanssa jokainen päivä on täynnä aktiivisuutta ja rivitaloon muuttaminen on tehnyt ulkoilusta vieläkin helpompaa - samoin Libero Touch, joka istuu täydellisesti ja omaa myötäilevät joustoresorit tukien täydellistä liikkumisen vapautta. Pehmeämmän Touchin ansiosta viilenevien ilmojen kerrospukeutuminenkaan ei saa vaippaa jättämään painaumia. E saa juosta veljensä perässä, mönkiä lehtikasoissa, kiipeillä liukumäkeen ja laskea sieltä alas yhä uudestaan ja uudestaan vaipan pysyessä yhä niin kuin sen laitoin. Muuton myötä meillä on myös tilaa niin paljon enemmän, että pojat jaksaisi vetää olohuone - eteinen - keittiö - olohuone -lenkkiä tunteja päivässä potkuautolla, potkumopolla, ostoskärryillä ja nukenrattailla. E:lle tulee aika herkästi pientä vaippaihottumaa, mutta Libero pitää huolta herkästä ihosta pehmeällä sisävuorellaan ulkoilun lisäksi myös esimerkiksi HopLopissa ollessa, vaikkei riiviökaksikosta pienempi malttaisi tuntienkaan jälkeen pysähtyä vaipanvaihtoon. Kaksinkertaisen vuotosuojan tehokkuuteen voi kuitenkin luottaa eikä ohivuotoja ole vielä tähän päivään mennessä sattunut siitä märästäkään vaipasta huolimatta. Ensimmäisten, todella raskaiden koliikkikuukausien jälkeen on ihan superia, ettei falskaavat vaipat ole syinä mahdollisille yöherätyksille, sillä Libero Touch pitää sekä lakanat, että pojan kuivina jopa läpi 12 tunnin yön.


Nyt Libero aikoo tehdä Pohjoismaiden suurimman vaippatestin, johon lapsiperheenä myös te voitte osallistua. Vaippatestiin osallistuaksesi sun pitää vain klikata itsesi osoitteeseen https://www.libero.fi/tosielämässä/ ja vastata muutamaan ihan helppoon kysymykseen Libero-kokemuksiisi perustuen. Tämän jälkeen voit vielä osallistua kilpailuun, jossa palkintona on kolmen kuukauden Libero Touch -vaipat valitsemassasi koossa. Aika hyvä tarjous niin pienestä vaivasta, eikö vain? 


Onko teillä aiempaa kokemusta Libero Toucheista? Allekirjoitatteko mun mielipiteen niiden suhteen tosielämässä? Kommentoimalla tätä postausta voit olla mukana kilpailussa, jossa arvontaan kommentoijien kesken noin 35 euron tuotepaketti, joka sisältää Libero Touch 5-koon vaippoja sekä pehmoisen viltin! Lisää kommenttiin myös toimiva sähköpostiosoitteesi, jotta suhun saadaan yhteyttä voiton osuessa mahdollisesti kohdalle. Luethan kilpailun säännöt ennen kommentoimista tämän linkin takaa. Kilpailu alkaa nyt ja päättyy 23.11. Onnea arvontaan!
*Postaus on toteutettu yhteistyössä Liberon kanssa ja sen kautta tulleet vaipat on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.