31.8.2015

VAUVASUIHKU

Beibishower, peipisooveri, vauvasuihku. Sellaiset oli eilen, kun äiti tuli meille kahville tuoden pari kaveriaan, mukaan lukien mm. Mirkan ja Julian, mukanaan. Oltiin sentään käyty aiemmin päivällä kaupassa, joten nassu oli kutakuinkin kammattu eikä päältä löytynyt talon suurimmat, rikkinäiset lökärit. Makoilin läppärin kanssa sohvalla, kun pojat ja äiti tuli sisälle. Ja Aleksin äiti... Ja Aleksin sisko... Ja oma siskoni... Ja vielä muutama muu lahjojen ja syötävien kanssa.


Olin niin häkeltynyt siitä ihmisryöpystä ja tavaramäärästä, että itkuksihan se meni. En oikein osannut sanoa mitään ja tuskahiessä silmiä pyyhkien taisin vaan tuijottaa samalla kun teki mieli puristaa maha kasaan lisääntyneistä supistuksista. Fiilis oli vähän kuin lapsena mun syntymäpäivillä, jolloin kaikki odotti mua puhaltamaan kynttilöitä, kun makoilin sängyn alla piilossa - vain sillä erolla, että silloin oli sänky, jonka alle oli mahdollisuus vajota. Mun vieraanvaraisuuteni tuli varmaan esille siinä, kun kakkua leikattiin juustohöylällä ja kukkamaljakkona toimi shaker, mutta tyhjenevistä kulhoista päätellen niillä ei ollut väliä.


Mulla ei ole enää hajuakaan mitkä lahjat oli keltäkin, mutta varmaa on, että yhtään turhaa juttua ei saatu. Myös tuleva isoveli sai muutaman lahjan ja on ollut tänään onnesta soikeana, kun pikkuveljellä on pieni roikkumaan laitettava Late Lammas ja tällä itsellä isompi versio. Mä oon vieläkin sen verran sanaton tosta kaikesta, etten osaa sanoa mitään muuta, mutta tärkein on kai iso kiitos. Ja joo, mä vihaan yhä yllätyksiä ja mulle ostettuja lahjoja (suutuin Aleksille yhtenä jouluna sen ostamasta joululahjasta), joten mua kannattaa tästä lähin nähdä pienellä varauksella, kunnen tiedä kauanko vihoittelen teille! Pusi pusi ja kiitos vielä!

30.8.2015

59,5 NELIÖTÄ: MAKUUHUONE


Eli viimeinen osa kotipostauksista eteisen, WC:n/kylpyhuoneen, keittiön/olohuoneen ja lastenhuoneen jatkoksi. Vähän se venähti, mutta ehdinpäs ennen kuin raahataan pinnasänky varastosta takaisin sisälle ja järjestys muuttuu taas! Meidän huone taitaa olla makuuhuoneista se isompi, mutta 160 senttiä leveä sänky vie tilaa niin järjettömästi, että tila katoaa kummasti. J olisi saanut itselleen isomman huoneen, mutta koska meille pitää mahtua pinnasänky ainakin joksikin aikaa, päätettiin vallata se itse ja vaihtaa huoneita, sitten, kun pojat joskus siirtyy samaan koppiin asumaan. 


Jos meidän makuuhuonetta pitäisi kuvata tasan yhdellä sanalla, kutsuisin sitä tylsäksi ja sitähän se onkin. Toisaalta siellä nukutaan, joten mitäpä sitä yöllä ihmeempiä tarvitsisikaan. Pavun synnyttyä mä tahtoisin pojista pari valokuvaa hyllylle ja siirtää ympärivuodenvalot (= jouluvalot) yöpöydälle, mutten kaipaa muuta. Rakastan meidän isoa sänkyä, jonka laatikot on jonkun neron keksintö, sillä niihin mahtuu ihan tolkuttomasti tavaraa enkä enää käsitä missä niitä muka mahtui säilyttämään ennen tätä runkoa. Löytyykö täältä muita faneja Brimnes-sängylle? Eikö ookki loistava!

29.8.2015

KYLLÄ MINÄ NIIN MIELENI PAHOITIN

Kun Aleksi lähti viime viikon lauantaina J:n ja sukulaistensa kanssa 60 kilometrin päähän rannalle ja mä jäin kotiin ruikuttamaan. Ei sillä, musta oli ihanaa, että J pääsi touhuamaan, mut kyllähän se nyt kirpaisi siinä vaiheessa, kun pienestä suusta kuului pyyntö äidin lähtevän mukaan ja tokaisin, etten voi, johon toinen vastasi haikeana "mahaa, mahaaaa...".  Niin, maha. Vaikka miten koitin pysyä kasassa niin purskahdin vain itkuun ja mun oli pakko mennä peiton alle, jossa itkin lopulta tunnin ennen kuin raahauduin suihkuun. Suihkusta tullessa avasin puhelimesta Facebookin ja katsoin odotusryhmän laittamia sydämiä valituspäivitykseen, ja itkin sitten vähän lisää.


Koska vähimmissä määrin somea käyttävänä jaoin paskan oloni myös Instagramiin, ei se tainnut jäädä moneltakaan pimentoon. En tiedä saiko äiti jutun päähänsä juurikin Instagramista vai oliko tää sattumaa, mutta maanantaina se ehdotti rannalle menemistä työpäivänsä jälkeen eikä mun tarvinnut miettiä vastaustani. Me ei olla oltu koko kesänä koko perheen voimin rannalla, koska mulle tulee niin huono omatunto siitä, etten pysty olemaan riittävässä valmiudessa termiitin suhteen, joten vahtiminen jää täysin Aleksille eikä niitä ihan oikeesti lämpimiä päiviäkään oo ollut liiaksi.


Niinpä me pakattiin rantakamppeet mukaan ja suunnattiin iltapäivästä Uittamolle. Ihan kaikella rakkaudella mun äitiä kohtaan mä en ymmärrä, miten kukaan jaksaa olla joka kerta niin innoissaan sen näkemisestä! J tykkää ihmisistä ja odottaa niiden näkemistä paljon, mutta mummu on sellainen, jonka kädestä tää ei tahtoisi päästää hetkeksikään. Mua oikeesti jopa vähän säälittää, miten J joutuu kohta jakaamaan siltä saadun huomion Nöösin kanssa, mutta ehkä siitä selvitään, vaikkakin varmaan aika dramaattisesti. Joka tapauksessa J näytti nauttivan niin kovin herneiden, mansikoiden, vadelmien ja vähän jätskinkin herkuttelusta, rannassa touhuamisesta ja mummun seurasta, ettei mua haittaa just nyt yhtään, miten se kävi hetki sitten nappaamassa pojan mukaansa suuntana ilmeisestikin Kuralan Kylämäki. Ei noilta vaan voi ottaa sitä aikaa, kun oon ihan yhtä sydänsilmäemojia niitä kahta yhdessä katellessa! Mää <3 mun äitii.

24.8.2015

VIKOJA KERTOI

Kuinka pitkällä: 32+0.

Paino: +8,6 kiloa ekasta neuvolasta. Viime neuvolasta +200 grammaa/viikko. Se mistä oon ilonen on se, ettei ylimääräistä oo käyrien mukaan tullut vaan kaikki paino on lähtöisin verestä, kohdusta, sikiöstä ja muusta.

Muut arvot: Verenpaine 124/78 ja sf-mitta 28 senttiä. Tippunut vähän keskikäyrän alle, mutta beibikin on jo tosi alhaalla. Vauvan liikkeet ++ ja syke +140.

Muutokset vartalossa: Vatsan muoto on musta vähän muuttunut, kiitos lähes kokoaikaisen kestosupistuksen. Ensimmäiset pienet raskausarvet on ilmestyneet kylkiin ja mun tisseistä tulee vähän maitoa, vaikka epäilin, ettei niin käy!! Musta maha on tuplaantunu parissa viikossa, muttei se kuulemma ole..

Uni: Sitä samaa edelleen: Kivut ja supistukset vaivaa. Nukun tosi hassua unta enkä taida olla sikeessä unessa lainkaan, koska tunnen kivut koko yön.

Mielihalut: Toisinaan ruokahalu on kokonaan poissa eikä tee mieli mitään herkkujakaan. Välillä taas voisin ahmia kaiken. Ainoa kunnon himo taitaa kuitenkin olla kylmät juomat.

Hermostuttaa: Aleksin työt. Tiedän sen pääsevän synnytykseen, mutta viime kerralla oli niin paljon helpompaa, kunnei ollu ketään kelle hankkia hoitajaa ja Aleksikin oli työttämänä kotona 24/7. Tällä kertaa saatan olla yksin, kun synnytys käynnistyy. Mitä jos sillä on yövuoro???

Vaivat: Tutut liitoskivut. Aiempaa kivuliaammat supistukset. Alaselkä ja reidet tuntee kuumia aaltoja, ja pahimmillani jumituin Aleksin yövuoron aikaan puoleksi tunniksi vessaan, koska tunsin niin kamalaa painetta, etten uskaltanut liikkua suuntaan tai toiseen.

Erityistä: Kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan, viisi viikkoa täysiaikaisuuteen! Onks pakko, jos ei taho? Mitä jos tää syntyy rv38?? Siihen on enää kuus viikkoa! Osaanko mä ees olla äiti kahdelle...

Mieliala: Jees. Oma alhainen toimintakyky alkaa vähän turhauttaa...

Odotan: Jännityksellä millaista mahtaa tuleva arki olla, mutta ennen kaikkea sitä, että voin taas joltain osin antaa itsestäni enemmän J:lle (ja vauvan näkemistä tietty). Sitä, että ihan parin viikon sisällä ajattelin vihdoin ja viimein antaa mulle luvan pestä pienet vaatteet ja laittaa paikoilleen. Neljän viikon päästä ajattelin laitella pinnasänkyä valmiiks ja hakea kaukalon jo pois varastosta!


Kaikki oli jees. Käytiin läpi kuulumisia ihan yleisesti ja mun mainitessa supistelujen muuttuneen selkeästi poltteluksi, terveydenhoitaja pyysi lääkäriä vilkaisemaan kohdunsuun tilanteen, mutta muutoksia aiempaan ei onneksi ollut. Supistusten estolääkityksestä ei oo ollut tippaakaan apua, mutta sain kuitenkin ohjeeksi syödä niitä vielä pari viikkoa, eli viikolle 34 asti. Samalle viikolle mun tulisi levätä niin paljon kuin vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisen taaperon kanssa on mahdollisuus levätä, ja nakittaa kuulemma isovanhempia hoitohommiin, vaikka mä kyllä hoidan mieluusti itse nyt, kunnen voi luvata, etteikö tällä kertaa tarvittaisia sitä apua vauvavuotena...

Vähäinen painonnousu sai mut tällä kertaa todella yllättymään, koska mä olin varma, että kiloja olisi tullut vähintään puolitoista. Musta nimittäin tuntuu, että masu olisi tuplaantunut parissa viikossa, mutta kai se johtuu vain siitä, että vauvaa tuntuu pursuavan joka lävestä. Sekä terkka että lääkäri hämmästeli, että joo, onpa pää kyllä alhaalla ja siltä musta todella tuntuukin. Pää painaa ikävästi alakertaa ja varpaita ujutellaan kylkiluihin minkä ehditään. Just nyt musta tuntuu siltä, ettei täältä voi tulla kuin vähintään 4,5 kiloinen mötikkä, mutta koitan pitää ultraajien ennusteet siroudesta mielessä.

Seuraava aika on kolmen viikon päästä, kun kyseessä on synnytystapa-arvio ja seuraava neuvola sitten vasta viikolla 38! Nää alkaa ihan oikeasti olemaan vikoja kertoja neuvolassa ilman vauvaa... En vaan voi lakata ihmettelemästä mihin viikot häviää.

22.8.2015

IT'S HARD TO BE TAAPERO

Kun pehmolelut ei suostu istumaan oikein rivissä.

Kun edes äiti(!!!) ei saa niitä istumaan nätisti.

Kun jauhelihakeittoon ei saa ketsuppia.

Kun ruokaa ei saa syödä jätskikauhalla.

Kun äiti ei anna paperia, jota taapero ei edes itse halua.

Kun haluaa maitoa ja vettä, muttei osaa päättää kumpaa haluaa ensin eikä sitten halua kumpaakaan.

Kun ulkona ei sada vettä. 

Kun äiti ei menetä hermoja.

Kun välipalaksi saatu banaani on iso eikä pieni.

Kun aamupalaksi ei tarjoilla keittämätöntä makaronia.

Kun äiti ja isi vie K-Citymarketin sijaan K-Supermarkettiin.

Kun puuron joukkoon ei saa herneitä.


Kun äiti epäilee, ettei Lego-ukoille oo tehty ämpäriä ja lapiota.

Kun pyytäessä neljättä lautasellista ruokaa äiti uskaltaa tarjota sen sijaan kurkkua.


Kun ei voi tehdä asiaa X, vaikka haluaa (esim. on jano ja äiti tarjoo vettä, muttei voi juoda, koska pitää kiukutella).

Kun isi ei vaihda housuja.

Kun äidillä näkyy maha.

Kun äiti huijaa ruuan olevan kissalle.

Kun iltapalaksi ei saa kuivia puurohiutaleita.

Kun eilen oltiin Mehukatti Lastenmaailmassa (muistuttaa HopLoppia), vaikkei tänään olisi halunnut olla siellä eilen.


Kun isi väittää työkalua ruuvimeisseliksi.


...Niin on aika raskasta olla taapero.


Olohuoneessani makaa tiikeriksi sonnustautunut uhma.

21.8.2015

EN TAHDO!

Viitaten viime kesäiseen Sano (päivä)unikoululle tahdon -postaukseen. En tahdo. En, en, en, en tahdo!

J on ollut aina huono nukkumaan päiväunia. Ensimmäisen vuoden aikana yksin nukutut päiväunet voidaan laskea yhden käden sormilla ja ainoa oikea paikka nukkumiselle oli syli. Autossa ja vaunuissakin nukuttiin, mutta jälkimmäisessä usein huudon saattelemana.

Vuoden jälkeen tapahtui jotain ja J nukahti omaan sänkyynsä jopa suht nopeasti ja homma sujui jonkun aikaa hyvin, mutta päättyi lopulta ihan yhtä nopeasti kuin alkoikin. Naps vain ja alkoi päiväunettomuus. Pahoinvoinnin takia mun oli mahdoton käydä kävelyllä, jotta toinen nukkuisi enkä mä voinut siihen sisälläkään pakottaa. Toisinaan J nukahti syliin, kun sattui touhutessa lyömään päänsä ja kaipaili lohdutusta tai tullessaan turvaan yläkerrasta kuuluvilta remonttiääniltä, jotka saivat pelkäämään.

Toukokuussa muuton jälkeen parin kuukauden päiväunettomuus alkoi ilmeisestikin tuntumaan, sillä J pyysi toisinaan itse "kuuhun kaakkumaan", eli tuoliin kiikkumaan ja silloin mun tuli ottaa poika syliin ja heijalle pieni uneen. Ilman pienintäkään ehdotusta tai vihjausta J sai päähänsä haluta päiväunille meidän sänkyyn enkä mä nähnyt siinä ongelmaa, joten niin me tehtiin ja siitä tuli tapa. Mun kanssa nukahtamiseen meni lähes aina alle kymmenen minuuttia, mutta Aleksin ollessa kotona 20 minuutista eteenpäin. Mun kanssa unta riitti tunnista kahteen ja puoleen tuntiin, mutta Aleksin ollessa kotona hädin tuskin tuntia. Pääasia kuitenkin oli, että nukkui, vaikka mä jouduinkin makoilemaan sen ajan hiljaa paikoillani, koska Herra Herkkäuninen saattoi havahtua jopa kyljen kääntämiseen. Kolmen kuukauden ajan aina tähän viikkoon asti nukuttiin päiväunet yhdessä meidän sängyssä.

Laskettuun aikaan on nyt vähän alle kaksi kuukautta, mikä tarkoittaa reilua viittäkymmentä päivää ja tämän ajan jälkeen tulee hetkiä, jolloin mä en vain voi ratketa samaan aikaan kahdeksi ja puoleksi tunniksi - edes tunniksi - liikkumattomana makuuhuoneeseen sekä vastaamaan pienemmän miehen tarpeisiin. Oli siis aika opettaa J:tä nukkumaan päiväunia omassa huoneessaan yksin ja mä oon pitkittänyt tätä touhua puolentoista kuukauden verran, koska pelkäsin juuri sitä, että keksittyään sängystä karkaamisen päivällä, sama touhu jatkuisi illalla, vaikka isojen sänkyyn siirtyminen sujui alkuun niin hyvin. Ja niinhän siinä sitten kävi. Tänään, torstaina kello 21:08, mä oon viimeisen 24 tunnin aikana palautellut poikaa sänkyynsä yhteensä noin kahden tunnin ja 45 minuutin ajan (40min ilta, 1,5h päivä, 35min ilta).

1,5 tuntia saateltuani J:tä takaisin huoneeseen tuloksetta olin jo ihan hukassa ja sitä oon edelleen. Ongelma ei ole hermot tai jaksaminen muuten vaan supistukset, jotka ovat koventuneet huomattavasti ja joiden takia tää ei tee hyvää. Mä en vaan tiedä mitä tekisin koko asian kanssa. Toisaalta tekisi mieli päätyä takaisin meidän sänkyyn, jotta J saisi unensa, mutta järki sanoo, etten voi, sillä muutos siihen tapahtuu enemmin tai myöhemmin. Toisaalta en millään tahtoisi luovuttaa omassa sängyssä nukuttujen päikkäreiden suhteen, mutten kyllä tiedä kauanko omat paikat kestää sitä palauttelua ja sanoisiko kroppa itsensä irti ennen päiväunikoulun tuloksia tai uskallanko ottaa riskin siinä. Tällä hetkellä rytmiin sopivin päiväunen kesto olisi tunnin verran ja luulisin J:n pärjäävän ilman sitäkin vaikka leväten itsensä mielestä sopivan ajan Maisan tai muun piirretyn parissa, jolloin mentäisiin helpoimman kautta (ja se taas ei miellytä mua).

Kolmesta huonosta vaihtoehdosta on vaikea valita ja just nyt tekisi mieli kallistua jälkimmäiseen siinä toivossa, että riittävä määrä päiväunettomuutta ajaisi J:n taas omasta halusta unille (ehkä sitten sinne omaan sänkyyn..), kuten keväälläkin. Oiskohan kellään teistä sanoa juuta tai jaata asian suhteen? Pienikin mielipide tuntuu nyt suurelta.

20.8.2015

TAAPERON VAPAAPÄIVÄ VANHEMMISTA

Mä oon ollut aina huono antamaan J:tä hoitoon, vaikka kaikki äitini serkun vaimosta alkaen on sitä aina silloin tällöin ehdottanutkin. Ensinäkin mulla on niin järjettömän turhautunut olo kädet tyhjänä ja toiseksi mun vajaan kahden vuoden äitiurani aikana oon törmännyt niin lukemattomia kertoja meidän tapojen kyseenalaistamiseen aina julkisella paikalla nukuttamisesta syömisiin, että mulle ja meille on tullut vähän sellainen ööh-olo. Kun meidän tavat nähdään virheellisinä, koska omat, erilaiset tavat ovat ilmeisestikin parempia, ei sitä jää itsellekään hirveää hinkua antaa poikaa muiden matkaan. Jonkun asian meille hyväksi todenneena mä en nää mitään syytä miksi lähtisin sekoittamaan pakkaa ja etsimään toista hyvää tapaa. Puhuttiin aiheesta just edellispäivänä ja esille nousi tasan kaksi ihmistä, joihin molemmilla on niin suuri luottamus, ettei hoitoon jättäminen tunnu ylitsepääsemättömältä: meidän äidit.

Mumma ja mummu on olleet alusta asti ne ihmiset, jotka ei oo olettanut mun lopettavan parin viikon ikäisen pakkauksen syöttöä kesken, jotta itse saisivat sylitellä vauvaa. Niistä kumpikaan ei oo kyseenalaistanut meidän rutiineja eikä niiden seurassa tarvitse miettiä, milloin jompi kumpi keksii tarjota J:lle herkkuja, sillä molemmat on ymmärtäneet paremmin kuin hyvin, että sokeristen herkkujen sijaan meillä tarjoillaan välipalaksi hedelmiä ja muita. Ne on sellaisia ihmisiä, joiden mä tiedän tekevän suurin piirtein niin kuin meillä on tapana tehdä ja jotka pitää jutuista kiinni eikä lähde sooloilemaan, vaikka ne oiskin niille ei-niin-väliä -juttuja.


Koko juttu mulle tuli mieleen siitä, kun sunnuntaina sanoin kaverille ohimennen, ettei mulla oo yhtään sellainen olo, että oisin antamassa J:tä hoitoon ainakaan hetkeen. Seuraavana päivänä äiti kuitenkin soitti ja kysyi, onko J varattu tiistaina eikä mulle tullut yhtään Et ota sitä! -olo ja niinpä nää kaksi lähti tiistaina yhdessä mökille uimaan. J:lle me luvattiin vain yllätystä eikä kerrottu minne se on menossa tai kenen kanssa. Vielä parkkipaikalla kamat kourassa odotellessakaan se ei tiennyt mitä tapahtuu, mutta kasvoilta näkyi pieni jännitys ja ilo. Tämä tosin itse veikkasi olevansa menossa ruokaretkelle.

Takaisin sisälle tullessa sen enempää miettimättä heitettiin liiemmät vaatteet sohvalle, painettiin makuuhuoneen ovi kiinni ja vedettiin peitto korviin asti eikä unta tarvinnut kauaa odottaa. Käytettiin myös tilaisuus hyväksi ja katsottiin todella pitkästä aikaa leffaa kotiteatterin kunnon äänien kanssa. Salaa ja hiljaa syöminen on tunnetusti tylsää, joten kerättiin herkut sohvalle ja ahmittiin niitä kaksin käsin niin, että jo ennen leffan loppua molemmat valitteli pahaa oloa. Äiti haki J:n lounaan jälkeen ja lupasi palauttaa päivälliseksi ja niin se teki - ruoka-aikaan 7 minuuttia meidän leffan loppumisen jälkeen.

En mä sitä aikaa kyllä kaivannut ja olisin mieluusti jättänyt sokeriöverit väliin, mutta olihan se kiva, että äiti halusi viettää lomapäiväänsä J:n kanssa. Niin toivon, että Papu tulee olemaan sille yhtä rakas, mitä J vaikuttaa olevan.

15.8.2015

LASTEN JA NUORTEN POLIKLINIKALLA

Kun viime lokakuussa saatiin lähete Lasten ja nuorten poliklinikalle, olin vähän huolissani. Mua ei missään vaiheessa ollut huolettanut J:n vähäinen paino tai miinuskäyrät, koska olin itsekin kasvanut niillä aina ysiluokkaan asti, mutta muut tuntuivat näkevän siinä ongelman ja se alkoi mietityttää lopulta itseäkin. Kun kuulin polin idean, se tuntui turhalta, koska J:llä epäiltiin allergioita ja ettei paino niistä johtuen nousisi riittävästi. Kukaan ei vielä tähänkään päivään mennessä tunnu käsittävän, kun koitan sanoa, että oireet alkoi jo kuukausia ennen ensimmäisten hapanmaitotuotteiden kokeilua. Mä olen siis yhä sitä mieltä, että J vain kasvoi omalla käyrällään ja allergiat löydettiin tämän kautta vähän sattumalta, mistä mä tietenkin taas olen ihan iloinen. 

Prick-testien jälkeen päässä vilisi aika paljon kysymyksiä ja muistan vieläkin, miten puhuttiin kotimatkalla siitä, miten vaikeeta kaikki syöminen tulisi olemaan, mutta oltiin niin väärässä. Missään vaiheessa J ei tosin ole ollut täysin maidoton vaan ollaan pidetty pientä siedätystä yllä, vaikka testien tulokset olivatkin tuolloin 11/5, eli todella selkeä allergia. J on saanut maistaa muutamissa juhlissa pieniä määriä herkkuja ja kotona ollaan käytetty huoletta juustoraastetta ruuanlaitossa eikä maailma ole kaatunut siihen, että ulkona syödessä tämä on syönyt oletettavasti maitoon tehtyä muusia, vaikka kotona tehdäänkin se yhä veteen. Myös kananmunaa on käytetty makaronilaatikon ja muiden ruokien joukossa, mutta vältetty sellaisenaan.

Maanantaina meillä oli taas aika polille ja alunperin oltiin puhuttu siitä, että uudet prick-testit otetaan syksyllä, joten olin valmistautunut niihin, mutta kyse olikin vain ihan peruskäynnistä. Puhuttiin J:n syömisestä ja oireista (tai oireettomuudesta), ja otettiin ne tavalliset mitat, eli pituus ja paino.

1 vuotta 8,5 kuukautta (1 vuotta 6 kuukautta).
10,9 kiloa (10,3 kiloa).
81 pilkku jotain senttiä (78,8 senttiä).

Kasvu on tasaista, vaikka se paino siis edelleen menee miinuskäyrillä ja pituus tasaisesti keskikäyrää. J meni itse seisomaan mitan alle ilman pyytämistä, joten mitattiin ensin seisten ja saatiin tulokseksi 79 senttiä, mutta "venyttämällä" pöydällä saatiin vähän lisää mittaa. Muita tutkimuksia (sydän, keuhkot, korvat, suu) tehdessä mulle tuli taas niin hyvä mieli tästä paikasta, kun siellä porukka panostaa hommaansa ja ottaa lapsen niin hyvin mukaan juttuihin. J jopa vastaili pariin kysymykseen, vaikka harvemmin puhuu vieraille ja jo pelkästään isovanhempien ollessa paikalla pisimmät lauseet jää kokonaan pois.

Lääkäri ei laittanut lainkaan pahakseen, vaikka myönnettiin heti, että ollaan annettu noita aiemmin mainittuja jo ja nyt saatiin ihan virallisestikin lupa aloittaa hapanmaitotuotteet. Tähän asti J on syönyt soijajogurtteja, mutta nyt oon niin innoissani siitä, että tää saa totutella taas mm. viiliin, joka ehti olemaan ihan suurinta herkkua ennen maitoallergian toteamista. Näillä siis aloitellaan ja jos oireita ei ilmene niin muutaman kuukauden päästä saadaan kokeilla tavallista maitoa, ellei sitten tahdota tehdä altistusta tuolla paikan päällä. Vaikka maidottomuus onkin ollut ihan helppoa niin toivon totta kai, että puolen vuoden päästä testien arvot näyttäisi edes vähän pienempiä arvoja ja J pääsisi allergiasta eroon eikä pikkuvelikään seuraisi perässä.

4.8.2015

MR. ONBA

Tuo sana, jota vähän osasin odottaa saapuvaksi sen kuuluisan miksi? -sanan kaverina: Onpa. Vielä ei esitetä äidille ja isille vaikeita kysymyksiä, mutta kinaaminen on alkanut ja jos kukaan ei kinaa kaverina niin kinataan sitten yksin, koska "onba!!!!". Oikeasti onpa tarkoittaa meillä itsensä lisäksi myös eipä ja kylläpä.

---

J: Maittiii (maitoooo)!
Ä: Siel (puuron joukossa) on maitoa, sitä ei vaan näy.
J: Onpa.......

---

J: (H)ousu aakkaa (jalkaan).
Ä: Et sä tarvii housuja nyt.
J: Onpa aakkaa!!

---

J: Pappaaaaa!? *Etsii Muumipappaa.*
Ä: Se pappa on varmaan sun lelulaatikossa.
J: Onpa!

---

J: Tarra, tarra!!!
I: Ei täs oo tarraa, ku mä laitoin sen sulle toiseen banaaniin niin siin on kaks.
J: Tarra!
I: Ei täs oo.
J: Onpa.
I: Ei oo, kato nyt.
J: Onpa! Onpa!!!!

3.8.2015

NEUVOLASHOW

Kuinka pitkällä: 29+0.

Paino: Pyysin terveydenhoitajaa kurkkaamaan painon ilman, että kuulen lukemaa, koska mua on viime aikoina alkanut ahdistaa oma syöminen ja ruuan maistuminen. Johtuu varmaan siitä, kun viime neuvolassa 60 kiloa meni rikki. Annoin kuitenkin kirjoittaa lukeman korttiin siltä varalta, että se mietityttää mua ja noh... Eihän neiti J. Taalasmaa malttanut pysyä erossa edes omista asioistaan, joten vilkaisin sitä myöhemmin kotona, kun terkkakin mainitsi painon nousseen maltillisesti, vaikka oletin kiloja tulleen viime neuvolan jälkeen vähintään viisi. Ensimmäisestä neuvolasta painoa on tullut nyt tasan +8kg.

Muut arvot: verenpaine 134/75 ja sf-mitta 26 (täysin keskikäyrällä), vauvan liikkeet ++ ja syke +140.

Muutokset vartalossa: Ei näkyviä muutoksia. Viime neuvolan jälkeen kohtu on kuitenkin noussut huomattavasti ylemmäs, sillä potkut tuntuvat lähes aina kylkiluissa.

Uni: Nukahtaminen helppoa heti kun sopiva asento löytyy. Liitoskivut ja supistukset vaivaa. En varsinaisesti heräile öisin tai oo hereillä, mutta aamuyöhön asti tunnen jatkuvasti vaihtavani asentoa. 

Mielihalut: Hesen majoneesi, pelkästään? Voiko sillä elää ja ryhtyisköhän ne yhteistyöhön?

Hermostuttaa: Beben vaatteet!!!! Kaupassa on niin rumia, etten halua niitä meille ja musta tuntuu, etten ehdi löytämään yhtään kivaa 50cm vaatetta eikä niitä oo valmiinakaan. Ehkä syysvaatteet tuo paljon kivoja?

Vaivat: Järkyttävät päänsäryt! Liitoskivut, joiden ansiosta koitan nukkua tyyny jalkojen välissä, mutta useimmiten se löytyy aamulla joko jalkopäästä tai lattialta. Supistelee edelleen tuttuun tapaan. Närästääkin Ja pahoinvointi on tullut takaisin, mutten sentään joudu oksentelemaan, vaikka melkein päivittäin siltä tuntuukin.

Erityistä: 8 viikkoa täysiaikaisuuteen!!!!

Mieliala: Hyvä ja neuvolankin mukaan sen huomasi. Kivuista huolimatta hyvä olla täsä ja ny.

Odotan: Pitääkö edes sanoa? Vauvaa. <3

Viikon takainen 28+0.

Neuvola oli siis ihan perus, mutta lääkäri kirjoitti mulle tällä kertaa reseptin supistusten estolääkitykseen, jota söin J:stäkin itse asiassa ihan tasan samoilta viikoilta (tai jos tarkkoja ollaan niin viikolta 29+1 sairaalaan jouduttua). 

Koko reissusta jäi muuten lähinnä mieleen J! Siis ainahan se on ollut koheltaja etenkin neuvolassa, mutten muista nähneeni sitä siellä vielä koskaan sellaisena kun tänään. Tavallisesti poika on julkisilla paikoilla hiljainen kuin mikä, mutta tänään mä kuulin varmaan eniten päivän aikana tulleita lauseita, vaikka odotustilassa oli koko ajan muita. Meillä oli pienen työn takana saada J odottamaan edes verenpaineen mittauksen ajan, kun tämä oli menossa roskikseen, irroittelemassa julisteita seiniltä ja hoki "äiti pois, loppu", kun olisi jo pitänyt mennä. Lääkärin huoneessa lääkärinkin silmät suureni, kun J alkoi vänkäämään mun kanssa siitä, oliko viereisessä huoneessa valo päällä. Onpa. Onpa. Lääkäri naurahti lopulta, että sehän osaa kinata jo ihan yksinäänkin. Joo'oh, niin osaa! Sisätutkimusta tehdessä terkka otti J:n leikkimään odotustilaan ja huoneeseen asti kuului niin kamala kälätys, pälätys ja kolina, että oikeesti luulin sen palauttavan J:n ihan kohta takaisin. 

Seuraava neuvola on jo kolmen viikon päästä ja Aleksi tekee silloin yövuoroa, joten musta nyt ihan vaan vähän tuntuu siltä, että meen yksin. No, ainakin muut odottelijat tuntui viihtyvän siitä naurun pidättelemisestä päätellen...