24.10.2015

OTA TÄSTÄ TUTTI! T. PASKA MUTSI

Ensimmäinen paska mutsi -fiilis saavutettu ja sen fiiliksenhän varmasti jokainen äiti kokee ainakin jossain vaiheessa. Hulluinta siinä on, miten sitä tietää, että niitä hetkiä vain tulee. Miten tietää, että äitikin on vain ihminen, joka ei pysty kestämään ja sietämään ihan kaikkea. Ihminen, joka ei aina pysty ratkeamaan useampaan hommaan samaan aikaan, vaikka leivän voitelu vasemmalla kädellä ja imetys vielä onnistuikin.

J oli pienenä oikea sylivauva ja me tietenkin syliteltiin parhaamme mukaan (= koko ajan), kunnei ollut muutakaan. Tutti oli ollut mulle aika ehdoton no-no ja vaikka niitä löytyikin, olin päättänyt, ettei meillä sellaista syödä - kunnes joidenkin viikkojen jälkeen tuli olo, ettei me vaan voida olla kahtatoista tuntia päivässä fyysisesti sidoksissa vauvaan. Tuli tutti, tuli edes toistaiseksi vapaina olevat kädet, tuli helpotus. Mulle se oli ok eikä tutin antaminen tuntunut millekään.

Tällä kertaa päätin olla sanomatta tutille eitä ja mennä sillä ajatuksella, että sitä käytetään, jos siitä on hyötyä. Oli perjantai, oli lauantai, oli sunnuntai. Tuli maanantai, tuli tiistai, tuli tutti. Oli paska mutsi. Pojat on veistetty kovin samasta puusta tai vähintäänkin vierekkäisistä, ja jo ensimmäisten päivien aikana tuli varsin selväksi, että Neenee on ihan yhtä sylivauva kuin isoveljensä aikoinaan. Pian selvisi myös, etten mä voisi ratketa kahteen paikkaan, vaikka tahtoisin. Leivän voitelu huonommalla kädellä onnistuu, mutten voi roikottaa pienempää sylissä samalla kun autan isompaa vessassa. Kirjan lukeminen kolmestaan onnistuu, mutten voi roikottaa pienempää jatkuvasti sylissä, kun isompikin vaatii (ja ansaitsee) huomionsa.

On selvää, että molempien on välillä odotettava vuoroaan ja musta on ihan okei, kun kuka tahansa muu antaa tutin lapselleen, mutta omalla kohdalla nään peilistä vain paskan mutsin. Jos se olisi ollut pari viikkoinen... Tai edes viikon... Mutta että neljän päivän ikäiselle. Joka kerta tutin antaessa mä tunnen piston sydämessäni. Pitäisi kai katsoa vähän useammin peiliin ja todeta sille, että se on ihan okei. Sitä käytetään, koska siitä on hyötyä.

22.10.2015

RAKKAALLA LAPSELLA ON KAKSI NIMEÄ

Joskus kaaaaaaaauan kauan sitten (lue: vähän vajaa pari vuotta) tein J:n syntymän ja ristiäisten välillä postauksen, jossa saitte arvailla pojalle tulevaa nimeä. No nyt heilutaan taas sillä samalla väliköllä ja ajattelin toteuttaa jutun tälläkin kertaa, kun musta on hauska lukea ihmisten arvuutteluja ja katsoa osuuko kukaan edes lähelle oikeaa vastausta! Käytiin tänään varaamassa paikka ja pappi, ja ristiäiset pidetään jo kolmen viikon päästä sunnuntaina, joten teillä on siihen asti aikaa arvailla. Mitään kovin selkeitä vihjeitä en ajatellut antaa, mutta...

Lempinimet Nee ja Neenee on lähtöisin J:n suusta, kun tämä ei vielä osannut sanoa pikkuveljensä oikeaa etunimeä.

J:n toinen nimi on Aleksander eikä me tahdottu tästä toisestakaan mitään perus Pekka Tapania, vaan nimi joka sopii kivasti myös Aleksanderin kanssa. Toinen nimi on etunimeä pidempi.

Eli siitä vaan pommittamaan kommenttiboksia nimillä! Nimen tietävät on luonnollisestikin sssshhh tai arvaavat sitä nimeä, jota ei vielä tiedä.

20.10.2015

ENSIHETKIÄ

Niitä hetkiä, jotka alkoivat perjantaina, 16.10. kello 11:27. 

Ihan ensiksi hirvittävän iso kiitos kaikille, jotka jossain päin on onnitelleet. Niitä onnitteluja satelee yhä ympäri somea ja on selvää, etten mä millään pysty vastaamaan satoihin ja taas satoihin kommentteihin, mutta jokaisen oon kyllä lukenut! Synnytyskertomuksen aion jakaa jossain vaiheessa, mutta aika on melko rajoitettua, joten ajankohtaa en uskalla lupailla.

Ensimmäinen yö sairaalassa oli vaikea. Maito ei tietenkään heti noussut eikä raskausaikana kunnon esimaitoakaan tällä kertaa ehtinyt tulemaan. Neenee hermostui hommaan, maatessa vain sähelsi mun teepussieni kanssa ja nukahti rinnalle vain kun imetin istuen. Ekana yönä siis nukuin pari tuntia istuen sängyllä ja tunnin, kun vein pojan hetkeksi hoitajille, jotta sain levättyä edes vähän. Mulla oli niin epätoivoinen olo, että viereisen vauvan saadessa lisämaitoa huokailin hiljaa sängyssä. Seuraavana päivänä maito jo nousikin ja tähän asti yöt on sujuneet hyvin nyt kun se masukin tulee varmasti täyteen.

Mun vointi synnytyksen jälkeen on ollut ihan ihmeellinen viime kertaan verrattuna ja jo samana päivänä istuin ja kävelin paremmin kuin pari viikkoa viime synnytyksestä. Kun odottaa esikoistaan -postauksessa kerroin kauhutarinan vessassa käymisestä, mutta sellaisestakaan ei ole nyt tietoa. Jälkisupistukset sen sijaan juuri niin hirveitä kun odotinkin eikä ne alkuun eronneet synnytyssupistuksista lainkaan ja vieläkin saa puhista niiden aikaan. Helpottaa kuitenkin tietää, ettei ne kestä ikuisuuksia ja pian ollaan jo voiton puolella. Ensimmäinen järkyttävä päänsärky tuli tosin bongattua tänään, mutta sekin meni ohi, kun tajusin, etten ollut juonut tuoppia enempää ja korjasin tilanteen. J:tä mulla oli samaa ja pää särki heti, jos joi vähän ja imetti paljon.

Sunnuntaina tuplaisi ja isoveli tuli hakemaan meitä kotiin. Pojat kävi totta kai myös aiemmin sairaalassa, mutta J:tä kiinnosti enemmän kaappiin piiloutuminen ja sänkyjen alla konttailu. Toisinaan J on tosi mukana vauvan hoidossa. Isoveli pitää pikkuveljeä ylpeänä sylissä, auttaa kantamaan kaukaloa ja ojentaa tavaroita, muttei uhmaa ja mustasukkaisuuttakaan puutu. Neenee on ilmeisesti koko ajan ollut kuitenkin ihan jees ja kiukku on kohdistunut lähinnä muhun. Äiti ei leiki, äiti ei pue, äiti ei tuu, eijeijeijei äiti. Suurin ongelma ei tainnut olla Neenee vaan se, että sanaakaan sanomatta olin hävinnyt ja että mä olin poissa. Kolmeen päivään J ei oikein reagoinut muhun eikä edes vastaillut mun jutteluihin, mutta eilen vuorokauden kotona olemisen jälkeen pyysikin taas leikkimään ja ensimmäistä kertaa syliin. Taidan vielä saada anteeksi.

Yleisesti meillä menee just nyt kivasti. Välillä on hetkiä, jolloin musta tuntuu, että arki tulee olemaan yks hallitsematon kaaos ja sitten herään taas ajatukseen, että hei, me ollaan oltu kaksi päivää kotona ja tää on kaikille vielä totuttelua. Oon mä vaan niin hurjan onnellinen näistä kahdesta. <3

13.10.2015

JÄNNÄN ÄÄRELLÄ

Kuinka pitkällä: 39+1.

Paino: +10,8kg (ja -100 grammaa viime neuvolasta). Nyt mä voin olla jo varma, ettei viime kertainen +17 kiloa mee rikki!

Muut arvot: Verenpaine 131/88 (leposyke 112!?) ja sf-mitta edelleen 32 senttiä. Vauvan liikkeet ++ ja syke +130.

Muutokset vartalossa: Ihottuma. Mulla on vasen kylki ja sivureisi ihan kamalassa kunnossa. Oudointa on, ettei se edes kutia hirveästi ja silti raavin sen huomaamattani (öisin??) rikki niin, että vaatteiden koskiessa sattuu.

Uni: Vähän parempaa, koska liitoskivut on melkein kokonaan poissa. Supistusten takia saa silti valvoa muutaman tunnin yössä.

Mielihalut: Maito!!!! Mm. tänään join maitoa ruuan kanssa neljä lasillista ja myöhemmin juodessani maitoa janojuomaksi, sitä hävisi kahden kerran aikana puolen litraa (muoks. join siitä lopulta neljä kertaa ja siinä meni se litra). Musta tuntuu, että Aleksi hakee vähintään joka toinen päivä 3 - 4 litraa maitoa kaupasta ja joka kerta sen hakiessa edellisiä on tyyliin desi jäljellä.

Hermostuttaa: Vauvan koko. Ihan varmaan 4,6 kiloa..

Vaivat: Se kutina. Jomotukset ja supistukset on päivittäin niin kovia, että lähtö olisi jo lähellä, jos niitä voisi kellottaa muutaman minuutin välein.

Erityistä: laskettuun aikaan vajaa viikko!

Mieliala: Vähän jännittynyt. H-hetkeen kun ei oo enää pitkä aika, vaikka mentäisiin yli lasketunkin.

Odotan: arvatkaapa kahdesti.


Viime neuvolapostauksessa sanoin, etten varmaan kirjoita neuvolakuulumisia enää, mutta olinpahan väärässä. Mulle nimittäin tuli tänään neuvolasta Mitä jos tää oli vika kerta? -fiilis ja oli pakko laittaa ylös vielä loppuraskauden jutut, koska harmittaa, etten oo J:n aikaan kirjoittanut näitä enempää kuin raskauskalenterin verran.

Pienen jännityksen mulle toi se, että viime torstain ja tämän tiistain välillä paineet on nousseet 121/79 - 131/88. On ne joskus aiemminkin huidelleet siinä, muttei hetkeen ja J:stä oli sama homma paineiden noustessa kahden viimeisen neuvolan välillä 119/86 - 139/94. Sykekkin sai ihmettelemään, sillä oltiin istuttu odotustilassa noin 20 minuuttia ennen meidän aikaa ja J oli mun kanssa huoneessa, joten mietin just siinä istuessa, miten ihanan rauhallinen olo mulla oli. Oon yksin ollessa vähän hermostunut, mutta J:n kanssa on ihan eri juttu. Aleksi vetäisi mun tän illan lämpöilynkin alkavan synnytyksen piikkiin, vaikka mä oon edelleen täysin varma siitä 41+2:sta (tai käynnistyksestä....) enkä siis osaa ajatella koitosta ajankohtaisena vielä pariin viikkoon.

Alkuraskaudessa mulle oli ihan selvää, että meillä olisi odotuksen jälkeen kaksi lasta, mutta mitä lähemmäs ajankohtaa tullaan, sitä epätodellisemmalta ajatus tuntuu. Kohta, siis ihan kohta, meillä on kaksi lasta - kaksi täydellistä, pientä poikaa.

11.10.2015

LEPSU LEFFALAUANTAI

Meillä on musta paljon perussääntöjä, kuten leluja ei heitellä, pyydetään anteeksi ja sanotaan kiitos. Sen lisäksi meillä on niitä sääntöjä, joita ei joka taloudessa ole. Meillä autetaan kotitöissä iän mukaan (J:kin osaa mm. täyttää pyykkikonetta, tyhjentää tiskikonetta, pyyhkiä pölyjä ja viedä likaiset pyykit pyykkikoriin, ja tekee niitä useita kertoja viikossa), sohvalla ei saa syödä ja päivässä on tietyt hetket, jolloin katsotaan telkkaria, koska musta yhteinen aika leikkien on lapselle paljon antoisampaa kuin ruudun tuijottaminen useita tunteja päivässä. En koe olevani ihan hirvittävä natsimutsi syömisen suhteen, mutta kotona J ei oo koskaan herkutellut muuten kuin 1-vuotissynttäreillään ja sen jälkeen satunnaisesti muutamia kertoja jätskillä. J ei tiedä karkeista tai sipseistä mitään eikä meillä tulla näkemään vielä tänä jouluna suklaakalenteria. 

Musta on jotenkin haikeeta, että ihan seuraavan parin viikon kuluttua en pystykään antamaan itsestäni sataa prosenttia pelkästään J:lle ja ettei tää tule olemaan enää perheen ainoa lapsi. Halusin pitää vielä jonkun erityisen, yhteisen hetken ennen vauvan syntymää ja eilen ruuan jälkeen poksuteltiin popparit mikrossa ja istuttiin sohvalle katsomaan Late Lammas -elokuvaa koko perheen voimin. Pieni käsi kävi kulholla tiuhaan ja onnesta soikeana J ilmoitti jokaisesta ottamastaan popcornista. Tavallisesti mun on vaikea olla tsekkaamatta puhelinta edes Salkkareitten ajan, mutta eilen ei tehnyt edes tiukkaa - teki oikeasti mieli keskittyä vain siihen meidän elokuvaan ja yhteiseen aikaan.

Mulle tuli koko touhusta niin hyvä mieli, että hymyilen yhä tätä kirjoittaessa. Kukaan ei tietenkään voi tietää millaista arkea tullaan vauvan kanssa viettämään, mutta musta tuntuu, että kunhan saadaan palat loksahtamaan paikoilleen niin aletaan kerran kuussa pitämään lepsumpaa leffalauantaita, jolloin käytäisiin yhdessä vuokraamassa J:n valitsema elokuva ja herkuteltaisiin yhdessä dippivihanneksilla tai vaikka niillä poppareilla. Onhan J vielä aika pieni tällaiseen ja tunti on aika maksimi, jonka poika jaksaa keskittyä telkkariin, mutta se hymy ja virnuilu kertoi eilen niin paljon, ettei mua haittaisi yhtään maksaa, vaikkei saataisi elokuvia edes loppuun asti. Näitä hetkiä oon niin odottanut!

9.10.2015

PIKKUVELI TULEE, OLETKO VALMIS?

Niin kuin oon monesti maininnut, J on ollut hirveen hyvin mukana odotuksesta lähes heti siitä lähtien, kun kerrottiin, että äitin masussa on vauva. Jo keväällä, ennen 1,5 vuoden ikää, vauva oli J:lle jonkinlainen olemassa oleva tyyppi, vaikken vieläkään usko, että tuleva isoveli ihan oikeasti ymmärtäisi vatsan kasvavan oikean vauvan takia. Silti tälle on jo useita kuukausia syötetty puuroa masun läpi ja tarjottu samaa reittiä J:lle itselle pieneksi jääneitä vaatteita. On peitelty masua peitolla, kuolailtu koko pienen suun mitalla ja halailtu rakkaudella. On puhuttu vauvasta nimellä, muiden puhuessa vauvasta korjailtu, että ei, kun *nimi* ja on nimetty legopalikoita ja -ukkeleita pikkuveljen mukaan.

J on saanut olla mukana laittamassa pinnasänkyä ja pesemässä ja ripustamassa pieniä vaatteita narulle. J on tutustunut vaippoihin, harsoihin, leluihin ja kaukaloon. Me ollaan yhdessä puhuttu siitä, millaisia ne pienet vauvat on ja J on saanut vähän tutustua tuttujen ja toisinaan tuntemattomienkin vauvoihin. Me ollaan luettu pari aiheeseen kuuluvaa kirjaa ja käyty niidenkin avulla läpi odotusta ja sitä, mitä isoveljenä oleminen on. Ensimmäistä kertaa lukiessa kirjan "Sinusta tulee isoveli, eikö olekin hauskaa?" -lausetta J vastasi tiuskaisten "Ei!", mutta todellisuudessa odottaa kaukaloa oman istuimensa viereen ja sitä, että saa näyttää vauvalle leluja ja antaa tuttia (jos Papu sellaista koskaan käyttää).

Me ollaan koitettu selittää, että vauvakin tarvii äitiä ja isiä, ja että joskus pitää odottaa omaa vuoroa. J:lle on tuntunut olevan jo nyt vajaan kahden vuoden aikana rankkaa se, että on pitänyt odottaa ruuanlaittoa tai vessassa käymistä, joten vuoron odottaminen ja huomion jakaminen tuskin tulee olemaan helppoa. Oon jo nyt kylmästi koittanut totuttaa odotukseen käymällä Aleksin työpäivän aikana suihkussa, meikkaamalla ja syömällä aamupalaa nousematta pöydästä, ellei hätää ole ollut. Luulen, että J on niin valmis isoveljeksi kun voi olla. Melkein joka aamu herään pinnasängyn vierestä kuuluvaan ääneen, joka vähän turhautuneen kuuloisena toistaa aamu toisensa jälkeen lauseen "Tänään ei *nimi* tuu..". Odotus on varmasti ollut pitkä, kun vauvasta on puhuttu niin kauan, mutta just siitä syystä veikkaankin, että vauvan tuloon on tällä hetkellä lyhyempi aika mitä J osaa odottaakaan.

Omasta valmiudesta en sitten ookaan niin varma! Oon kirjoittanut meille tulevalle hoitajalle kahden A4-kokoisen paperin verran tekstiä meidän tavallisesta päivästä ja listannut ylös J:n omituisimpia sanoja tai niiden tarkoituksia, kuten pyytäessä pumputus-tii'iä tämä pyytää Franklin-kirjaa, jossa on pumputus, eli kummitus. Tiedän porukan pärjäävän täällä ilman ohjeitakin ja silti haluaisin vielä liimata post it -lappuja joka puolelle. Valehtelisin, jos väittäisin, etten stressaa tulevaa, mutta mua ei jännitä itse synnytys vaan se, milloin, miten, missä ja mihin vuorokaudenaikaan se käynnistyy tai tiedänkö varmasti, milloin lähteä synnärille (paitsi, jos vedet menee). Enää teejii kymmenen. Ehkä me selvitään. Kummatkin.

7.10.2015

MÄ SANON VIIMEISEN SANANI JA SE ON EI

Uskallan väittää, että suurin osa teistä on törmännyt Huonon äidin Ei on lapsuuden tärkein sana -postaukseen, johon Puutalobaby vastasi Ei on lapsuuden paskin sana -tekstillään. Väitteeni perustuu tosin vain siihen, etten itse ole lukenut yhtäkään postausta kummastakaan blogista, mutten silti välttynyt näiltä (enkä tosin näitäkään lukenut loppuun saakkaa, koska oon huono lukemaan muiden kuin tuttujen blogeja). Mua ärsyttää joka kerta, kun samat tekstit vähän erilaisin lausein pyörii jokaisessa blogissa enkä alkuun ajatellut sanoa tähänkään juuta tai jaata, mutta tahdoin lopulta kirjoittaa aiheesta tai edes vähän sinnepäin, koska a) blogi on ollut kuollut ja b) ei on viime aikoina ollut meillä aiempaa enemmän esillä.

Mä oon yrittänyt aina, äitiyden alusta asti, olla vanhempi, joka perustelee kieltonsa, jotta taas lapsen olisi helpompi ymmärtää se, miksi ei. Koska uuni on kuuma. Koska kissaa sattuu. Koska se voi mennä rikki. Viimeisten viikkojen aikana erään nimeltä mainitsemattoman Tuholaistermiitin alias J:n uhma on lisääntynyt ja siinä samassa myös koko perheen eit, jotka taas on johtaneet suurempaan kiukkuun ja uhmaamiseen. Oon koittanut muistaa perustella ja pysyä aikuisena, mutta on myönnettävä, että päivän ensimmäisen yhteisen tunnin kymmenennestä eistä on tullut pelkkä ei ja lopulta sitä pelkkää eitä on joutunut hokemaan sata kertaa yhden päivän aikana eikä se tuntunut musta enää oikealta. 

Muutama päivä sitten aloin arjen keskellä miettimään vaihtoehtoja ainaiselle eille ja joka kerta ennen sanan käyttöä mietin, onko sillä nyt oikeesti ihan niin paljon väliä, jos. Uuniin ei vieläkään kosketa, koska se on kuuma, mutta onko sillä nyt niin väliä, jos mun tehdessä aamujuttuja vessassa J kaivaa laatikosta käsipeilin peilatakseen? Ei. Onko sillä nyt niin väliä, että jopa se nätisti pidetty käsipeili voi vahingossa tippua pienistä käsistä niin kuin se voisi tippua multa itseltä? Ei. Onko ihan oikeesti hyvää syytä kieltää ottamasta sitä peiliä, jonka ottamisen kuitenkin aina kiellän? No ei. Enkö mä voisi seuraavalla kerralla Ei, älä ota sitä -lauseen sijaan tokaista, että hei, ota vaan ja hymyile sille peilin pojalle oikein nätisti?

Sen sijaan, että J:n toimiessa tavalla X heittäisin ilmoille tiukan ein ja alkaisin heti perään ladella perusteluja, koitankin nykyään kysyä ensin itseltäni hiljaa kysymyksen eikö? Viimeksi eilen, kun Aleksi tuli sisälle itkevän J:n kanssa ja kuulin eteisestä lauseen "Ei me nyt kurkita mistään postiluukusta!". Aivot rekisteröi heti kuullun ei-sanan ja mieleen hyppäsi välittömästi kysymyksiä. Eikö? Miksi ei? Onko sillä nyt oikeesti niin väliä, jos sieltä postiluukusta kurkataan kerran sisälle? Kävelin eteiseen nappasin pojan takaisin rappuun, kurkattiin luukusta sisälle ja kiinnitin J:n huomion siihen, osaisiko tämä laittaa välioven kiinni sisälle mentäessä - ja niin iloinen, postiluukusta kurkannut poika tuli takaisin sisälle hymyillen ja laittoi välioven perässään kiinni, koska osasi. Win, win.

En tiedä onko kaikki sattumaa, mutta kuukauden järjettömän helpon nukahtamisen jälkeen meillä alkoi juniorisängystä karkailu. Joidenkin viikkojen karkailun jälkeen omat hermot alkoi loppua ja pelkästä kauniita unia -toivotuksesta tulikin liuta kieltoja ja käskyjä, jotka taisivat vaikeuttaa nukahtamista entisestään. Enää ei lauleta, enää ei höpötellä. Nyt laitetaan silmät kiinni, nyt nukutaan. Enää ei karata. No mutta karattiin silti - parhaimmillaan yli tunnin ajan. Viikonloppuna J:tä laulatti iltasadulla ja mieleen tuli Onko sillä nyt oikeesti niin paljon väliä, jos laulaa illalla? -kysymys. Miksi edes kiellän? Miksei lauleta? Miksei höpötellä? Enhän mä itsekään mee koskaan sänkyyn ja hiljene, en todellakaan. Kieltämisen sijasta sanottiinkin iltasadun jälkeen lause "Sä voit vaikka vähän laulaa sängyssä ennen nukkumista, jos haluut" ja niin se lauloi. "Ei muuuuuumitalooo ukita yösti, ei muuuuuumitalooooo" viitenä iltana noin viiden minuutin ajan (okei, eilen minuutti + yksi karkaus) pimeässä huoneessa peiton alla ja ovi melkein kiinni. Ilman yhtäkään karkailua sitä eilistä lukuun ottamatta. Niin yksinkertainen asia helpotti ainakin muutamaksi päiväksi niitä järkyttäviä iltoja ja nukkumistaisteluja, joten oliko parin kiellon ja ein unohtamisella nyt oikeesti niin paljon väliä? Ei, ei ollut.

Niin ja kyllä meillä kuuluu edelleen pelkkää eitä. Ei vielä tänään, mut eiköhän puoleenpäivään mennessä!

Eikä sit levitetä montaa leikkiä pitkin huonetta, eihän?

1.10.2015

VIKAT MASUKUULUMISET

Kuinka pitkällä: 37+2.

Paino: +10,1 kiloa ekasta neuvolasta. Kolme viikkoa ja seitsemän kiloa niihin hetkiin, kun J syntyi ja ehkä nyt uskallan huokaista helpotuksesta sen suhteen, ettei paino noussut ihan niin järkyttävän paljon!

Muut arvot: Verenpaine 125/74 ja sf-mitta 32 senttiä. Vauvan liikkeet ++ ja syke +135.

Muutokset vartalossa: Masu on melkein 24/7 supistustilassa, ja sillon kun sen ei ole, näkee kuinka se on valahtanut alemmas, mutta samalla myös levinnyt eteenpäin. Muita muutoksia ei ole, ei edes niitä arpia (vielä).

Uni: Vähän ehkä parempaan. Illalla oon niin väsynyt, että nukahdan, vaikken nukukkaan kovin kauaa kivuista johtuen. Pyörin niiden kanssa yön ja aamuyöstä saan taas nukuttua. 

Mielihalut: ei mielihaluja eikä tee ruokaakaan mieli.

Hermostuttaa: Että Papu syntyy just niinä päivinä, kun äitillä on menoa. Tai että synnytys käynnistyy yöllä eikä äiti vastaakaan puhelimeen. Mun on tehnyt mieli tehdä sille öisin testipuheluja, mutten uskalla, hahah.

Vaivat: palannut pahoinvointi ja voimistunut närästys, muut vaivat entisellään.

Erityistä: bebe on täysiaikainen, jee! 

Mieliala: Hyvä, aika rauhallinen, vähän haikea. Miten tää voi olla kohta jo ohi!? 

Odotan: Että mä pääsen antamaan itsestäni taas enemmän J:lle. Mulle tuli niin hyvä mieli jo eilen, kun neuvolan jälkeen juteltiin hetki pihalla olevasta puusta, sen rungosta, oksista ja lehdistä. Haluan päästä yhdessä ulos ihmettelemään muutoksia, joita siellä tapahtuu ja pystyä muutenkin toimimaan normaalisti. Bloginkin on jäänyt niin taka-alalle, kun h-hetki on mielessä vähän väliä enkä osaa muodostaa normaaleja lauseita.


Eli neuvolassa kaikki ok. Pavun pää niin alhaalla, että terkka kysyikin, onko mulla koskaan pallo jalkojen välissä -fiilis. Ai onko? Viimeisten viikkojen ajan neuvola onkin nyt kerran viikossa, eli periaatteessa tää saattoi olla viiminen kerta, vaikka mä uskon, että nähdään vielä kolme - neljä kertaa ilman vauvaa. Muuten nää varmaan olikin vikat masukuulumiset blogin puolella, sillä en usko, että muutamassa viikossa tapahtuu niin ihmeitä, että kertoisin niistä viikon välein. Saako nyt vähän itkeä? Pian Paksuna-tägi hautautuu lopullisesti ja sen jälkeen sieltä löytyy vain muistoja. Tässä kuussa meidän perhe kasvaa yhdellä!