7.10.2015

MÄ SANON VIIMEISEN SANANI JA SE ON EI

Uskallan väittää, että suurin osa teistä on törmännyt Huonon äidin Ei on lapsuuden tärkein sana -postaukseen, johon Puutalobaby vastasi Ei on lapsuuden paskin sana -tekstillään. Väitteeni perustuu tosin vain siihen, etten itse ole lukenut yhtäkään postausta kummastakaan blogista, mutten silti välttynyt näiltä (enkä tosin näitäkään lukenut loppuun saakkaa, koska oon huono lukemaan muiden kuin tuttujen blogeja). Mua ärsyttää joka kerta, kun samat tekstit vähän erilaisin lausein pyörii jokaisessa blogissa enkä alkuun ajatellut sanoa tähänkään juuta tai jaata, mutta tahdoin lopulta kirjoittaa aiheesta tai edes vähän sinnepäin, koska a) blogi on ollut kuollut ja b) ei on viime aikoina ollut meillä aiempaa enemmän esillä.

Mä oon yrittänyt aina, äitiyden alusta asti, olla vanhempi, joka perustelee kieltonsa, jotta taas lapsen olisi helpompi ymmärtää se, miksi ei. Koska uuni on kuuma. Koska kissaa sattuu. Koska se voi mennä rikki. Viimeisten viikkojen aikana erään nimeltä mainitsemattoman Tuholaistermiitin alias J:n uhma on lisääntynyt ja siinä samassa myös koko perheen eit, jotka taas on johtaneet suurempaan kiukkuun ja uhmaamiseen. Oon koittanut muistaa perustella ja pysyä aikuisena, mutta on myönnettävä, että päivän ensimmäisen yhteisen tunnin kymmenennestä eistä on tullut pelkkä ei ja lopulta sitä pelkkää eitä on joutunut hokemaan sata kertaa yhden päivän aikana eikä se tuntunut musta enää oikealta. 

Muutama päivä sitten aloin arjen keskellä miettimään vaihtoehtoja ainaiselle eille ja joka kerta ennen sanan käyttöä mietin, onko sillä nyt oikeesti ihan niin paljon väliä, jos. Uuniin ei vieläkään kosketa, koska se on kuuma, mutta onko sillä nyt niin väliä, jos mun tehdessä aamujuttuja vessassa J kaivaa laatikosta käsipeilin peilatakseen? Ei. Onko sillä nyt niin väliä, että jopa se nätisti pidetty käsipeili voi vahingossa tippua pienistä käsistä niin kuin se voisi tippua multa itseltä? Ei. Onko ihan oikeesti hyvää syytä kieltää ottamasta sitä peiliä, jonka ottamisen kuitenkin aina kiellän? No ei. Enkö mä voisi seuraavalla kerralla Ei, älä ota sitä -lauseen sijaan tokaista, että hei, ota vaan ja hymyile sille peilin pojalle oikein nätisti?

Sen sijaan, että J:n toimiessa tavalla X heittäisin ilmoille tiukan ein ja alkaisin heti perään ladella perusteluja, koitankin nykyään kysyä ensin itseltäni hiljaa kysymyksen eikö? Viimeksi eilen, kun Aleksi tuli sisälle itkevän J:n kanssa ja kuulin eteisestä lauseen "Ei me nyt kurkita mistään postiluukusta!". Aivot rekisteröi heti kuullun ei-sanan ja mieleen hyppäsi välittömästi kysymyksiä. Eikö? Miksi ei? Onko sillä nyt oikeesti niin väliä, jos sieltä postiluukusta kurkataan kerran sisälle? Kävelin eteiseen nappasin pojan takaisin rappuun, kurkattiin luukusta sisälle ja kiinnitin J:n huomion siihen, osaisiko tämä laittaa välioven kiinni sisälle mentäessä - ja niin iloinen, postiluukusta kurkannut poika tuli takaisin sisälle hymyillen ja laittoi välioven perässään kiinni, koska osasi. Win, win.

En tiedä onko kaikki sattumaa, mutta kuukauden järjettömän helpon nukahtamisen jälkeen meillä alkoi juniorisängystä karkailu. Joidenkin viikkojen karkailun jälkeen omat hermot alkoi loppua ja pelkästä kauniita unia -toivotuksesta tulikin liuta kieltoja ja käskyjä, jotka taisivat vaikeuttaa nukahtamista entisestään. Enää ei lauleta, enää ei höpötellä. Nyt laitetaan silmät kiinni, nyt nukutaan. Enää ei karata. No mutta karattiin silti - parhaimmillaan yli tunnin ajan. Viikonloppuna J:tä laulatti iltasadulla ja mieleen tuli Onko sillä nyt oikeesti niin paljon väliä, jos laulaa illalla? -kysymys. Miksi edes kiellän? Miksei lauleta? Miksei höpötellä? Enhän mä itsekään mee koskaan sänkyyn ja hiljene, en todellakaan. Kieltämisen sijasta sanottiinkin iltasadun jälkeen lause "Sä voit vaikka vähän laulaa sängyssä ennen nukkumista, jos haluut" ja niin se lauloi. "Ei muuuuuumitalooo ukita yösti, ei muuuuuumitalooooo" viitenä iltana noin viiden minuutin ajan (okei, eilen minuutti + yksi karkaus) pimeässä huoneessa peiton alla ja ovi melkein kiinni. Ilman yhtäkään karkailua sitä eilistä lukuun ottamatta. Niin yksinkertainen asia helpotti ainakin muutamaksi päiväksi niitä järkyttäviä iltoja ja nukkumistaisteluja, joten oliko parin kiellon ja ein unohtamisella nyt oikeesti niin paljon väliä? Ei, ei ollut.

Niin ja kyllä meillä kuuluu edelleen pelkkää eitä. Ei vielä tänään, mut eiköhän puoleenpäivään mennessä!

Eikä sit levitetä montaa leikkiä pitkin huonetta, eihän?

9 kommenttia

  1. no oli jo ikäväkin siun tekstejä! toivottavasti tulee paljon lisää:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, et on ootettu. :) Tekstien määrästä en lupaa mitään, kunnen tahdo väkisin keksiä sanottavaa. Tääkin tuli ihan yllättäen päähän ja vedin vaan äkkiä paperille lauseita, jotka kirjotin vasta myöhemmin puhtaaks.

      Poista
  2. Hyvä postaus!

    VastaaPoista
  3. Antoi aihetta ajatteluun, kiitos :)

    VastaaPoista
  4. Tosi hyvä postaus! Mä voisin alkaa myös miettimään tota mun ei sanan käyttöä tarkemmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Kun sitä alkaa miettimään niin yllättävän usein huomaa, ettei löydä edes itelleen sitä syytä, miks kieltää, vaikka se kieltäminen tulee heti sinä hetkenä mieleen.

      Poista
    2. Toi on kyllä ihan totta! :)

      Poista