28.6.2015

UUDEN ARJEN AIKA

Vielä ennen syksyä ja vauvan saapumista taloon meillä on edessä toinenkin muutos arkeen, kun Aleksin siviilipalvelus kuluneen vuoden jälkeen loppui ja tämä pääsee palaamaan taas takaisin töihinsä, jossa ehti olla muutaman kuukauden ennen sivaria. J oli tuolloin vielä niin pieni, ettei ymmärtänyt kaivata isiä, vaikka toinen teki kolmivuorotyötä. Mä uskon, että tullaan sopeutumaan kaikki tähän uuteen arkeen, vaikka vähän mietityttää, kuinka J:ltä sujuu iltatoimet isin ollessa poissa ja saako isi nukuttua yövuoron jälkeen J:n ollessa hereillä. Aamuvuorot onkin tuttua juttua ja ainoa jännitys kohdistuu syksyyn. Äiti ja Aleksi tulee olemaan töissä samassa rakennuksessa ja mä oon niin lukemattomia kertoja nähnyt silmissäni tilanteen, jossa synnytys alkaa enkä saa sieltä kumpaakaan kiinni. Varmaan kerään siihen mennessä koko työpaikan numerot ylös puhelimeeni ja pommitan vuorotellen kaikkia. Se nyt ei kuitenkaan taida olla se pääasia, joten sen sijaan tahtoisin kuulla miten muilla lapset on suhtautuneet isin (tai äidin) kolmivuorotyöhön?

No se sama mesta vuonna 2010. Pimee paikka.

27.6.2015

KOLMAS NEUVOLA

Kuinka pitkällä: 23+3.

Paino: Ensimmäisestä neuvolasta +5,8 kiloa. J:stä paino oli noussut samoilla viikoilla pari kiloa vähemmän, joten vähän hirvittää, keräänkö taas 17 kiloa koko raskauden aikana, mutta toisaalta J:n aikana olin myös oksentanu 20 viikkoa ja paino ei päässyt nousemaan samalla tavalla...

Muut arvot: verenpaine 125/74 ja sf-mitta 21,5 senttiä, joka oli puoli senttiä vähemmän kuin J:stä, vauvan liikkeet ++ ja syke +150.

Muutokset vartalossa: Luulin jo, että ensimmäiset vähän tummemmat raskausarvet ilmestyi sisäreisiin, muttei niitä kyllä enää näy, joten taisi johtua vaan kylmyydestä suihkun jälkeen. J:stä keräsin arpia raskausaikana peppuun ja reisiin, ja maidonnousun myötä myös tissit sai osansa, mutta kaikki on kyllä ollu tosi vaaleita alusta asti. Ei siis lisää arpia eikä turvotustakaan. Raskausviikkojen 20 ja 22 välillä maha otti aika hurjan harppauksen kasvussa tai ainakin siltä tuntui. Masukuvia näätte täällä

Uni: Katkonaista. Hyvää asentoa ei löydy, kun supistaa vaan joka asennossa. Öisin tuntuu supistelevan vielä päivääkin enemmän ja hirveetä herätä vessahätään, jos supistus on päällä, kun ei vaan pysty liikkumaan. Nukahtaminen on vaikeaa ja herään 3 - 15 kertaa yössä. 

Mielihalut: Tällä hetkellä ei löydy mitään mielihaluja ja ruokahalukin on hukassa. Meidän auton ollessa käynnissä voisin vaan istua sen takana ja imppailla hajua, et sillai!

Hermostuttaa: supistukset ja se, milloin pääsen lääkäriin tai onko tilanne vielä jees.

Vaivat: Ne supistukset, niistä johtuva "repeily", polte lonkassa ja reisissä, ja silloin tällöin esiintyvä painontunne. Päivittäinen närästys. 

Erityistä: ei mitään mielessä.

Mieliala: Hyvä. Oon niin superonnellinen, miten paljon helpompaa tää on ollut! Tietty ärsyttää välillä, että energiaa ois vaikka miten, mutten voi käyttää sitä. Mulla ei oo esiintynyt edes mitään järkyttävää väsymystä, mitä J:stä oli ihan koko raskauden. Oon normaalimpaa tasaisempi ja hermot tuntuu kestävän ikuisuuden, mitä J:n pelleilyihin tulee.

Odotan: Sitä, että kesävaatteet lähtee kaupoista ja syysvaatteet saapuu. Kesävaatteista löytyy tosi vähän sellasia, jotka ois käytännöllisiä syysvauvalle. Joitain söpöjä hihattomia bodyja oon bongannut, mutta ne jäis kuitenkin käyttämättä. 


Mulla oli siis torstaina kolmas neuvola ja samalla ensimmäinen neuvola uuden terveydenhoitajan kanssa. Käytiin puolivahingossa läpi myös J:n aikainen raskaus, synnytys ja J:n vauva-aika, koska mun oli helppo vastata kysymyksiin kertomalla, että ollu tosi helpottavaa, kun ei oo sitä samanlaista väsymystä tai että tuleva vauva ehkä vähän jännittää, koska J on ollut niin järjettömän helppo. Sain Kelan papereita äitiysavustusta ja tukia varten, ja sairaalaan lähetettävän esitietolomakkeen, jonka jo täytinkin ja laitoin eteenpäin. 

Mainitsin heti ensimmäisessä kysymyksessä supistukset ja sen mitä viimeksi kävi, joten neuvolalääkäriä aikaistetaan vähän, jotta saan mielenrauhan eikä tarvitse miettiä, aiheuttaako supistukset haittaa. Sain yhden ajan jo elokuun alkuun ja kaksi aikaa mun tulee varata heti alkuviikosta. Asiaa tuli niin paljon, etten enää pois lähdettyäni ollut varma varaanko ajan labraan ja sinne lääkäriin, jolloin elokuun aika on jo tavallinen neuvola, vai oliko se elokuun aika lääkäri ja mikä ihme se yksi varattava aika sitten on... Elokuun aikana mulla kyllä on tasan 29+0, eli ehkä se on neuvola ja lääkäriajan saan aiemmaksi? No lahopäänä soittelen maanantaina niin oon taas vähän viisaampi.

Hullua, että kolmen kuukauden ja 22 päivän päästä meillä on laskettu aika.

26.6.2015

PYYDÄ TREFFEILLE TAI SUKSI V*TTUUN

Sarkastisessa mielessä, sillä me ei olla koskaan taidettu käydä treffeillä enkä mä oikeesti edes tiedä mitä se todellisuudessa on. Yhdessä syömistä? Leffassa käymistä? Ehkä, mutten kutsu sitä treffailuksi. Ennen varsinaista seurustelua mä treffailin mieluusti Aleksin kotona ja käytin sen ajan parin tunnin päiväuniin - kuinkas muutenkaan. Kuluneen 1,5 vuoden aikana me ollaan käyty pari kertaa puolipakotetusti leffassa, koska liput olisi menneet vanhaksi enkä halunnut heittää hukkaan, kerran katsomassa Reckless Lovea ja kerran käytiin kahdestaan Raxissa, ja silloinkin mä juoksin paikalle, söin niin nopeasti kuin pystyin, hoputin Aleksia ja juoksin täyden mahan kanssa takaisin. Eilen tehtiinkin sitten poikkeus.

Äiti tuli töiden jälkeen meille leikkimään J:n kanssa ja me suunnattiin Parillaan ihan vaan, koska postin mukana tipahtanut tarjouslappu laittoi ajattelemaan, että pitäisköhän edes kerran syödä täysin rauhassa ennen kun näitä tuholaisia on täällä kaksi. Kieltämättä oli ihan kiva syödä pitkästä aikaa putsaamatta välillä pientä kättä tai paloittelematta toisen ruokaa oman ruuan jäähtyessä, ja sain jopa syödä itse omat kurkkuni ja tomaattini. Vielä enemmän jees oli tunnin jälkeen tulla takaisin kotiin pyyhkimään niitä käsiä. Miten usein teillä vietetään aikaa aikuisten kesken? Riittääkö tunnit iltaisin lasten nukahdettua vai pitääkö päästä kunnolla pois neljän seinän sisältä? Mulla taitaa olla kaksi napanuoraa, koska toinen kiristää esikoisvauvani kanssa ja pisin aika erossa J:stä on ollut kahdeksan tuntia, kun tehtiin muuttoa. Arvatkaapa kuka itki koko turpavärkki punaisena, kun saattelin J:n silloin autolle ja toinen vaan vilkutteli mulle hymyillen...

25.6.2015

LEGOLÄÄKÄRI

Alunperin meillä piti olla hammaslääkäri joskus toukokuussa ja oltiin jo paikan päällä, kun hoitaja tuli pahoittelemaan ja kertoi, että lääkäri on sairastunut eikä meidän numeroita löytynyt mistään, jotta asiasta olisi voinut ilmoittaa. No mua ärsytti ihan helvetisti sillä hetkellä, mutta koitin hymyillä ja sanoin vaan, että eipä se mitään. Suurin ärsytys johtui siitä, kun me oltiin tietenkin J:lle selitetty hammaslääkäristä sitä ja tätä, ja toinen oli innoissaan odottanut, että "täti kattoo hampaita". Eihän ajan peruuntuminen J:tä haitannut, vaikka varmaan vähän ihmetteli, kun käytiinkin vaan leikkimässä, mutta mua ärsytti silti.

Saatiin uusi aika tän viikon maanantaille ja tällä kertaa homma sujui mutkitta. J kiinnostui ensin tietenkin leluista ja meiltä kyseltiin sillä välin juttuja tämän hampaiden pesemisestä, ateriarytmistä, makeiden syömisestä/juomisesta ja tuttipullon/tutin käytöstä, mutta niissä ei ollut mitään kummallista, kun tutit on jo jätetty pois, herkkuja syödään pieniä määriä vain juhlissa (sekin lähinnä voileipäkakkua) eikä mehuihinkaan ole vielä koskettu mun mehujään maistamista lukuun ottamatta. Lääkäri pyysi J:tä mun syliin ja koitti kysellä, mistä löytyy hampaat tai kieli, ja ikuinen papupata oli niin hiljaista poikaa, ettei ikinä! Hampaiden laskeminen onnistui lopulta sillä, kun lääkäri koitti varovasti ujuttautua J:n suuhun ja J alkoi huutamaan suu ammollaan. Itku tosin loppui yhtä nopeasti kun alkoikin ja J oli tyytyväinen uudesta hammasharjastaan, muttei kyllä avannut suutaan edes tutun kiitoksen vertaa. Vielä onnellisemmaksi tämän teki hyllyllä oleva "papu", eli Herra Hakkaraisen pastillipurkki, jonka J ihan itse bongasi ja josta hammaslääkäri tarjosi yhden. Ne on nykyään kotonakin ruokailun kohokohtia.

Mitään suurta tarkistusta ei siis tehty (se on lääkärin sormien kannalta onni), kaikki näytti miltä pitikin ja mä olin jopa pysynyt laskuissa mukana. Kummastakin rivistöstä löytyy siis kahdeksan hammasta ja neljä puuttuvaa ovat kauimmaiset poskihampaat. Seuraava hammaslääkäri onkin vasta 3-vuotiaana, eli J ehtii ennen Papua ja pääsee isoveljenä näyttämään kunnolla mallia. Kunnes kissa vie jälleen kielen.

22.6.2015

ARKIRAKKAUS

Mun piti oikeasti kirjoittaa teille J:n tänpäiväisestä hammaslääkäristä, mutta tuli este. Tilanne. Kuva. Ja oon taas vähän enemmän sitä mieltä, että parhaat ja tärkeimmät kuvat tulee nopeasti napsaisten sen sijaan, että välittäisi kuvauskalustosta tai valaistuksesta. Makoilin sohvalla, J oli mun jalkojen välissä nojaillen mahaan ja virnuili siinä jotain. Mun oli pakko ottaa puhelin ja sen etukamera esille, ja räpsiä muutama kuva. Lopulta se meni kielen näyttämiseksi, mutta ennen sitä ehdin ikuistamaan niitä kuvia ja yksi oli täydellinen. Iloinen J nojaamassa raskausviikon 23+0 pikkuveljeen ja silittelemässä tätä. Unohtamatta housujen taskusta pilkistävää räkäpaperia, jonka on pakko olla taskussa 24/7, koska jos. Arkirakkaus.

19.6.2015

CARPE DIEM

Se kliseinen lause tatuoituna ihmisten ihoon, muistilappuina jääkaapin ovessa ja vähän siellä ja tuolla. Lause, joka kuulosti muutama vuosi sitten kovin hienolta ja jota en sentään, thanks god, koskaan lätkäissyt musteella omaan ihooni, koska tällä hetkellä tahtoisin sen luultavasti pois. Erityisherkkyyden takia mun on todella helppo olla onnellinen ja kiitollinen just tästä hetkestä, ja toimin useimmiten sydämellä enkä järjellä, koska se hetki. Silti oon se tuuliviiri, joka on nyt kolmen vuoden takaisessa tammikuussa ja kolmen minuutin päästä ensi vuoden heinäkuussa ilman, että niiden välillä on minkäänlaista lankaa. Kun se lanka nyt ei vaan tahdo pysyä käsissä.

Tällä hetkellä mä olen aika vahvasti loppuvuodessa ja se kai postauksen pointti olikin. Yhtenä iltana mulla oli ihan hirveä hinku kirjoittaa ja mä kirjoitin. Taisin sen illan aikana kirjoittaa kolme postausta näppis sauhuten ja sitten tajusin, että eih, nythän mä joudun säilömään tätä postausta monta kuukautta luonnoksissa enkä saa asettaa sitä päivänvaloon. Kyseessä nimittäin oli teksti Pavun nimestä ja ennen sen julkaisua tarvitaan ristiäiset, jotta voin lisätä postaukseen tarvittavat kuvat kyseisen juhlan kastehetkestä. Carpe diem? No ei nyt ihan. 

J:tä odottaessa makoilin sen seitsemän kuukautta sängyssä, joten taidan käydä vähän ylikierroksilla nyt kun saan kokea näitä juttuja ensimmäistä ja viimeistä kertaa ennen sinne vauvakuplaan joutumista. Laskettuun aikaan on päivälleen neljä kuukautta ja meillä on tuplarattaat hankittuna. Mahdolliset kotiutumishousut ja -sukatkin jo täällä, jos kauppaan ei tule niitä, jotka tahtoisin ja odotan kovin syksyä, jotta pääsen ostamaan nallehaalarin. Ristiäiskakkuunkin olisi jo idea, joko sen voi leipoa (en minä!!)? Synnytyskin on mielessä. Mennäänkö yli lasketun ajan vai ennustiko nettituttu päivän oikein? Oonko mä yksin tai J:n kanssa kotona kun synnytys alkaa? Saanko Aleksia kiinni? Mitä jos se on yövuorossa? Kenet saadaan vahtimaan J:tä, jos kaikki on töissä? Muuttuuko meidän iltarutiinit vielä niin, että on turha kirjoittaa ohjeita valmiiksi jo nyt (jos siis lähtö tulee alkuillasta)? Se on tää kyselyikä. Harmi, ettei kukaan osaa kertoa mulle oikeita vastauksia eikä Googlekaan nyt tällä erää auta. 

Samalla haluisin mennä jo ja samalla on niin jännää, että voisin ehkä skipata sen synnytyksen kokonaan, vaikka kuitenkin haluun synnyttää? Onneks tää hakuna matata muistuttaa aina välillä, et hei, oos ny.

17.6.2015

ELÄINPIHA MUSTIKKATASSU

Maanantaina tapahtui jotain, joka muutti meidän arkea taas vähän eri suuntaan, kun kulunut vuosi on ollut niin tasaista. On herätty ilman isiä, touhuttu päivä kaksin ja iltapäivästä odotettu isiä kotiin. Joka päivä, joka viikko, joka kuukausi. Nyt Aleksin siviilipalvelus on ohi ja tää viettää meidän kanssa lomaa, mikä tuntuu vielä kahden päivän jälkeen vähän hassulta. J on tietenkin enemmän kuin iloinen ja ajateltiin touhuta nyt kivoja juttuja perheen kesken, kun siihen on mahdollisuus muulloinkin kun iltapäivän jälkeen.


J on kovin eläinrakasta sorttia ja mulle on ollut aina selvää, että tahdon viedä lastani tai lapsiani eri paikkoihin (huvipuistot, eläintarhat...) sitten kun niitä on. Viime kesänä käytiin Särkänniemessä, mutta reissu oli lähinnä aikuisten (ikuisten lasten) huvia ja tänä kesänä tahdoin tehdä jotain, josta J tykkäisi. Suuntana olisi ollut Korkeasaari, mutta musta koko päivän kestävä reissu olisi vielä vähän liikaa tällaiselle 1,5-vuotiaalle, joten siirryin suoraan miettimään muita vaihtoehtoja. Omassa lapsuudessa tykkäsin kovin Zoolandiasta, mutta mun ymmärrykseni mukaan se on nykyään aika kuollut niiden eläinten suhteen enkä vaivautunut tarkistamaan asiaa. Olin jo lähes varma, että lähdetään Alastarolle Kanniston Kotieläintilalle, kunnes törmäsin juttuun Eläinpiha Mustikkatassusta ja rakastuin ajatukseen kenguruista niin, ettei ollut enää epäselvää mihin äiti haluaa mennä.


Eilen lähdettiin päiväuniajelulle kohti Kyröä ja napattiin matkalta mukaan mun sisarukset. Mä olen alunperin kotoisin läheltä Kyröä, joten ehkä pikkukyläkokemuksella on osuutta asiaan, mutta musta paikka sijaitsi ihan keskellä ei mitään. Eläinten kannalta varmasti hyvä, mutta jäin kyllä kaipailemaan kunnon kylttejä, jotta paikan päälle olisi ollut vähän helpompi löytää siellä hiekkateillä. Navin avulla löydettiin kuitenkin oikea osoite ja löydettiin perille toisella kerralla, kun ensimmäisellä ajeltiin vain ohi.


Mulla on vahva kutina siitä, että J rakastui paikan possuherra Piipariseen, joka röhki kovin. Mä en varmaan koskaan ole nähnyt poikaa yhtä innoissaan mistään niin kuin tästä possusta (paitsi palloista)! Itse olisin voinut tuijotella kenguruja vaikka miten pitkään. Odotin kengurulla olevan sellainen kunnon tasku, joka niillä on piirretyissä, mutta tältä löytyikin mustan aukon näköinen kolo mahasta ja sinne se pikku Ruu vain loikkasi katselemaan meitä. Haisunäätä Tepon (vai olikohan se Tomppa?) olisin tuonut kotiin, jos se olisi ollut mahdollista. Oisin voinut vaikka vaihdossa heittää ton kissan sinne eikä kukaan edes huomaisi eroa. Se oli niin symppis ja vähän sellaisen raukan oloinen, että teki mieli halata ja pussata kaveri puhki, mmmmuahh! Näiden lemppareiden lisäksi löytyi erilaisia lintuja ja kanoja, pupuja, marsuja, minilampaita, pässi, alpakoita, aasi, poni ja sekopäiset siperian maaoravat. 


En oikein odottanut paikalta mitään, joten ihan mielelläni maksoin kympin per henkilö siitä, että sain nähdä J:n niin iloisena (ja sen haisunäädän!!). Ei mikään ihmeellinen paikka, mutta ihan varmasti mieleinen tolle pienelle ihmiselle. J ilahtui niin, että vähän pähkäilen, mahdetaanko käydä vielä Kannistollakin tänä kesänä. Aiotteko te tehdä lasten kanssa kesäreissun jonnekin? 

15.6.2015

TUTTU JA TURVALLINEN ARKI

Kysymyspostauksessa toivottiin juttua meidän normaalista päivästä, mutta mä harvemmin osaan vastata vähänkään laajempiin kysymyksiin lyhyesti, joten koin helpommaksi kirjoittaa meidän päivästä ihan oman postauksensa, kuten viime vuoden elokuussa. En ole täysin varma, mitä tällä haettiin, mutta toteutan tän näin, sillä se on ollut aikeissa jo muutaman kuukauden ajan. Musta oli oikeastaan tosi kiva, että olin kirjoittanut tuon elokuisen postauksen, koska sitä oli hauska verrata tähän hetkeen, kun J on jo 9 kuukautta vanhempi. Tällä hetkellä meidän arki näyttää siis seuraavalta (kuvat ovat tässäkin satunnaisesti kuluneilta kuukausilta). 

06:30 - 8:00

J heräilee, juttelee ja laulelee iloisena sängyssään. Useimmiten annan tämän höpötellä hetken, koska jos nousen samalla minuutilla kun herään, mä oon ihan väsynyt koko aamupäivän. Myös mun on siis saatava heräillä rauhassa ja J:n jutellessa koitan saada silmiä auki ja tsekkaan Facebookin ja Instagramin ilmoitukset, sekä blogin kommentit ennen nousemista. J on nukkunut täysiä öitä parin viikon iästä asti, joten vaippa on aamuisin todella pissainen ja siitä syystä mennään tekemään aamupesut ihan ensimmäisenä, jotta on mukava aloittaa aamu. Joskus koitan saada J:tä jäämään vielä hetkeksi meidän sänkyyn, jotta saisin valmistautua päivään vielä hetken, mutta yrityksen epäonnistuu aina.


07:30 - 9:00

Ensimmäiset leikit alkavat olla levällään ja telkkarista tulee lastenohjelmia, joita äiti katsoo poikaa enemmän. Avaan rullaverhon, petaan meidän sängyn, laitan teeveden kiehumaan ja teen J:lle puuron valmiiksi. Toisinaan meillä on Instagramistakin tuttu episodi, jossa tahdotaan aamupalaa, muttei tahdota tulla syömään tai tahdotaan juoda, muttei tiedetä tahdotaanko maitoa vai vettä. Toiset aamut on helpompia kuin toiset ja J saattaa kivuta tuoliinsa jo ennen puuron valmistumista. Aamupalan jälkeen J lähtee jatkamaan leikkejään tai katsoo hetken telkkaria samalla kun mä siivoilen pöytää, täytän tiskikonetta ym. Yhdeksältä sammutetaan telkkari, kun lastenohjelmat loppuvat.


9:00 - 11:00

On kotitöitä ja leikkejä. Yleensä teen ruokailujen jälkeen ihan vaan perussiivouksen, eli pyyhin pöydän/tasot ja laitan astiat koneeseen. Tässä vaiheessa petaan J:n sängyn ja laitetaan yhdessä pyykkikone päälle, jos on tarve. Oikeastaan aika harvoin puetaan sen enempää päivävaatteita, mutta parvekeleikkeihin on vielä pakko laittaa lämpimämpää päälle. Perjantaisin meillä on siivouspäivä, mä teen oman osani jo Aleksin työpäivän aikana ja J rakastaa auttaa mm. kantamalla likaisia pyyhkeitä pyykkiin ja hakemalla uusia tilalle. Perjantaisin aamupäivät kuluvat siis siivoten, mutta muuten me majoitutaan J:n huoneeseen ja keskitytään leikkeihin. 


11:00 - 13:00

Syödään lounas, jonka jälkeen katsellaan yleensä hetki Maisaa (se hiiri) ja leikitään. Meidän kaveritreffailut on jäänyt ihan hirvittävän vähälle ensin mun pahoinvointini, sitten J:n sairastelun ja nyt mun supistusten takia. Mulla ilmenee supistuksia jo pelkästään siitä, että istuskelen J:n huoneen lattialla ja touhuan siinä, joten kovin herkästi en uskalla lähteä bussimatkojen päähän treffailemaan ketään, vaikka tekisin sitä enemmän kuin mielelläni. Viikonloppuisin meillä saattaa olla menoa ja tällöin Maisat jää väliin, koska lähdetään matkaan heti ruuan jälkeen ja J nukkuu päikkärinsä autossa.


13:00 - 15:00

Koitan saada J:tä päiväunille meidän sänkyyn, jossa koitan itsekin lepäillä sen ajan. Toisinaan saavutus on parempi ja toisinaan huonompi, mutta alkuun tämä meidän sängyssä nukkuminen oli J:n yhtäkkinen idea. Nykyään päiväunet on lähes aina pienen tappelun takana, mutta kun J vihdoin nukahtaa, unta riittää tunnin - puolentoista verran. Joskus syödään välipala jo ennen päiväunia ja joskus vasta unien jälkeen. Riippuu vähän siitä, milloin ollaan herätty/syöty aamupala ja mille ajalle aamupala on määrittäny lounaan. Päiväunet harvemmin on mitään ihan pakko nukkua -hetkiä, koska J pärjää myös ilman niitä.


15:00 - 16:00

Meidän viimeisimmät kaveritreffit Mehukatti Lastenmaailmassa alkoi kello 14 - 15 välillä ja se oli meillekin sopiva aika, koska Aleksi pääsee töistä silloin ja pääsi heittämään meidät paikan päälle.  Ehdittiin hyvin leikkimäänkin, kun lähdettiin kotiin vasta lähempänä puoli kuutta. J on toisaalta aika vetäytyvä ja porukassa tykkää leikkiä yksinään, mutta selkeästi viihtyi myös kavereiden kanssa pallomeressä ja kiipeili kovin poikien kesken. Miettikää nyt miten söpöä, kun kolme tämän ikäistä ja kokoista kaveria istuskelee yhdessä liukumäen yllä ja miettii kuka menee ensimmäisenä alas. J oli kyllä vähän hämillään siinä vaiheessa, kun Korinnan Evelin päätti muiskauttaa kesken pallomereilyn oikein märän pusun, mutta oli varsin tyytyväinen pyöriessään karusellissä juurikin Evelinin, Meren Stellan sekä pienen ystävänsä Miljan kanssa. Kyllä tyttöjä riitti! Kotona ollessa Aleksi tulee töistä joskus kahden ja kolmen välissä. Leikitään ja hassutellaan, hoidetaan kauppareissut ja tehdään mahdollisesti ruokaa. 


16:00 - 17:00

Tehdään sitä ruokaa ja pyritään olemaan ruokapöydässä. Harvemmin ennen neljää ja mielellään viiteen mennessä. Ruokaa me tehdään aika tasapuolisesti. On ruokia, jotka mä teen aina ja ruokia, joita Aleksi tekee aina. Aleksi tekee meillä aina muusin ja mä teen lihatikkuja tai -pullia, ja nykyään koitan keksiä J:llekin jotain pientä tekemistä, jotta toinen saa olla niin ylpeä itsestään, kun pääsee auttamaan. Viime viikolla J oli maailman onnellisin saadessaan ripotella juustoraastetta tortillavuokaan. Syömisen jälkeen siivoillaan jäljet, tyhjennellään tiskikonetta ja odotellaan Pikku Kakkosen alkua.


17:00 - 19:00

Pikku Kakkosta ja leikkejä. Just nyt meillä on pallot takavarikoituna jatkuvan heittelyn ja uhmaamisen takia, mutta tavallisesti Aleksi saattaisi lähteä tässä vaiheessa J:n kanssa ulos potkimaan palloa. Mäkin olin jutussa alkuun mukana, mutta kiitos niiden supistusten, oli jäätävä pois kelkasta, vaikka se harmittaakin. Jos pojat ei lähde ulos niin touhuillaan sitten sisällä. Harvoin J jaksaa katsoa Pikku Kakkostakaan vaan säheltää omiaan ja kurkkaa välillä, jos sattuu tulemaan kiva ohjelma. Jos ei käyty aiemmin kaupassa, saatetaan tässä välissä hakea seuraavalle päivälle ruokatarvikkeita.


19:00 - 20:30

Seiskan ja puoli kasin välillä aletaan vähän rahoittumaan ja keräämään suurimmat leikit jo kasaan, avaamaan petiä ja valmistautumaan siihen, että tulee iltatoimien aika. Yleensä puoli kasin aikoihin aletaan iltapuurolle, josta siirrytään pissan ja hammaspesun kautta sohvalle laittamaan yöpukua ja lukemaan iltasatuja. Toimituksessa menee vaihtelevasti puolesta tunnista 45 minuuttiin riippuen vähän siitä, onko J jo rauhoittunut vai pitääkö rauhoittumista jatkaa vielä sohvalla. 20:00 - 20:15 oltaisiin valmiita nukkumaan, mutta aika usein J istuskelee vielä hetken isin sylissä ja mietitään, mitä päivällä tapahtui. Tämän jälkeen mä otan J:n syliini ja kannan omaan sänkyyn siinä 20:00 ja 20:30 välillä, jonne poika nukahtaa itsekseen joskus minuutin ja joskus 45 minuutin kuluttua. 


Meidän 1,5-vuotisneuvolassa oli lappu, jossa kysyttiin mm. onko perheellä tarkat rutiinit ja tietääkö lapsi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mun oli helppo vastata, että meillä on ollut samantyyppiset tavat jo melkein vuoden verran ja J todellakin on koko ajan kartalla, sillä tämä osaa pyytää ruokaa suurin piirtein oikeaan aikaan, ellen ole sitä ehtinyt vielä tarjoamaan, ja pyytää lounaan jälkeen Maisansa. Meidän arki on aika tuttua ja turvallista.

13.6.2015

RENTOUTUMISLOMA METSÄN KESKELLÄ (NOT)

Plop plop ja puhelimeen saapui "Haluisko Kuku mökkeillä mummun kaa tänään-huomenna?" -viesti eilen kello 13:54. No parin puhelun jälkeen päätettiin, että juu, koitetaan tehdä pikainen perjantaisiivous, mä käyn suihkussa ja pakataan niin ollaan valmiita mökkeilemään. En enää pysty matkustamaan autossa yli 30 kilometrin matkoja ilman supistuksia, joten katuminen alkoi jo ennen perille pääsyä. Takaraivossa koputteli myös ajatus siitä, että tulisin olemaan vuorokauden ilman sähköä tai juoksevaa vettä. Tiedän hyvin pärjääväni ilman, mutta jostain syystä hirvittää joka kerta joutua pois näistä normaalin arjen olosuhteista enkä kyllä käsitä, miten nuorempana saatoin olla viikonloppuakin pidemmän ajan tuolla, kun tällä hetkellä yksi yö kerralla riittää enemmän kuin hyvin! Perillä avasin auton oven, vastassa oli about 15 569  hyttystä (hyttä, kuten J:llä on nyt tapana sanoa) ja naama olikin jo norsun vitulla.


J oli alkuun niin kaupukilaista, että! Eihän se poika pieni tiennyt miten olisi paras kävellä epätasaisessa maastossa tai mitä pihalla muka voisi tehdä, kun ei ollut leikkipuistoa. Hytätkin aiheutti vain väristyksiä, kun eivät tahtoneet myrkystä huolimatta pysyä poissa. Onneksi päpyt ja tiit, eli kävyt ja kivet alkoi pian kiinnostamaan ja melkein koko vuorokausi saatiinkin kulumaan sillä, kun tämä kulki mummun kanssa käsi kädessä ämpäriä kantaen, keräsi sen täyteen milloin mitäkin ja suuntasi heittämään niitä laiturilta järveen. Kivien ja käpyjen lisäksi sinne oli lentää myös vaippa ja puhelin, mutta säästyivät. Äitikin taisi päästä edes vähän siitä norsu-lookista, kun sai vatsansa täyteen herkkuruokaa (tie naisen sydämeen käy vatsan kautta, ei vaatekaupan).


Tämä yö oli kolmas yö, jonka J vietti poissa kotoa ja se meni ihan yhtä hyvin kuin kaksi aiempaakin, vaikka illalla oli vähän huoli. J:llä on nyt muutenkin vaihe, jolloin nukkumaan meneminen huolettaa, koska äiti. En tiedä mistä äidin hokeminen johtuu, mutta sitä hoetaan itkuisella äänellä, kun oon laskenut pojan sänkyyn ja alan poistua huoneesta. Ihan tavallinen 1,5-vuotiaan äitivaihe ehkä? Mun oma olo oli aika ikävä koko ajan, koska kroppa ei tykännyt siitä epätasaisesta maastosta yhtään ja siitä syystä supisteli jatkuvasti. Ihan hävettää miten vähän pystyin kulkemaan J:n perässä ja huono omatunto kyllä tuntuu yhä siitä työstä, jonka mummu joutui tekemään. Yön aikana supistukset alkoivat tuntumaan selkeämmin poltteluna lonkkaluiden välillä, jossa aikoinaan tunsin myös pahimmat supistukset J:stä etenkin synnytyksessä, mutta ennen sitäkin. Nyt mä olen aika iloinen siitä, että voin skipata huomiselta yhdet synttärit, jonne pojat lähtee ja saan levätä sen ajan ihan rauhassa. 


Mutta ei, ei, ei. Mökillä oli silti kivaa! Ruoka oli hyvää ja seura oli totta kai parasta, koska mä olen perinyt hauskuuteni vanhemmiltani eikä siitä ole epäilystäkään. Musta oli niin ihana nähdä, miten onnellinen J oli ihan pienistä asioista, kuten niistä kivistä ja kävyistä tai siitä, miten hassua ääntä hyttynen piti lennellessään korvan vieressä. Soutelu ja pelastusliivit oli vähän jännittäviä juttuja, mutta kyllä hymy irtosi järvelläkin tuulen puhaltaessa kasvoille. Onnellinen lapsi on ihan paras näky.

10.6.2015

SIITÄ SUKUPUOLESTA

Niin, että olinko nyt sitten kovin pettynyt, kun ei tullutkaan tyttöä vai olisinko ollut pettynyt siihen tyttöön? No ei kumpaakaan, vaikka eräs keskustelupalsta on niin epäillyt. Arvailuja siitä, koitinko manipuloida itselleni poikaoloa, jotten pety poikalupaukseen ja siitä jätinkö sukupuolen kertomatta, koska olin pettynyt kuullessani vauvan olevankin tyttö. Kumpikaan veikkailuista ei osunut oikeaan, mutta kyllä mä voin ihan hyvillä mielin sanoa, että poika oli mulle aika helpotus henkilökohtaisista syistä. Mulla on ollut aiheesta postauskin jo pidempään, mutta se tosiaan oon niin henkilökohtainen, ettei julkaiseminen tuhansille ihmisille olisi mitenkään helppoa ja lukeminenkin varmaan tavallista raskaampaa. Helpotus ei missään nimessä silti tarkoita, etteikö tyttö olisi ollut ihan yhtä toivottu. Huoli tästä olisi vain tuntunut vähän suuremmassa, ei niin mukavassa mittakaavassa, mutta se siitä.

Sen sijaan oon miettinyt, etten tiedä oliko sattumaa, että vielä ultrakuvaankin jaksettiin veikkailla sitä tyttöä eri emojien kera, kuten oltiin tehty muihinkin kuviin pitkin raskautta, mutta poikauutisen julkistuksen jälkeen porukka hiljeni aika lailla. Paria lukuun ottamatta onnitteluja sateli vain niiltä, jotka sitä poikaa veikkasivat. En mä niitä onnitteluja kaipaakaan, mutta kieltämättä jäi vähän ööh-olo lukiessa "Oho" ja "Ei sukupuolella oo lopulta merkitystä" -kommentteja. No ei tietenkään ole, mutta sen mainitseminen onnittelujen jatkeena antaa vähän toisenlaisen kuvan? Ihan kuin olisikin - muiden mielestä. Ja juu, eihän niillä muiden kommenteilla ole väliä, mutta kyllä sitä toivoisi tuntevansa, että muut on iloisia meidän puolesta niin kuin on ollut tähänkin asti. Vähän kuin toisen parisuhde olisi tosi jees, muttei onniteltaisi naimisiin mennessä.

Jossain aiemmassa postauksessa taisinkin mainita, että molemmissa sukupuolissa on puolensa eikä meillä ole toiveita sen suhteen. Musta on niin ihana saada käyttöön J:n vanhoja vaatteita ja nähdä kuinka pojat riitelee yhdessä ja rakastaa toisiaan. Sieluni silmin nään millaisessa pulassa vielä joskus oon äijäkoplani kanssa, kun perheestä löytyy 14-vuotias Papu ja 16-vuotias J. Kääks! Ainoa ajatus tytöstä on se, jäänkö joskus tulevaisuudessa kaipaamaan tytärtä tai tyttöjen juttuja. En usko, että pitkiin aikoihin, mutta entä 10 vuoden päästä? Jo J:tä odottaessa näin itseni kahden pojan äitinä ja nyt tiedän vain sen, etten voisi tällä hetkellä olla onnellisempi. Miten ihmeessä tässä pitäisi vielä malttaa neljä kuukautta ennen kuin pääsee tutustumaan tähän uuteen pieneen ihmiseen ja että veljekset pääsee tutustumaan toisiinsa? Jos käyttäisin tekstissä hymiötä tai puhelimen hymiöt toimisi myös Bloggerissa niin tässä olisi nyt taatusti kolme sydänsilmähymiötä! En myöskään malta odottaa, että tilamaani tarvikkeet tuttinauhoihin saapuu tai että pääsen ostelemaan vaatteita Pavulle. J:tä odottaessa kaikki aika meni pahoinvoinnin kanssa, joten en eläissäni ole ostanut 50 senttisiä vaatteita ja nyt pääsen kokemaan sen ensimmäistä kertaa, iiiiks! Jokojokojoko voisin etsiä edes kotiutumisvaatteet tälle pikkuveljelle!?

9.6.2015

RAKENNEULTRAKUULUMISET JA HÄN ON... TITTIDITIIDIDII

Eilen, raskausviikolla 21+0, meillä oli se kauan odotettu rakenneultra. Toisaalta mä olin ihan varma siitä, että kaikki on hyvin. En tiedä miksi, mutta mulla vaan oli tosi luottavainen olo sen suhteen. Silti jännitin ultraa ihan järkyttävän paljon ja se pyöri mielessä ihan 24/7. Mun oli vaikea niellä, sydän hakkasi jo päiviä ennen sataa ja kurkkua kuristi niin, että hengittäminen tuntui välillä vaikealta. Ja sitten se päivä koitti. Maanantai 8.6. kello 10.

Ultraaja kutsui meidät sisään, pyysi tuttuun tapaan ensin istumaan ja kyseli kuulumisia. Mainitsin supistuksista, johon tämä tokaisi heti, että juu, toista odottaessa ne tunteekin herkemmin. Yritin aloittaa uudestaan sanoakseni, ettei varmaan kuulu tuntea selkeitä supistuksia pelkästä tiskikoneen tyhjennyksestä eikä pienen kävelymatkan kai pitäisi tuntua lopulta siltä, ettei uskalla astua. Enpä ehtinyt asiaani kertoa, kun tämä jo tokaisi, että joo, toisesta tuntee normaalistikin supistuksia herkästi. Jaahas. Lupasi kuitenkin tsekata kohdunkaulan, joka oli ihan normaali. Mulla tapahtui viimeksikin muutokset kohdunsuulla, mutta oletan nyt sitten niidenkin olevan ok. Suuri helpotus oli se, että edessä oleva istukka oli noussut pois kohdunsuulta. Mähän menin typeränä googlettamaan ko. asiaa joitain viikkoja sitten ja sain tiedon, että istukan ollessa kohdunsuulla vielä viikolla X, alateitse synnyttäminen voidaan unohtaa ja tavaksi valikoituu sektio, jota mä en vaan missään nimessä tahtoisi.

Saatiin ensin katsella hetki ihan perusnäkymää jota lääkärikin ihasteli, kun harvoin kuulemma saa lähes koko kaverin yhteen kuvaan. Nähtiin edestä kuinka pieni teki hengitysharjoituksia, tunki nyrkkiä suuhun ja istui kohdussa polvillaan. Tuntui ihan hullulta, miten oikea vauva toinen olikaan. Tämän jälkeen alettiin käymään Papua päästä varpaisiin ja ultraaja selitti koko ajan näkemästään - ja kaikki oli niin kovin täydellisesti. Kaikki oli ihan kuten pitikin. Pituutta päästä peppuun oli 14 senttiä ja painoa 352 grammaa. Niiden ja luiden mittojen mukaan Papu olisi ollut arvioidun 21+0 sijaan 20+1 - 20+6, muttei laskettua aikaa lähdetty muuttamaan, koska sitä oli siirretty niskapoimu-ultrassa kahdella päivällä eteenpäin. J syntyi viikolla 40+4 ja oli "vain" 3 350 grammaa, joten lääkärin epäilyksen mukaan tässäkin saattaisi hyvin olla kyse sirommasta tapauksesta ja pienestä koosta huolimatta viikkoja voi  olla se oletettu 21. 

Lääkäri oli alkukeskustelua lukuun ottamatta niin mukava, että ultrauksen jälkeen vielä makoilessani uskaltauduin kysymään tältä, näkyikö jalkovälissä mitään viittausta sukupuoleen tai toiseen. Ei kuulemma katsonut sitä lainkaan ja välttelee usein ko. tilannetta, kunnei tahdo lupailla mitään. Mun yllätykseksi tämä asettikin ultrausvehkeen uudelleen mahani päälle ja alkoi seilata ympäriinsä. Mikäli ultraajan sanaan ja omiin silmiini ja tuntemuksiini on luottamista, näytän teille närhen (lue: sikiön) munat. Kyllä! Viis kaikesta tästä ja siitä, mitä kaikki muut sanoivat. Näillä näkymin meille on lokakuussa kotiutumassa täydellinen pikkuveli täydellisellä nimellä, vaikka alkuperäinen idea siitä muuttuikin. Uusi on sitä paitsi parempikin, mutta sitä paljastusta saatte odotella aina ristiäisiin asti!


8.6.2015

KERRO, KERRO USKOMUKSIN

Sukupuolellahan ei ole tippaakaan väliä ja meille on pääasia, että saadaan vain lapsi terveenä maailmaan. Mä olen silti luonteeltani kovin utelias (Ulla Taalasmaa) ja jo J:tä odottaessa bongailin merkkejä pojasta ja tytöstä, ja poikamerkkejä oli huomattavasti enemmän. Molemmista raskauksista mulla on ollut tosi vahva poikaolo, mutta noin neljää ihmistä lukuun ottamatta kaikki veikkailee meille tyttöä, joten päätin alkaa vertailemaan raskauksia enemmänkin.

1) Sikiö

Niskapoimu-ultra oli kummastakin raskausviikolla 12+2. J oli 2,2 millimetriä Papua suurempi. Naurettavan vähän siis, mutta oli pakko ottaa huomioon pienetkin jutut. 

Osa ihmisistä osaa päätellä lapsen sukupuolen ultrakuvan mukaan katsomalla kallon ja/tai vatsan muotoa. Uskomusten mukaan pojan otsa on tytön otsaa vahvempi. Postauksen kuvassa J:n kuva on kuva A ja Pavun kuva kuva B. Otsassa on selkeästi ero ja Pavun otsa on huomattavasti sirompi. Joidenkin mukaan pojan vatsa alkaa lähempää päätä ja on muodoltaan pullea, kun taas tytön vatsa alkaa matalemmalta ja on vähän suipompi - kuten kuulemani mukaan kuvassa B. Mäkin olin ensin suipomman vatsan kannalla, mutta kyllä tää on ainakin livenä ihan selkeä poikavatsa! Jo pelkästään sikiöistä löytyy paljon eroja, mutta mulla on kuitenkin vielä paljon enemmän poikaolo, vaikka kieltämättä se alkaa horjumaan näiden erojen myötä.

Myös sykkeestä on mahdollisuus arvuutella vauvan sukupuolta. Sykkeen tiheyteen en usko tippaakaan, koska uskon sen riippuvan tasan tarkkaan sikiön vireystilasta. J:stä tämä vaihteli 143 ja 164 välillä, tässä raskaudessa toistaiseksi 140 ja 167 välillä. Poikasykkeenhän puhutaan olevan 130 - 140 kertaa minuutissa ja tyttösykkeen sitten korkeampi, joten tämän mukaan J:nkin olisi pitänyt olla tyttö. Tiheyden lisäksi uskotaan, että sykkeen tyyppi kertoo sukupuolesta. Pojalla on kuulemma enemmän rauhallinen tum-tum-tum ja tytöllä taas laukkaavampi padam-padam-padam. J:stä piti paikkaansa ja tämän mukaan meille olisi tällä kertaa tulossa tyttö, mutta poikaolo on taas vahvistunut entisestään (rv 15+6) ja mä olen täysin varma pojasta, vaikka äitikin oli viime yönä nähnyt unta meidän tytöstä.

2) Oireet

J:stä pahoinvointi alkoi raskausviikolla neljä ja päättyi vasta synnytykseen rv 40+3 (tai syntyi yöllä 40+4, mutta viimeinen pahoinvointi ilmeni päivällä). Papu säästi mua sen verran enemmän, että pahoinvointi alkoi vasta raskausviikolla seitsemän. Tällä hetkellä mennään raskausviikolla 16+3 ja mulla on viides (!!!) päivä ilman oksentamista. Paha olo on 24/7, mutta olo on huomattavasti parempi, kun ei tarvitse halailla pönttöä. Siltikään en usko tämän olevan vielä ohi. Tämän hetken olot on kääntäneet mua melko paljon tytön puoleen. 16. raskausviikon jälkeen oksentelu on kuin onkin pysynyt poissa. 20. viikon jälkeen hurjan paha olo kyllä lisääntyi taas, mutten ole oksentanut yhtä kertaa lukuun ottamatta.

Viime kerralla närästys alkoi vasta rv 28 ja yllätyin, kun tällä kertaa koin ensimmäiset närästykset jo raskausviikolla kahdeksan.


3) Mieliteot ja ällötykset

Sekä mieliteot että ällötykset on olleet aika eriäviä paria juttua lukuun ottamatta. Perunaa voisin syödä missä muodossa vain ja miten paljon tahansa, mutta lihat eivät tahdo millään upota. Rasvaiset ruuat maistuivat alkuun hyvin, vaikka suurin syy taisi olla siinä, että ne olivat miltei ainoita, jotka pysyivät lähes varmuudella sisällä. Erojakin löytyy, sillä J:stä lappasin itseeni jatkuvasti sipsiä ja karkkia, ja sitä tapahtui siis oikeasti melkein päivittäin. 13. raskausviikkoon mennessä mun oli tehnyt tasan kerran mieli herkkuja. Jatkuva mässäily ei tulisi pieneen mieleenikään ja sen kerran kun söin karkkia, söin ehkä 1/3 pussista.  Nyt sipsipussi on pöydällä viidettä päivää ja se on yhä puolillaan. Herkkujen sijaan vesimeloni, päärynät, viinirypäleet ja kurkku on ihan ykkösiä. J:tä odottaessa niitä tuli syötyä hirvittävän harvoin. 17. raskausviikon aikana myös salaatteja on tullut syötyä päivittäin parin viikon ajan.

4) Ulkonäkö

Tällä hetkellä nassu kukkii, minkä kerkiää. J:stä samaa ongelmaa ei ollut. J:stä taas karva kasvoi ihan järjetöntä vauhtia! Silloin jalat näyttivät kahdessa päivässä samalta, miltä ne näyttää nyt kahdessa viikossa. Saapa nähdä mihin suuntaan vatsa alkaa kasvaa ja olisiko siinä ensimmäinen merkki poikaoloni puolesta. Nyt rv20 vatsassa on kyllä ihan huikea ero(!), muttei oikein puolesta eikä vastaan. Alkuun maha pullahti paljon aiemmin esiin, kuten toisesta on ilmeisesti tapana, mutta sen kasvu hidastui lopulta, mikä tuli mulle yllätyksenä, koska oletin kasvavani vähintään paria viikkoa edellä koko ajan. Todellisuudessa oonkin tällä hetkellä aika reilustikin pienempi, mitä olin J:tä odottaessa. Siinä missä jenkkakahvat kasvoivat Kuku-masun kanssa kilpaa, näkyy mulla tällä hetkellä vielä lonkkaluutkin, joista ei tuolloin ollut enää tietoakaan. Oon saanut jonkin verran kommentteja tyttömahasta, mutta musta tää on ihan samanlainen kun J:stä - pienempänä vain.

5) Fiilikset

J:stä mulla oli ihan koko raskauden 100% poikaolo. Tässä raskaudessa poikaolo on ollut vahvoilla, mutta myös epäröintiä on ilmennyt. Raskausviikolla 17 - 18 mulla oli hetkellisesti sellainen "Ehkä se onkin tyttö" -olo, mutta olo häivisi yhtä pian kuin oli tullutkin. Olin taas varma pojasta. Yhtenä päivänä pohdiskelin vähän hankintoja ja yhtäkkiä eilen 20+2 -aamuna mulle tuli sellainen "Ja sehän muuten on tyttö" -olo. Oltiin samana päivänä menossa kaupoille ja oli siinä ja siinä, etten ostanut jotain pientä tyttöjen bodya. Tänään 20+3 mun olo on ensimmäistä kertaa 100% poika. Tuijottelin muutaman minuutin ajan np-ultrasta saatua ultrakuvaa ja näin pojan. Niin varman pojan, ettei se siitä muuksi muutu, vaikka oireet ja ihmisten arvuuttelut sanoisi mitä! Meille tulee toinen poika!! Niin ja se ultrahan oli meillä tänään, rv21+0, mutta mitäpä sanoi sukupuolesta itse lääkäri?

5.6.2015

KESÄKUU, FOR REAL?

Tuli vaan mieleen, kun käänsin muutama päivä sitten meidän joululahjaksi saamasta kalenterista uuden sivun ja pysähdyin miettimään siinä esiintyviä kuvia viime vuodelta. Toukokuun viimeisinä päivinä J oli ulkona keinumassa pelkässä bodyssa. Tällä hetkellä, tasan vuotta myöhemmin, päällä saa olla vähintään yksi pitkähihainen. Toisinaan jopa vielä takki suojaamassa tuulelta.




Pojat lähti käymään kaupassa ja mä jäin tuijottamaan hyytävän näköistä tuulta ikkunasta. Postauksena ideana oli nostaa esille vanhoja tekstejä viime kesältä ja luoda edes pientä kesäfiilistä vanhoilla kuvilla. Onnistuin! Ei tuolla kesältä tunnu, mutta onhan tässä vielä aikaa odotella. Kirjoitin äskeiseen lauseeseen asti jo päivällä, mutta koko postaus niin sanotusti kusi sillä hetkellä, kun astuin ulos lähteäkseni FilmTowniin: Siellä todellakin oli lämmin!! Koko automatkan J:kin hoki mämmyä, eli lämmintä. No samapa tuo. Näitä kuvia oli silti kiva fiilistellä, vaikka kesä onkin tainnut kuluneen viikon aikana jo tulla! Joko mennään jokirantaan jätskille?

4.6.2015

MERKKIVAATEMUKSU

Otsikko sinänsä vähän harhaanjohtava, että mä en niin välitä merkeistä ainakaan vielä, kun tolle Termiitille riittää vaate kuin vaate ja ne pysyvät ihan yhtä hyvässä kunnossa, olivat sitten Lidlin, H&M:n tai POMPdeLUXIN. Mulle missään vaiheessa tärkeintä ei ole ollut vaatteen merkki, ostopaikka tai hinta, vaan ollaan alusta asti ostettu vaatteita, jotka ovat käytännöllisiä, miellyttävät silmää ja sellaisia, joihin on suht helppo yhdistää, koska vaatteidenhan tulee sopia toisiinsa (ja siitä syystä meiltä löytyy mm. Bandanoja neljässä eri värissä + yksi päähän kuuluva).


Omien vaatteiden suhteen olen usein aika pihi. Kuulun niihin "noloihin aikuisiin", jotka käyttävät näitä aikuisten "potkupukuja" eivätkä häpeile lähteä ne päällä edes kauppaan. Aikuisten vaatekaapeista meiltä löytyy neljät haalarit, mutten ole tahtonut laittaa näihin useita kymppejä, vaan jokainen on ostettu peruskaupoista, kuten myös J:n jumpsuitit. Emmin Instagramissa törmäsin Lucan päällä olleeseen, ihanaan haalariin ja päädyin googlettamaan tämän, joten viime viikolla tein poikkeuksen ja tilasin J:lle jotain.


Tuskin tulee yllätyksenä, että rakastan camokuosia. Odotin postimiestä koko maanantain ja meidän tuurillahan se tuli juuri silloin, kun ei oltu kotona. Tämä oli onneksi jättänyt lapun ja lupasi tulla heti tiistaina takaisin, joten päivystin entistäkin tarkemmin ja kipitin kurkkimaan ovisilmästä jokaisen kolahduksen ja kopautuksen jälkeen.


Jumpsuit täytti todella mun kaikki odotukset ja se on just niin meitä kuin oletinkin. Arvasin sen olevan iso, koska tyyppi on niin kirppu ja ne on muutenkin suuria, mutta mitä kauemmin se menee niin sitä parempi. Koko on 1 - 1,5 -vuotiaille ja tällä hetkellä J:hän on sen 1,5 vuotta, mutta näillä näkymin jumpsuit menee tälle ainakin ensi talveen asti. En voi sanoa tästä muuta kuin padappappapaa i'm lovin' it!

(Postaus kirjoitettu helmikuussa, osa jutuista lisätty myöhemmin. Uskokaa tai älkää, viimeisten kuvien ottamiseen todella meni neljä kuukautta enkä edes tiedä miksi lopulta jaksoin odottaa niitä, kun yhtä hyvin olisin voinut skipata koko luonnoksen. Vinkkinä sitten vaikka muille, jos haalari kiinnostaa.)

2.6.2015

TIITTÄVÄ TAAPERO

Tilanne, jossa kiitoksia sateli

J pyysi aamupalapöydässä kerran "tettä", eli vettä. Kysyin, eikö tämä haluaisi puuron kanssa mielummin maitoa ja pöydästä kuului "Mm'm, tiitti!" ennen kuin olin edes valmistautunut antamaan maitoa. Uuden kiitoksen kuulin ojentaessani maidon pöytään. Yhtenä päivänä laskin ruokailun ajan kuulemani kiitokset ja niitä tuli yhteensä viisi.

Tilanne, joka hymyilytti

Välillä J kiittelee vähän hassuistakin asioista. Aamuisin mulla on tapana kysyä, saako rullaverhon jo aukaista ja toisinaan saan kielteisenkin vastauksen. Yhtenä aamuna J kuitenkin huikkasi iloisesti sängystään "Mm'm. Tiitti!" ja nyökkäsi.

Tilanne, jossa äitiä itketti

J oli päivän aikana ehtinyt tyhjentämään kissanhiekkaa ja tekemään muutaman muun tempun. Tavarat oli lennelleet pitkin seiniä ja sitä mukaan olin takavarikoinut niitä vaatekaappiini. Mikään ei tuntunut pysyvän korvien välissä kahta sekuntia pidempään ja hermot olivat loppu. Viimeinen niitti oli vielä yksi kiukuttelu ja kyyneleet vain alkoi valumaan pitkin poskia. Aleksi puki päälleen, koska oli lähdössä J:n kanssa kauppaan, mutta käski J:n vielä ennen sitä pyytää multa anteeksi jatkuvaa kiukutteluaan. J tuli pää alhaalla luo ja halasi hiljaa jalkaa, kun istuin sohvalla. Hetken päästä yhä jalkaa halaavan pienen ihmisen suusta kuului hiljainen "Angee...". Aloin itkemään lisää, koska toinen oli niin söpö ja samalla kuului uudestaan "Angee...". Alkoi itkettämään jo niin kovin, etten saanut kyyneleiltä sanottua mitään, joten halasin J:tä takaisin ja silitin hiuksia, jolloin tämä tokaisi vieläkin hiljaisella äänellä "Tiitti..".

Tilanne, jossa sai olla ylpeä

Oltiin eräässä leikkipuistossa ja istuttiin hiekkalaatikolla. Puistossa oli myös tyttö, joka kävi häiriköimässä vähän jokaisen leikkejä keinussa, liukumäessä ja siinä hiekkalaatikolla eikä tytön äitin liiemmin välittänyt. Äiti varoitti monesti, että vieressä on "pieni vauva", eli J, mutta tyttö jatkoi säheltämistään ja nappasi J:ltä lapion. Aika pian tytön äiti tarjosi J:lle toista lapiota ja sanoi tälle "Ole hyvä", johon J vastasi kiltisti ja fiksusti, että "Tiitti".

Tilanne, jossa poika oli äitiä nopeampi

Jokunen viikko sitten oltiin syömässä ja paloittelin J:lle aluksi vain vähän kanaa, koska epäilin tämän syövän kaikkea. Lähes kaikki palat olivat jo uponneet ja J kurkotti kohti pihviveistäni, jotta voisi leikata itse lisää. Ehdotin, että jos äiti leikkaa ja ennen kuin pääsin J:n lautaselle, tämän  suusta kuului jo kovaääninen ja tyytyväinen "Tiittihhh!!".

Kuva, koska tästä maidosta kiitettiin vähintään kerran.