30.8.2016

SORMIRUOKAILIJAN PUURO

E on toisaalta ihan hirveän hyvä syömään, mutta toisaalta joku tökkii välillä ja pahasti - useimmiten puuro. Mä oon kuitenkin natsimutsi enkä todellakaan anna alle vuosikkaan jättää aamu- ja iltapuuroa pois, joten oon koittanut keksiä helpotusta aamu- ja iltapaloille. Nokkamukilla, omalla lusikalla, hedelmillä ja TalkMURUilla ollaan päästy pitkälle, mutta samalla oon toivonut, että nimenomaan sitä puuroa saataisiin vaivattomasti enemmän alas. Piti kehittää sormiruokailijalle sopivaa sormiruokapuuroa. 

Ensimmäisenä kokeilussa oli puuromuffinsit, jotka ajatuksena oli ihan söpöjä. Tunnetusti homma kuitenkin perkelöityi, muffinssit kypsyi päältä, mutta oli sisältä ihan pelkkää puuroa, joten sormiruokapuuroksi se oli aika, noh... Sotkevaa. Kummallekin maistui ja esikoinen söi siististi, mutta mulle oli ihan sama oliko pojasta putsattu puuro peräisin kulhosta puuropuurona vai lautaselta sormipuurona. Ei jatkoon.

Ihan vielä en ollut valmis luovuttamaan, joten päätin kokeilla puurorieskoja, kun ylimääräisestä muusista tehdyt perunarieskatkin on olleet suurta herkkua. 

Sormiruokapuuroon aka puurorieskoihin tuli:

4dl valmista puuroa
2,5dl vehnäjauhoja
1 muna
ihan vähän suolaa

Keitin puuron, jäähdytin, lisäsin jauhot, munan ja suolan, lätkäisin pellille ja paiston 250 asteessa 10 - 15 minuutin ajan. Sormiruokapuuro, puurorieskat, whatever. J hyppi ja kurkotteli pöydälle ja E kiljui jaloissa mahdollisimman kovaan ääneen saadakseen lisää. Jopa Aleksi söi näitä pari ja se jos joku sai mut yllättymään. Oikeestaan meillä tais vähän käydä niin, että pellillinen puurorieskoja loppui vajaassa vuorokaudessa, joten pitää varmaan tehdä vähän lisää. Nää meni siis niin jatkoon!

29.8.2016

KOSKA SÄ OOT KAUNIS

Kun mä kerran parissa viikossa koitan hakee Äityleistä jotain ajankohtaista keskustelua, kuten nyt Salkkareitten täysin shittiä, Sergein erikoisjaksoa, jään samalla selailemaan muita aloituksia.

"Tiiättekö ihmisiä, joka itse painaa tyyliin 60kg ja sanoo sulle et hänen pitäs laihuttaa kun on niin läski. Sit sinä siihen et miunkii pitäs ja painatkii ite 150kg. Siihen tää ihminen sanoo et ei siun tarvii et sinä oo lihava....ööö, että mitäköhän että??? Pitääkö tälläinen ihminen sua tyhmänä vai mitä ihmettä?", kuului Äityleiden aloitus, jota jäin miettimään, koska saatoin tuntea pienen piston sydämessä. "Pelkkää huomionhakuu", oli joidenkin kommentit ja se taas toi palan kurkkuun. Ei, ei, ei kai kukaan mun tutuista kuvittele mun hakevan huomiota omilla sanomisillani?

Mun aamupaino (tai päiväpaino, iltapaino... paino ennen päivän ekaa ruokailua anyway) on tällä hetkellä noin 52,5 kiloa. Tän verran (ilman nälkäkuolemaa) oon painanut edellisen kerran 8. ja 9. luokkien välillä, jollon lihoin kevään ja syksyn välillä yhdeksän kiloa. Tällä hetkellä mä painan ihan tahattomasti kolme kiloa vähemmän mitä ennen lapsia (ilman sitä nälkäkuolemaa, taas) eikä musta tunnu tippaakaan siltä, ja jos multa kysyttäisiin, väittäisin painavani ehkä 65 kiloa.

Okei, ero aloitukseen on siinä, etten mä sano 150 kiloiselle, ettei tää olis lihava, koska todennäkösesti tää tietää itsekin olevansa. Ero on myös siinä, että mä nään itsessäni virheitä, joita en mun ystävissä nää. Se, että nään mussa laihdutettavaa, ei missään nimessä tarkoita, että mulla ois sama fiilis siitä, joka painaa tuplaten. En mä välitä siitä, miltä muut näyttää, koska mun ystävät on kauniita just sellaisenaan ja tiiättekö, välillä sitä ois valmis antamaan aika paljon, jotta vois hetken tuntee sen saman välittämisen omaa napaa kohti. Kuulostaa varmaan typerältä, mutta välillä somea selatessa pysähdyn joihinkin kuviin ja mietin vaan, että vau, miten mä en oo noin upee. Vilkaisu peiliin ja vastassa on taas se sama tyyppi, jolla on liian iso peppu ja ällöt reidet, vaikka kuvan henkilöllä ne ois ollut paljon huomattavammat.

Ja mitä huomionhakuun ja kehuihin tulee, se on mun henkilökohtainen helvetti. Kaikki kroppaa koskeva positiivinenkin kommentointi saa ahdistumaan. Toi katto sua. Kiva peppu. Ei kukaan uskois, et sul on kaks lasta. Kaikki. Niin monta kertaa oon pyytänyt Aleksia olemaan kommentoimatta millään tapaa, jotta mulla ois mahdollisuus opetella hyväskymään mut tällaisena ilman niitä kommentteja, jotka sekoittaa pään niin, ettei mieli tiedä mitä ajatella. Jotta riittäisin mulle.

Mun silmissä kauneus ja laihuus tai hoikkuus ei mee käsi kädessä, vaan kyse on ennemminkin siitä, miten itsensä kantaa. Mielummin mä kulkisin ylpeenä ja 20 kiloa painavempana kuin tässä mun itseinhoni kanssa.

Joten... Ens kerralla, kun sua pienempi henkilö valittaa omista virheistään, älä hetkeekään luule sen ajattelevan susta samoin. Koska sä oot kaunis.

23.8.2016

MONTAKO KATSETTA SÄ SKIPPAAT SOMEN TAKIA?

Mä en oo missään vaiheessa ollut mikään aktiivinen ryhmäwhatsappaaja tai himosnäppääjä, ja tosi harvoin katson muittenkaan snäppejä muutoin kun autossa, päiväuniaikaan ja illalla poikien nukahdettua. Sit kun mä vihdoin teen sen, mietin vaan, miten kellään perheellisellä on aikaa vetää yli pari sataa videota vuorokauden aikana? Oishan mullakin aikaa, mut miltä lapsista tuntuis, jos kuvaisin videoita jatkuvasti pitkin päivää? Tykkäisin höpöttää omia ajatuksia puhelimelle, saada snäppejä niitä koskien ja käydä keskusteluja, mutta... Mulla on myös kaksi lasta, joista toinen puhuu papupadan lailla kaiken hereilläoloaikansa ja toinen vasta harjoittelee puheen kehittymistä puhumattakaan siitä, miten tärkeenä nää pienet ihmiset pitää mun ja heidän välistä kontaktia, ja siksi mä koitan tehdä mahdollisimman vähän omia juttuja puhelimella silloin, kun mua tarvitaan muualla.

Ihan aina ei muakaan kiinnosta, se millainen ilme J:n Late Lammas -pehmolelulla on, kun sitä hypyttää ilmaan ja kun mä kuulen sen päivän aikana kymmenennen kerran, saatan tokaista, että ei kiinnosta, mutta pyytäen myöhemmin myös anteeksi. Oikeesti oon aidosti kiinnostunut siitä, mitä E touhuaa tai kaikista niistä asioista, joita J:n pään sisällä pyörii. Väitän lasten huomaavan onko kiinnostus ihan oikeesti aitoa vai "kuuntelen, koska mun on pakko" -kiinnostusta enkä uskoa aidon kiinnostuksen välittyvän lapsille asti niinä hetkinä, kun mulla on puhelin kädessä somen takia. Yhtenä aamuna istuin sohvalla puhelin kädessä samalla, kun J puhui mulle. Nostin katseen näytöstä tarkoituksena katsoa, mitä J touhuaa ja poika tuijottikin mua suoraan silmiin. Mietin montako aidosti toisistamme kiinnostunutta katsekontaktia päivän aikana menee ohi ja päätin kokeilla.

Kello 07:47 havahduin J:n ääneen ja nousin ylös sen sijaan, että oisin jäänyt sänkyyn selaamaan somea, kuten tavallisesti joka aamu. Puhelin jäi yöpöydälle ja oli siinä koskemattomana aina kello 11:50 asti, kun saatiin ruoka syötyä, J katseli hetken ohjelmia ja mä imetin E:tä. Näiden tuntien aikana 58 katsekontaktia E:n kanssa ja 67 J:n kanssa. Yhteensä 125 aidosti kiinnostunutta katsetta, jotka ois saattaneet mennä puhelin kädessä täysin ohi enkä mä oo valmis luopumaan niistä.

Montako katsetta sä skippaat joka päivän sosiaalisen median takia? Monestikkohan lapsi joutuu jakamaan saamansa huomion älylaitteen kanssa?

22.8.2016

WE'RE ALL MAD HERE

Haters gonna hate, kun mä tällä kertaa leimasin ihooni Disneystä tutun Cheshire Catin, eli Liisa Ihmemaan Irvikissan. Tatuoinnit jo ihan yleensäkin jakaa suuria mielipiteitä puhumattakaan näistä yksittäisistä. Mun siis piti ottaa tassutatuointi jo neljä vuotta sitten Janesta. Loppuvuodesta 2012 idea oli muuttunut sen verran, etten ota mitä tahansa tassutatuointia vaan tavalla tai toisella nimenomaan Janen tassut. No juttu jäi pelkäksi ajatukseksi, kun maaliskuussa 2013 saatiin tietää vatsaa kasvattavasta J:stä. Viime talven aikana mä selailin Instagramin tatuointeja, törmäsin hashtagiin #AliceInWonderlandTattoo ja kaboooom - se oli siinä, sen mä tahdoin! Tassut iholla on kuitenkin niiiiin yleisiä, että niitä tulee jatkuvasti vastaan, eikä mun tarvinnut miettiä kahdesti, kun idea tästä tupsahti päähän. Irvikissa ja Jane. Ei epäilystäkään. We're all mad here (vaikka tekstiä en tatuoinutkaan), tiedättehän... Samalla kertaa pari vuotta sitten otettuun joutseneen tehtiin pieni muokkaus ja toinen poikanen. Nyt mä ootan taas ihan yhtä malttamattomana seuraavaa kertaa, jotta saadaan uusi kuva (ja toivottavasti taas varattua aika...).

16.8.2016

KYMPPIKUINEN

Vaikka E on kontannut melkein pari kuukautta, tahti tuntuu kiihtyvän koko ajan enemmän ja enemmän. Poika konttaa hurjaa vauhtia eteenpäin, kulkee nopeasti tukea vasten ja on jatkuvasti kiipeilemässä joka puolelle. Eilen tää oppi kiipeämään pihan liukumäkeen, missä ei oo mitkään helpot perusrappuset. Viikko sitten E oppi nousemaan ylös keskellä lattiaa ilman tukea ja seisoskelee nykyään ihan muina miehinä lelut kummassakin kädessä. Jos sama meno jatkuu, E juoksee vieraita vastaan 1-vuotissynttäreillä.

Kuukauden aikana E on oppinut vilkuttamaan ja taputtamaan, vaikkakin vähän vaihtelevalla menestyksellä. Välillä kuitenkin riittää, että joku heiluttaa käsiä puhuessaan ja E on jo vilkuttamassa takaisin. Tällä hetkellä siivoominen on jatkuvasti in ja pojat kinastelee iltaisin siitä, ku E siivoaa kaikki lelut samaan laatikkoon ja samaan tahtiin J yrittää laittaa niitä oikeille paikoille.

E tuntuu ymmärtävän hirveesti puhetta ja J:n vauva-ajan tavoin oon tippunut sen suhteen jo kelkasta. Pienestä suusta kuuluu silloin tällöin äiti, jotain isin tyyppistä ja kovaan ääneen huudettua mämmämämämmäm!!, kun toinen odottaa niin malttamattomana ruokaa. Oon aina miettinyt mistä toi mämmäm tulee, kun se tuntuu olevan pienillä lapsilla niin yleinen juttu..

Vaatteet E:llä on kokoa 74cm ja vaippoina on Liberon 4-koon teippi- ja housuvaipat. Kenkinä käytetään vielä pelkästään pehmeitä tossuja, mut syksylle on varmaan jo pakko yrittää löytää kivat, kovapohjaiset kengät. Pieni jalka ja kivat kengät tuntuu vaan aika mahdottomalta.

E syö edelleen tuttuun tapaan noin desin puuroa + Pilttiä aamulla ja illalla, ja ruuaksi on joko iso Piltti tai meidän kanssa samaa ruokaa. Nyt saataisiin virallisesti lupa aloittaa hapanmaitotuotteet ja viili odottaa jo jääkaapissa maistelijaa. Raejuusto on ollut ihan herkkua. E juo omatoimisesti nokkamukista tai autettuna tavallisesta mukista, ja syö aina välillä valmiita kuormia omalla lusikalla samalla, kun mä syötän.

Lapset menee sänkyyn noin kello 20:30, nukahtaa sinne itsenäisesti ja herää useimmiten 08 - 09. Välillä on öitä, jolloin ei herätä kertaakaan, mutta nyt on huonompi kausi ja herätyksiä on 2 - 6 yössä. Ei mitenkään järjettömästi, vaikka mulla onkin taas jo ikävä kokonaisia öitä. Ehkä kaikki uuden oppiminen pitää levottomana? Aamupäivän päiväunetkin skippaantuu nykyään tosi usein, joten ekoille päikkäreille E menee kahdentoista ja yhden välillä ja nukkuu tunnin tai pari. Jos unet ei tunnu riittävän, nukutaan vielä toiset päiväunet 16, muttei nekään oo mitenkään pakolliset.

Sellanen kymppikuinen. Ihana, pieni hymypoika, joka taitaa kyllä myös loukkaantumisen paremmin kuin hyvin. Mä en voi uskoo, että parin kuukauden päässä häämöttää jo 1v!

14.8.2016

FUCK OFF "TASAVERTAISUUS"

Sen jälkeen, kun musta on tullu äiti, kukaan ei oo aamulla tullu sanomaan, että hei, jos sä et yksinkertaisesti vaan saa silmiä auki niin jatka vaan unia. Ei kukaan oo noussu pentujen kanssa mun puolesta.

Kukaan ei öisin anna mahdollisuutta olla heräämättä siks, että mulla ois hyvät unenlahjat. Mun unenlahjat on oikeesti tosi hyvät, mut vaan öinä, jollon mua ei tarvita enkä herää sillon mihinkään. Jos mua tarvitaan yöllä, oon sekunnissa pystyssä, koska kukaan ei lohduta lapsia mun puolesta.

Kukaan ei oo sanonu mulle, että jos mulla on just hyvä peli menossa niin ei mun tarvi tiskata paistinpannua tai viihdyttää lasta - ja usein oonkin tehny ne samaan aikaan. Toisessa kädessä lapsi, toisessa tiskiharja.

Kukaan ei oo sanonu mulle, et ois ihan okei kiroilla kaiken toistavan taaperon kuullen, koska kirosanat vaan sattuu kuulumaan sanoihin, joita käyttää paljon. "No mut ei ne ees kuulu sun sanavarastoon." Voi vittu kuuluu ne (valitettavasti), muttei lasten seurassa!

Kukaan ei koskaan kattois hyvällä, jos jatkuvasti korottaisin ääntä, tiuskisin tai huutaisin lapsille eikä mulle tulis mieleenkään naureskella tai puolustautua sillä, että teen sitä, koska lyhyet hermot on mun ominaisuus. Mähän oon oikein kärsivällisyyden ja rauhallisuuden perikuva! Tai sitten en. Se huutaminen ja muu ei vaan koskaan johda mihinkään eikä oo mikään tapa toimia, vaikka joutuis sanomaan saman kehotuksen uhman kuuroille korville kymmenesti.

Kukaan meillä kotona tulee harvemmin sanomaan, ettei mun tarvi syöttää pienempää, jos se itkeskelee ja huitoo ruokapöydässä. Mä en myöskään voi olettaa, että joku tulee ja korjaa tilanteen. Mun on käytettävä omaa päätä ja tyhjennettävä jääkaappi mahdollisista sormiruuista, tarjottava omaa lusikkaa ja hakemalla nokkamuki. Aina löytyy joku, mikä lopulta rauhottaa E:n syömään. Vähän sama homma on, kun kaveri rimpuilee ja huutaa aina vaippaa vaihtaessa. Niin mielelläni kun mä skippaisin sen huudon, ei siihen oo mahollisuutta - kas kummaa.

Siihen mä kyllästyin nyt. En siihen, että mun täytyy tehdä näitä asioita, koska mä oon tähän ryhtymisen itse valinnut, mutta siihen, että kahden tasavertaisen vanhemman kohdalla tasavertaisuus ei aina ihan toteudu. Ei työviikkoina, ei näköjään lomalla. Sen jälkeen, kun musta on tullu äiti, ei mulla oo ollu aikaa keksiä tekosyitä sille, miks voin jättää asioita tekemättä. Kirjotan tätä, koska oon nukkunu viime yön pätkissä, kuten myös tätä edeltävät yöt. Mua väsyttää ja haluisin nukkua kymmeneen, mutta sen sijaan sängyssä nukkuu tällä hetkellä, kello 08:45, kokonaisen yönsäkin nukkunu mies. Eilen mä huusin, että silmät auki n y t ja kiskoin peiton lähtiessäni olohuoneeseen, mutten mä jaksa olla kolmen äiti. Fuck off "tasavertaisuus". Tein eilen pyynnöstä pannukakkua, koska tykkään olla kiva ja mukava. Ne pannukakut loppu nyt.

Joten ens kerralla, kun mä oon jossain liikkeellä (lue: Pokéhuntilla) ja järjenääni kehottaa olla potematta huonoa omatuntoa, koska mä oon hetkeni ansainnut, niin voisinkohan mä vihdoin uskoo sitä?

12.8.2016

ONKS PAKKO MUUTTAA, JOS EI TAHO?

Kun me muutettiin tänne ennen kuopuksen syntymää, melkein 1,5 vuotta sit, mä ja me todella toivottiin, että oltais löydetty asunto, jossa pystyttäis asumaan ehkäpä seuraavat 5 - 10 vuotta. Tahdottiin mielellään pysyä tällä puolella Turkua ja tiedettiin, että 75 neliöstä siirtyminen 60 neliöön vaatii totuttelua. Monena iltana mietittiin asioita ja lopulta ajateltiin, ettei pieni lapsi tavaroineen vaadi niin paljoa tilaa, etteikö mahduttais tänne ja niin me mahduttiin. Nyt kun pojat lähenee yhden vuoden ja kolmen vuoden ikiä, voin vaan todeta, että helvetti, mikä omaisuus voi pienillä ihmisillä olla! Kevään aikana todellisuus iski, jouduttiin huokaisemaan ja myönnettiin, ettei neliöt nyt ihan riitä neljälle. Olemista ja elämistä helpotti kuitenkin se, kun lattialla punkattujen viikkojen jälkeen päästiin takaisin makuuhuoneeseen poikien siirtyessä samaan huoneeseen, eikä meillä enää siinä vaiheessa ollu kiirettä etsiä uutta kotia. Neliöhaaveet unohdettiin ihan heti, koska mä en haluu olla joka kuukausi laskemassa euroja ja sitä, mistä tingitään, jotta rahat riittää vuokraan, ja niinpä ne keskityttiin vilkuilemaan tältä alueelta isompia kolmioita sillä silmällä.

Välillä meni pari viikkoa, etten avannu Vuokraovea tai muita ollenkaan, koska tykkään meidän nykyisestä kodista enkä mä haluis pois täältä. Niin kun oon aiemmin sanonu, nää naapurit on ollu ihan parhaat mahdolliset. Mulle tulee mieleen tasan yks, jonka kanssa ei vaan tuu tervehdittyä, mutta nuorten (tai olettaisin 20-25v) lapsettomienkin kanssa tulee niin helposti sanottua hississä tai rapussa enemmänkin kuin pelkkä moi. Jo viime kesänä J sai itseään puoli vuotta vanhemmista kaksosista leikkikaverit, joitten kanssa nähdään edelleen siitä huolimatta, ettei nää enää asu täällä. Kahden talon eri asuntojen välillä on pyöriny särkylääkkeet, leivinpaperit, foliot ja lapset. Synnytystä ootellessa tiesin, että samassa talossa on paikka, minne tuupata J, jos tulee liian kiire odottaa isovanhempia. Ulkoilukin on ollu niin helppoa, kun lapsia on voinu puolin ja toisin jättää toisten vahdittavaks sillä aikaa, kun on käyny sisällä tai pissattamassa toista. Piha on ollu täynnä turvallisia aikuisia, kaikki on pitäny huolta kaikista ja se on ollu ihan se ja sama kuka keinuttaa ketä tai kenen toimesta jonkun saippuakuplat on kaatunut maahan, kun on oltu yhtä porukkaa. J on aina ollut hymypoika, mutta vilautellut hymyjä lähinnä naisille. Ensimmäistä kertaa sydämen vei mies, kun täällä yläkertaan muutti iso-J, jonka suurin fani pikku-J on ihan heittämällä! Ja se isompikin ehkä vähän tän pienen.

Mä olin suunnitellut tekeväni postauksia kämpistä, joita käydään katsomassa, mut varmaan arvaatte syyn tän hetkiselle lätinälle? Me ollaan löydetty uusi, 20 neliötä isompi koti ja irtisanouduttu tästä nykyisestä. Mut onks pakko muuttaa, jos ei taho? Tai voinks mä pyytää nää naapurit mukaan sinne? Kun osa teistä täällä kuitenkin lukee, niin kiitos, anteeks ja näkemiin. <3 Pysykää jooko täällä, kun mä en yhtään lupaa, etteikö tultais aina välillä tälle pihalle leikkimään (välimatkaa kun on huimat pari sataa metriä)!

Uudessa kämpässä kuulemma vähän mm. tapetoidaan, maalaillaan listoja ja korjaillaan kaappien ovia, ja me päästään vielä ennen muuttoa tsekkaamaan, että paikat on ok. Varsinainen muutto tapahtuu vasta syyskuun lopulla - lokakuun alussa. Niin, ja ehkä mä kaikesta huolimatta vähän ootan.

11.8.2016

KONTROLLISSA

Niin, että se siitä hehkutuksesta, miten oma neuvolatäti tulee vihdoin opintovapaalta takaisin. E:llä oli tänään kasvukontrolli neuvolassa ja vastoin odotuksia oma terkka jatkaakin edelleen sitä opintovapaataan, joten sijainen oli meitä vastassa tälläkin kertaa. Sentään oma sijainen eikä täysin tuntematon sijaisen sijainen, kuten viime kerralla? Neuvola oli tosi nopee piipahdus ja korttiin saatiin teksti "10kk kasvukontrollissa. Pituuskasvu menee tasaisesti omaa linjaa myöden. Painoa tullut 330g/2kk. Ihanan aurinkoinen poika! Nousee jo seisomaan tukea vasten.", vaikkakin E kyllä nousee myös ilman tukea. 10kk-mitat oli...

10 kuukautta (9 kuukautta).
8 160 grammaa (7 830 grammaa).
70,4 senttiä (68,0 senttiä).
44,6 senttiä (43,6 senttiä).

Ylimääräistä kontrollia ei enää tuu, vaan seuraava neuvola on 1-vuotisneuvola(!!), mikä puolestaan on taas ihan uudella tyypillä. Oma neuvolatäti tosiaan jatkaa vapaataan ja tän sijainen vaihtuu syksyllä, mutta meillä vaihtuu myös neuvola (mistä lisää myöhemmin). Toisen piirin neuvolatäti piti olla ennestään tuttu, mutta sekin kuulemma vaihtuu just nyt johonkin täysin uuteen. Neuvolat oli ennen musta kuukauden kohokohtia, mut kuluneen vuoden aikana on turhauttanut selittää samat asiat jatkuvasti uudelle tyypille eikä mua harmita yhtään, että kohta tuolla täytyy käydä enää kerran - pari vuodessa. Onneks mulla on ees parasta neuvolaseuraa!

10.8.2016

TI-TI NALLEN TALOSSA

Oliks sul eilen yllätyspäivä? Eeeei ollu. Ootko varma? Olipas!!

Missä me oltii? Ti-Ti Nallen talossa. 

Oliks sul kivaa? Oli. Minä siivoon mun sänkyy. Ri-ti-titti-taa. Oliko sulla E hauskaa? Puhuko ne nallet ees mitää? Mulla ainaki oli hauskaa. Äitilläki oli!


Kuka niist nalleist oli sun mielest kaikkein kivoin? Ti-Ti ja Ti-Ri.

Oliks niit kiva halia? Oli. Ja minä niin kovin juoksin Ti-Riä karkuun, ku se juoksi minun peräs ja sai kii!! No niin juoksitki ja sit se otti sut syliin, ku sai kiinni.

Näitsä Riittaa? Näin. Riit-ta, Riit-riit-ta (Boom kah sävelellä). 

Mikä niist huoneist oli kaikkein kivoin? Ti-Tin huone ja Ti-Rin huone ja Taunki huone viel. Kyllä Timpan kimppaan tulla kannattaaaaaaa. Ja minä tykkäsin liikennehuoneestaki!


Mitä muuta teit siellä, ku halit nalleja? Leikein niitten palloilla. Ti-Rin palloilla leikein näin *äänitehosteita*. Jooh, mitä muuta? Liu'uin. Oliko Veera sillon? Tais Veera olla siin sillon. Mitä Veera teki? Minä ainaki liu'uin kovaa!

No teitsä viel jotain muuta ku leikit palloilla ja liu'uit? Niiiii ja halein niitä! Leikein. 

Millä sää leikit? Leikin siellä autoilla ja mopolla ajelin. Leikin palomiestä. Leikkikö Veera palomiestä? Ne lampaat oli kyl vähän kasvanu! Oliko? Oli. Ainakin se Late ja niin niin niin se Timppa.


Oliks ne oikeita lampaita? Oli ne ihan oikeita ja sano bäääääh. 

Mitä sä niitten lampaitten kans teit? Syötin niit ja minä voin joskus Veeralle ja sulle näyttää sitä pientä nallee, jos Veera meil joskus tulee yöks. Mikä pieni nalle? Minä voin näyttää *hakee nallen*.

Mikä sen nallen nimi on? En tiiä... En minä muista... Trioli!! No Trioli, niin onki!

Sä olit eilen kyl kiltti ja reipas reissaaja, vaikka oliki vähän raskas matka, mut hienosti jaksoit silti!


4.8.2016

ILO IRTI NYT

Mä olin jo lapsena sellanen tyyppi, joka tykkäs pelailla. Näpytin enon Nintendoa, skeittailin Hugon kanssa vanhalla tietokoneella, kävin läpi kaikki mahdolliset pelit funnygames piste änäl -sivustolla ja olin maailman onnellisin, kun yhtenä jouluna kuljin ympäri kämppää seuraten narua, joka johdatti mua lahjojen luo ja jonka päässä oli se kaikkein paras lahja, Playstation 2. Nykyään jo antiikkinen vehje, joka meiltä löytyy silti yhä, koska mä en todellakaan oo valmis siihen ajatukseen, etten enää pelaiskaan Dog's lifen Merkitse reviirisi pissillä -peliä (tää ei oo ollu hauska läppä, sellanen on oikeesti) tai hyppis Monsterit OY:n Masina ja Tarena paikasta toiseen Säikkysaarella. En varsinkaan, kun Monsterit OY:n läpi pääseminen vaati kymmenen vuotta ja ykskin Hugo oottelee edelleen samaa.

Nintendo jäi, PC/CRT jäi ja Pleikkarikin jäi lopullisesti vuonna 2013, kun sattu tulee yks pieni, vähän enemmän aikaa ja huomiota vievä juttu. Silti oon ehtiny hakkaamaan luurilla Temple Runit ja vetämään satoja kenttiä Candy Crushia. Jewels, Angry Birds, Hugo, Ice Cream Jump, Bubble Shooter, Yatzy, Logo Quiz, Unicorn Attack, Word Base, Trivial Crack ja mitä näitä nyt on. Niin, ja se Pokémon GO, josta mulla oli WTF LOL, sängyssäni on taskumonsteri -postauksen aikaan huikeet pari vuorokautta kokemusta - mutta kuinkas sitten kävikään?

Pokémon GO on ollu käytössä nyt 2,5 viikkoa ja pelin jogger-mittari näyttää 83,4 kilometriä. 83,4 käveltyä kilsaa, joista 90 prosenttia ois jääny kokonaan kulkematta ja loput 10% menty autolla, jos puhelimessa ei ois P-GO:ta. Tää on tuonu siis hyötyliikuntaa, koska kauppareissut menee helposti kävellen välillä jopa vähän ekstraa, jotta munat kuoriutuu ennen kotiin menoa. Ollaan kierretty jokirantaa muutama kerta uusien Pokémonien toivossa ja Kansainvälisten suurmarkkinoiden aikaan ehdin näkemään hetken aikaa ihanaa Elsaa ja tyttöjä, vaikka mua jännitti niin paljon, etten enää ees muista tilanteesta hirveesti, hahah. Lisäks mä oon viestitelly kaheksan vuoden ajan välillä enemmän ja välillä vähemmän tutulle, Vilille, jonka kanssa ei kuitenkaan tullu juteltua varmaan koskaan IRL, koska teinivuosina olin aina joko A) liian ujo tai B) liian kännissä. 1,5 viikkoa sit nähtiin ja juteltiin ekaa kertaa kunnolla ja vaikka olin ehottomasti edelleen A) liian ujo, niin hitto sentään mä pystyin siihen (mitä nyt hengityksen tasaantumiseen meni puoltoista tuntia ja kädet tuntu siltä, että olin pessy ne mehulla, koska tuskahiki) ja lopulta oli niin kivaa, että kolmen tunnin jatkuvan kävelyn ansiosta pohkeet huusi hoosiannaa seuraavat kolme päivää. Nyt ollaan alkuviikolle suunniteltu jo uutta Pokéjahtia, jos ilman sen sallii.

Että eipä muuta! Oon vaan taas viime päiviä lukenu niin paljon huonoo tästä, että oli pakko päästä sanomaan vielä jotain hyvää. Enemmän ulkoilua, hirveesti lisää hyötyliikuntaa, taaperon energian tappamista potkupyöräillen (oli pakko googlettaa taaperon ikä, koska J ei enää tunnu taaperolta ja vitsi, ihan just ei ookka!), uutta yhessä tekemistä ja uusia kavereita. Mä en kylläkään aio rämpii nollakelillä missään loskapaskassa olemattomien taskumonsterien perässä, eli täytyy ottaa tästä kaikki ilo irti niinku nyt. Lataa ja koukutu. Been there, done that. Kylmät ilmat, älkää saapuko tänä vuonna!