30.4.2015

NEUVOLAITKUJA

Mulla oli eilen tämän raskauden toinen neuvola, kun viikkoja oli 15+2. Ihan hullua, että ollaan todella jo 16. viikolla! Viime raskaudessa ravasin neuvolassa parin - kolmen viikon välein, joten tuntuu hassulta, kun tähän mennessä niitä on ollut kaksi ja seuraavakin on vasta raskausviikolla 23. 

En odottanut tätä kertaa mitenkään innoissani kahdesta syystä: Vaaka ei houkutellut ja tiesin kerran olevan viimeinen tällä tädillä. Teki mieli itkeä ihan kunnolla, mutta päästin vain muutaman kyyneleen, jotka nekin meni yskimisen ja vuotavan nenän kanssa samaan piikkiin! Suht paljon terveysalan ammattilaisia nähneenä voin valehtelematta sanoa, etten ole yhtä mukavaa tyyppiä tavannut ja toivon seuraavankin neuvolatädin olevan jees, vaikka vertoja on mahdoton vetää. Mä olin aivan varma, että oksentelusta huolimatta paino olisi noussut vähintään kuuden kilon verran (kiitos sisällä pysyvien hampurilaisten), mutta reilussa kahdessa kuukaudessa olikin tullut vain kilo. En vielä huokaise helpotuksesta, mutta toivon, etten keräisi ihan koko 17 kiloa, mitä tein J:n aikana. Verenpainekin oli ok, 126/78.


Pavun sykkeitä jännittelin, kun mulla oli ollut parin päivän ajan outo olo ja pelkäsin, ettei niitä lopultakaan löytyisi. Papu uiskenteli aika vauhdilla anturia karkuun, mutta kun vihdoin päästiin kohdalle, kuulosti kuin tämä olisi ollut aivan pinnalla ja koittanut tulla vatsan läpi. Juuson äänet ei missään vaiheessa kuulostaneet tuolta vaan oli selkeästi rauhallisemmat. Th:kin sanoi, että harvoin näillä viikoilla saa tällaisia ääniä kuuluviin. Sykkeeksi merkittiin +150. 


Kaikki oli siis hyvin eikä jätetty edes hyvästejä, koska neuvola pysyy samana ja tullaan luultavasti siinä törmäämään. Itkupillinä poistuin silti paikalta kyyneliä niellen (yllätys). Nyt odotellaankin sitten 5,5 viikkoa, jotta päästään rakenneultraan..


Viime viikon 14+5.

27.4.2015

PALANUT MUUTTOLAATIKKO JA AVOKEITTIÖRAKKAUTTA

Suomennettuna uudessa kodissa. Saatiin avaimet perjantaina käteen ja ko. asuntoja mainostetaan "muuttovalmiina", eli edellinen asukas on siivonnut niin, ettei uuden tarvitsisi halutessaan tehdä pientä pyyhkäisyä lukuun ottamatta mitään. Tultiin heti aamusta kurkkaamaan asuntoa, koska esittelyssä se oli niin järkyttävässä kunnossa, ettei muistikuvaa jäänyt oikein kuin sen sekaisuudesta. Vastassa oli kuolleita (ja eläviä) ötököitä täynnä oleva huoneisto mm. paskasten kaappien ja pesemättömän uunin kera. Oltiin alusta asti oltu valmiita pyyhkimään kaikki pinnat pikaisesti ja imuroimaan lattiat, mutta tässä "muuttovalmiissa" asunnossa siivous kesti lopulta viitisen tuntia. Ihan vaan periaatteen vuoksi kysäistiin mahdollisuutta siivouspalveluun, joka olisi tullut laskuttaa edelliseltä asukkaalta, mutta meille ei tietenkään sille perjantaille saatu sellaista hankittua. Ötököistä (ötököistä x ja madoista(!?)) tokaistiin sen verran, että johtuu varmaan epäpuhtaudesta ja lähtee siivoamalla. Aleksilta salaa konttaan edelleen lattioita pitkin tutkien listoja ja suurin osa pikku nilkeistä taitaa olla poissa, mutta yhden bongasin tänään eteisen lattialta...

Alkujärkytys oli aika suuri ja mun oli pakko lähteä kotiin nielemään kyyneliä. Tällä hetkellä olo on kuitenkin jo ihan toinen, kun huonekalut on jo paikoillaan ja niin myös enemmistö tavaroista. Ylimääräisiä neliöitä ei ole, mutta kaikki mahtuu, mitä tarvitaankin. Kämppä tuntuu etenkin avokeittiön takia kotoisalta ja musta on superkiva, kun kaikki on näin lähellä toisiaan, sillä edellinen asunto oli ärsyttävän pitkän mallinen ja olohuoneessa ollessa ei tiennyt mitä toisessa päässä kämppää tapahtuu. Mä saatan olla aika mukavuudenhaluinen, mutta voisin vaan tuijotella meidän kaappeja, koska ero vanhaan on niin suuri uusien materiaalien ansiosta. 

Ollaan kotiuduttu muuten jo tosi hyvin, mutta iltaisin on vähän vaivaantunut olo! Tiedättehän te sellaisen hetken, kun tapaatte jonkun uuden tyypin ja molemmilla kyllä pyörii päässä asioita, mutta kumpikaan ei oikein uskalla sanoa mitään? Meillä tai ainakin mulla on juuri sellainen olo, koska J on tällä hetkellä niin kipeä, ettei tahdo saada hengitettyä öisin. Tästä syystä se on vielä triplaten herkkäunisempi mitä tavallisesti ja huone on olohuoneen seinän takana, joten sitä miettii jokaisen sanan sanomista tarkoin. Koko rappu on ihan järjettömän hiljainen ja ensimmäisen elonmerkin naapureista kuulin tänään ja senkin vahingossa, kun jollain taisi mennä telkkari vahingossa kovalle. 2,5 vuoteen mä en ole nukkunut tällaisessa hiljaisuudessa. Yöllä kukaan ei huuda ulkona Teemua ja Saimia, yläkerta ei ravaa kengillä ympäri asuntoa tai huuda puhumisen sijaan, hissi ei rämise tunnissa viittä kertaa ylös ja alas eikä kukaan harrasta rappurallia. 

Muuten J voi hyvin, vaikka oli muutamana pakkaus- ja muuttopäivänä huomattavasti itkuisempi. Tänään poika on ollut kuitenkin taas täysin itsensä ja eilen keksi asunnossa kaikkein hauskimman jutun: Hella! Leikittiin J:n huoneen lattialla Aleksin ollessa vanhassa kämpässä. J kävi hakemassa pallon ja hetkeä myöhemmin aloin haistamaan, että ihan kuin kynttilä tai tulitikku haisisi. Nousin ylös ja saman sekunnin aikana mieleen tuli, meidän tavaroiden paljous. Jep. Olin nostanut yhden muuttolaatikon hellalle, koska tavaraa oli vähän joka puolella eikä tilaa niille ollut. Palloa hakiessa J oli päättänyt vetää pari levyä kutoselle ja koko meidän keittiön alue oli täynnä savua. Ainoa palovaroitin on tällä hetkellä makuuhuoneessa ja laatikon siirrettyäni tajusin vetää sen oven kiinni ja parvekkeen oven auki. Muuttolaatikon pohjaan tuli kahden nyrkin kokoinen reikä, sen sisällä oleva sanomalehti paloi ja siivilä sekä tiskiharja ehtivät sulaa vähän, mutta muuten vältyttiin tuholta - luojan kiitos! Meidän onneksi laatikko sisälsi likaisia tiskejä eikä vaikkapa mappeja. Tänään oon tarkistellut jatkuvasti, että hella on tyhjä ja levyt poissa päältä. 

Lisää asunnosta kerron varmasti sitten, kun materialinirsolle on löytynyt mm. mieleiset verhot ja saadaan muutenkin kaikki kuntoon. Muusta ei sitten taida juttua ollakaan, kun olotkin pysyy koko ajan samana. Ylihuomenna sentään on neuvola ja vappuviikonlopulle meillä on vähän erilaisia suunnitelmia, jos nyt vain saadaan porukka viikon aikana tervehtymään. Jos kuitenkin tahdotte kuulla jostain tietystä asiasta niin ehdotuksia saa toki aina heittää. Ja nyt pyykkikone pyörimään, kun saatiin sekin vihdoin paikoilleen!

22.4.2015

TÄTÄ ET TIENNYT MINUSTA IV

No kun näitä aina välillä tulee mieleen niin jatketaan. Samaa sarjaa löytyy myös osa yksi, osa kaksi ja osa kolme.

1) "Jos meille tulee eläin X, niin sen nimeks vois tulla..."

Ja näitä on miljoona. Meille on tulossa kissat Marce ja Nefer, richardsonin maaoravat/leopardigekot/degut/milloin mitkäkin nimeltään Heikelä ja Moisio, belgianpaimenkoira Nikula,  _mun_ leopardigekko nimeltään Esa, bullterrieri Mentula ja mitähän vielä! Oi, mä niin nään ne kaikki meillä, vaikken oikeesti halua yhtäkään (no ehkä vähän). Mulla oli joskus maaoravat Killer  (ilman iitä) ja Monsteri (iillä), ja niiden nimet oli niille maailman sopivimmat. <3

2) Mies + napakoru

Tiedän olevani todella outo, mutta tykkään napakorusta miehellä. Siis ihan oikeesti. Tosin tiedän vaan kaks sellasta miestä, mut molemmilla se koru on ollu jees ja koitin joskus ehdottaa samaa Aleksille, muttei se innostunut ajatuksesta.

3) Täydellinen puuro -fetissi

Mä rrrrakastan täydellisiä puuroja. Siis sellasia, jotka on ihan tasasia ja jo niiden ulkonäöstä näkee, miten pehmeetä se on. Neljän viljan Nallella tällasen täydellisen puuron saa mikrossa noin 40 sekunnissa ja voisin vaan tuijottaa sitä, kun se on valmista.

4) Tuntematon numero

En vastaa ikinä tuntemattomaan numeroon tai numeroon, jonka haltijaa en saa selville. Jos tiedän odottaa puhelua lääkäriltä tiistaina niin vastaan kyllä. Jos en tiedä minä päivänä lääkäri soittaa, en vastaa vaan odotan puhelun loppua ja laitan numeron Eniroon tai googletan sen, jonka jälkeen soitan takaisin.

5) ÄiTyLIt

Mun Äitylit on täynnä Miksi et halua nähdä tätä? -palkkeja. Ei. Vaan. Pysty.

6) Mä oon yhä hengissä

En täysin enkä joka hetki, mutta tällä hetkellä jollain tasolla. Pahoinvointi ei ole helpottanut lainkaan, viikonloppuna olisi edessä se muutto ja J on reilu 38 asteen kuumeessa. Blogi ei ole unohtunut ja mä oon oikeestaan ensimmäistä kertaa potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei päivityksiä ole tullut, mutta palaan kyllä vielä. Suurin osa taitaa meitä seurailla muuallakin, mutta muistutan silti, että blogin Facebook ja Instagram päivittyy oloista ja tilanteista huolimatta, joten kannattaa tsekkailla myös niitä, jos et vielä niin tee. Toivottavasti jaksatte tällä puolella edelleen odotella.

9.4.2015

SANATON

Sanaton sen suhteen, ettei mulla ole riittävästi sanoja kuvaamaan eilistä, kun suunnattin taas kohti ultraa viikkojen ollessa tasan 12+0. Ei jouduttu odottelemaan vuoroa oikein lainkaan ja huoneeseen päästyä käytiin heti asiaan. Kohdussa köllötteli 57,5 millimetriä pitkä kaveri, joka näytti jo ihan vauvalta! Nähtiin ihan selkeät kädet ja jalatkin. Niskaturvotus oli 1,6mm, eli mitään syytä huoleen ei ole. Viikkoja oli oletetun 12+0 sijaan 12+2 ja laskettu aika siirtyi kahdella päivällä, joten onkin nyt 19.10. Vaikka lapset on yksilöitä niin musta on jännä päästä seurailemaan sisarusten kasvua ja kehitystä, ja jo raskauksien vertailu on hauskaa. Tsekkasin just, että J:stä oltiin ultrassa myös 12+2 ja tämä oli 2,2 milliä Papua pidempi. Myös kallon muoto on ihan erilainen ja siitä syystä ollaan nyt saatu paljon tyttöveikkauksia, vaikka mä oon yhä 90% varma pojasta. Ja poikkesimpa taas aiheesta... Kaikki oli siis hyvin, saatiin mukaan ultrakuvat ja poistuttiin hyvillä mielin. Lääkärikin oli paljon viime kertaista mukavampi. Tänään postiluukusta puolestaan tipahti Downin oireyhtymän tulokset eikä kohonnutta riskiä ole. En huokaise ennen kuin pieni on varmasti sylissä, mutta kyllä taakka vähän keveni näiden kahden päivän myötä. Meidän pieni, täydellinen Papu.

Onko teillä veikkauksia, saako J pikkusiskon vai -veljen?

7.4.2015

9 KUUKAUDEN ÄITIYSVAATTEET

Kun odotin J:tä, pahoinvointi iski kovaa ja korkealta enkä ehtinyt ajatella kuin oksentamista ja siitä selviytymistä. Olin alusvaatteissa ja Aleksin isossa t-paidassa 24/7 enkä jaksanut tuhlata vähää energiaani meikkaamiseen. Neuvolaan mennessä vedin päälle ensimmäiset vaatteet, jotka mahtuivat ja vedin hiukset paremmin hätäoksennusnutturalle. Kuukausien kuluessa unohdin itseni enemmän ja enemmän. Ei ollut raskaana olevaa Jannaa. Oli vain zombi, joka kulki laahustaen vessan ja sängyn väliä, koska jaloissakaan ei enää ollut voimia kaiken sen makaamisen jälkeen. 

Synnytyksen jälkeen käytin tuubitoppeja, joiden kanssa oli helppo imettää ja muuten peittelin kroppaani mahdollisimman väljillä vaatteilla. Meni kuukausia, että löysin itseni uudestaan, mutta kun löysin, tein sen paremmin kuin koskaan ennen. Jo silloin päätin, että jos enää koskaan tulisin olemaan raskaana, pitäisin huolta siitä, ettei zombi veisi Jannan paikkaa. Ja tässä sitä nyt taas ollaan.

Mua ei kiinnosta menenkö läheisille kylään tukka takussa ja meikittä, mutta kun poistun neuvolaan tai suurimmille kaupoille, pyrin meikkaamaan aina, kun olo antaa yhtään periksi. Ei siksi, että ajattelisin, mitä muut sanovat vaan siksi, että se muistuttaa mua siitä, kuka kaiken keskellä olen. Että mulla on mahdollisuus Olla isolla. Sama pätee vaatteisiin, sillä tällä kertaa en aio poistua ulko-oven tuolle puolen Aleksin yli-isoissa lökäreissä (en ainakaan ennen synnytystä). Viime raskaudessa tuntui turhalta laittaa euroakaan vaatteisiin, joita näkisi vain neuvolatäti - enkä laittanut. Tässä raskaudessa teen poikkeuksen, sillä mä en ole kaiken sen säälittävyyden arvoinen, jota viime kerralla itseäni kohtaan koin.


Ilokseni pääsin toteuttamaan yhteistyötä 9kk.fi-verkkokaupan kanssa ja sain valita itselleni tuotteita. Tahdon olla raskauden ajan itseni näköinen, joten pähkäilin pitkään, valitsisinko yhdeksi tuotteeksi tämän luuranko-paidan. Halusin kuitenkin paidalta pidempää käyttöaikaa, joten valitsin tämän äitiys- ja imetyspaidan. Epäilin alkuun yläosan sopivuutta pienten tissieni takia (heh heh, oikeesti) ja tällä hetkellä jopa S-koko onkin vähän väljä. En kuitenkaan pidä sitä lainkaan huonona asiana, sillä paita on kuitenkin käyttökelpoinen näinkin ja tulee olemaan just eikä melkein sopiva, jos maidonnousu tapahtuu toivotusti. J:tä imettäessä kylässä ja kaupungilla ärsytti aina suunnattomasti, että vaihtoehtona olivat ainoastaan ne tuubitopit, jotta homma olisi mahdollisimman helppoa. Vaikka paita saa venyä vielä pitkään mahan kasvaessa, en malttaisi odottaa, että pääsen käyttämään sitä myös imetyksen yhteydessä!

Toiseksi tuotteeksi valitsin mustat äitiysleggingsit. Edelliskerralla omistin tasan yhdet äitiysshortsit, jotka olivat vieläpä huonot, joten en odottanut näiltäkään mitään ihmeellistä. Pohdin pitkään S- ja M-kokojen välillä ja päädyin vähän epävarmana pienempään, joten paketin saatuani, mun oli pakko repäistä se heti auki ja päästä sovittamaan. Ja mä olin niiiiin myyty! Kuulostaa maksetulta mainokselta ja totta kai mulle on maksettu tuotteiden verran, mutta sitä vastaan, että kirjoitan rehellisen mielipiteeni. Rakastuin näihin leggingseihin siltä sovitukselta enkä tahtonut ottaa niitä enää pois jalastani. Vielä samana päivänä ilmoitin Aleksille tilaavani ainakin toiset samanlaiset, jotta voin kulkea näissä kotonakin, mutta vaihtaa ihmisten ilmoille kuitenkin ne siistimmät. 

Odotin siis "ihan jees" -tuotteita, mutta molemmat ylittivätkin odotukset tuosta vaan. Kankaat on ihanan pehmeitä ja sopivan joustavia, mutta kuitenkin riittävän ihonmyötäisiä. Toimituskin oli todella nopeaa! En voi riittävästi painottaa sitä, ettei meille tule enempää lapsia siitäkään huolimatta, että Aleksi tilasi multa tekstiviestillä kolmannen muksun 7 vuoden päähän, mutta jos näin olisi, ei olisi epäilystäkään, ettenkö kääntyisi suoraan 9kk.fi puoleen muissakin tuotteissa. Lämmöllä siis suosittelen tätä kanssaodottajille, kun ei niitä tuotteita hinnoillakaan ole pilattu. 

Mun piti alkuun edustaa ihan turpavärkin kera ja etenkin paremmilla kuvilla, mutta arvata saattaa, etten hevillä ole edustuskunnossa enkä kuitenkaan tahdo yhteistyökumppanin joutuvan odottamaan viikkoja, joten teksti toivottavasti puhuu kuvien puolesta. Anteeksi ja ennen kaikkea iso kiitos 9kk.fi Äitiysvaatteet!


*Postaus on toteutettu yhteistyössä 9kk.fi kanssa ja siinä esiintyvät tuotteet on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

6.4.2015

MITEN KÄVI PRIMPERANIN?

Pöydälle jäi, kuten arvelinkin. Painoni mukaan mun tulisi ottaa 5mg, eli puolikas tabletti. Lääkäri oli kuitenkin kirjoittanut 1 tabletti 1 - 3 kertaa päivässä, joten yhtenä iltana koitin sitten sitä yhtä. Ensin pahoinvointi häivisi melkein olemattomiin ja sitten tuli väsymys, joka mainitaan myös tuoteselosteessa. Oli perjantai-ilta ja 21:00, kun vilkaisin kelloa ja tajusin nukkuneeni sohvalla 1,5 tunnin ajan. Ennen lääkettä mulla oli kyllä kaikkensa antanut olo, kuten joka ilta Juuson nukahtaessa, muttei mitenkään erityisen väsynyt. Ei niin väsynyt, ettenkö olisi jaksanut hyvin katsoa ohjelmia, joita sinä iltana piti. Yhdistin siis väsymyksen Primperaniin enkä uskaltanut enää aamulla ottaa kokonaista.

Lauantaina heräsin tutun pahoinvoinnin kanssa ja päätin ottaa tuoteselosteen ohjeistuksen mukaan puolikkaan tabletin. Ei vaikutusta. Kuuden tunnin kuluttua otin taas ohjeen mukaan puolikkaan tabletin, jolla ei taaskaan ollut mitään vaikutusta. Jatkoin samaa joitakin päiviä, mutta lopulta lopetin sen turhaan napsimisen, kun olo oli kuitenkin ihan sama kuin ilman näitä. 

Meille molemmille (siis mulle ja Aleksille) jäi kuitenkin hyvin mieleen, miten se 10 milligramman annos sai olon hyväksi, joten päätettiin odotella Aleksin vapaapäivään ja kokeilla vielä kerran siinä toivossa, että aiempi väsymys olisikin ollut sattumaa. Väärin. Aika pian Primperanin jälkeen mulle iski ihan järkyttävä väsymys. Yritin hetken aikaa pysyä väkisin hereillä, mutta siitä seurasikin vain vielä kamalampi ahdistus enkä vain voinut pysyä paikoillani, koska teki mieli hakata päätä seinään ahdistuneisuuden takia. Luovutin ja menin nukkumaan. Unta riitti taas sen 1,5 tunnin verran. 

Mun osalta pahoinvointilääkkeiden kokeilu sai jäädä niihin kertoihin, koska on sanomattakin selvää, etten mä mitenkään pystyisi hoitamaan J:tä siinä tilassa. Viime keskiviikon aprillipilana meillä käynnistyi 12. raskausviikko, jolloin oppikirjan mukaisesti pahoinvoinnin tulisi vähentyä. Vedin sillit nassuun ja kuravedet perässä enkä usko hetkeäkään. Oloja (lue: oksentamista) on nyt kestänyt noin 4,5 viikkoa yhden päivän tauolla ja mulle se on lopulta ihan ok. Vihaan sitä tunnetta yli kaiken (kukapa ei...) ja Aleksin säälivä katse saa itkemään, mutta silti. Pahoinvointi on lähipiirissä niin olematonta, että täähän on varsinainen lottovoitto, kun omalle kohdalle sattui - ja vieläpä kahdesti.

Vahingonilo on paras ilo, musta huumori parasta ja sarkasmi kuuluu vahvimpiin lajeihini, että kyllä tää tästä. Viime kerrasta oon nykyään jo vahingonilonen, eli vielä tääkin naurattaa!