24.4.2016

TALVI YLLÄTTI AUTOILIJAT

Meillä käy usein - lähes aina - niin, että meidän muiden ollessa kipeitä Aleksi välttyy taudilta ja Aleksin sairastuessa me saadaan tauti välittömästi. Näin kävi myös tällä kertaa, sillä Aleksi sai kuin saikin tartutettua muhun kuumeen - talokuumeen

Oikeastaan se iski aika salakalavasti, koska mä olin niin varma, etten mä osaa kaivata mitään sellaista vielä vuosiin. Perhe tuntuu nyt niin täydellisen kokonaiselta, että yhtäkkiä havahduinkin haaveilemasta siitä, että meillä olisi edes pieni oma piha (pelkkä takapihakin riittäisi) ja että makuuhuoneessa olisi tilaa edes vaaterekille. Eihän ne asiat varsinaisesti omaa taloa tai asuntoa vaadi, vaan lähinnä tilaa, mutta perheen ollessa kokonainen mä tahdon haaveilla jostain pysyvästä ja se kaikesta päätellen on myös Aleksin toiveissa eikä me siksi aiota lähteä täältä suurempaan, väliaikaiseen asuntoon. Aleksihan selailee vähän väliä myytäviä neljän huoneen pari- ja omakotitaloja haaveillen ja laskeskellen mahdollista pankkilainaa ja sen kanssa elämistä, ja mä sitten koitan parhaani mukaan jarrutella sitä hölmöä. Eihän se nyt täysin mahdoton ajatus olisi, mutta mä tykkään elää ilman senttien laskemista ja tilanteen muuttuessa pelkäisin sen menevän siihen.

Tällä hetkellä turhautumista saa pakata piiloon aika nopealla tahdilla, sillä meillähän tilanne on se, että J nukkuu tuttuun tapaan omassa huoneessa, E nukkuu meidän makuuhuoneessa ja me nukutaan petauspatjalla olohuoneen lattialla. Jep. Turhauttaa, ettei olohuone ole olohuone. Turhauttaa siirtää patjaa kahdesti päivässä makuuhuoneen ja olohuoneen välillä. Turhauttaa, että patjan ollessa lattialla, sohvapöytä on keittiöpuolella, joka taas estää käyttämästä ruokailuryhmän kahta tuolia. Ei mulla koskaan käynyt mielessäkään, etteikö pärjättäisi kahdella makuuhuoneella. Ulkovaatteet ei mahdu. Lasten kirjat ei mahdu. Säilytysratkaisuja ei mahdu. Pankki tuskin myöntäisi lainaa ainakaan ilman kulujen huomattavaa nousua ja asumisoikeuteen tulisi kuitenkin lisäksi vastike. Turhauttaa, että mä tykkään meidän kodista ja vielä enemmän tästä alueesta, mutta näitä neliöitä ja huoneita todella alkaa olla liian vähän. Talvi yllätti autoilijat ja niin edelleen. Aika paljon kysymysmerkkejä enkä oo kyllä yhtään varma, miten homma lopulta etenee. Ehkä se vielä yks väliaikainen asunto ei oiskaan yhtään paha?

21.4.2016

PUOLIVUOTIAS

E:n puolivuotiskuulumiset poikkeuksellisesti vasta nyt, kun mulla oli alunperin viime viikon kamppisviikolle suunnitteilla muita postauksia ja lopulta tultiin kipeäksi niin niidenkin julkaisu sitten jäi. Nyt aletaan kuitenkin olla taas täysillä elävien kirjoissa, joten puolivuotias E...

Vaatii paljon viihdyttämistä ja hermoilee vielä vähän enemmän siitä, että olisi halua mennä ja tehdä vaikka miten paljon, mutta osaaminen ei kuitenkaan ihan riitä. Jalat kyllä potkii ja työntää niin, että peppu meinaa nousta, mutta kädet ei ymmärrä vetää, joten liikkuminen pysähtyy siihen ja sekös ärsyttää. Kääntyminen onnistuu selältä vatsalle ja toisin päin, mutta pojan löytää aina makoilemassa vatsallaan eikä tätä viitsi syömisen jälkeen laskea lattialle, kun ympäri pyörähtäminen takaa aika varmasti puklut.

E on viikkojen aikana harjoitellut pikkuhiljaa syöttötuolissa istumista, mutta istuu nykyään myös lattialla pieniä aikoja itsekseen. Mä en käsitä, milloin se pieni kasvoi näin isoksi!?

Hämmästyttävin asia on kuitenkin äääiittih! Kyllä! Parin viikon ajan E on enemmän tai vähemmän hokenut äitiä, vaikken mä uskokaan sanan tarkoituksen olevan vielä selvillä. Huvittavaa kuitenkin oli, kun Aleksi koitti E:tä saada toistamaan sanaa perässään täysin ilman tulosta ja mun kävellessä viereen se iloinen äittih kuitenkin kuului. Välillä poika innostuu hokemaan sitä mun perässä kovinkin ja äitiä huudellaan silloin tällöin myös öisin tai aamuisin herätessä, mutta mä oon ihan varma, että koko juttu loppuu tän julkaisuun. Jos et vielä oo nähnyt E:n videota niin näät sen täältä.

Tällä hetkellä käytössä on Liberon 3-koon vaipat, sekä vaatteissa vaihtelevasti 62, 68 ja kuivurin kutistamat 74. Neuvolakuulumisista ajattelin tehdä tuttuun tapaan erillisen postauksen, kun ehdin ja jaksan. 

Täysimetystä meillä kesti tasan viisi kuukautta ja kaksi viikkoa, jonka jälkeen alettiin maistelemaan soseita - parin ensimmäisen kerran jälkeen huonolla menestyksellä. Lusikan lähestyessä E alkaa huutamaan, rimpuloimaan, vääntelehtimään, kääntelehtimään ja tunkemaan kieltä eteen. Lusikkaa ei haluta suuhun, joten ollaan jo pidetty pieni tauko ja sormiruokaillaan enemmän. Koitan olla turhautumatta, mutta kyllä se vaan turhauttaa, kun koliikin takia vasta päästin irti ajatuksesta tehdä soseet itse ja tyytyä helpompaan vaihtoehtoon - kaupan valmissoseisiin - muttei sekään nyt sitten ilmeisesti ole vaihtoehto. Ehkä E vaatii vähän enemmän aikaa totutteluun. E:llä on tapana sormiruokailla lounaan ja päivällisen lisäksi myös aamupalalla, jos sattuu heräämään sellaiseen aikaan.

Nukkuminen meillä sujuu kivasti (kop, kop, kop!!!!) ja Snapchatissa (@OOSIELLAJOSSAIN) seuraavat jo tietääkin, että J nukkuu tuttuun tapaan omassa huoneessa, E meidän makuuhuoneessa ja me petauspatjalla olohuoneen lattialla. Ratkaisun pitäisi olla väliaikainen, mutten kyllä tiedä mitä tän kanssa tehdään. E menee yöunille 20 - 20:30, syö kahdesta neljään kertaa yössä ja herää vaihtelevasti joko itse tai J:n kolisteluun 07 - 09. Sen lisäksi nukutaan aamupäivällä lyhyet sisäpäikkärit, lounaan jälkeen pidemmät unet parvekkeella ja päivällisen jälkeen mahdollisesti vielä lyhyet sisällä/autossa/rattaissa/ulkona/missä sitten satutaankin menemään. Lopullisesta unimäärästä mulla ei oo hajuakaan, kunnen oo enää aikoihin jaksanut käyttää Baby Trackeria.

Sellainen se kalju, pitkätukkainen, pieni mies. Tukka takana ja elämä edessä. Ja kuvan Aleskan-pupu sen kun kutistuu.


18.4.2016

YKSI PETITE CHÉRIE, KIITOS

Kun me vuonna 2013 ostettiin hoitolaukku, ei kummallakaan tainnut olla muita vaatimuksia kuin musta väri. Kyseinen laukku on hoitanut kyllä hommansa aina näihin viikkoihin asti, muttei sitä ole enää aikoihin saanut roikkumaan rattaisiin ja läpän napitkin on menneet rikki. Lisäksi mua on kahden lapsen kanssa alkanut ärsyttämään, että kannan helposti mukana sekä lasten tavaroita että omiani, eli yhteensä kolmea eri kassia, reppua ja pussukkaa. Siitä syystä aloin jossain vaiheessa kaipaamaan hoitolaukkua, joka ei olisi pelkästään lapsille vaan sopisi myös äidille ja näin ollen saattaisin pärjätä parhaimmillaan vain yhdellä laukulla, joka sisältäisi tarkkaan harkitut jutut ilman ulkonäöllistä mutsimoodia.

Ketään tuskin yllättää, jos sanon, etten koliikin aikana jaksanut evääni liikauttaa asian suhteen, vaikka mieli teki, joten oon sitten hampaat irvessä kulkenut kädet täynnä. Jokunen viikko sitten Jollyroom oli muhun yhteydessä, selailin mulle meilitse lähetettyä listaa etsien kiinnostavia tuotteita ja törmäsin Petite Chérie hoitolaukkuun, joka täytti kriteerit: iso, musta ja everyday bag, joka sopisi käyttöön silloinkin, kun mä en ole liikkeellä lasten kanssa. Näitä löytyisi eri väreissä ja kuoseissa, mutta kuinka ollakaan, kun mä valitsin taas sen kokomustan tässäkin asiassa.


Vaikka tiesin laukun olevan suuri, oli se silti vielä tilavampi mitä luulin (leveys 45, korkeus 36). Laukun sisältä löytyy yksi vetoketjullinen tasku sekä kolme muuta taskua, joista kahteen mahtui kaikki mun tavarani siitä huolimatta, ettei edellinen laukku mennyt edes kiinni asti. Ette usko, miten ihana tunne, kun saa vetää vetoketjun kiinni ilman pelkoa sen hajoamisesta! Loistavien taskujen lisäksi laukkua on mukava kantaa, sillä sen saa rattaiden tai vaunujen työntöaisaan, olalle sekä säädettävällä hihnalla selkään. Meidän aiempi hoitolaukku oli niin ruma, että tungin sen aina väkisin jo valmiiksi ahtaaseen koriin, joten nyt on paljon mukavampi, kun ei tarvitse aina miettiä onko takkien säilytystä varten kolikoita taskussa vaan ne mahtuu shoppailureissun ajaksi sinne koriin ja mä voin tyytyväisenä kulkea Petite Chérie olalla.

Siitä huolimatta, että tavarat on mahdollisuus mahduttaa yhteen laukkuun, meillä löytyy aina ihan järjettömät määrät tavaraa, kun lähdetään jonnekin. Löytyy hoitolaukkua, reppua, ulkovaatepussia, laukkua läppärille, J:n Late Lampaan hoitolaukkua ja istuinta, palautettavia astioita pussissa ja mahdollisesti roskapusseja. Oven painuessa kiinni kaikilla on siis kädet täynnä tavaraa ja jotain on aina pakko laskea maahan, kun aletaan täyttämään autoa, sillä mä en esimerkiksi koskaan päästä parkkipaikalla irti J:stä, jos joku muu asia vaatii huomiota. Saatan olla vähän ylisuojeleva, mutta se hetki on niin pieni, kun toinen onkin jo autojen seassa ja pihaan ajaa joku, joka ei osaa olettaa vaahtosammuttimen yllättävää ilmestymistä. Tavallisesti mä en suostu kamojani laskemaan maahan, mutta Petite Chériessä ei ole sitä ongelmaa, sillä alaosa on eri materiaalia kuin muu laukku ja näin ollen myös helpompi puhdistettava kuin mitä kangas olisi.


Meillähän on ollut joulukuusta asti käytössä myös samaa merkkiä oleva untuvapussi Jollyroomilta. Pussin takia odotukset tätäkin kohtaan oli aika korkealla, mutta niin ne vaan täyttyi ja mä oon kyllä täysin Petite Chérie -fani, sillä oon ollut niin tyytyväinen kumpaankin tuotteeseen! Löytyykö teiltä jotain kyseiseltä merkiltä?

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Jollyroomin kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.


14.4.2016

KOOLLA EI OLE VÄLIÄ

Liian lyhyt tai liian pitkä, liian pieni tai liian paksu. Jatkuvaa koon vertailua koko ajan. Onko sillä koolla edes väliä? Mitä sitten, jos toinen hukkuu syntyessään viiskyt senttisiin vaatteisiin ja toinen hyppää suoraan kokoon 62? Mä oon törmännyt useita, useita kertoja lasten vertailuun ja myönnän, että oon yhtynyt kommentointiin itsekin, mutta myös poistanut pituuteen ja painoon liittyviä kommentteja joskus Instagramissa, koska tuntuu niin hullulta, että 10 muijaa kisaa siellä kommentein, kenen skidi on siroin, kevyin ja kuka käyttää pienintä vaippakokoa ikään kuin niillä olisi yhtään mitään väliä.

"Minkä kokonen hän oli syntyes? Aijaa, no ei sit mikään pieni! Mun oli vaan pari kilonen!"

"Voi mikä jättiläinen!"

"Onpas hän pieni... Onks teillä tutkittu, et mistä johtuu?"

"Hehhehe, miten teillä käytetään jo nyt 4-koon vaippoja? Meillä käytettiin niitä 1,5-vuotiaana!"

Kiitos kysymästä, onnea ja haluutko vaikka suklaata palkinnoksi? Mun vähän vajaa 3,5 kiloiset pojat on ollu syntyessään just täydellisiä (kuten kaikkien - kokoon katsomatta) eikä 2,5 kuukauden ikäinen E ole missään suhteessa jättiläinen painaessaan 5,3 kiloa. Ei, J ei oo mitenkään erityisen pieni eikä missään ole vikaa, vaikka onkin muutamia senttejä ikäisiään lyhyempi ja kasvaa pituuden(kin) kanssa miinuskäyrillä. Kaikki on silti hyvin ja poika kasvaa tasaisesti omalla käyrällään. Ja niin, ne nelosen vaipat tosiaan oli käytössä jo 5kk iässä, mutta myös 1,5-vuotiaana. Mitä ollaan ansaittu tällä saavutuksella?

Meillä siis ollaan törmätty kauhisteluun sekä ison että pienen koon takia. En mä loukkaannu niistä, mutten myöskään tykkää kuulla ihmettelyä mun lasteni koosta kumpaankaan suuntaan varsinkaan, jos sama virsi kuuluu kerrasta toiseen. Vaikka mä itse puhunkin paljon ajattelematta, ei mulle tulisi mieleenkään kommentoida ääneen keskosen äidille, että häähää, munpa lapsi onki valmis ja painaa valmiin lapsen verran tai pluskäyrillä kasvavan lapsen äidille, et onpahan muuten törkeen kokonen kersa sulla. Jos kauneusihanteet on perseestä niin voisin sanoa samaa myös lapsi-ihanteista. Mitä pienempi sen suloisempi ja sitä rataa. Mun ei oikeesti tee enää edes mieli kertoa poikien mittoja monellekkaan, kun oli ne mitkä hyvänsä niin aina löytyy vähän suloisemman pieni tai paremmin kasvava. Vittuako koolla on väliä, kuha kasvaa. Että jos vaan annetaan lasten olla lapsia sellaisinaan ja unohdetaan äitien jatkuva, pinnallinen vertailu, ylpeily ja piilokilpailu?

(Postaus kirjoitettu joulukuussa -15.)

Alkuperäiset kuvat: tausta Seca, kuha Lapin kalatalouskeskus ja Kaija Koo The Voice.

13.4.2016

AAMUIN ILLOIN - 9 VINKKIÄ HAMPAIDEN PESUUN

Aamuin illoin on otsikko, joka on pyörinyt luonnoksissa jo reilu 1,5 vuotta ilman, että oon saanut aikaiseksi kirjoittaa sanaakaan. Aihe on vanhentumaton, joten sen on ollu helppo väistyä muiden postausten tieltä eikä julkaisulla ole ollut kiirettä. Kuluneen puolen vuoden aikana oon alkanut törmäämään eri ryhmissä useammin keskusteluihin, joissa on kaivattu apua lasten hammaspesulle - aamuin illoin - ja ajattelin siis vihdoin laittaa jakoon meidän vinkit hampaiden harjaukseen!

1) Itse valittu hammasharja

J:lle puhkesi ensimmäiset hampaat jo kolmen kuun iässä, joten harjailut aloitettiin heti. Ensimmäinen hammasharja tuli äitiyspakkauksesta, mutta toisesta harjasta lähtien J on saanut aina valita muutamasta vaihtoehdosta itse. Hampaiden peseminen on taatusti hauskempaa hienolla, ihan itse valitulla harjalla.

2) Omatoiminen harjaus

1,5-vuotistarkastuksessa meille kerrottiin, että 10-vuotiaaksi asti vanhempien tulee harjasta lasten hampaat, koska lapsen kädentaito ei vielä siihen riitä. Musta 10 vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta on kuitenkin selvää, ettei parivuotias kykene puhdistamaan hampaitaan täysin. Harjoitus tekee mestarin ja J saa aina itse harjata hampaitaan ennen kunnon pesua tai sen jälkeen.

3) Vanhemman hampaiden harjaaminen

On hassunhauskaa, kun ensin taapero saa harjata äidin tai isin hampaat ja sitten on äidin tai isin vuoro pestä taaperon hampaat. 

4) Tärkeän lelun hampaiden peseminen

Anna lapsen valita kaupasta tärkeälle pehmolelulle oma harja tai antakaan lapsen vanha harja sellaiselle. Lapsen harjatessa kaverin hampaita, sujuu se omienkin hampaiden harjaus siinä sivussa.

5) Harjauslaulu

Harjauslaulu tuli ihan vahingossa jo J:n ensimmäisten hampaiden aikoihin. Mä hoilottelen muutenkin usein mitä sattuu ja tästä laulusta (x3) tuli aikaraja, jonka ajan hampaita pitää pestä. Jos tavallinen laulu alkaa tylsistyttää, kannattaa vaihtaa vaikka oopperaan tai rockiin.

6) Päivän ruokien putsaaminen pois hampaista

"Jaahas. Katotaas mitä sä oot syöny tänään... Tuolta löytyy puuroa ja mustikoita. Oho! Sä oot syöny tänään makaronilaatikkoa!! Tonne on tainnu jäädä vähän perunaa..."

7) Hammaspeikkojahti

Taapero, joka ei suostu avaamaan suuta hammasharjan lähestyessä. Tuttua? Iiiiks! Ei-huudon aikaan suussa vilahti hammaspeikon häntä!! Jotku peikot konttaa karkuun ja toiset kantaa pieniä reppuselässä. Hammaspeikkojen häntiä vilahtaa hampaiden välissä ja jostain saattaa näkyä varvas. Kurkkasiko poskihampaan takaa yksi? Myös hammaspeikkojen ulkonäön miettiminen on meillä helpottanut pesemistä.

8) Peilin kanssa tutkien

Istuta lapsi potalle tai jakkaralle ja lykkää käteen sopiva käsipeili. Peilistä on kiva katsella, miten äiti tai isi harjaa hampaita. Katsothan sä ehkä itsekin hampaittesi harjausta peilistä?

9) Tarrat

Meillä tosin on käytetty tarroja vain pottailessa, mutta mä uskon, että ne saattaisi toimia yhtä hyvin myös hampaiden harjauksessa.

Onnistuiko? Hurraa!

12.4.2016

KUN KOLIIKKI KULUTTAA KOKO KROPAN

Oon kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja yrittänyt kirjoittaa ylös lauseita koliikista ja sen tuomista ajatuksista, jotta olisi jotain, jota julkaista, kun se kaikki on ohi. Pää ei kuitenkaan muodosta lauseita aiheesta, koska mieli on niin tyhjä. Oon tuntenut niin järjettömän paljon ja silti en mitään. En oo täysin varma muistanko edes miltä täysillä tunteminen tuntuu, kun tuntuu kuin koliikki olisi vienyt osan musta. Välillä tuntuu, ettei mua edes olisi. Olenkohan mä?

Skipattiin D-tipat, koitettiin Cuplatonia, haettiin Rela-tipat, tajuttiin vaihtaa Relan koliikkitippoihin, toivottiin kapalopussin toimivan, turvauduttiin vyöhyketerapiaan ja mä oon vetänyt ruokavalion minimiin. Olisin ollut valmis maksamaan tonnin siitä, että kaikki olisi jo ohi, mutta myös ollut liian väsynyt etsimään enää yhtään ratkaisua. Oon toivonut päivä päivän jälkeen, ettei ilta koskaan saavu.

Koliikki on ollut meillä, mutta mä oon ollut katkera siitä, miten toinen on voinut katsoa telkkaria yömyöhään ja naureskella sohvalla hauskoille jutuille ääneen. Ollut katkera siitä, miten toinen on kyennyt toivomaan tulevalta kesältä tai syksyltä jotain samalla, kun itse tekee kaikkensa, jotta jaksaisi poistua seuraavana päivänä edes lähimarkettiin ja kun on tuntunut mahdottomalta selvitä hengissä ensi viikkoon. Siitä, miten toinen on pystynyt nukkumaan tyytyväisenä ihan vieressä, vaikka pieni on huutanut hätäänsä kurkku suorana.

En hetkeäkään väittä, että Aleksilla olisi ollut helppoa, mutta ehkä vähän helpompaa, kun ei ole ollut kiinni E:ssä 24/7. Mä oon kantanut E:n koliikista syyllisyyttä ja ollut varma, että vika on mussa. Oon kokenut olevani huono äiti, kunnen saa hiljennettyä toista, vaikka tekisin kaikkeni. J:n aikana kasvanut luotto omaan vanhemmuuteen rypistettiin ja heitettiin roskakoriin, yhtäkkiä en enää riittänytkään. Mä en ollut tarpeeksi hyvä. Lopulta uskoin, että muiden etsiessä syytä itkuun kysymyksiä kierrettiin ja kaarrettiin, jotta vastaus löytyisi musta. Että lopulta kaikki muutkin uskoi vian olevan kehittymättömän suoliston tai muun sijaan äidissä. Pienikin kitinä sai turhautumaan ja olon avuttomaksi. E:n kitistessä muiden ollessa paikalla tuntui kun kaikki mussa olisi huutanut  silminnähtävää syyllisyyttä, koska sehän mä olin. Syyllinen.

Oon ollut siinä pisteessä, kun oon itkenyt enemmän kuin aiemmat viisi vuotta yhteensä ja valittanut viikko tolkulla WhatsAppissa ihanille ihmisille, jotka on yrittänyt ymmärtää, vaikkei sitä tekisikään. Ollut siinä pisteessä, kun suihkussa käyminen viiden päivän välein oli jees ja kun ilman J:tä tarvitsin herätyskellon muistuttamaan syömisestä. Siinä pisteessä, kun oon lukenut tekstejä niistä, jotka on lapsensa menettäneet ja illalla puristanut E:n vielä vähän tiukemmin syliin. Oon koittanut ajatella, että jollain asiat on vielä vähän huonommin ja potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei sen ajattelu parantanutkaan omaa mieltä iltaisin, vaikka jossain oli joku, joka olisi maksanut saadakseen syliinsä pienen lohdutettavan.

Mä oon tuntenut, miltä tuntuu, kun ei ratkea enää yhtenkään suuntaan. Oon odottanut sitä hetkeä, kun kaikki on ohi, uskallan vetää henkeä ja itkeä vielä kerran kaiken sisältäni ulos. Oon sulkenut silmät pimeässä huoneessa ja hokenut mielessäni, ettei voi kestää enää kauaa. Oon lukittautunut vessaan, hokenut vittua ja hakannut seinää. Oon repinyt paperia pienen pieneksi silpuksi ja mennyt rappuun keskellä yötä, kun omasta kämpästä oli loppua neliöt kesken. Yön tunteina oon toivonut, ettei E olisi koskaan saanut alkuaan ja sen nukahtaessa viimein syliin jatkanut omaa itkuani, kunnen voinut tajuta, miten pystyin hetki sitten ajattelemaan niin. Pelkäsin niin paljon, että karma is a bitch ja silmissä laukkasi kauhukuvat siitä, miten joku vie multa mulle maailman rakkaimman, pienen ihmeen pois.

E oppi hymyilemään kahden viikon iässä ja ollut siitä asti meidän aamuaurinko, mutta joka ilta ja yö mä vain pelkäsin tän menevän rikki, sillä öisin huudettiin helposti viidestä seitsemään tuntia. Omat silmät olivat turvonneet kiinni kaikesta siitä itkusta, mun ja E:n yöpuvut oli litimärkiä molempien kyynelistä enkä mä koskaan muistanut mihin aikaan tai miten nukahdettiin. Sitten tuli helmikuu. Yhtäkkiä E nukahti illalla ilman itkua, kunhan sai olla sylissä. Öisin herättiin muutaman kerran itkemään, mutta rauhoittuminen tapahtui kymmenen minuutin sisällä. Tuli maaliskuu ja meidän seitsemän tuntia yössä huutava vauva nukahtikin itsestään viereen aikansa jumppailtua. Öisin herättiin edelleen, mutta 95% kerroista nälkään, jolloin tissi toi lohdun. Maaliskuu jatkui ja pian tää samainen tyyppi löytyi nukkumasta makuuhuoneeseen raahatuissa vaunuissa ihan yksin. Mä en voinut uskoa kaikkea sitä todeksi enkä usko vieläkään ja tän "ääneen sanominen" tuntuu tappavalta näin kuukaudenkin jälkeen, koska pelko uusintakierroksesta kummittelee. Kel onni on, se onnen kätkeköön, lauletaan ja siltä musta on tuntunutkin.

Oon ollut kuin tietokone, joka akun loppumisesta ja sen irroittamisesta huolimatta on koittanut suorittaa toimintoja vajaavaisena. Nyt mua pelottaa mihin se kone enää kykenee, kun akutta käyttäminen on jättänyt niin suuret jäljet. Akku on jälleen paikoillaan, mutta sen täyteen lataaminen saattaa olla hyvin hidasta. En tiedä mistä vianmääristys tulee aloittaa tai mitä siihen vaaditaan, mutta kone korjaantuu kyllä.

Muille se on nyt ohi. Valituksen kuunteleminen, tsemppaaminen ja myötäeläminen on mennyttä. Allekirjoittaneella itku kaikuu korvissa, vessaan kuljetut askeleet tuntuu yössä raskailta ja pelkkä ajatus niistä itkunsekaisista hetkistä saa hengityksen yhä raskaaksi. Jokainen ilta pelottaa mua yhä ja joidenkin vähätellessä sitä pelkoa, tuskaa ja ahdistusta, mun tekisi mieli heittäytyä lattialle itkemään lohduttomasti. Julkisella paikalla kulkiessa kukaan ei osaa sanoa mun olevan se, joka on valvonut kaikki ne kuukaudet, mutta sisällä se tuntuu yhä. Siksi mä toivon, ettei kukaan tuttu tai tuntemattomampi kuvittele kaiken olevan ohi sormia napsauttamalla, sillä sitä se ei ole, vaikka onkin. Kun koliikki kuluttaa koko kropan, väsymys ei poistu hetkessä ja jokainen näiden seinien ulkopuolelle lähteminen vaatii paljon.

Mä tahdon kiittää ihan jokaista teistä, jotka ootte tavalla tai toisella kommentoineet. Te ootte jaksaneet tsempata Instagramissa kuva kuvan jälkeen, lähettäneet virtuaalihaleja Snapchatissa mun itkuvideoille, koittaneet parhaanne mukaan jakaa vinkkejä ja lähestyneet yksityisviesteillä ja sähköposteilla. Yrittäneet uskotella mulle, että tästä selvitään. Tiedän, että lohduttaessa sanat on aika vähissä, mutta mulle jokainen yksittäinen sydänkin on merkannut paljon. Kiitos.

Vihdoin mulla on aikaa itkeä puhdasta itkua ilman sitä tuskaa. Vihdoin voin koittaa antaa anteeksi ja uskotella ilman uutta syyllisyyttä, ettei se oikeesti johtunut musta. Vihdoin on hetki opetella taas hengittämään ilman jatkuvaa kuristusta.


11.4.2016

HYVINVOIVAT LAPSET - HYVINVOIVA ÄITI

Muistatteko, miten mainitsin helmikuun lopulla siitä, kuinka koliikkifiiliksiä ei ole ainakaan helpottanut kylmä ja pimeä talvi? Mä en ole yhtään talvi-ihmisiä ja se teki koliikista vielä vähän raskaamman, kun ei ollut mahdollisuutta repiä iloa lämmöstä ja ihanasta auringosta. Oli vain pakko tarpoa läpi sen synkkyyden. Kerroin miten haluun uskoa siihen, että täältä noustaa vielä ja tiedättekö mitä? Ensimmäistä kertaa sitten ehkä syksyn mulla alkaa ihan oikeasti olla sellainen olo! Musta tuntuu kuin satojen kilometrien mittaisen tunnelin pää alkaisi lisääntyneestä valosta päätellen vihdoin lähestyä. Olo ja askeleet kevenee, kun sitä huomaa, ettei pimeä tunneli olekaan loputon. Kun tajuaa, että kuljetut kilometrit alkaa viimein olla takana eikä sinne tarvitse kääntyä takaisin. Kuljettu matka tuntuu uskomattomalta, mutta vähintään yhtä uskomatonta on se, että me selvittiin läpi kivisen tien ja pystyn taas ajattelemaan, miten elämä ehkä sittenkin jatkuu. Törmään usein lauseeseen "Onnelliset vanhemmat - onnelliset lapset", mutta meillä sama pätee myös ehdottomasti toisinpäin. Lasten ollessa kipeänä tai muuten vain itkuisia ja kiukkuisia, oma mieli on heti matalampi ja turhautunut. Lasten onnellisuus puolestaan paistaa niin syvälle sisälle, että poikien naureskellessa ja keinuessa sylikkäin auringonpaisteessa, ei voi olla mitään, mikä painaisi omaa mieltä.


Hyvinvoivat lapset - hyvinvoiva äiti on ollut heittämällä meidän kuluneen kuukauden ykkösteema. Ajattelin huomenna raottaa vähän enemmän koliikinsekaisia ajatuksia, mutta näin lyhyesti ne 5 - 7 tuntia kestäneet yöhuudot on viimein jäänyt historiaan, vaikkakin yhä aika kipeään sellaiseen. E:n illat ja yöt paranivat selkeästi tietyin askelin, joista ensimmäinen oli se, kun tämä alkoi 4,5 kuukauden iässä nukahtamaan yllättäen itsekseen viereen kuukausien huutamisen ja sylissä nukkumisen jälkeen. Pian tämän jälkeen päätin yhtenä iltana laskea E:n makuuhuoneessa oleviin vaunuihin ja sinne se jäi eikä ole tullut enää takaisin. Niin monen kuun valvomisesta johtuva väsymys ei hevillä häviä, mutta mä oon nukkunut paremmin kuin kuukausiin.

Mun oloni on nyt paljon huojentuneempi, kun pojista pienempikin tuntuu voivan paremmin eikä tarvitse enää stressata tämän hädästä. E on myös pysynyt kevään ajan terveenä (tai niin mä luulin, kunnes käytiin E:n kanssa päivystyksessä asti heti, kun olin saanut postauksen valmiiksi) vaikka J sairasteli reilu viikko sitten. Mulle heräsi tästä heti ajatus, että E:hän syö Rela Dropseja, jotka sisältää tärkeän D-vitamiinin ja vatsaa tasapainoittavan maitohappobakteerin, mutta J ei sillä hetkellä syönyt mitään tämänkaltaista valmistetta. Rela Dropsit on sopineet hyvin meidän herkkävatsaiselle pikkumiehelle ja päätin ryhdistäytyä tiputtamalla D-tippoja J:nkin ruuan joukkoon, kun tällaisenaan ne ei uppoa.


Nää Rela Dropsithan oli meille tuttuja jo entuudestaan koliikkitippojen kautta, mutta muutaman muun Blogirinkiläisen kanssa päästiin mukaan kampanjaan ja sain huomata, että tää uudistunut pakkaus on musta aiempaakin parempi. Mua huvitti viime postauksen jälkeen miten moni muu kertoi kokeneensa myös sen kuuden tipan kirouksen (vanhasta pakkauksesta tippui viiden sijaan aina kuusi tippaa) ja jaksan yli kuukauden käytön jälkeenkin hämmästellä, ettei nykyinen pakkaus tee sitä uuden annostelutavan ansiosta. Aiemminhan pieni pullo vain käännettiin ylösalaisin ja tämä alkoi tiputtaa, kun nyt pientä tuubia pitääkin puristaa hellästi. Tuotteen mainostetaan olevan kätevä apu kiireellisen arjen keskellä juurikin annostelun ansiosta ja allekirjoitan tän täysin. Enää ei tarvitse odottaa, odottaa ja odottaa tippojen tippumista vaan se todella on nopeampaa. Relan sisältämät maitohappobakteerit ovat äidinmaidosta eristettyä eivätkä nämä sisällä maidon ainesosia, joten ne ovat luontaisia myös perheen pienimmille aina kahden viikon iästä asti.

Kuten varmaan on käynyt selväksi, E on ainakin ollut kovin herkkävatsainen ja siitä syystä mä en ookaan uskaltanut vaihtaa toimivia Reloja pois testatakseni uutta tuotetta, Minisun Dropseja. Sen sijaan J sietää lähes mitä vain eikä suostu ottamaan nestemmäisiä vitamiineja sellaisenaan, joten mun oli helppo testata koko perheelle sopivia ja valmiiksi kaapista löytyviä Minisuneja taaperolle, vaikka tarkoitus olisikin kokeilla kelpaisiko tälle Minisun-tabletit. Vanhojen Rela Dropsien tavoin Minisun Dropsit ovat pienessä, lasisessa pullossa, mutta siitä huolimatta askeleen edellä, sillä tuotteen korkissa on pipetti ja näin annostelu sujuu huoletta, helposti ja nopeasti. D3-vitamiinin lisäksi tuote sisältää säilöntäaineena toimivaa E-vitamiinia sekä ekstra-neitsytoliiviöljyä. D-vitamiinilisän käyttöä suositellaan 10 mikrogramman verran aina vauvasta vanhempiin ja vaariin, joten nyt mä voin olla tuntematta taas vähän vähemmän huonoa omatuntoa, kun J:nkin vitamiinien saanti on näiden ansiosta taattu.


Ihana, ihana lisääntynyt valo ja lämpö, pidentyneet päivät, kukkivat kukat ja laulavat linnut. Voi kevät, sua on niin odotettu! Löytyykö muita, jotka jo ootti kylmän ja pimeän talven loppumista? 


*Postaus on toteutettu yhteistyössä Blogiringin sekä Vermanin kanssa, ja siinä esiintyvät tuotteet on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.