20.8.2015

TAAPERON VAPAAPÄIVÄ VANHEMMISTA

Mä oon ollut aina huono antamaan J:tä hoitoon, vaikka kaikki äitini serkun vaimosta alkaen on sitä aina silloin tällöin ehdottanutkin. Ensinäkin mulla on niin järjettömän turhautunut olo kädet tyhjänä ja toiseksi mun vajaan kahden vuoden äitiurani aikana oon törmännyt niin lukemattomia kertoja meidän tapojen kyseenalaistamiseen aina julkisella paikalla nukuttamisesta syömisiin, että mulle ja meille on tullut vähän sellainen ööh-olo. Kun meidän tavat nähdään virheellisinä, koska omat, erilaiset tavat ovat ilmeisestikin parempia, ei sitä jää itsellekään hirveää hinkua antaa poikaa muiden matkaan. Jonkun asian meille hyväksi todenneena mä en nää mitään syytä miksi lähtisin sekoittamaan pakkaa ja etsimään toista hyvää tapaa. Puhuttiin aiheesta just edellispäivänä ja esille nousi tasan kaksi ihmistä, joihin molemmilla on niin suuri luottamus, ettei hoitoon jättäminen tunnu ylitsepääsemättömältä: meidän äidit.

Mumma ja mummu on olleet alusta asti ne ihmiset, jotka ei oo olettanut mun lopettavan parin viikon ikäisen pakkauksen syöttöä kesken, jotta itse saisivat sylitellä vauvaa. Niistä kumpikaan ei oo kyseenalaistanut meidän rutiineja eikä niiden seurassa tarvitse miettiä, milloin jompi kumpi keksii tarjota J:lle herkkuja, sillä molemmat on ymmärtäneet paremmin kuin hyvin, että sokeristen herkkujen sijaan meillä tarjoillaan välipalaksi hedelmiä ja muita. Ne on sellaisia ihmisiä, joiden mä tiedän tekevän suurin piirtein niin kuin meillä on tapana tehdä ja jotka pitää jutuista kiinni eikä lähde sooloilemaan, vaikka ne oiskin niille ei-niin-väliä -juttuja.


Koko juttu mulle tuli mieleen siitä, kun sunnuntaina sanoin kaverille ohimennen, ettei mulla oo yhtään sellainen olo, että oisin antamassa J:tä hoitoon ainakaan hetkeen. Seuraavana päivänä äiti kuitenkin soitti ja kysyi, onko J varattu tiistaina eikä mulle tullut yhtään Et ota sitä! -olo ja niinpä nää kaksi lähti tiistaina yhdessä mökille uimaan. J:lle me luvattiin vain yllätystä eikä kerrottu minne se on menossa tai kenen kanssa. Vielä parkkipaikalla kamat kourassa odotellessakaan se ei tiennyt mitä tapahtuu, mutta kasvoilta näkyi pieni jännitys ja ilo. Tämä tosin itse veikkasi olevansa menossa ruokaretkelle.

Takaisin sisälle tullessa sen enempää miettimättä heitettiin liiemmät vaatteet sohvalle, painettiin makuuhuoneen ovi kiinni ja vedettiin peitto korviin asti eikä unta tarvinnut kauaa odottaa. Käytettiin myös tilaisuus hyväksi ja katsottiin todella pitkästä aikaa leffaa kotiteatterin kunnon äänien kanssa. Salaa ja hiljaa syöminen on tunnetusti tylsää, joten kerättiin herkut sohvalle ja ahmittiin niitä kaksin käsin niin, että jo ennen leffan loppua molemmat valitteli pahaa oloa. Äiti haki J:n lounaan jälkeen ja lupasi palauttaa päivälliseksi ja niin se teki - ruoka-aikaan 7 minuuttia meidän leffan loppumisen jälkeen.

En mä sitä aikaa kyllä kaivannut ja olisin mieluusti jättänyt sokeriöverit väliin, mutta olihan se kiva, että äiti halusi viettää lomapäiväänsä J:n kanssa. Niin toivon, että Papu tulee olemaan sille yhtä rakas, mitä J vaikuttaa olevan.

4 kommenttia

  1. ei hoitoon tosiaankaan tarvitse antaa jos ei siltä tunnu, kyllä ne vielä myöhemmin ehtii !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin mäkin aattelen enkä oo aikeissa antaakkaan, ellei mumma tai mummu kysy! Ne sattuu olemaan myöski ne ainoot kaks, jotka on meijän pyynnöstä ollu Juuson kanssa pari tuntia, joten "ansaitseeki" sitä yhteistä aikaa, jos vaan haluaa. :)

      Poista
  2. Mä ymmärrän sua, mullakin on nykyään aika kova este antaa tuntemattomalle hoitoon ellei sit olis joku oikeesti lastenhoitaja joka tekee just niinkun pyydän eikä omien periaatteidensa mukaan. Meillä on anoppi oikeestaa ainoo kuka vois hoitaa ja hoitaa paljon kun ollaan sielä, mutta ei se oo kyl silti sama kun "vapaa", koska koko ajan oon valmiudessa ottaa pojan vaipanvaihtoon jne. Anoppi on ihana, mutta mua jännittää, että antaisko se kodalle herkkuja. Oon meinaa muutamaan otteeseen joutunu huomauttamaan sille siitä vaikka se todella tietää mun kannan asiaan ja silti yrittää tarjota -,-

    Ennen en oo ollu niin tarkka (kun oli pienempi). Sillon annoin helpommin hoitoon muutamaksi tunniks, koska sillon ei ollu vielä mitään kasvatusjuttuja. Lähinnä vaan "tässä on ruokaa ja tässä vaipat. Soita jos tulee jotain, nähään kahen tunnin päästä". Sillon koda ei myöskään oikeen vierastanu kun oli vielä niin pieni. Tällasia kertoja on ollu ehkä 5 yhteensä.

    Olis kyl ihanaa jos olis joku lähellä asuva läheinen sellanen joka oikeesti arvostaa toisen kasvatustapaa eikö yritä "hyppiä silmille"!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääääh ärsyttävää tollanen!! En tajuu miks on niin vaikee ymmärtää, ettei kaikki haluu täyttää lastansa sokerilla ja muulla. :( En viitti suoraan laittaa kenestä sukulaisesta kyse, ku siellä päin ei yhtään tykätä, et kerron blogissa asioista (eikä sit kyl välttämättä lue kommenttejaka tai juttuja muuten), mut meillä on yks, jolla ei edes käydä siks, et Juusolle on koitettu tuputella kaikkee siitä asti, ku se oli 6kk ja mä vasta lopetin täysimetyksen. Juuso 9kk kahvipöydässä ei saa kakkua, pullaa, piirakkaa ja viittä muuta juttua, vaan syö välipalaks porkkanaa niin koko kahvihetki on "On se kamalaa, ku äiti ja isi ei sul mitään hyvää anna... Jos ees pieni pala kakkuu, ettei tarvii ihan kuivaa porkkanaa syödä. Kyl niil selvästi mieli tekis vähän tost pullaa haukata!" -voivottelua. -.- Joitain kertoi jaksoin sitä, mut sit meni niin hermo siihen, ettei voi uskoo, jos sanon, ettei se tarvii sellasia mössöjä varsinkaan siinä iässä ni päätin, etten mee sinne enää mieltäni pahottamaan. Juuso on saanu 1-vuotissynttäreitten jälkeen kolmesti pienen palan täytekakkua jossain juhlissa eikä varmaan vieläkään himoitsis sellasta, vaikks ois keskellä pöytää (paitsi, jos siinä ois näkyvästi marjoja... :D).

      Saa kyllä olla ilonen, et noi kaks asuu niin lähellä, ku mun äitille, toiselle puolelle Turkua, on joku 7km ja Aleksin äitille 30km. :)

      Poista