13.11.2015

PAINO, VIRHE PAHOLAINEN

Blogia vähän pidempään seuranneet tai vanhoja postauksia lukeneet tietää varmasti, miten vääristynyt kuva mulla onkaan kropastani ollut jo ennen ensimmäistä raskautta. Mun on yhä tänäkin päivänä melkein mahdottoman vaikea saada sanoiksi sitä, mitä päässä on tätä aihetta ajatellessa, joten tekstin tuottaminenkin on hankalaa. 

Ensimmäisessä raskaudessa paino nousi hurjat 17 kiloa, joista osa siitä syystä, etten ollut syönyt aikoihin kunnolla ja sitten oli pakko. 17 hiton kiloa, vaikka oksentamiseen kului 36 viikkoa. Menin ensimmäisessä neuvolassa mainitsemaan asiasta ja silloinen terveydenhoitaja tuntui olevan asiasta kovin huolissaan, vaikkei edes tiennyt koko totuutta - vain sen, että olin syönyt huonosti. Päätin näyttää, ettei syytä huoleen ollut ja kerta toisensa jälkeen nousin vaa'alle kuin ei mitään, vaikka todellisuudessa pidättelin itkua nähdessäni luvun ja istuessani takaisin tuoliin. Olihan se ahdistus nyt ihan ymmärrettävää, kun plussa ilmestyi testiin kaiken sen syömättömyyspelleilyn keskellä ja pää oli ihan tiedottomassa tilassa siitä, että se syöminen on oikeesti täysin normaalia. Muistan edelleen niin elävästi sen päivän, jolloin 60 kiloa meni rikki ja itkin kolme päivää peiton alla puhumatta oikein mitään. Ihan viimeisillä viikoilla meni rikki 70 kilon raja, mutta koska oltiin jo lasketun ajan paikkeilla, nielin kyyneleet hiljaa ja mietin, kuinka paino taas pian tippuisi.

Synnytyksen jälkeen palauduin heti yllättävän hyvin, viikossa sujahdin vanhoihin farkkuihin ja muutamassa kuukaudessa päälle meni housut, joihin en ollut mahtunut kolmeen vuoteen ja paita, jonka olin saanut päälleni viimeksi kuusi vuotta sitten. Vaaka näytti muuta ja tahdoin päästä eroon jokaisesta tulleesta kilosta, joten yritin lenkkeillä ja syödä vain salaatteja, muttei siitä tullut mitään, kun joka kerta yrittäessä alkoi maito vähenemään huomattavasti. Porukka luuli, että mä hakeutuisin taas samaan jamaan ja sain siitä kommenttiakin. Mieli oli asian suhteen edelleen niin ja näin, mutta koko ajan tiesin, ettei sama rumba ala enää alusta, koska mulla oli maailman paras syy pitää itsestäni huolta. Ennen toista raskautta pidin itseäni läskinä ja kuvittelin usein olevani samaa kokoa kuin loppuraskaudessa, vaikka kuvat puhuivat puolestaan ja olin imettämällä 15 kiloa kevyempi, eli siinä painossa, jossa olin ollut 9. luokasta asti.

Tuli toinen raskaus. Paino nousi ja mua jännitti, koska kuulin niin paljon juttua siitä, miten toisesta painoa tulee vieläkin herkemmin, kuinka paljon suuremmaksi sitä kasvaa ja ettei niistä mitoista enää pääsekään eroon niin vain. On totta, että vatsa pullahtaa esille nopeammin, mutta muut väitteet pystyn kyllä kohdallani kumoamaan, koska lopulta olin selkeästi pienempi kuin J:tä odottaessa, kilojakin tuli kuusi vähemmän eikä se jäljelle jäänyt hyytelökään nyt ihan niin kamala ole, mitä odotin. Vertailin tulleita kiloja paljon siihen, montako olin kerännyt J:stä samoilla viikoilla ja luku ei tainnut olla missään vaiheessa suurempi, joten se toi pientä helpotusta. Joskus 30. viikon jälkeen paino alkoi kuitenkin ahdistamaan sen verran, etten tahtonut nähdä lukua punnitustilanteessa. Somessa sain osakseni naurua, haukkuja ja useita kymmeniä kommentteja siitä, kuinka ei ole mitään syytä olla tietämättä painoa ja kuinka itsekäs mä olen, kun kaikki tehdään kuitenkin vauvan parhaaksi. En vieläkään ihan ymmärrä, miten äidin tietämättömyys painosta vaikuttaa vauvan hyvinvointiin, mutta ehkä mun ei tarvitsekaan, sillä tiedän itse, että omassa tapauksessa se oli täysin meidän kaikkien parhaaksi. Mun ei tarvinnut kauhistella painoa kenenkään valvovien silmien alla ja sain katsoa sen, kun olin valmis: Toisinaan jo heti autossa neuvolakäynnin jälkeen ja toisinaan parin päivän päästä. Kukaan ei kuitenkaan pakottanut mua siihen tai kommentoinut asiaa suuntaan tai toiseen, ja jos olisi, olisin luultavasti alkanut rajoittamaan syömistäni. Yhtenä päivänä ennen neuvolaa havahduin miettiväni purkkapussi kädessä, otanko sen parin kalorin palan silläkin uhalla, että olisin tunnin päästä sillä kirotulla vaa'alla. Joku mussa kuitenkin heräsi, että hei ihan oikeesti, mi-täh, ja heitin samalla kertaa kaksi palaa suuhun. Etenkin loppuraskauden koitin olla koko ajan sillä mielellä, että mielummin kerään tietämättäni painoa ja lappaan ruokaa suuhun just sen verran kuin mieli tekee kuin se, että jonkun typerän painon, virhe paholaisen, takia rajottaisin mitään, mitä en tavallisestikaan rajoittele.

Painosta huolimatta rakastin mun masua niin paljon kun voi rakastaa jotain, jota ei todellisuudessa vielä ihan edes tunne. Ahdistuksesta huolimatta kaikkea sitä oli niin helppo rakastaa kun jokaiselle kilolle oli maailman paras syy. Toisinaan vatsan koko hirvitti, mutta tahdoin kuvata sitä tasaisesti, jotta kasvun näkisi itsekin selkeämmin ja tiesinhän mä jo, että tulisin vielä joskus kaipaamaan tätä aikaa saamatta sitä kuitenkaan takaisin. Raskaana ollessa katselin välillä kuvia, jotka oli otettu kuusi kuukautta viime synnytyksen jälkeen. Niitä kuvia, joissa silloin näin pelkkää ylimääräistä, mutta joiden kroppaa nyt myöhemmin ihailin. Mietin vain, miten ihmeessä olin aiemmin saanut itseni muka näyttämään niissä siltä kuin olisin viimeisilläni raskaana. Mähän olin siitä kaukana, todella kaukana, eikä merkkiäkään raskaudesta näykynyt. Päätin, että seuraavan raskauden jälkeen takoisin päähäni järkeä tavalla tai toisella ja siksi tämä postaus - jotta tajuaisin itsekin, miten naurettavalta väitteitteni kanssa kuulostan.

Ja nyt... Minä itse: Kun mä jälleen kerran sujahdan vanhoihin farkkuihini, itken olevani yhtä makkaraa ja omistavani yhtä pulleat läskireidet kuin raskaana niin mietitäänpä uudestaan. Mahduinko niihin raskausviikolla 30+? En. Mahdunko niihin nyt? Kyllä. Miksi silloinen kroppa oli jees, miksi silloin ihastelin vartaloita, joissa oon nyt itse ja miksi nyt väitän olevani niin suuri? Mikä tässä välissä muka muuttui? Mulle on ihan jees, etten ehkä ole täysin tyytyväinen siihen miltä näytän, mutten aio antaa häpeilyn jatkua. Mitä sitten, jos vaaka näyttää yhä yli 60 kilon? En hae säälikommentteja, en kaipaa tsemppiä. Aion vain (yrittää) todistaa itselleni, että näytän jäljellä olevista kiloista huolimatta hyvältä ja yrittää vaihtaa häpeän ylpeyteen, koska tällä kropalla oon saattanut maailmaan kaksi täydellistä lasta. Tämä kroppa on kaunis, tässä ei ole häpeilemistä - uskonhan mä?


Rv39+0 (synnytys 39+4), kaksi päivää synnytyksestä, viisi päivää synnytyksestä, 10 päivää synnytyksestä. Uskonhan?

18 kommenttia

  1. Vastaukset
    1. Yritän, vaikka aika heikkoo uskomista tällä hetkel, ku kriiseilen sunnuntain ristiäisvaatetusta eikä mikään näytä hyvältä. :D

      Poista
  2. Mun huomio kiinnittyy tohon 5päivää synnytyksestä kuvaan, koska pidät puhelinta siinnä eripäin ko muissa. :'D Nää on näitä elämän suurimpia murheita... XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis arvaa miten paljon häiritsee!!! Meinasin jättää sen kuvan siks kokonaan pois enkä käsitä miten se on noin päin, ku kuvasin masuaki n. parin viikon välein ja puhelin oli aina toisin päin!! :D

      Poista
  3. Näytät hyvältä! <3
    Tunnistan osittain samoja juttuja itsessäni sillon odotusaikana... Mulla paino nousi 11 kg raskauden aikana. No ne kyllä lähtikin tosi nopeasti, lähti vielä muutama kilo enemmänkin..painoin vähemmän kun ennen sitä raskautta. Mutta vuosi synnytyksen jälkeen kiloja alkoikin tulla takaisin, kun ruokahalu palasi normaaliksi. Mulla siis ruokahalu katos puoli vuotta synnytyksen jälkeen, siis se vaan katosi... En ymmärrä. Mutta toisaalta hyvä näin, en jaksa stressata niistä kiloista vaikka niitä nyt onkin takaisin tullut muutama... Kyllähän tää pömppövatsa ois kiva saada pois mutta ei kuitenkaan oo tarpeeks motivaatiota treenata tarpeeks :D

    Rosa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Mäki odottelen motivaatiota sohvan pohjalla, mut ei oo kyllä tänne asti vielä tullu! Aika surullista, et IRC-Gallerian yhteisön Rantakuntoon 2015 vuosi 2015 oli vähän niinku nyt.... :D

      Poista
  4. Aiettä kun kuulostaa tutulta. Neuvolatädille oon sanonut että painoa en halua nähdä tai kuulla, vaa'alla käyn "väärinpäin", ettei vahingossakaan silmiin osuis toi kirottu luku, 65kg jälkeen lopetin myös neuvolakortista sen kattomisen kotona. Lasken päiviä siihen ,että lapsi on 6kk vanha, että imetyksen ja tän pakolla naaman täyttämisen ruualla voi lopettaa. Uskottelen, etten luovu ruuasta kokonaan, että kumminkin syön jotain ja näytän terveitä ruokailutottumuksia pikkuprinsessalleni. Ensimmäiset viikot raskauspahoinvoinnin jälkeen oli kauheeta, nythän siis kaikki ruoka mitä pakolla ahdan itteeni myös pysyy sisällä ja nostaa painoa. Mikä kamala ajatus. Vatsa meni ihan sekaisin monen vuoden syömättömyyden jälkeen alotetusta kunnon ruokavaliosta ja niitä kiloja vaan tuli. Neuvolatädit mutristelivat suutaan, kun kävin vaa'alla, olin varma, että nyt on tullut liikaa painoa. Mitään ei kukaan kumminkaan sanonut, tiedoissa kun luki syömishäiriötausta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, mulla oli niin samat ajatukset ekan raskauden jälkeen! Koitat muistaa, et sulla on maailman kallein aarre, joka tarvii sua - se on mulla se, joka on pitäny järjen päässä. <3 Me ollaan niin pitkään syöty kotona ruoka yhdessä, et jos raskausaikana mulle ei maistunukkaan niin Juuso alko hädissään itkemään sitä, ettei äiti syöny. Toivottavasti pysyt nyt kunnossa.. :)

      Poista
  5. Mä niin kadehdin sun kroppaa. Mulla tuli ekasta raskaudesta 20 kiloa ja nyt tokasta tullu 18 kg, rv 32 vasta menossa. Ahdistus omasta kehosta on valtavaa. Mulla on anoreksiatausta, nykyään parantunut, mutta kehonkuva ei ole terve vieläkään.
    Sun olisi hyvä päästä ravitsemusterapeutille, vois auttaa sua näkemään syömisen paremmassa valossa. Syömisen kuuluu olla nautinto, ei rangaistus.
    Paljon voimia terveen kehonkuvan taisteluun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. <3

      Tällä hetkellä menee syömisen suhteen hyvin, koska syöminen = lisää maitoa = saan imetettyä ja se jos joku on mulle niin tärkeetä. :) Toivottavasti samat ajatukset jatkuu vielä imetyksen jälkeenkin.

      Tsempit sulle kilojen kanssa! Sanoisin, et älä niistä välitä ja nauti vaan masusta, mut tiedän, ettei se oo niin helppoa.

      Poista
  6. sullahan on upea kroppa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Toivottavasti mäki osaan nähdä sen vielä niin.. :) Tällä hetkellä nään arpisen pepun, löllyvät reidet ja löysän pömppömasun. :D

      Poista
  7. En ole ollut raskaana mutta muuten vain lihonnut täs vuosien varrella ja itteäni ahdistaa ihan sikana tää vararengas ja se miltä näytän ja mun ruokailut on ihan päin perseestä koitan syödä niin etten vaan lihoisi ja vaa"al käyminen on yhtä tuskaa..mut pakko jotenki koittaa pysyy järjissään 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsempit sinne! Me ei edes omisteta vaakaa enkä ajatellu muuallakaan käydä. Sen verran selkeemmät ajatukset on nyt, et tiedän, ettei se vaaka kerro mitään todellisuudesta. :)

      Poista