30.11.2015

COME AND MEET WITH SHAUN THE SHEEP

Kuten siinä laulussa sanotaan. Aloitin J:n synttäreiden miettimisen varmaan jo aika alkukesästä, koska musta on kiva vetää ne tietyn aiheen ympärille, vaikka kahviteltiinkin vain sukulaisten kanssa. Muumit olisi ollut varmasti yksi mieleinen myös J:lle itselleen, mutta koska 1-vuotissynttärit mentiin Muumeilla, tahdoin tällä kertaa jotain muuta. Mielessä kävi mm. tähdet, jalkapallo, Puuharit sekä Legot ja olin jo täysin varma jalkapallosta, kunnes J kiinnostui ihan hirvittävästi Late Lampaasta. Vauvakutsuilta saadun Late-pehmolelun jälkeen ei ollut epäilystäkään mikä olisi 2-vuotissynttäreiden TheJuttu: Shaun the Sheep.


En edes tiedä montako tuntia käytin Late-tuotteiden googlettamiseen tuloksetta. Koitin hakea kertakäyttöastioita, servettejä, ilmapalloja, viirejä, ihan kaikkea. Kaikkea kanssa vaan ei Laten Latea! Kävin päässäni läpi jopa valkoisille kertakäyttöastioille piirtämisen jollain siihen sopivalla, mutta luovutin ja tyydyin polka dot -kuviolliseen settiin aina mukeista poppareiden tarjoiluastiaan, kunnes yhtenä iltana sainkin päähäni ostaa mustia pahvimukeja ja askarrella niihin laten silmät. Idea lähti elämään entisestään, kun juttelin oman äitini kanssa ja lopulta mulla oli valmiiksi liukuvärjätyt pahvimukit, joihin lättäsin tarrapaperille tulostetut Laten kuvat ja liimailin vielä koristeeksi erilliset silmät. Servetit oli samaa sarjaa mukien kanssa, mutta lautasia ei löytynyt, joten tyydyin ihan vaan tavallisiin valkoisiin. Popparit oli tarjolla mustalla kartongilla päällystetyssä popcornikulhossa, jonka etupuolelle tein silmät ja sivuille korvat, muttei siitä ole järkeviä kuvia. Koristeluun en muuten panostanut sen enempää kuin mustien ja valkoisten ilmapallojen, sekä parin pienen viirin verran, mutta teema saatiin muutenkin riittävän esille ja näitä väkerrellessä oli jo tulla koko Late korvista niin, että päätin unohtaa suunnittelemani pom pom -Laten kokonaan.


Tarjolla meillä oli vaihtelevasti Late Lammas -täytekakku, popcorneja, keksejä sekä suolakeksejä levitteellä. Kakkuvastaavana toimi jälleen meidän oma kakkumestari, mun sisarpuolien äiti, sillä tältä luonnistuu oikeasti kakku kuin kakku. Sen lisäksi, että ne näyttää huikeilta, ne on ainoat täytekakut, joista uppoaa enemmän kuin kolme lusikallista jopa mulle. Sama ihminen on loihtinut kakut J:n ristiäisiin, J:n ekoille synttäreille ja mun vauvakutsuille (niin ja E:n ristiäisiin). Poppareitakaan ei tarvinnut kahdesti miettiä, koska ne on J:n suurta herkkua. Oli myös selvää, että tarjolla olisi väritykseen sopivia keksejä. Nähdessäni Emilian postauksen Avan synttäreistä mun oli pakko kysyä piparitaikinasta, joka paljastui ihan tavalliseksi jouluna käytettäväksi piparitaikinaksi. Suunnittelin samaa jo viime vuonna, mutta jotenkin jäin epäröimään "joulu"pipareiden tarjoamista syntymäpäivillä. Meidän piparitkaan ei aina ole ollut parhaasta päästä, mutta sain kuin sainkin tehtyä niitä jopa ilman muottia. Kahdelta lapselta ei hirveästi herunut aikaa ja homma oli hidasta, joten muutaman pellillisen jälkeen juttu jäi ja lopulta niitä oli tarjolla vain J:lle, joka ei syönyt muita keksejä lainkaan.


J:llehän nyt varmaan olisi vielä ihan se ja sama, vaikka synttärit olisi kahvittelua eripari astioista, mutta mä tykkään tehdä (ja tällä hetkellä mun tekemishaluun ei valitettavasti edes tunnit riitä), joten näpertely oli vain hauskaa ja olihan se ihana nähdä, miten toinen odotti Ate Mammas -juttuja. Vaan oonpa mä myös iloinen siitä, että pojat on syntyneet kuukausista 1,5 kuun sisällä niin ei tulevaisuudessa tarvitse häärätä kaksien juhlien parissa ennen kun pojat osaa niitä omia synttäreitä kaivata. Ensi vuonna koitan varmaan jo haastatella J:tä siitä, mikä teema olisi kiva ja vaikka vannoin, etten enää koskaan suostu mihinkään, missä mm. niitä mukeja ei oo valmiina niin saattaa olla, että vuoden päästä mieli onkin jo muuttunut. Kakkua jäi surullisen pieni pala ja se taitaa tuhoutua tänään huomisten Salkkareiden aikaan - ikään kuin mulle ei aiemmat kolme palaa riittäisi.

27.11.2015

MADAFAKIN UHMA

Ja niin siinä kävi, että meidän esikoinen, mun pieni vauvani, onkin jo lähempänä leikki-ikää kuin vauvavuotta. Mä oon pohtinut useasti sitä, minkä verran tahdon J:stä blogin puolella puhua. Mihinkään poika ei arkihöpinöistä häviä ja vaikka mieli saattaa ajan kuluessa muuttua niin just nyt mä luulen, että tähän (tai tarkemmin neuvolakuulumisiin) on aika hyvä lopettaa. Näitä postauksia kirjoitin J:stä koko vauvavuoden ja muutaman sen jälkeenkin (1v5kk & 1v9kk), mutta nyt vain tuntuu siltä, ettei oo enää ihan oikein jakaa niin paljon. Nyt kuitenkin vielä kerran: J kaksi vuotta...

Tykkää yhä Legoista. Mä en tiedä onko meillä mahtanut elo-syyskuun jälkeen olla päivääkään, ettei legolaatikkoa olisi käännetty ylösalaisin. Rakentelun lisäksi viime aikoina erityisen in on olleet kirjat ihan vanhempien kyllästymiseen asti. Toisinaan turhauttaa hy-vin pal-jon lukea rättipoikkiväsyneenä ja silmät ristissä kymmenettä kirjaa. J:llä on myös aika paljon "Ei, ei, ei leikitä!!" -hetkiä ja silloin ei tosiaan leikitä. Silloin kuljetaan ympäri kämppää pyörien ja laulellen tai istutaan sohvan reunalla ja halutaan ihan vaan jutella. Palapelejäkin taidetaan tehdä päivittäin, vaikka nuppipalapelit menee jo väärinpäin ja silmät kiinni. Tarpeeksi keskittyessä myös kuuden palan palapelit on ihan helppoja. Meillä olisi varmaan jo hetken ollut aihetta ostaa uusia, vaikeampi ja enemmän ajattelua vaativimpia pelejä ja muita, mutta oon venyttänyt sitä synttäreiden ja joulun takia tänne asti.

Palapelien lisäksi J on taitava laulamaan ja pojalla on ihan uskomaton muisti. J osaa noin 25 laulusta vähintäänkin pari lausetta, ellei sitten koko laulua. Aika usein iltaisinkin saadaan kuunnella repeatilla ja potpurina lista lauluja, kuten "Ukko Nooal oooli taaalo, hiiala hiiala heeeei!". Lauluista on varmaan myös helppo päätellä, että sanavarasto on kasvanut kasvamistaan. J toistaa lähes minkä tahansa sanan, minkä pyydän, vaikkei kaikki meekään aina niin justiinsa. Suurimmasta osasta lauseista saa hyvin selvää, mutta myös omia sanoja löytyy yhä, kuten asikka (lusikka) ja untti (musiikki). Ymmärtämisestä ei kuitenkaan tee vaikeaa ne yksittäiset vähän erilaiset sanat vaan se, että tämä höpöttää ja pöpöttää minkä kerkeää, ja puhuu tyyliin viisi lausetta yhdessä rimpsussa keskeyttämättä. "Neuvolatätillä oli mumman uusi hanskan tapanen hanska mumma siivos takapihan ennen Uuso meni leikkimään takapihalle äiti isi kanssa mumma sisällä E kanssa äiti isi Uuso pelas pallo!!!!" Joo, jep. Voin siis sanoa J:n puhuvan papupadan lailla 5 639 sanan lauseita. Ilman pilkkuja, ilman pysähdyksiä. Ihan viimeisten viikkojen aikana J on alkanut puhumaan itsestään myös ensimmäisessä persoonassa: mää, mun, minnuu.

J on jo pitkään "laskenut", eli hokenut vain yhtä ja kahta peräkkäin aina uudestaan ja uudestaan. Syksyn aikana tää yllätti mut täysin laskemalla ihan yhtäkkiä viiteen, sitten yhdeksään ja lopulta kymmeneen. En tiedä, onko lukujen luettelu kymmeneen vain opittu tapa, mutta ainakin viiteen tämä osaa laskemalla laskea. Kiinnostavia juttuja tuntuu myös olevan värit, vaikka välillä osa niistä heitetään ihan hatusta. Jonkinlainen käsitys tuntuu kuitenkin olevan liilasta, vihreästä, mustasta, ruskeasta sekä valkoisesta, joten ne menee melkein aina oikein, ja jälkimmäisen J on usein nimennyt lempivärikseen. Pikkuhiljaa myös sininen, punainen ja oranssi alkaa olla useammin ja useammin oikein (vaikka punaista kutsutaan ensin valkoiseksi). Värit menee oikein tosin vain silloin, kun tämä saa itse kertoa tyylillä "tää on vihreä", kysyttäessä harvemmin. Näiden värien lisäksi J osaa nimetä ympyrän (siitä huolimatta, että se on toisinaan pallo..), kolmion ja neliön.

Meillä neljällä on yhteiseloa takana noin 1,5 kuukautta ja J otti pikkuveljen alusta asti ihan älyttömän hyvin vastaan. En tiedä olisiko "valmistelulla" ollut osansa, mutta ollaan saatu myös muilta ihmettelyä siitä, ettei J ole hetkeäkään miettinyt, miksi vauva tuli tämän kotiin tai mitä se täällä tekee. J:lle on tuntunut olevan koko ajan itsestään selvää, että vauvaa odotettiin ja nyt se vauva tuli ihan, kuten äiti ja isi lupasi. On ollut hetkiä, ettei J oo osannut nauttia meidän yhteisestä ajasta E:n nukkuessa ja tää on vähän tahallaan yrittänyt saada pientä hereille, mutta oon ollut yllättynyt siitä, miten helppoa on tähän asti ollut. On ollut vähän vaarallisen näköisiä yrityksiä siirtää E:tä ja turhan rajuja haleja tai silityksiä, muttei mun nähden mitään tahallista vauvan satuttamista. Vaipan uskallan hakea näiden ollessa olohuoneessa, mutta pidemmäksi aikaa en useinkaan jätä niitä kahden. Ei siksi, että pelkäisin J:n satuttavan vaan siksi, että pelkään jotain sattuvan. Tiedättehän, vähän liian ahkeraa auttamista liian itsevarmalta auttajalta... J rakastaa kantaa kaukaloa, antaa tuttia, työntää vaunuja ja pitää E:tä sylissä. Edellispäivänä sydän suli, kun mun ollessa vessassa kuulin E:n itkevän ja itkun perässä tuli sanat "E, E, ei hätää E, J tulee!!" ja "Ei hätää E, isoveli on tässä!".

Uhman mä luulen olevan sellainen ihan tavallinen 2-vuotiaan uhma, madafakin uhma. Hermot menee, ovet paukkuu, tavarat lentää, kaikki kielletty on kivaa ja pieniä tuhmuuksia koitetaan tehdä ilkikurinen ilme kasvoilla. Vielä hiekkalaatikollakin  vedetään itkupotkuraivarit, koska äiti on idiootti ja yrittää opettaa, ettei toisten (tässä tapauksessa siis sen idiootti äitin) kakkuja hajoteta, mutta pihalta poistuessa kaverista tulee oikea Herran enkeli. Sen julkisimmilla paikoilla ei vielä olla uhmaa tavattu, kotiuhmassakin on kyllä tällä hetkellä ihan vaan vallan riittävästi. Uhman vastapainoksi meillä on kyllä ihan superapulainen, joka rakastaa tehdä ruokaa, pyyhkiä pölyjä, täyttää pyykkikonetta, tyhjentää tiskikonetta ja tehdä muita pieniä kotitöitä - viikkopalkalla totta kai.

Hampaita meillä on edelleenkin se 16, eli kuluneen vuoden aikana niitä on tullut kahdeksan. Alkusyksystä luulin neljän poskihampaan tulevan kerralla ja kunnon rytinällä, mutta mitään ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Oli kai lopulta reagointia siihen, että J tiesi vauvan tulevan ja pelkäsi mun lähtevän koko ajan jonnekin.

J käyttää pääasiassa vaatteita koossa 80 ja 86, mutta myös joitain 92 kokoja on kaapissa suuuurella kasvuvaralla (mm. housuja ei voi käyttää ilman sukkia, koska lahkeet on muuten jatkuvasti jalan alla ja poika turvallaan maassa). Vaippoina käytetään Liberon 5-koon teippi- ja housuvaippoja. Potalla osataan käydä hienosti, kunhan siihen on tahtoa. J osaa pukea itse pipon, huivin sekä saappaat.

Nukahtaminen on sujunut koko syksyn vähän vaihtelevasti. Toisinaan J nukahtaa minuutissa, toisinaan laulaa puoli tuntia ja toisinaan karkailee. Sängyssä ollaan joskus 20:30 - 21:00 välillä ja heräillään 07:00 - 08:00. Päiväunia meillä ei nukuta, ellei olla menossa jonnekin tai nukahdeta vahingossa sohvalle tai rattaisiin.

Syöminen on meillä ihan piis of keikki, vaikka välillä tietenkin kokeillaan rajoja. Ollaan aika tarkkoja siitä, ettei ruokapöydässä lauleta tai pelleillä, ja että ruoka syödään itse, koska osataan. J tietää itsekin, että riittävän monesta huomautuksesta ruoka yksinkertaisesti viedään pois ja sitä on tarjolla seuraavan kerran seuraavalla ruokailulla. J syö vaihtelevasti lusikalla ja haarukalla, ja juo mukista kuin mukista. Aamupalaksi on tarjolla leipää (ja hedelmiä, jos löytyy), mutta iltapalalla syödään yhä puuroa. Alas menee melkein ruoka kuin ruoka, mutta on yksittäisiä juttuja, joista J ei tykkää ja esimerkiksi jogurtit ja viilit on sellaisia, koska maitoallergian takia niitä ei oo tullut syötyä. Tällä hetkellä J syö pieniä määriä hapanmaito- ja maitotuotteita, sillä suuremmat määrät aiheuttaa iho-oireita, joista toivottavasti päästään vielä eroon. Tavallisen maidon sijaan käytössä on Alpron soijamaito.

Nää allergiat on varmaan yksi sellainen juttu, josta tullaan vielä blogissakin kuulemaan. Kasvun ja kehityksen suhteen keskitytään kuitenkin jatkossa E:hen, mutta tällainen tää 2-vee on. Aika mainio tyyppi!


17.11.2015

EEMIN EKAT

Ihana otsikko! Nimipostausta lukuun ottamatta ensimmäistä kertaa virallisesti Eemi, meidän (eilen) kuukauden ikäinen E. Mulla oli tapana kirjoittaa J:stä kuukausittain postauksia aina 1-vuotiaaksi asti ja ajattelin jatkaa samaa juttua E:n kanssa, sillä musta on niin nykyäänkin katsoa millainen J oli minkäkin ikäisenä ja missä iässä mitkäkin taidot kehittyi. Tällä hetkellä meidän kuukauden ikäinen...

Osaa jo hymyillä! Ensimmäinen hymy tuli mun asettaessa J:n jokapaikanhöylän aka tähtirätin sohvan selkänojalle E:n ollessa vain kaksi viikkoa ja kaksi päivää vanha. Ensin en meinannut uskoa, sillä J hymyili ensimmäisen kerran pari päivää vajaa kuukauden ikäisenä, mutta toistin saman uudelleen ja näin taas yhden suloisimmista hymyistä. Siitä lähtien meillä on hymyilty hitaasti, mutta varmasti aina vain enemmän ja enemmän, ja joka kerta mä olen ihan yhtä sulaa vahaa. Hymyilyn lisäksi ollaan saatu kuulla muutamia yksittäisiä "böäääh" ja "myääää" ääntelyjä, joita en vielä laskenut jokelteluksi, mutta loppuviikosta E katseli tuttuun tapaansa olohuoneen taulua ja tokaisi hymyn kera "böäähmyääääööböy" tai jotain vastaavaa. Hullua, että meidän vikat ekat jutut näiden osalta on jo ohi.

E:n suosikkijuttuja taitaa olohuoneen taulun lisäksi olla ainakin Pentikin pupu, neuvolasta saatu hymynaama, valaisimet, värikkäät ohjelmat, puhelimen kirkas näyttö ja vieressä oleva isoveli. Ihan ehdoton ykkönen on kuitenkin syli - ihan kuten sillä isoveljellä aikoinaan. E on myös jollain tasolla löytänyt kissan, muttei varsinaisesti seuraa tätä, vaikka kasvoja saattaakin seurata.

Vaatteet ovat kokoa 50 tai 56 merkistä ja mallista riippuen. Raskausaikana huutelin Facebookissa H&M:n vaatteiden perää, koska J:n aikaan ne oli meille ehdottomasti parhaimman mallisia. Eriävistä mielipiteistä huolimatta ei menty tälläkään kertaa metsään, sillä ne on kuin tehty myös E:lle. Suht kapeita ja pitkiä eikä hihoistakaan lopu mitta kesken, vaikka monen muun kaupan bodyissa niin tekeekin. Vaippoina käytetään Liberon 1-koon vaippoja.

Nukutaan, kun nukutaan. Nukkumisessa E on vähän veljeään huonompi ja olettaisin sen johtuvan masuvaivoista, joita J:llä ei koko elämänsä aikana oo ollut tämän vertaa, mitä E:llä ensimmäisen kuukauden aikana (sama pätee puklujen kanssa.....). Nukahtaminen on vaikeaa, kun toisinaan ei saa olla hiljaista ja toisinaan uni ei tule melussa. Välillä nukahdetaan vaikka lampun alle ja välillä pitää olla täysin pimeää. Ja kun se masukin vaivaa. On hyviä öitä ja huonoja öitä, mutta enemmän niitä ensimmäisiä, jolloin kitistään kerran, korkeintaan kaksi, ruuan perään ja nukahdetaan heti uudelleen. Pisin yhtenäinen unipätkä on tähän mennessä ollut noin 6,5 tuntia. Normaalit unet kestää 3 - 6 tuntia, jos siihen syvään uneen satutaan pääsemään. Parhaiten nukutaan vaunuissa, sylissä ja kaukalossa, jossa unet jatkuu autoilun jälkeenkin helposti muutaman tunnin. Mitään varsinaista rytmiä meillä ei tietenkään vielä ole, mutta sänkyyn mennään yleensä arkisin klo 20:30 - 21:00 ja viikonloppuna sitten myöhemmin. Melkein poikkeuksetta E herää aamuisin, kun mä nousen J:n kanssa ja tulee meidän aamutouhuihin. Perhepedille peukku tälläkin kertaa.

Toistaiseksi saan olla hirvittävän onnellinen siitä, että mennään täysimetyksellä eteenpäin! Olin viime viikolla muutaman päivän 38 - 39 asteen kuumeessa ja mietin jo hetken, että imetys loppuu ihan varmasti siihen, vaan tässäpä me ollaan yhä ja pulloltakin vältyttiin. E on musta nopea tankkaaja enkä oo tainnut vielä kertaakaan imettää 45 minuuttia pidempää. Syöttövälit menee ihan unien mukaan ja joskus sitä saatetaan syödä tunnin välein ja joskus taas ollaan lähempänä sitä kuutta tuntia.

Kuten jo Instagramissakin on tullu todettua, musta on niin hassua miten samasta puusta, mutta silti niin eri oksista veistettyjä pojat voi olla. Hirveesti samoja juttuja, mutta silti ne on ihanat omat itsensä.

16.11.2015

KELLO 11:27 (SYNNYTYSKERTOMUS)

Oli ihan tavallinen torstai, mitä nyt olin kiskonut poikkeuksellisen paljon (lue: neljä litraa) maitoa kuluneen vuorokauden aikana. Aleksi oli aamuvuorossa, me touhuttiin J:n kanssa päivä kaksin ja iltapäivällä sitten kaikki yhdessä. Oltiin aiemmin sunnuntaina kävelty 1,5 kilometrin päähän kauppaan ja se sujui multa 22 viikon supistelujen kanssa odotettua paremmin. Näytin kävellessä sentään ihmiseltä. Supistelut oli rajoittaneet liikkumista sen verran, että halusin kävellä vielä ennen laskettua aikaa uudestaan kaupalle, koska tuntui, että olisi edes vähän helpompi synnyttää, jos kroppa olisi ollut edes pienessä rasituksessa. Ja niin me tehtiin. Torstaina me käveltiin taas kauppaan hakemaan lisää maitoa. Tai pojat käveli, mä vaapuin. Ensimmäistä kertaa raskausaikana vaapuin ja tunsin oloni niin typeräksi. Jouduin välillä pysähtymään paineen takia, mutta jatkoin aina kotiin asti eikä olo ollut mitenkään kummallinen. Vaappuminenkin loppui pienen levon jälkeen ja kaikki tuntui taas samalta kuin aiemmin.


Mä olin nukkunut jo parin kuukauden ajan ihan järkyttävän huonosti ja samalla meiningillä alkoi tääkin yö. Alkuun sain nukuttua jotenkin, kahdelta heräsin vesssan ja sen jälkeen uni ei kipujen takia tullutkaan, mutta mulle se oli täysin normaalia. Kääntelin ja vääntelin kyljeltä toiselle, jolloin parin minuutin ajan tuntui ookoolta, mutta sama järjetön kipu alkoi taas pian. Aleksi oli perjantaina menossa kuuden sijaan jo neljäksi töihin. Koko sänky vapautui kolmen jälkeen, jolloin mä nousin ottamaan kaapista lämmitettävää sydäntä, jolla mulla oli ollut tapana yrittää helpottaa kipua. Menin takaisin sänkyyn, vedin peiton päälle ja samalla hetkellä tunsin, miten jotain holahti housuun. Pomppasin sillä sekunnilla ylös ja mulle tuli kiire vessaan, koska tiesin Aleksin olevan lähdössä ihan niiden minuuttien aikana. Pyysin tätä odottamaan hetken, jotta tarkistaisin tilanteen. Mä olin koko ajan odottanut supistuksia tai vesien menoa, joten mulle tuli kamala paniikki tajutessani, että vuosin verta. Kädet täristen vedin vähän vaatteita päälle ja menin rappuun soittamaan synnärille, josta neuvottiin lähtemään näytille.

Äiti oli mainostanut, miten herää vaikka hiiren pieraisuun ja rapussa ollessa soitin sille tuloksetta. Ja soitin. Ja soitin. Ja soitin (kiitos sen puhelimen). Paniikissa en jäänyt odottelemaan enempää vaan kymmenen minuutin sisällä olin niin valmis nirhaamaan äidin omin käsin mikäli se vielä olisi hengissä, että päätin soittaa anopille, joka tulikin vauhdilla katsomaan J:tä ja me päästiin tuskallisen odotuksen jälkeen lähtemään. Mä en kuitenkaan missään vaiheessa kuvitellut lähteväni synnyttämään, koska kipu ei todellakaan tuntunut samalta kuin viimeksi eikä mulla edes ollut supistuksia. Sairaalareissun idea oli vain selvittää vuodon syy, sillä se sai mut pelkäämään niin paljon, että viimeisillä viikoilla jokin olisi mennyt pieleen. Koko ajan kuvittelin, että viimeistään parin tunnin kuluttua olisin taas kotona vähän viisaampana.


Noin 04:30 oltiin sairaalan pihassa ja kymmenen minuuttia myöhemmin sisätutkimus oli ohi: 5 senttiä auki! J:stä mulla oli säännöllisiä supistuksia, kipu oli todella paljon kovempi ja kohdunsuu oli tullessa vain kolme senttiä auki, joten mun piti hetki pyöritellä tilannetta mielessäni ja kysyin vielä Aleksiltakin, sanoiko lääkäri ihan oikeasti viisi. Äkkiä oli selvää, ettei meillä olisikaan mitään asiaa kotiin ilman vauvaa ja noin 05:20 majottauduttiin synnytyssaliin.

Kuten sanoin, mä olin J:stä järkyttävän kipeä ja silloin en voinut kuvitellakaan kävelyä salia pidemmälle. Tällä kertaa juttu oli ihan toinen ja kuljeskelin käytävällä hiljalleen geelityyny vuoroin alaselällä ja vatsalla. Supistukset alkoivat vasta käyrällä ollessa ja niitä tuli ehkä viiden - kymmenen minuutin välein. Tein kätilöille selväksi, että tahdoin tarkistaa kohdunsuun tilanteen aina välillä, jotta ehtisin päättämään itse kivunlievityksistä toisin kuin viimeksi. Kuudelta olin yhä 5-6 senttiä auki. Supistukset tuntuivat helvetilliseltä lähinnä alaselässä, mutta mulla oli yhä ihan jees olo ja tunsin pärjääväni vielä hyvin lämmitettävän geelityynyn avulla.


Supistusten väli tuntui jopa pidentyneen, mutta siitä huolimatta ne tekivät tehtävänsä, sillä ysin aikoihin kohdunsuun tilanne oli 8 senttiä. Viime kerralla olin niin ilokaasuissa, etten oikein muista niistä hetkistä mitään ja koko tämän synnytyksen ajan mun olo oli kovin epätodellinen, koska lääkkeettömänä kaikki oli koko ajan niin selkeää. Supistukset alkoi pikkuhiljaa tuntua reisissä niin, että jalat tärisi seistessä ja lopulta mun oli luovuttava geelityynyistä, kun ne teki olosta kuumeisen ja veti koko kropan spaghetiksi. Aleksi sanoi useampaan kertaan jotain epiduraalista, mutta mä olin yllättynyt siitä, miten hyvin sain pidettyä tilanteen supistusten aikaan kasassa kun vain hengittelin syvään (ja purin hampaita yhteen). Kaiken ollessa niin hallittavissa tuntui epiduraali turhalta ja päätin lykätä sen laittoa yhä silläkin uhalla, että loppu menisi rytinällä ja lopulta en edes saisi sitä. Mulla ei ollut varsinaisesti toiveita lääkkeellisen kivunlievityksen suhteen, mutta olin varautunut synnyttämään toistekin ilman. Koskaan ei kuitenkaan käynyt mielessä, että niin kävisi ihan mun omasta tahdostani. Kätilöopiskelijan kehut ja kannustukset toi kuitenkin niin paljon lisäinnostusta luomusynnytykseen, että niiden ansiosta mulle tuli itsevarma "kyllä mä pystyn tähän" -olo enkä voisi olla tyytyväisempi, että mä todellakin pystyin.

Kello 11:00 supistuksia tuli edelleen harvoin, ehkä 5 - 10 minuutin välein eikä ne tehneet mitenkään järjettömän kipeää, joten pärjäilin yhä hengittelemällä rauhallisesti syvään. Kipu oli ehkä sitä luokkaa kun J:stä neljän sentin kohdalla ja mun teki koko ajan mieli nipistellä itseäni, kunnen pystynyt käsittämään, että synnytys oli ihan oikeasti käynnissä puhumattakaan siitä, että se oli niin pitkällä. Tuntien kuluessa paine oli kasvanut ja yhdentoista aikoihin katsottiin taas kohdunsuuta: 9,5 senttiä. Kalvot tuntuivat yhä ja lapsivesi oli paikoillaan, joten kalvot päätettiin tutkittaessa puhkaista. Kello 11:08 kohdunsuu oli kymmenen senttiä auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan, kun siltä tuntui.



Hetken olin jo täysin varma, etten saisi vauvaa omin avuin ulos. Ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty 17 minuuttia, mutta todellisuudessa tästä ajasta noin 13 minuuttia oli pelkkää supistusten odottelua, Neenee oli ulkona neljällä ponnistuksella ja koko hommasta selvittiin yhdellä "Vittu, saatana, vitun vitun vittu, perkele, ai saaaaatana!! Anteeks." -litanialla. Mun on vaan yhä niin mahdoton käsittää, miten helposti kaikki kävi ja tuntuu pelottavalta ajatella, että ilman aamuyön veristä vuotoa mä en olisi edes ponnistusvaiheen kivuista osannut lähteä kohti synnäriä ennen kuin pää oli jo tuloillaan.

Joka tapauksessa perjantaina 16.10. kello 11:27 syntyi maailman täydellisin (toinen sellainen) kymmenen pisteen (myöhemmin yhdeksän, sillä keuhkoista kuului outoa ääntä ja pieni joutui lämpökaappiin) peikkopoika mitoin 3 490 grammaa ja 49 senttiä. <3

15.11.2015

NIIN HÄN SAI KASTEEN... JA SEN NIMEN!

Juurikin tällä hetkellä me ollaan ristiäisissä ja postaus tulee ajastettuna, joten pääsen vihdoin ja viimein paljastamaan nimen myös blogin puolella! Voitte uskoa, että oli raskasta pitää se somessa omana tietona, kun todellisuudessa nimi oli meille ja sukulaisille arkipäivää jo rakenneultrasta asti. Rakkaalla lapsella on kaksi nimeä -postauksessa kolme eniten veikattua etunimeä olivat Nooa, Nemo ja Nestori. Yhtään oikeaa arvausta ei tullut, mutta lähimmäksi menivät Leevi sekä Eetu. Toiseksi nimeksi arvattiin eniten Oliveria, Kristiania ja Mikaelia, ja tyyliltään lähimmäksi osui arvaukset Oliverista ja Caspianista, sillä...

Tänään Juuso Aleksanderin pikkuveli, pienempi prinssimme, sai kasteen ja virallisesti nimen Eemi Casper


Eemi-nimi ei ollut meille mitenkään itsestään selvä vaan kutsuttiin masuasukkia aluksi nimellä Julius.  Se oli nimi, jota oltiin pohdittu jo J:n aikana ja nimi, jota pidin aika selvänä toiselle pojalle. Vähän ennen rakenneultraa Aleksi kuitenkin avasi suunsa (hyvä, koska nimi muuttui paljon paremmaksi!) ja alkoi ehdottelemaan uusia nimiä, koska Julius ei tuntunut omalta. Mä tykkään todella harvoista nimistä ja asia tuottikin harmaita hiuksia, koska oltiin jo pitkään puhuttu J:stä ja Juliuksesta, ja mulle se Julius oli juurikin tämä vauva enkä osannut kuvitella meille ns. ketään muuta. Alettiin keräämään listaan nimiä, jotka sopi molemmille ja Julius oli ainoa nimi, jota itse ehdotin. Hylkäsin Aleksilta ehdotukset Laurista, Jussista, Janista ja ties mistä, ja lopulta listalta löytyi neljä nimeä: Julius, Jiri, Jimi ja Eemi. Listaa pidettiin pöydällä, jotta siihen sai lisätä mieleisiä ja vetää huonot vaihtoehdot yli. Jonkin aikaa se oli koskemattomana, kunnes Aleksi suttasi Jirin ja Jimin,  ja jäljelle jäi Julius ja Eemi. Mä en tahtonut nimeksi Juliusta, koska tiesin, ettei se tunnu Aleksin mielestä meidän nimeltä, vaikka varmasti olisikin suostunut siihen, jos olisin riittävästi ehdotellut. Rakenneultrassa näkyi pieni pippeli ja siitä asti tuntui luontevalta puhua Eemistä, vaikkei sitä oltu varsinaisesti päätetty. Sen päivän aikana Eemistä tuli täydellinen nimi meille enkä olisi enää muuta voinut kuvitellakaan. J:tä odottaessa yritin ehdottaa J:n nimeksi Juuso Eemi Aleksander, mutta Aleksi ei tykännyt kyseisestä nimestä silloin ja hyvä niin - saatiinpahan nyt parempaan käyttöön. 

Casper oli nimistä se helpompi. Tiedettiin, että tahdotaan nimi, joka on samantyyppinen J:n toisen nimen, Aleksanderin, kanssa. Mulle tuli ensimmäisenä mieleen nimet Benjamin, Oliver ja Kasper, joista Oliver oli oma suosikkini. Olisin tykännyt Oliverista jo aikoinaan jopa J:n etunimenä, mutta Aleksi ei innostunut, joten osasin epäillä sen hyväksymistä tälläkään kertaa ja kallistuin suoraan Kasperin puoleen, sillä sekin oli jees. Rakenneultran jälkeen ajettiin äitille töihin ja puhuttiin matkalla Eemi Kasperista. Myöhemmin samana päivänä Aleksi vielä tokaisi, että nimi olisi hienompi, jos se kirjoitettaisiin C:llä ja olin heti samaa mieltä enkä käsittänyt, miksen keksinyt sitä itse.

Ja siinä ne oli - meidän täydellisten poikein täydelliset nimet. Juuso Aleksander ja Eemi Casper.


13.11.2015

PAINO, VIRHE PAHOLAINEN

Blogia vähän pidempään seuranneet tai vanhoja postauksia lukeneet tietää varmasti, miten vääristynyt kuva mulla onkaan kropastani ollut jo ennen ensimmäistä raskautta. Mun on yhä tänäkin päivänä melkein mahdottoman vaikea saada sanoiksi sitä, mitä päässä on tätä aihetta ajatellessa, joten tekstin tuottaminenkin on hankalaa. 

Ensimmäisessä raskaudessa paino nousi hurjat 17 kiloa, joista osa siitä syystä, etten ollut syönyt aikoihin kunnolla ja sitten oli pakko. 17 hiton kiloa, vaikka oksentamiseen kului 36 viikkoa. Menin ensimmäisessä neuvolassa mainitsemaan asiasta ja silloinen terveydenhoitaja tuntui olevan asiasta kovin huolissaan, vaikkei edes tiennyt koko totuutta - vain sen, että olin syönyt huonosti. Päätin näyttää, ettei syytä huoleen ollut ja kerta toisensa jälkeen nousin vaa'alle kuin ei mitään, vaikka todellisuudessa pidättelin itkua nähdessäni luvun ja istuessani takaisin tuoliin. Olihan se ahdistus nyt ihan ymmärrettävää, kun plussa ilmestyi testiin kaiken sen syömättömyyspelleilyn keskellä ja pää oli ihan tiedottomassa tilassa siitä, että se syöminen on oikeesti täysin normaalia. Muistan edelleen niin elävästi sen päivän, jolloin 60 kiloa meni rikki ja itkin kolme päivää peiton alla puhumatta oikein mitään. Ihan viimeisillä viikoilla meni rikki 70 kilon raja, mutta koska oltiin jo lasketun ajan paikkeilla, nielin kyyneleet hiljaa ja mietin, kuinka paino taas pian tippuisi.

Synnytyksen jälkeen palauduin heti yllättävän hyvin, viikossa sujahdin vanhoihin farkkuihin ja muutamassa kuukaudessa päälle meni housut, joihin en ollut mahtunut kolmeen vuoteen ja paita, jonka olin saanut päälleni viimeksi kuusi vuotta sitten. Vaaka näytti muuta ja tahdoin päästä eroon jokaisesta tulleesta kilosta, joten yritin lenkkeillä ja syödä vain salaatteja, muttei siitä tullut mitään, kun joka kerta yrittäessä alkoi maito vähenemään huomattavasti. Porukka luuli, että mä hakeutuisin taas samaan jamaan ja sain siitä kommenttiakin. Mieli oli asian suhteen edelleen niin ja näin, mutta koko ajan tiesin, ettei sama rumba ala enää alusta, koska mulla oli maailman paras syy pitää itsestäni huolta. Ennen toista raskautta pidin itseäni läskinä ja kuvittelin usein olevani samaa kokoa kuin loppuraskaudessa, vaikka kuvat puhuivat puolestaan ja olin imettämällä 15 kiloa kevyempi, eli siinä painossa, jossa olin ollut 9. luokasta asti.

Tuli toinen raskaus. Paino nousi ja mua jännitti, koska kuulin niin paljon juttua siitä, miten toisesta painoa tulee vieläkin herkemmin, kuinka paljon suuremmaksi sitä kasvaa ja ettei niistä mitoista enää pääsekään eroon niin vain. On totta, että vatsa pullahtaa esille nopeammin, mutta muut väitteet pystyn kyllä kohdallani kumoamaan, koska lopulta olin selkeästi pienempi kuin J:tä odottaessa, kilojakin tuli kuusi vähemmän eikä se jäljelle jäänyt hyytelökään nyt ihan niin kamala ole, mitä odotin. Vertailin tulleita kiloja paljon siihen, montako olin kerännyt J:stä samoilla viikoilla ja luku ei tainnut olla missään vaiheessa suurempi, joten se toi pientä helpotusta. Joskus 30. viikon jälkeen paino alkoi kuitenkin ahdistamaan sen verran, etten tahtonut nähdä lukua punnitustilanteessa. Somessa sain osakseni naurua, haukkuja ja useita kymmeniä kommentteja siitä, kuinka ei ole mitään syytä olla tietämättä painoa ja kuinka itsekäs mä olen, kun kaikki tehdään kuitenkin vauvan parhaaksi. En vieläkään ihan ymmärrä, miten äidin tietämättömyys painosta vaikuttaa vauvan hyvinvointiin, mutta ehkä mun ei tarvitsekaan, sillä tiedän itse, että omassa tapauksessa se oli täysin meidän kaikkien parhaaksi. Mun ei tarvinnut kauhistella painoa kenenkään valvovien silmien alla ja sain katsoa sen, kun olin valmis: Toisinaan jo heti autossa neuvolakäynnin jälkeen ja toisinaan parin päivän päästä. Kukaan ei kuitenkaan pakottanut mua siihen tai kommentoinut asiaa suuntaan tai toiseen, ja jos olisi, olisin luultavasti alkanut rajoittamaan syömistäni. Yhtenä päivänä ennen neuvolaa havahduin miettiväni purkkapussi kädessä, otanko sen parin kalorin palan silläkin uhalla, että olisin tunnin päästä sillä kirotulla vaa'alla. Joku mussa kuitenkin heräsi, että hei ihan oikeesti, mi-täh, ja heitin samalla kertaa kaksi palaa suuhun. Etenkin loppuraskauden koitin olla koko ajan sillä mielellä, että mielummin kerään tietämättäni painoa ja lappaan ruokaa suuhun just sen verran kuin mieli tekee kuin se, että jonkun typerän painon, virhe paholaisen, takia rajottaisin mitään, mitä en tavallisestikaan rajoittele.

Painosta huolimatta rakastin mun masua niin paljon kun voi rakastaa jotain, jota ei todellisuudessa vielä ihan edes tunne. Ahdistuksesta huolimatta kaikkea sitä oli niin helppo rakastaa kun jokaiselle kilolle oli maailman paras syy. Toisinaan vatsan koko hirvitti, mutta tahdoin kuvata sitä tasaisesti, jotta kasvun näkisi itsekin selkeämmin ja tiesinhän mä jo, että tulisin vielä joskus kaipaamaan tätä aikaa saamatta sitä kuitenkaan takaisin. Raskaana ollessa katselin välillä kuvia, jotka oli otettu kuusi kuukautta viime synnytyksen jälkeen. Niitä kuvia, joissa silloin näin pelkkää ylimääräistä, mutta joiden kroppaa nyt myöhemmin ihailin. Mietin vain, miten ihmeessä olin aiemmin saanut itseni muka näyttämään niissä siltä kuin olisin viimeisilläni raskaana. Mähän olin siitä kaukana, todella kaukana, eikä merkkiäkään raskaudesta näykynyt. Päätin, että seuraavan raskauden jälkeen takoisin päähäni järkeä tavalla tai toisella ja siksi tämä postaus - jotta tajuaisin itsekin, miten naurettavalta väitteitteni kanssa kuulostan.

Ja nyt... Minä itse: Kun mä jälleen kerran sujahdan vanhoihin farkkuihini, itken olevani yhtä makkaraa ja omistavani yhtä pulleat läskireidet kuin raskaana niin mietitäänpä uudestaan. Mahduinko niihin raskausviikolla 30+? En. Mahdunko niihin nyt? Kyllä. Miksi silloinen kroppa oli jees, miksi silloin ihastelin vartaloita, joissa oon nyt itse ja miksi nyt väitän olevani niin suuri? Mikä tässä välissä muka muuttui? Mulle on ihan jees, etten ehkä ole täysin tyytyväinen siihen miltä näytän, mutten aio antaa häpeilyn jatkua. Mitä sitten, jos vaaka näyttää yhä yli 60 kilon? En hae säälikommentteja, en kaipaa tsemppiä. Aion vain (yrittää) todistaa itselleni, että näytän jäljellä olevista kiloista huolimatta hyvältä ja yrittää vaihtaa häpeän ylpeyteen, koska tällä kropalla oon saattanut maailmaan kaksi täydellistä lasta. Tämä kroppa on kaunis, tässä ei ole häpeilemistä - uskonhan mä?


Rv39+0 (synnytys 39+4), kaksi päivää synnytyksestä, viisi päivää synnytyksestä, 10 päivää synnytyksestä. Uskonhan?

12.11.2015

NOSTALGIAVIBOJA

Tiesittekö, että Liberon ensimmäinen housuvaippa, UP&GO, lanseerattiin vuonna 1993 - siis samana vuonna, jolloin mä synnyin? En mäkään tiennyt enkä tietäisi varmaan vieläkään, ellen olisi lähtenyt mukaan Blogiringin ja Liberon kampanjaan, ja tutustunut Liberon Throwback-sivustoon. Musta oli hauska vertailla omaa syntymävuottani omien vanhempieni ja lasteni syntymävuosiin. Äitini sai mut ollessaan 28-vuotias, mutta molempien syntymävuosina suosituin pojan nimi oli Juhani (sen mukaan täällä pitäisi olla aika monta mun ikäistä Juhania, mutta mä en oo koskaan törmännyt yhteenkään, joten ehkä mukaan on laskettu myös toiset nimet?). Vuoden 2013 suosituin pojan nimi oli puolestaan Onni. Syntymävuoteni vaipoista en sen enempää tiedä, mutta äiti on monesti sanonut, miten mun huimalla 47 sentin pituudella vaipat tulivat kainaloihin asti. Voi siis helposti kuvitella, että niistä ajoista, saati sitten ensimmäisistä vaipoista, on tultu aika pitkä matka tähän vuoteen, kun Libero lanseerasi ihan uuden, aiempaa pehmoisemman Libero Touch -vaipan.


Mä olen saanut olla äiti pian kahden vuoden ajan ja katsellessani näitä pieniä, oma lapsuus pyörii mielessä toisinaan paljonkin. Kuluneen kuukauden aikana oon herkistynyt satoja kertoja katsellessani poikien niin omanlaistaan yhteyttä joka vuosien kuluessa vain kasvaa ja vahvistuu. Mulla on omien sisarpuolteni kanssa ikäeroa 9 ja 12 vuotta, joten en oo kokenut samaa, mutten silti tunne jääneeni mistään paitsi: Mulla oli ja on edelleen maailman parhaat vanhemmat. Muistan lapsuudestani paljon leikkejä kavereiden ja serkkujen kanssa, mutta myös vanhempien ja toivon, että se olisi asia, jonka myös omat pojat tulee lapsuudestaan muistamaan. Musta oli ihan parasta, kun äiti leikki suihkussa kampaajaa ja vastasi puhelimeen, joka olikin oikeasti vettä valuttava suihku tai kun mä vein sille kylppäristä saunaan limakorvakeittoa, jonka limaista korvaa (no korvan muotoinen, limainen/tahmainen lelu?) se aina "syödessään" säikähti. Oli parasta, kun iskän kanssa pyörittiin talvella ympäri metsää leikkien Kaunotarta ja Hirviötä tai kun leikittiin sisällä ravintolaa. Mä olin vain asiakkaan tytär, mutta iskä pomppi hulluna edestakaisin, koska oli sekä asiakas, kokki että tarjoilija. Sen kanssa me ei tehty limakorvakeittoa, mutta laulettiin saunassa Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattua ja mä sain juoda Muumia lasipullosta. Äiti sai mut aina hakemaan rasvan sanomalla, etten ehdi hakemaan sen laskiessa lukuun X. Iskälle mennessä menin aina nurkkaan avaamaan keräiltäviä Pokemon-tarroja, koska kukaan ei saanut nähdä niitä ennen mua.


En kuulu enää sen ajan lapsiin, jotka leikki Barbeilla vielä 13-vuotiaana, mutta oon iloinen, ettei mun lapsuudessa tai nuoruudessa ollut itsestään selvää omistaa älypuhelinta rajattomalla netillä varustettuna. Sä et ollut ulkopuolinen, vaikka et omistanutkaan profiilia jokaisessa some-kanavassa eikä kenelläkään tullut silloin mieleen perustaa alaikäisille tarkoitettua Tinderiä. Leikkikentällä ollessa ala-asteen ensimmäisiä luokkia käyvät skidit tulee iPhone kutoset kourassa keinuille luukuttaen samalla Madafakin darraa Spotifysta. Saman ikäisenä mä jätin halkoni pöydälle, koska se hädin tuskin mahtui taskuun, otin mukaani korvalappustereot ja kuuntelin Pikku G:n Me ollaan nuorisoa toinen nappikuuloke kaverin korvassa. Maailma muuttuu, ihan kuten ne vaipatkin, mutta silti mä oon aika tyytyväinen, ettei meidän 2-vuotias vielä edes tiedä mikä mm. tablet on. Netistä löytää ihan taatusti kehittäviä pelejä pikkulapsillekin, mutten laita lainkaan pahakseni, että pienellä vesisateella taapero kinuaa tabletin sijaan ulos ja musta meidän aikuistenkin olisi toisinaan hyvä ottaa mallia näistä pienistä. En saa tehtyä poikien lapsuudesta omaa lapsuuttani enkä tietenkään tahdo sitä, mutta tykkään nostalgiaviboista prinsessalinnan, Legojen ja vanhojen kirjojen parissa. On ollut hauska huomata, että vaippojen tapaan myös Legot on ottaneet aika hurjan harppauksen parissa kymmenessä vuodessa.


Omia lapsuusmuistoja miettiessä sitä alkaa miettiä, mihin ihmeeseen vuodet on hävinneet ja miten ihmeessä siitä kaikesta on niin kauan, ja päässä alkaa soida PMMP:n "Ja miten kävikään, että lapsuus se vain loppui? Se mihin häviää, minkä hetken jälkeen hukkui?". PMMP on muuten yksi niistä jutuista, jotka on säilyneet mun lapsuudestani ihan tähän päivään asti siitä huolimatta, että bändi lopetti. Harmi, että lopetti mun ollessa raskaana, joten en päässyt jäähyväiskiertueelle enkä koskaan ehtinyt viedä poikia (paitsi Aleksin, muahhah) niiden keikalle. Ehkä ne vois tehdä vaikka throwback-keikan.

Mitkä lapsuusmuistot on painuneet parhaiten teidän mieleen? Instagramista löydätte meidän bloggaajien ja lukijoiden laittamia tb-kuvia, ja omasi voit jakaa hashtagilla #LiberoThrowback!


*Postaus on toteutettu yhteistyössä Blogiringin sekä Liberon kanssa, ja niiden kautta tulleet vaipat on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

8.11.2015

JUST EIKÄ MELKEIN

Vihdoin mä tein sen! En mitään kummallista, mutta just eikä melkein täydellisen kortin. Siis sellaisen käden-/jalanjälkikortin, josta juuri aiemmin tällä viikolla höpöttelin. Mä en edes tiedä mikä siitä tekee täydellisen. Ehkä se, että ensimmäistä kertaa J auttoi kortissa enemmänkin, mm. paperin repimisessä ja liimailussa (ja se näkyy)? Ehkä se, että se on ensimmäinen J:n tekemä isänpäiväkortti? Ehkä se, että se on ensimmäinen tällainen, josta löytyy molemmat pojat? En tiedä.


Tunnistitteko? No nehän on tietty Monsterit OY:n Masi ja Tare! Mä oon pienestä asti rakastanut niitä kahta ja se on yksi mun lempipeleistä Pleikkarilla. Jos mä tai Aleksi tehdään jotain yhdellä kädellä niin aika usein tokaistaan Masin suusta kuultu lause pelissä: "Aika hyvin hei yhellä silmällä!". Kortin alkuperäinen idea meni pilalle heti siinä vaiheessa, kun tajusin, etten mitenkään saa muutaman viikon ikäistä kaveria pitämään kättänsä auki, jotta saadaan Masista pieni (E:n käsi) ja Taresta iso (J:n jalka). Ehkei sillä lopulta ollut niin väliä, koska mä en voi lopettaa hymyilemistä tota kuvaa katsoessa. Sanoinko jo, että siitä tuli täydellinen?

7.11.2015

SLEEPING BOLD

Kun Aleksi nukkui aamulla, mulla oli aika mielenkiintoinen uhmataapero, sylivauva ja siivouspäivä -kombo makuuhuoneen toisella puolen. Kun J viihtyi ilman seuraa eikä tehnyt pahojaan, Neenee itki ja vaati syliä. Kun Neenee viihtyi sitterissä, J kaiveli roskista ja yritti parhaansa mukaan keksiä pieniä temppuja. Mä oon kuitenkin ihminen, joka tahtoo aloittaa viikkosiivouksen heti aamusta, jotta loppupäivän voi vaan olla lasten kanssa eikä tarvitse voivotella, kun pitäisi jaksaa siivota, joten päätin tehdä niin tänäänkin. 

Meillä molemmat pojat on olleet pienestä asti supernukkujia: J alkoi nukkua kahdeksan tunnin yöunia kahden kuun iässä ja kolmeviikkoinen Neenee veti edellisyönä pisimmän pätkänsä unta kuuppaan, jolloin syöttöväli venyi noin kuuteen ja puoleen tuntiin. Molemmilla on kuitenkin ollut vaikeuksia nukkumisen suhteen ja ongelmaksi on koitunut nukahtaminen. Neenee nukahtaa toisinaan tissille, mutta jos uni ei yllätä pian, masu tulee niin täyteen, että vaihtoehtoja on kaksi: Antaa nukkua, jolloin herää 80% varmuudella suureen pulautukseen (paitsi jostain syystä öisin?) tai nostaa toinen ylös röyhtäisemään, jolloin se unikin menee siltä hetkeltä ohi ja nukuttaminen pitää aloittaa tavalla tai toisella alusta. Käytössä on tutti, mutten oikein tiedä onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa, sillä nukahtaessa tutti tippuu pois, siihen herätään ja takaisin laittaessa vedetään kunnon raivarit, muttei uni ilmankaan tule. Näin oli myös tänään. 

Keinuttaessa sitteriä ja nostaessa tuttia mulle tuli yhtäkkiä mieleen appsi, jonka latasin alunperin jo J:n vauva-aikana, mutta olin sittemmin poistanut. Kyseessä on vauvoille tehty Sound Sleeper, josta saa valittua monia vauvaa rauhoittavia ääniä, kuten imuri, kaupan hälinä tai auto. Huvikseni ja kokeilumielessä latasin sovelluksen uudelleen, laitoin imurin hurisemaan sitteriin ja sain yllättyä. Ihan muutamassa minuutissa Neenee oli unessa ja tasaisessa hurinassa edes tutin tippuminen ei haitannut. Havahtui kyllä, mutta jatkoi heti tyytyväisenä uniaan.

Parempaa kuvaa mulla ei valitettavasti ole, koska etsiessäni puhelinta kuvaamista varten, tajusin sen olevan jo aika olennaisessa osassa ja jouduin siis lainaamaan Aleksin puhelinta, jota en edes osaa käyttää. Kuvittelin tarkentavani, kuten omalla luurilla ja ihmettelin, ettei mitään tapahdu. No mä olinkin näyttöä naputtelemalla ottanut koko ajan niitä kuvia, joten... Suosittelen kuitenkin lataamaan kyseisen sovelluksen ja tutustumaan itse paremmin, jos siitä vaikka olis hyötyä just sulle!

6.11.2015

(MELKEIN) NELJÄN KILON NEENEE

Neenee on tänään jo huimat kolme viikkoa ja eilen meillä oli neuvola, jota vähän jännitin. En pidä korvikelapsia sen huonompina kuin imetettyjäkään, mutta imetys itsessään on mulle niin tärkeä juttu, että pään sisällä on ollut vähän pelko siitä, voidaanko tällä kertaa onnistua yhtä hienosti kuin viimeksi ja riittääkö maito todella. Mä oon niin onnellinen jokaisesta päivästä, jonka pystyn imettämään. Pelko osottautui täysin turhaksi, sillä Neenee olit kerännyt aika huikeat grammamäärät ja mitat näytti seuraavilta.

3 viikkoa (5 päivää).
3 955 grammaa (3 390 grammaa).
54,1 senttiä (--)
35,8 senttiä (34 senttiä).

Viiden päivän iässä neuvolasta käytiin meillä kotona, jolloin pituutta ei katsottu ja mua vähän mietityttää eilisen pituuden (tai syntymämitan) paikkaansapitävyys, sillä syntyessään poika oli 49 senttiä. Toisaalta kertoessani neuvolakuulumiset odotusryhmässä, tuli esille muitakin, jotka on kasvaneet ensimmäisen kuun aikana hurjasti. No mistään lisämaidoista ei ainakaan tarvitse huolehtia. On niin hullua, että kaveri on alle parin sadan gramman päästä kilon painavampi kuin mitä on ollut pienimmillään! Musta on myös hauska nähdä, miten samankokoisia pojat on olleet, sillä samassa iässä J oli sentin lyhyempi ja vain 45 grammaa painavampi. Korttiin me saatiin teksti:

"Suloinen poikavauva! Navasta tulee verta, mutta pohja siisti. Kannattelee hetken päätään vatsamakuulla. Iho, suu ja silmät siistit. Kasvaa hienosti rintamaidolla."

Pitää kai uskoa, ettei tääkään vauva oo jäämässä ikuisesti vauvaksi, vaan kasvaa ja kehittyy kohta jo kovaa vauhtia.

4.11.2015

ROIKKUVEI APINEI

Kuten J sanoi. Osahan varmasti muistaa mun pienen pakkomielteen käden- ja jalanjälkikortteihin, joista viimeisin on ollut toukokuussa tehty norsukortti poikavauvalle. Sen jälkeen mun olo olikin supistusten kanssa se, etten jaksanu väsätä ja väkertää, joten kortteilut jäi, mutta nyt me ollaan takaisin! Ensi viikonlopusta ei ole tietoa ja oltiin viime sunnuntaina mun isän luona, joten päätettiin tehdä ja viedä kortti tälle jo nyt.


Kortit on aina tähän asti olleet vähän sellainen "Tuus J tänne ni äiti tekee" -juttuja, mutta tällä kertaa poika oli ihan onnesta soikeana koko hommasta ja huusikin repeatilla "lisää likaa!!". Puoliksi suunniteltu on valmiiksi vituillaan päti taas tähänkin ja lopputulos oli vielä kamalampi kuin odotin, mutta ärsyttävämpää oli korttiin käytetty vaiva (vaikkakaan ei kovin suuri sellainen), joten kiikutettiin kortti sitten kuitenkin saajalleen. Ehkä mun tulee luovuttaa nää hommat ensi vuonna jo J:lle niin ei tarvii aina kamppailla antaakko vaiko eikö anna -ajatusten kanssa! 

2.11.2015

KAHDEN LAPSEN KAAOS

Kun meidän Blogirinkiläiset lisääntyi viime viikolla peräti kahdella vauvalla mä aloin miettimään, että siinä ne nyt vihdoin tuoksuttelee sitä uutta nyyttiä ihan kuten mäkin. Sitten mun piti hetkeksi pysähtyä ja miettiä, oliko oma napero todellakin vasta vajaa pari viikkoinen, sehän on asunut meillä jo pienen ikuisuuden.

Mä oon potenut huonoa omatuntoa, koska blogi on jäänyt eikä mulla oo ollut energiaa tai aikaa päivittää meidän kuulumisia. Aleksi oli viikon verran isyyslomalla ja palasi viime viikolla töihin, yövuoroon. Neenee on suloinen ja ihana, mutta myös haastavampi kuin veljensä. Yöllä syödään kerran tai pari, mikä on ihan luksusta, mutta mulla ei koskaan aiemmin ollut vauvaa, joka itkisi masuaan näin tai jonka kanssa joutuisi valvomaan. Viime viikolla istuin siis viitenä yönä sängyn reunalla Neenee sylissä ja heiluin idioottina tai vaihtoehtoisesti kuljin ja kyykkäilin ympäri olohuonetta ja keittiötä. Ensimmäiset aamut oli aika mielenkiintoisia, mutta loppuviikkoa kohti kaikki meni jo rutiinilla. J:n sänky oli pedattu kolme minuuttia sängystä nousemisen jälkeen ja teen parhaimmillaan viittäkin asiaa samaan aikaan. Aamut on vähän niin kuin hanskassa. Eikä ne hanskat oo edes hukassa.

Alkanut viikko onkin sitten ihan toinen juttu. Juuri kun handlattiin aamut kolmistaan, saadaan aloittaa opettelu iltojen suhteen. Tiedettiin siitä tulevan vaikeeta, koska 19:30 - 20:30 on jo kahdella aikuisella vuorokauden pahimman kaaoksen aika - kahden lapsen kaaoksen, josta mun tuleekin nyt selvitä yksin. Pojat päätti poikkeuksellisesti aloittaa kaaoksen jo kuuden jälkeen ja puoli seiskalta meno oli karata käsistä. Toinen huutaa kurkku suorana tissiä edellisten maitojen lennettyä kaaressa ulos ja toinen huutaa syystä X. Se syy mulle ei koskaan selvinnyt, koska mä en kuullut täällä sanaakaan sen puoli seiskan ja kahdeksan välillä. Just tällä hetkellä mä en ihan hirveesti odota perjantaita, jollon täältä pitäis selvitä neuvolaan. Elättelen kuitenkin vielä vähän toivetta sen suhteen, että nää illatkin alkaa tästä vielä sujumaan, vaikkei tää ilta saanut yhtään vakuuttuneeksi siitä.

Jos viime viikosta pitää jotain hyvää hakea niin ainakin toi herkkäuninen "älä käännä kylkeä viereisessä huoneessa tai herään" -esikoinen on oppinut nukkumaan heräämättä, vaikka siinä viereisessä huoneessa miten kiljutaan. Ja vaikka tää nyt vaikuttaa hirveeltä valituspostaukselta niin mä oon kyllä ihan käsittämättömän onnellinen näistä mitä mulla on! Voisin pyhittää kokonaisen postauksen pelkästään poikien yhteiskuville, joita mun on vaikee katsoa ilman, että kyyneleet nousee silmiin (ja joilla oon täyttänyt Instagramin, vaikka julkaisemattomia kuvia on puhelimessakin). Niin ja eilen meillä nähtiin jo ensimmäinen hymykin, vaikka ikää oli vasta pari päivää yli kahden viikon. Pitääkö nyt jo valmistautua siihen, että tääkin vauva kasvaa joskus isoksi?

Ihan(a) kamala kahden lapsen kaaos.