AAMUIN ILLOIN - 9 VINKKIÄ HAMPAIDEN PESUUN

Aamuin illoin on otsikko, joka on pyörinyt luonnoksissa jo reilu 1,5 vuotta ilman, että oon saanut aikaiseksi kirjoittaa sanaakaan. Aihe on vanhentumaton, joten sen on ollu helppo väistyä muiden postausten tieltä eikä julkaisulla ole ollut kiirettä. Kuluneen puolen vuoden aikana oon alkanut törmäämään eri ryhmissä useammin keskusteluihin, joissa on kaivattu apua lasten hammaspesulle - aamuin illoin - ja ajattelin siis vihdoin laittaa jakoon meidän vinkit hampaiden harjaukseen!

1) Itse valittu hammasharja

Esikoiselle puhkesi ensimmäiset hampaat jo kolmen kuun iässä, joten harjailut aloitettiin heti. Ensimmäinen hammasharja tuli äitiyspakkauksesta, mutta toisesta harjasta lähtien poika on saanut aina valita muutamasta vaihtoehdosta itse. Hampaiden peseminen on taatusti hauskempaa hienolla, ihan itse valitulla harjalla.

2) Omatoiminen harjaus

1,5-vuotistarkastuksessa meille kerrottiin, että 10-vuotiaaksi asti vanhempien tulee harjasta lasten hampaat, koska lapsen kädentaito ei vielä siihen riitä. Musta 10 vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta on kuitenkin selvää, ettei parivuotias kykene puhdistamaan hampaitaan täysin. Harjoitus tekee mestarin ja poika saa aina itse harjata hampaitaan ennen kunnon pesua tai sen jälkeen.

3) Vanhemman hampaiden harjaaminen

On hassunhauskaa, kun ensin taapero saa harjata äidin tai isin hampaat ja sitten on äidin tai isin vuoro pestä taaperon hampaat. 

4) Tärkeän lelun hampaiden peseminen

Anna lapsen valita kaupasta tärkeälle pehmolelulle oma harja tai antakaan lapsen vanha harja sellaiselle. Lapsen harjatessa kaverin hampaita, sujuu se omienkin hampaiden harjaus siinä sivussa.

5) Harjauslaulu

Harjauslaulu tuli ihan vahingossa jo esikoisen ensimmäisten hampaiden aikoihin. Mä hoilottelen muutenkin usein mitä sattuu ja tästä laulusta (x3) tuli aikaraja, jonka ajan hampaita pitää pestä. Jos tavallinen laulu alkaa tylsistyttää, kannattaa vaihtaa vaikka oopperaan tai rockiin.

6) Päivän ruokien putsaaminen pois hampaista

"Jaahas. Katotaas mitä sä oot syöny tänään... Tuolta löytyy puuroa ja mustikoita. Oho! Sä oot syöny tänään makaronilaatikkoa!! Tonne on tainnu jäädä vähän perunaa..."

7) Hammaspeikkojahti

Taapero, joka ei suostu avaamaan suuta hammasharjan lähestyessä. Tuttua? Iiiiks! Ei-huudon aikaan suussa vilahti hammaspeikon häntä!! Jotku peikot konttaa karkuun ja toiset kantaa pieniä reppuselässä. Hammaspeikkojen häntiä vilahtaa hampaiden välissä ja jostain saattaa näkyä varvas. Kurkkasiko poskihampaan takaa yksi? Myös hammaspeikkojen ulkonäön miettiminen on meillä helpottanut pesemistä.

8) Peilin kanssa tutkien

Istuta lapsi potalle tai jakkaralle ja lykkää käteen sopiva käsipeili. Peilistä on kiva katsella, miten äiti tai isi harjaa hampaita. Katsothan sä ehkä itsekin hampaittesi harjausta peilistä?

9) Tarrat

Meillä tosin on käytetty tarroja vain pottailessa, mutta mä uskon, että ne saattaisi toimia yhtä hyvin myös hampaiden harjauksessa.

Onnistuiko? Hurraa!


KUN KOLIIKKI KULUTTAA KOKO KROPAN

Oon kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja yrittänyt kirjoittaa ylös lauseita koliikista ja sen tuomista ajatuksista, jotta olisi jotain, jota julkaista, kun se kaikki on ohi. Pää ei kuitenkaan muodosta lauseita aiheesta, koska mieli on niin tyhjä. Oon tuntenut niin järjettömän paljon ja silti en mitään. En oo täysin varma muistanko edes miltä täysillä tunteminen tuntuu, kun tuntuu kuin koliikki olisi vienyt osan musta. Välillä tuntuu, ettei mua edes olisi. Olenkohan mä?

Skipattiin D-tipat, koitettiin Cuplatonia, haettiin Rela-tipat, tajuttiin vaihtaa Relan koliikkitippoihin, toivottiin kapalopussin toimivan, turvauduttiin vyöhyketerapiaan ja mä oon vetänyt ruokavalion minimiin. Olisin ollut valmis maksamaan tonnin siitä, että kaikki olisi jo ohi, mutta myös ollut liian väsynyt etsimään enää yhtään ratkaisua. Oon toivonut päivä päivän jälkeen, ettei ilta koskaan saavu.

Koliikki on ollut meillä, mutta mä oon ollut katkera siitä, miten toinen on voinut katsoa telkkaria yömyöhään ja naureskella sohvalla hauskoille jutuille ääneen. Ollut katkera siitä, miten toinen on kyennyt toivomaan tulevalta kesältä tai syksyltä jotain samalla, kun itse tekee kaikkensa, jotta jaksaisi poistua seuraavana päivänä edes lähimarkettiin ja kun on tuntunut mahdottomalta selvitä hengissä ensi viikkoon. Siitä, miten toinen on pystynyt nukkumaan tyytyväisenä ihan vieressä, vaikka pieni on huutanut hätäänsä kurkku suorana.

En hetkeäkään väittä, että miehellä olisi ollut helppoa, mutta ehkä vähän helpompaa, kun ei ole ollut kiinni vauvassa 24/7. Mä oon kantanut pienen koliikista syyllisyyttä ja ollut varma, että vika on mussa. Oon kokenut olevani huono äiti, kunnen saa hiljennettyä toista, vaikka tekisin kaikkeni. Esikoisen aikana kasvanut luotto omaan vanhemmuuteen rypistettiin ja heitettiin roskakoriin, yhtäkkiä en enää riittänytkään. Mä en ollut tarpeeksi hyvä. Lopulta uskoin, että muiden etsiessä syytä itkuun kysymyksiä kierrettiin ja kaarrettiin, jotta vastaus löytyisi musta. Että lopulta kaikki muutkin uskoi vian olevan kehittymättömän suoliston tai muun sijaan äidissä. Pienikin kitinä sai turhautumaan ja olon avuttomaksi. Vauvan kitistessä muiden ollessa paikalla tuntui kun kaikki mussa olisi huutanut  silminnähtävää syyllisyyttä, koska sehän mä olin. Syyllinen.

Oon ollut siinä pisteessä, kun oon itkenyt enemmän kuin aiemmat viisi vuotta yhteensä ja valittanut viikko tolkulla WhatsAppissa ihanille ihmisille, jotka on yrittänyt ymmärtää, vaikkei sitä tekisikään. Ollut siinä pisteessä, kun suihkussa käyminen viiden päivän välein oli jees ja kun ilman esikoista tarvitsin herätyskellon muistuttamaan syömisestä. Siinä pisteessä, kun oon lukenut tekstejä niistä, jotka on lapsensa menettäneet ja illalla puristanut vauvaa vielä vähän tiukemmin syliin. Oon koittanut ajatella, että jollain asiat on vielä vähän huonommin ja potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei sen ajattelu parantanutkaan omaa mieltä iltaisin, vaikka jossain oli joku, joka olisi maksanut saadakseen syliinsä pienen lohdutettavan.

Mä oon tuntenut, miltä tuntuu, kun ei ratkea enää yhtenkään suuntaan. Oon odottanut sitä hetkeä, kun kaikki on ohi, uskallan vetää henkeä ja itkeä vielä kerran kaiken sisältäni ulos. Oon sulkenut silmät pimeässä huoneessa ja hokenut mielessäni, ettei voi kestää enää kauaa. Oon lukittautunut vessaan, hokenut vittua ja hakannut seinää. Oon repinyt paperia pienen pieneksi silpuksi ja mennyt rappuun keskellä yötä, kun omasta kämpästä oli loppua neliöt kesken. Yön tunteina oon toivonut, ettei tämä pieni olisi koskaan saanut alkuaan ja sen nukahtaessa viimein syliin jatkanut omaa itkuani, kunnen voinut tajuta, miten pystyin hetki sitten ajattelemaan niin. Pelkäsin niin paljon, että karma is a bitch ja silmissä laukkasi kauhukuvat siitä, miten joku vie multa mulle maailman rakkaimman, pienen ihmeen pois.

Vauva oppi hymyilemään kahden viikon iässä ja ollut siitä asti meidän aamuaurinko, mutta joka ilta ja yö mä vain pelkäsin tän menevän rikki, sillä öisin huudettiin helposti viidestä seitsemään tuntia. Omat silmät olivat turvonneet kiinni kaikesta siitä itkusta, mun ja vauvan yöpuvut oli litimärkiä molempien kyynelistä enkä mä koskaan muistanut mihin aikaan tai miten nukahdettiin. Sitten tuli helmikuu. Yhtäkkiä tämä nukahti illalla ilman itkua, kunhan sai olla sylissä. Öisin herättiin muutaman kerran itkemään, mutta rauhoittuminen tapahtui kymmenen minuutin sisällä. Tuli maaliskuu ja meidän seitsemän tuntia yössä huutava vauva nukahtikin itsestään viereen aikansa jumppailtua. Öisin herättiin edelleen, mutta 95% kerroista nälkään, jolloin tissi toi lohdun. Maaliskuu jatkui ja pian tää samainen tyyppi löytyi nukkumasta makuuhuoneeseen raahatuissa vaunuissa ihan yksin. Mä en voinut uskoa kaikkea sitä todeksi enkä usko vieläkään ja tän "ääneen sanominen" tuntuu tappavalta näin kuukaudenkin jälkeen, koska pelko uusintakierroksesta kummittelee. Kel onni on, se onnen kätkeköön, lauletaan ja siltä musta on tuntunutkin.

Oon ollut kuin tietokone, joka akun loppumisesta ja sen irroittamisesta huolimatta on koittanut suorittaa toimintoja vajaavaisena. Nyt mua pelottaa mihin se kone enää kykenee, kun akutta käyttäminen on jättänyt niin suuret jäljet. Akku on jälleen paikoillaan, mutta sen täyteen lataaminen saattaa olla hyvin hidasta. En tiedä mistä vianmääristys tulee aloittaa tai mitä siihen vaaditaan, mutta kone korjaantuu kyllä.

Muille se on nyt ohi. Valituksen kuunteleminen, tsemppaaminen ja myötäeläminen on mennyttä. Allekirjoittaneella itku kaikuu korvissa, vessaan kuljetut askeleet tuntuu yössä raskailta ja pelkkä ajatus niistä itkunsekaisista hetkistä saa hengityksen yhä raskaaksi. Jokainen ilta pelottaa mua yhä ja joidenkin vähätellessä sitä pelkoa, tuskaa ja ahdistusta, mun tekisi mieli heittäytyä lattialle itkemään lohduttomasti. Julkisella paikalla kulkiessa kukaan ei osaa sanoa mun olevan se, joka on valvonut kaikki ne kuukaudet, mutta sisällä se tuntuu yhä. Siksi mä toivon, ettei kukaan tuttu tai tuntemattomampi kuvittele kaiken olevan ohi sormia napsauttamalla, sillä sitä se ei ole, vaikka onkin. Kun koliikki kuluttaa koko kropan, väsymys ei poistu hetkessä ja jokainen näiden seinien ulkopuolelle lähteminen vaatii paljon.

Mä tahdon kiittää ihan jokaista teistä, jotka ootte tavalla tai toisella kommentoineet. Te ootte jaksaneet tsempata Instagramissa kuva kuvan jälkeen, lähettäneet virtuaalihaleja Snapchatissa mun itkuvideoille, koittaneet parhaanne mukaan jakaa vinkkejä ja lähestyneet yksityisviesteillä ja sähköposteilla. Yrittäneet uskotella mulle, että tästä selvitään. Tiedän, että lohduttaessa sanat on aika vähissä, mutta mulle jokainen yksittäinen sydänkin on merkannut paljon. Kiitos.

Vihdoin mulla on aikaa itkeä puhdasta itkua ilman sitä tuskaa. Vihdoin voin koittaa antaa anteeksi ja uskotella ilman uutta syyllisyyttä, ettei se oikeesti johtunut musta. Vihdoin on hetki opetella taas hengittämään ilman jatkuvaa kuristusta.