16.2.2015

LEUKA RINTAAN JA KOHTI UUSIA PETTYMYKSIÄ

Kun kerroin teille siitä, että täällä asuminen alkaa erinäisistä syistä todella nyppimään, me alettiin heti etsiä asuntoa. Oikeastaan oltiin jo vähän ennen katsottu tarjolla olevia sillä silmällä, mutta päivittäinen etsiminen taisi alkaa tuona iltana. Viimeisin paikan päällä katsastettu asunto oli viime viikon tiistaina. Pessimisti ei tunnetustikaan pety, joten siinä missä A suunnitteli tavaroille paikkoja, mä olin jo aivan varma, ettei saada sitä ja koitin hillitä toisen intoa, koska kiinnostuneita oli useita. 

Perjantaina tuli tuomio ja sehän ei tullut mulle lainkaan yllätyksenä (etenkään siksi, että oli perjantai 13. päivä). Ei oikeastaan pettymyksenäkään, mutta näitä seiniä katsellessa se tuntui parin päivän ajan, kuten aina. Pari päivää mä olin valmis mätänemään tänne, kun toukatkin löytyy jo omasta takaa, mutta sitten iskee joku ja se jokailtainen Tori.fi - Vuokraovi - Oikotie - Asuntohelppi - jne. -rumba alkaa taas alusta. 

Vaikkei asuntojutut tulekaan pettymyksenä niin kyllä se ärsyttää. Ymmärrän, että jollakin se asunnontarve on suurempi kuin meillä tai että on pientä säilyttää koko kuiva-ainekaapin sisältöä muovilaatikossa, keittiön nurkassa ötököiltä suojassa ja muutkin valvovat naapureiden takia. Musta on kuitenkin väärin, että J joutuu leikkimään päivittäin lattialla, jonka listoissa (ja aina välillä keskellä lattiaa) kuhisee toukkia ja että joudutaan jatkuvasti perumaan kaveritreffejä, koska J on vähintäänkin kerran kuussa kipeänä. Koitan kuitenkin lohduttautua sillä, ettei me täällä ikuisesti asuta. Että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Jos ei vielä ensi kuussa löydetä kämppää niin kymmenen vuoden kuluttua ollaan jo muualla. Ehkä.

Fok_it.

14.2.2015

TÄTÄ ET TIENNYT MINUSTA III

1) Nukkuminen

Jos saisin päättää, nukkuisin aina Aleksin päällä poikittain. Jostain kumman syystä jollain on kuitenkin aina kauheesti vastaan sanomista tän suhteen?? Siinä ois vaan niin hyvä nukkua peppu kiinni sivureidessä ja jalat etureisien päällä. Ja sit mä oon muka "liian lähellä".

2) "Mikä päivä tää on avattu?"

Kuuluu mun suusta muutaman päivän välein, kun pitelen maitotölkkiä kädessäni. Mulla on sen suhteen niin järjettömän huono muisti ja maidon juominen epäilyttää joka kerta, joten varmistelen sitä aina. Aleksin vastatessa tokaisen usein "Jaa, no mä avaan nyt silti uuden", koska en oo vastauksesta niin varma. Nykyään koitan laittaa tussilla tölkkiin päivämäärän niin ei tarvii aina mietiskellä ja epäillä.

3) Vihreellä saa mennä

Laitoin Instagramiin joku aika sitten videon meidän LED-suihkusta ja siinä suihkussa ollessa tuli mieleen yksi mun oudoista tavoista. Suihkussa ollessa, tai oikeastaan sieltä lähtiessä, en saa mennä pois, ellei valo ole vihreänä. Vähän kuin liikennevalot.

4) Tuttuja

95% kaikista mun näkemistä tuntemattomista ihmisistä näyttää tutuilta. Myyjä, postimies, viereisen pöydän asiakas. Olo on välillä epätodellinen, kun voisin melkein lyödä pääni pantiksi "tutusta" ihmisestä, mutten silti tunne sitä.

5) Raks raks

Me ei Aleksin kanssa koskaan, ei koskaan, sanota toisillemme "rakastan sua" eikä olla sanottu sitä kohta kolmeen vuoteen. Sen sijaan sanotaan ja viestitellään toisillemme aina "raks raks", se merkitsee mulle enemmän kuin yksikään "rakastan sua" ja jos joskus mentäisiin naimisiin niin varmaan kaiverruttaisin sen sormukseeni. Raks raks lähti siitä, kun oltiin riidelty ja nukuin sohvalla. Aleksi lähetti mulle toisesta huoneesta "rakastan sua" -viestin ja vastasin siihen unissani "raks raks".

6) Kuusihaarainen

Yksi mun raivostuttavimmista tavoista on kaksihaaraisten etsiminen. Taidettiin aloittaa se ysillä enkä mä ole vieläkään päässyt eroon siitä. Koulussa koitettiin aina löytää mahdollisimman monta haaraa ja kaveri löysi kerran varmaan lähemmäs 10 (ellei yli). Kaikkein helpoin näitä on löytää esimerkiksi kirkasta tietokoneen näyttöä vasten!

Kahdessa aiemmassa Tätä et tiennyt minusta -postauksessa kuvituksena on ollut mun kuvani, joten jatkan linjaa. Tässä J:n ihan ite ottama kuva musta!

13.2.2015

KIITOS EI OLE KIROSANA

Tiedän, että ihmiset, perheet ja näiden tavat ovat erilaisia. Toisten tavat kulkevat käsi kädessä meidän perheen tapojen kanssa ja toisten tapoihin oma ymmärrykseni ei tahdo riittää. Mä olen vihannut lapsia kauan, mutta vasta parin viime vuoden aikana oon ymmärtänyt, että syy on lasten sijaan niissä vanhemmissa. Koen suurta helpotusta, että omassa kaveriporukassa on äitejä, jotka eivät pelkää tarvittaessa komentaa omia, sekä muiden lapsia (jopa omaa uhmaani). Mun on paljon, paljon helpompi tykätä lapsista, joiden vanhemmat selkeästi tekevät kaikkensa sen sijaan, että sanottaisiin muutaman kerran nätisti ei ja kieltojen tehoamattomuuden jälkeen annettaisiin asian olla. Blogeissa on viime aikoina puhuttu ja kohuttu kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista aina imetyksestä kiroiluun, ja muiden tavoin myös täältä löytyy mielipiteet.

Imetys - tuo rakkaus ja riesa. Toiset tekevät sitä muidenkin edestä, joillakin homma ei handlaa ja jotku kieltäytyvät heti alkuunsa. Näin äkkiseltään mä en keksi mitään syytä miksi imetyksestä tulisi kieltäytyä kokeilematta. Jokaisen oma asiahan se on ja toisten tahto on se, mutta silti. Äidinmaito on ykkösjuttu, vaikka korvikekkin on ok ja sillä todistetusti kasvaa ihan yhtä hyviä lapsia. Etenkin nuorten äitien kohdalla imetys kuitenkin jää helposti niihin ensimmäisiin ongelmiin, koska korvaava tuote, eli korvike on niin helposti saatavilla ja siihen on helppo turvautua. Meillä puhkesi ensimmäiset hampaat 3,5 kuukauden iässä ja se hetki olisi varmasti ollut oiva hetki imetyksen lopettamiseen, sillä pienet taltat nännissä tuntuivat piikeiltä. Mä olisin voinut lopettaa vuosi sitten, kun maito tuntui vähenevän. Olisin voinut lopettaa sen syksyllä, kun toinen rinta sanoi itsensä imetyksen suhteen irti. Olisin voinut lopettaa sen joulukuussa, kun olin varma maidon loppumisesta. Mun on varmasti helpoo puhua imetyksen puolesta, koska oon siinä saanut onnistua, mutta puhuisin sen puolesta myös, vaikka seuraava lapsi olisikin korvikevauva ja niin puhuu moni muukin korvikevauvan äiti. Kuten sanoin, imetys on jokaisen oma valinta eikä kuulu hyviin käytöstapoihin, kuten moni muu asia, mutta siltikään sen puolesta ei voi puhua liikaa. 

Mä olen myös perhepedin kannalla, vaikka sen koetaan nykyään olevan pahasta. Kertoessani vähän vanhemmalle väelle, että J viisi kuukautta nukkuu meidän vieressä, sain vastaukseksi silmien pyörittelyä ja paljon ihmetteleviä lauseita. Meillä ei tuntunut olevan muuta mahdollisuutta, sillä omaan sänkyyn laskiessa J heräsi aina ja huusi kuin syötävä. Jokaisen mielenterveyden ja hyvien unien takaamiseksi nukuttiin perhepedissä aina siihen asti, että J täytti puolivuotta. Sen jälkeen alettiin heräilemään toistemme raajojen liikahduksiin ja muihin pieniin juttuihin, joten unikoulutettiin J omaan sänkyyn ja samalla kertaa myös omaan huoneeseen. Unikoulu... Se vasta pahasta onkin. Jos perhepeti tuntuu hyvältä kolmen alle 4-vuotiaan lapsen kanssa niin mitä sitten? Se tuskin on kenenkään muun yöunista pois.

Mä tahdon opettaa J:lle hyvät tavat, jotka tulisi musta olla selvää ihan kaikille. Pyydetään anteeksi, jos siihen on aihetta. Tervehditään tavatessa ja heipatellaan, kun lähdetään. Sen, ettei kiitos ole kirosana ja mitkä niitä ei-toivottuja sanoja sitten on. Musta on itsestään selvää, että kylässä siivotaan tavarat ennen lähtöä (ellei niillä jää kukaan leikkimään) ja että ruuat ja välipalat syödään nätisti pöydän vieressä tai ollaan syömättä. Jos jollain oma lapsi saa omassa kodissa syödä ruokansa missä tahtoo niin mulle se on fine. Meillä niin ei kuitenkaan toimita eikä meidän lapsi toimi niin edes paikoissa, joissa se olisi sallittua. Kun muistelen omaa lapsuutta ja nuoruutta, musta tuntuu, että äidin luona oli vähän lepsumpaa tai sitten mä vaan olin siellä niin paljon, että tuli sanottua ja tehtyä enemmän tyhmyyksiä. Äidin tottuessa kuulemaan teini-ikäisen Jannan suusta pari vittusaatanaa, ei iskä oo kuullut niitä vielä tähänkään päivään mennessä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tiedän, että v-sana ja muut tarttuvat vielä J:nkin suuhun, mutta tahdon tehdä selväksi, etteivät ne ole sopivia. Teini-iässä se onkin toinen juttu, mutta toivottavasti tästä kasvaa fiksu nuori, joka ymmärtää olla laukomatta sitä joka väliin.

Siinä missä vanhat ihmiset ovat vastustaneet perhepetiä, ovat ne pitäneet meitä natsivanhempina, koska soseet aloitettiin vasta kuuden kuukauden iässä, eikä seitsemän kuukauden ikäinen J saanut välipalaksi pullaa, koska meillä oli mukana porkkanatikkuja (ja vaikkei olisi ollutkaan niin mä olisin helvetti sentään taikonut siitä pullasta porkkanan ennen kuin antanut sitä höttöä tolle). J:lle on koitettu tarjota kakkua ja piirakkaa, pullaa ja karkkia, ja joka ikinen kerta kieltävä vastaukseni saa takaisin vähän kyseleviä katseita. Mä olen kuullut liian monta kertaa, kuinka neljän kuukauden ikäinen kaveri vetää suklaavanukasta, koska "ei sille kelpaa mikään muu". Ei varmaan niin, mistähän johtus? Niin kauan kun lapsi ei vanukkaista tiedä (tai kaverit ei niistä huutele), ei se osaa niitä kaivata ja se on vissi. En mä tässäkään asiassa ole ehdoton. J sai synttäreillään maistaa pienen palan täyte- ja voileipäkakkua, sekä pari niitä ei-maistu-millekään -Muumikeksiä, ja saa tehdä jatkossakin, jos on jotain erityistä. Karkkia tai mehua meillä ei ole edes maistettu ja maissinaksut uppoavat yhä ihan loistavasti. Mä en nää mitään tarvetta tuputtaa sille lapselle mitään, mitä se ei kaipaa tai oikesti edes tarvitse. En tässä iässä. Ollaan puhuttu Aleksin kanssa mm. J:n tulevista karkkipäivistä ja tällä hetkellä ollaan molemmat enemmän sen kannalla, ettei sellaista edes tule. Karkkipäivästä tulee helposti päivä, joka on pyhitetty karkille ja sitä on pakko vetää ihan vaan karkkipäivän ilosta. Mielummin pidettäisiin se herkkuna, jota saa satunnaisesti silloin tällöin, mutta saapa nähdä, kun joskus siihen ikään päästään.

Kaupassa syöminen ennen maksua on ollut kovana puheenaiheena, joten ajattelin avata oman suunikin vielä sitä koskien. Mä en sallisi sitä ikinä, en vaikka oon lukenut kymmenittäin "kyllä lapsi voi syödä banaanin kaupassa, jos iskee nälkä", koska vanhemmat "ei osanneet ennakoida toisen nälkää". Mi-tä!? Voisin lyödä pääni pantiksi, ettei yksikään lapsi ole kaupassa niin nälissään, etteikö selviäisi ostosreissua ja söisi banaania kassojen jälkeen. Meillä välipala on noin kello 14 ja ruoka 16 - 17 välillä. Jos välipala on syöty kahdelta ja ollaan kaupassa ennen ruokaa, klo 16:50, niin tottahan toki sillä piltillä on nälkä, sitä en kiellä, mutta kysymys kuuluukin, kuka vie lapsen sinne kauppaan jos tavallisesti olisi ruoka-aika ja se nälkä on odotettavissa? En käsitä, vaihteleeko ihmisten ruokailujen ajankohdat todella niin paljon, ettei osata ennakoida, tuleeko Aimo-Annalle nälkä 15:30 vai 17:15 ja missä välissä ehditään kauppaan. Meillä kauppareissut hoidetaan melkein poikkeuksetta päivällisen jälkeen tai siinä tapauksessa ennen, jos tarkoituksena on tehdä nopeaa ruokaa tai eilisen ruoka odottaa pelkkää lämmitystä. Näin on ollut imetyksen aikana 0 - 6 kuukauden iässä, soseiden aikana 6 - 10 kuukauden iässä ja kotiruuan aikana 10 - 15 kuukauden iässä, ja ihan hyvin on pärjätty syömättä niitä kaupan omistamia tuotteita, eikä tilanne muuksi muutu.

Jotta kukaan ei pahottaisi mieltään niin ei meidän tavat todellakaan ole niitä ainoita oikeita. Imetyksen vaikeuduttua jotku saattavat mennä helpoimman kautta ja siirtyä heti ensimmäisen ongelman jälkeen korvikkeeseen siinä missä me mentiin helpoimman kautta nukkumalla perhepedissä. Jokainen saa lykätä sille puolivuotiaalle niin paljon tikkareita käteen kuin sielu sietää, mutta väitän, että suurimman osan mielestä se on jopa vähän surullista. On paljon asioita, jotka ovat täysin omia valintoja, mutta musta on myös käsittämättömän paljon yleisiä käytöstapoja, joista kenenkään ei tulisi luopua, vaikka olisi kuinka "vapaa kasvatus". Vapaa voi olla niin monella eri tavalla.

Mistä tavoista te pidätte kiinni kynsin ja hampain?


Hyviin käytöstapoihin kuuluu myös se, ettei kiipeillä pöydillä. Mut jos nyt tän kerran? (= Kyllä mekin lipsutaan, pelleillään ja hypitään sängyssä silloin, kun siltä tuntuu.)

12.2.2015

MILLÄ KUVAAN JA MIKS?

Lähes poikkeuksetta herään J:n huutoon tai malttamattomaan jutteluun, eli tämä on ollut hereillä jo tovin. Pyrin nousemaan heti ja ennen pojan hakemista käyn ainoastaan vessassa, jotta toinen ei joudu odottamaan enää kauempaa. Vasta hakemisen jälkeen alan pukemaan enemmän ja sillä välin J:llä on tapana mönkiä meidän sängyssä - yleensä kissa seuranaan. Nämä kaksi eivät kovin usein ole kosketuksissa sovussa, mutta yhtenä aamuna Jane kiehnäsi ja puski J:tä jatkuvasti ja tämä puolestaan silitteli kattimusta oikeinkin nätisti. Sitten ne vaan oli ja katseli toisiaan. Tilanne oli niin poikkeuksellinen, että mun oli pakko ottaa niistä kuva ja puhelinkin sattui olemaan vielä sängyllä.


Kuva on kamala. Se on suttuinen, pikselimössöinen ja ainoastaan makuuhuoneen pöytälamppu toimii valaistuksena. Harmittelin kuvan laatua jo ennen sen julkaisua, mutta katsoin sitä hetken ja mulle tuli niin hyvä mieli. Sain nähdä tilanteen omin, selkein silmin, mutta silti sain siitä myös pienen palan talteen. Laadusta viis. Olisinko saanut sen talteen paremmalla laadulla? En, sillä tilanne olisi mennyt ohi kameraa hakiessani. 

Luultavasti joka ikinen blogini kuva viimeisen parin vuoden ajalta on otettu puhelimella. Ymmärrän ihmisiä, jotka panostavat kuviin ja kuvaukseen, mutta meillä se ei toimisi. Taaperoarjessa tilanteet tulevat ja menevät enkä millään ehtisi hakemaan kameraa suojasta, palaamaan takaisin ja ottamaan kuvaa hetkestä, joka luultavasti meni ohi jo sillä hakureissulla. Puhelin on aina lähellä, voin räpsiä muutaman kuvan volyymi-nappi pohjassa, jättää puhelimen juuri siihen ja olla taas läsnä ilman linssin läpi tuijottamista.

Aina välillä haaveilen siitä, että olisi se järjestelmäkamera. Hyvä kamera ei kuitenkaan takaa hyvää kuvaa ja mä olen laiska opettelemaan uusien laitteiden käyttöä, joten riittävällä valaistuksella saan puhelimellani taatusti parempia kuvia, mitä saisin järkkärillä. Kuvaus"kalustona" toimii siis puhelimeni iPhone 5 tai Aleksin puhelin iPhone 5S, enkä loppupeleissä kaipaa muuta. 


Ei, osaavan kuvaajan järkkärikuvia ne eivät missään nimessä voita, mutta omani kyllä. Filtteröimättömiksi puhelinkuviksi ylläolevat kuitenkin aika jees ja tarkennuskin tuntuu pelaavan. 

Milläs vehkeillä te kuvaatte?

11.2.2015

LAATIKOLLINEN MUISTOJA

Kirjoitin teille huhtikuussa postauksen maailman parhaasta vauvakirjasta ja todella suosittelen lukemaan sen, jos vauvakirja on lähiaikoina ostoslistalla! Postauksessa mainittu valokuvakirja ei ole vielä edes aluillaan, mutta jotain täällä on tehty: muistolaatikkoa!


Mä olen ollut vähän jopa hukassa tämän(kin) asian kanssa. Tahtoisin säästää niin paljon, ihan kaiken ensimmäisistä toppapuvuista ja kastepöydän kynttilöistä lähtien. Tosiasia on kuitenkin se, että mulla ei ole tapana säästellä turhia, vaikka tavarat lojuisivat hetken aikaa kaapissa. Pähkäilen ja mietin niitä ja lopulta heitän pois.


Aluksi keräsin tavaroita suureen pahvilaatikkoon. Kynttilöitä, kastevettä, ensimmäiset nimipäiväkortit, viisi pienintä tuttia - niin ja se toppapuku. Lista voisi jatkua vielä pitkään, mutta napatynkä sentään lensi irrotessaan roskiin ja vauhdilla. Halusin muistolaatikoksi kuitenkin mieleisen laatikon ja aina uuden laatikon ilmestyessä yritin miettiä olisiko se sopivan kokoinen tai saisiko siitä siistin. J sai synttärilahjaksi astiaston, joka tuli täydellisessä paketissa ja laatikko oli kuin vahingossa hankittu. Onhan se vähän pieni tällaiselle hamsterille, mutta ehkä pystyn pitämään tavaramäärän kurissa.


En oikeestaan edes tiedä mitä kaikkea aion tonne kerätä, mutta tällä hetkellä sen sisältä löytyy ristiäiskakun kakkukoristeet, ristiäiskortit (arvatkaa itkinkö, kun luin niitä....), kasteristi ja -sormus, raskausaikana käyttämäni Bola-koru, ensimmäiset tennarit, ensimmäinen tutti, ensimmäinen helistin, Liberon 1-koon vaippa ja kotiutumispäivänä päällä ollut body. Tarkemmin ajateltuna vuosien päästä laatikko taitaa sisältää J:n lempipehmolelut, eli Pentikin pienen pupun, Muumipeikon ja Ainun ensipupun plus näiden lisäkis Rättösen, eli tähtikuvioinen unirätti, joka ollut käytössä synnäriltä asti joka ainoa päivä. Laatikko siis tulee valitettavasti menemään vaihtoon ennemmin tai myöhemmin..


Oli laatikkona mikä tahansa, se toivottavasti tulee keräämään sisälleen vielä vuosien aikana jotain pientä ja säilymään pitkään. Jos J ei tästä koskaan innostu niin luulen, että mä ainakin itken vielä parinkymmenenkin vuoden päästä näitä vähintään yhtä paljon kuin nyt.

Ootteko te tehneet muistolaatikon? Mitä sieltä löytyy?

9.2.2015

VAIN NEUVOLAJUTUT

"Pallo, pallo, pallo, kello, lamppu, pallo, lamppu lamppu, pallo, ahihihii, ammmmmuuuu, pallo, pallo!", toisin sanoen vain neuvolajuttuja. J on kyllä sosiaalinen lähes paikassa kuin paikassa, mutta yleensä muiden alkaessa juttelemaan tämä vetäytyykin pois. Neuvolassa on toisin ja siellä J höpöttää ja pöpöttää tuntemattomille minkä ehtii, eikä välitä vaikka nämä tuntemattomat puhuu takaisin. Tänäänkin oli tällainen päivä.

"Ihana pikkumies. Pituuskasvu tasaista ja painoakin hyvin tullut lisää. Tosi paljon jo sanoja.", lukee kortissakin. Syksyn aikana ravattiin tiuhaan verikokeissa, neuvolassa ja pariin kertaan polilla, joten ennen 1,5-vuotisneuvolaa otettiin tää tämänpäiväinen käynti ja tarkistettiin, ettei painon kanssa olla menty taas huonompaan suuntaan.

1 vuotta 2 kuukautta (1 vuotta).
9090 grammaa (8 500 grammaa).
76 senttiä (74 senttiä).

Paino oli siis yhä nousussa, pituuden kanssa kuljetaan tasaisesti -2 -käyrää ja J pääsi pois sieltä onnettomasta kahdeksasta kilosta. Kävelylläkään ei kuulemma ole vielä kiire, joten nyt vaan ollaan ja odotellaan neljä kuukautta ja vasta kesällä neuvollaan, ellei tule mitään ihmeellistä!

Päivällä kuvittelin jotenkin tyhmänä (kiitos vessaselfien), et mun pitää herättää J päiväunilta puoli yks ja kolmea minuuttia vaille sen tajusin, että meijänhän piti olla puolelta ulkovaatteet päällä hakemassa rattaita ja suuntaamassa sinne neuvolaan... No vaippa vaihtoon, molempien vaatteet vaihtoon, ulkovaatteet päälle, viimiset kamat kasaan, ovesta ulos, oma sormi oven väliin ja matkaan. Oon tosta vieläkin niin poikki, että nyt on pakko keskittyä vaan Sykkeeseen. Huuuuh..

Koska mun pää toimii just tän verran eikä yhtään enempää.

7.2.2015

ENSIMMÄISIÄ

Viime viikolla Aleksi laittoi J:n nojaamaan nojatuolin käsinojaan (kolme nojaa samassa lauseessa, no jaa, lupaavasti alkoi..) ja oli itse kyykyssä ihan siinä lähellä. Kädet ojossa tämä sai houkuteltua J:n kahdella, todella epävarmalla ja horjuvalla askeleella luokseen. Taisin itse siivota, sillä multa jäi nämä askeleet näkemättä, enkä tahtonut uskoa niihin.

Tänään kävelin J:n kanssa tuttuun tapaan toisesta kädestä kiinni pitäen ja se tuntuu sujuvan koko ajan vain paremmin. Oltiin kävelemässä eteisestä olohuoneeseen päin, mutta ajattelin kääntyä matkalla olevaan J:n huoneeseen. Pysähdyin, irroitin käteni siinä uskossa, että poika jää seisomaan paikoilleen tai menee kyykkyyn ja lähtee konttaamaan, mutta sainkin kokea yllätyksen. Tämä jatkoi matkaansa kuin huomaamattaan ja käveli neljän askeleen verran ihan yksin! Isi ei ollut näkemässä tapahtunutta, joten koitettiin uudestaan, mutta ensiaskeleiden uhri saikin ylähuuleensa pienen jäljen. Jäljestä viis, kivi vierähti neljä askelta sydämeltä ja nyt tiedän, että J osaa kyllä kävellä ja se on kai enemmän kiinni uskosta ja tahdosta kuin osaamisesta.

Ensimmäisiä askelia.

6.2.2015

TÄTÄ ET TIENNYT JUUSOSTA

Tätä et tiennyt minustaTätä et tiennyt minusta 2 ja etenkin Tätä et tiennyt meistä -postaukset ovat olleet suosittuja ja tasapuolisuuden nimissä ajattelin tehdä tällaisen myös J:stä. Seuraavaksi siis asioita, joita epäilen teidän tietävän Juusosta!

1) Guu guu

Joka puolella paljon pyörinyt lempinimi, Kuku, on peräisin parin kuukauden ikäisen J:n suusta. Pienenä J:llä oli tapana hokea sekä "a guu" että "guu guu" ja näistä jälkimmäinen jäi meidänkin puheeseemme. Alkuperäinen lempinimi oli  Gugu, mutta myöhemmin se muovautui Kukuksi ja oli pian kaikille tuttu juttu. 

2) Lisää nimistä..

J:n ensimmäinen nimi oli meille selvä alusta asti, mutta toisen nimen kanssa oli ongelmia. Mä olisin ollut valmis antamaan nimiksi Aleksin toiset nimet, mutta Aleksi ei innostunut siitä, että etunimien nimikirjaimet olisivat olleet JJJ. Soviteltiin eri nimiä, kunnes A ehdotti Aleksanderia ja rakastuin siihen. Pappia varatessakaan ei oltu varmoja tulisiko J:n ja Aleksanderin väliin vielä jokin nelikirjaiminen nimi. Vaihtoehtoja kyllä oli, mutta mikään ei tuntunut juuri täydelliseltä, joten ei alettu vääntämään siihen mitään väkisin vaan jätettiin suosiolla pois.

3) Tuttijuttuja

Ei kokonaan, mutta aina autosta lähtiessä. Joka ainoa kerta kun avaan J:n oven, ottaa se tutin pois suustaan ja ojentaa mulle. Iltaisin tutit ovat aina häviksissä ja lopulta muistan taas mennä kaivamaan niitä takkien taskuista pois. Päiväunille mennessä annan J:lle tutin sekä suuhun että lasken varatutin tai -tutteja vierelle. Päivä toisensa jälkeen J vaihtaa tutin heti. Aina. (Postaus on kirjoitettu jo parisen viikkoa sitten, joten on tullut muutos, eikä J syö tuttia enää nukkuessaan autossa.)

4) Syntymämerkki

Syntymämerkkinä J:llä on pieni, tumma läntti vasemmassa olkapäässään.

5) Omituisten videoiden ystävä

Meillä soi musiikkikanava muutaman tunnin päivässä (Miksei Radio Rockilla voi olla omaa kanavaa...) ja usein J touhuaa omiaan musiikin soidessa taustalla. On kuitenkin kolme videota, jotka saavat pojan pysähtymään. Sian Chandelier, Meghan Trainorin All about that bass ja AronChupan I'm an albatraoz. Omituisia kaikki. Yksi biisi saa pepun keinumaan kaikkein eniten: Martin Garrix - Animals.

6) Hipsutus

10 kuukauden ikäisenä J alkoi yllättäen laulamaan "Paapaapaapa paapaapa" -lauluaan katsellessaan Muumeja. Siitä asti Muumit on olleet pop ja lokakuun alussa J sai kummitädiltään oman Paapa-pehmolelun. Tuosta illasta lähtien, eli jo useamman kuukauden ajan, J:n on ollut joka ilta saatava Paapan pörröinen häntä käteensä, jotta voi peittelyn ja valojen sammuttamisen jälkeen hipsutella nenäänsä sillä.

5.2.2015

IHAN TAVALLINEN AAMU

Jolloin istuttiin seitsemältä olohuoneen sohvalla ja odotettiin lastenohjelmien alkua - niin aina arkipäivinä. J:llä on inhottava tapa herätä arkisin yläkerran naapurin kolisteluun, joten melkein poikkeuksetta herätään viimeistään 07:30. Viikonloppuisin nukutaan useimmiten noin kymmeneen, joskus jopa puoli yhteentoista, koska naapurikin tekee niin. Pienen ihmisen elämä on joskus aika rankkaa eikä aamupäivän vastoinkäymisiltä voida välttyä.


Lastenohjelmia. Paapapapaapa. Joko alkaa? Ei jaksa odottaa. Haluaa leikkiä. Ei jaksa leikkiä. Haluaa syliin. Kiva alkumusiikki. Ohjelma alkaa. Ei tätä. Paapapapaapa. Tahdotaan Muumeja. 

Muumit lähtee pyörimään. Kiva laulu. Paapapapaapa. Jakso alkaa. Ei tätä. Nälkä.

Kauheenälkäpuuroanytheti! Ei saa laittaa mikroon. Ei halua puuroa. Väärä lautanen. Haluaa Muumilautasen. Puuro huijattu onnistuneesti Muumilautaselle. Eka lusikallinen "nam", toista ei haluta. Puuroa vuorotellen Juusolle ja pöydällä istuvalle Paapalle. Nam nam.

Puuro loppui. Otatko maitoa? Joomaitoanytheti. 30 sekuntia myöhemmin maito on nokkamukissa ja nokkamuki lentää lattialle ennen kuin ehtii kunnolla koskettamaan edes pöytää. Ei maitoa. Otatko vettä? Joo. Vesimuki pöydällä. Ei, tahtoo maitoa. Maito häviää nopeasti mukista.


Duplojenkaan rakennus ei onnistunut, koska palikat eivät ottaaneet toisiinsa kiinni. Onneksi allekirjoittaneen vanhat Mega Bloksit on täällä ja niillä on vähän helpompi rakentaa, joten saatiin yhteisvoimin aikaan hieno linna. Päiväunille mennessä sängystä piti tuttuun tapaan paiskia kaikki irtonainen alas aina jaloista revittyjä sukkia myöten. Nyt se tuhisee tyytyväisenä Paapansa ja "kukka"rätin (blogissakin useaan otteeseen vilahtaneen tähtirätin) kanssa. Hölmö, pieni rakas.

4.2.2015

PALJON PUHETTA, VÄHÄN TEKOJA (JUUSO - SUOMI - JUUSO)

Kuten oon monesti maininnut, J on kehittynyt liikkumisen kanssa omaa, hidasta tahtiaa alusta asti. Osa ikäkavereista oppi konttaamaan ennen puolen vuoden ikää siinä missä J oppi ryömimisen vasta ollessaan kahdeksan kuukauden. Tällä hetkellä suurin osa näistä kavereista kävelee sujuvasti, vaikka J hädin tuskin suostuu seisomaan ilman tukea. Liikkumisen sijaan J on keskittynyt miettimään sanoja pienessä päässään ja joidenkin kavereiden sanoessa muutama tunnistettava sana tai ääntely, tältä löytyy niitä jo useampi kymmen. Joidenkin sanojen ja ääntelyjen tunnistaminen vaatii päivittäistä kanssaoloa ja ihan kaikkea mekään ei ymmärretä, mutta paljon on myös helposti tunnistettavia juttuja. 

Juuso - Suomi - Juuso -sanakirja

Eläimiä

Ha ha = koira
Maaaau = kissa
Aaahihi = hevonen
Mmmm'mmm (tietyllä äänepainolla) = lehmä
Kaak kaak = ankka, kana, jotku linnutkin
Määääm = lammas
Po po = possu
Ka'a = kala
Pöjjö/Pö = pöllö
Poop poop = hiiri (piip piip)
Puuppu/puppu = pupu

Ihmisiä

Äiiitti = äiti (useimmiten vaan vihaisena käytetty)
Isssi = isi (sama kuin ylempänä)
Pappa = pappa
Tyttö = tyttö

Esineet ja asiat

Puppa = potta
Paapa/pappa/mamma = muumi
Paappa = vaippa ja kauppa
Puu = puu
Pää = pää
Paa = napa
Peppu = peppu
Tissi = tissi
Pullo = pullo
Pallo/pajjo/paao = pallo
Kajjo = kelli
Kakka = kakka
Kukka = kukka
Tytti/tyttö = tutti
Paipa = paita
Pappy = nappi
Paiii = banaani
Puuo = puuro
Kuukku/kukku = kurkku
Paappu = lamppu
Puppu = huppu

Muita

Mämmäm = syödä/juoda/maito/ruoka
Nam (joskus mäm) = nam
Poppu = loppu
Kok kok = kop kop
Eiii = ei
Koo/oo = joo
Ohhoh = oho
Kok kok = kop kop
Tuk tuk = tsuku tsuku (junan ääni)
Pärinää ja pörinää = mopon/auton ääni

Ekstrana 

Puum pah = boom kah

Listaan voisi lisätä vielä varmaan aika kasan vähän epämääräisempiä juttuja, kuten apinan tai norsun ääntelyn, mutta melkoinen papupata tuntuu olevan ilman niitäkin. Välillä musta tuntuu, ettei J opi koskaan kävelemään, mutta sitten joku kertoo jossain päin somea lapsestaan, joka juoksee pää kolmantena jalkana, muttei puhu kahta sanaa enempää ja mun usko palautuu jälleen. Tältä pojalta nyt vaan irtoaa niin paljon puhetta.

Mulla ei nyt ollut aiheeseen sopivaa kuvaa, mutta vanhoista löytyi tää, joka kertoo kirjoitustaidonkin olleen hallussa jo neljästä kuukaudesta eteenpäin.

2.2.2015

KATIN KONTIT

Jos eläinjutut eivät kiinnosta lainkaan, suosittelen skippaamaan koko postauksen, sillä alla oleva tila teksteineen on pyhitetty vain ja ainoastaan perheen nelijalkaiselle, koska mulle iski äsken rakkauspakahdus tätä Kattimusta kohtaan.

Kinkukanku, Cat Von J, Pumba, Rotko, Räähkä, Kissa, Kattimus, Paska-Jane ja mitä näitä nyt on. Tunnetummin ehkä Jane, Ritvaa unohtamatta. Ritva on sen vähintään viisimetrinen häntä ja kyllä, kyllä sillä on oma nimensä, koska Jane ja Ritva elävät ihan omia elämiään. Kuva kertoo tunnetusti sanoja enemmän, joten saanen esitellä postauksen päätähdet...


Jane on syntynyt 9.10.2010 ja saapui meille kai joskus marras-joulukuun vaihteessa. Olin jo kauan halunnut kissaa ja mulla oli tapana ottaa naapurien kissoja sisälle, jos ne tulivat ikkunan taakse. Äiti varmaan kyllästyi mun kitinään ja antoi luvan kissalle sillä ehdolla, että maksan sen itse, haen sen itse ja hoidan sen itse. Löysin netistä ilmoituksen maatiaisen ja norjalaisen metsäkissan -remix pennuista ja vaihdeltiin sen omistajan kanssa sähköposteja. Meni jonkin aikaa ja sain puhelun, jossa tämä tokaisi, että on päättänyt antaa mulle mustan pienen riiviön, jonka nimi on Mörkö. Itkin koko puhelun ajan niin, ettei musta varmaan tahtonut saada selvää, mutta mä oon oikeesti edelleen maailman onnellisin siitä, että sain just Mörön, eli nykyisen Janen.


En tiedä mikä Janea vaivasi, mutta se oli päästään vialla jo heti pennusta asti ja musta tuntuu, että se on vuosi vuodelta vain enemmän sekaisin. Se on ehtinyt tuhoamaan multa laturin, jouluvalot, läppärin erilliset kaiuttimet, kotiteatterin johdot, lampun, verhoja ja ties mitä, mutta ne mä vielä ymmärrän. Yksi sen omituisimmista tavoista on kuitenkin hädän pidättäminen, sillä se pidättää aina viimeiseen asti ja juoksee sitten mouruen kauhealla kiireellä laatikolleen. Ja. Haisee. Kamalalta. Pienenä se tuhosi kaiken ja haisee vielä nykyäänkin, joten ei ole vaikea arvata mistä tulee nimitys Pumba tai Paska-Jane. Jälkimmäiseksi sitä kutsutaan aina, kun sen tekee jotain kiellettyä. Voisin myös kertoa pienen tarinan, mitä käy, jos Paniikkinakki viedään autoon, mutta luulen, ettei teksti olisi sopivaa tänne.


Paska-Jane on itsepäinen ja vihainen nainen, ja se vihaa muita, jos kyse on eläimistä. Ainoat sen suosimat eläimet ovat meidän omat pojat (tai ainakin olivat, nehän ei enää täällä asustele). Aapelin kanssa ne ovat useimmiten ihan hyvää pataa ja leikkivät sovussa, mutta Tico... Ticon kanssa ne ovat toisinaan kuin paita ja peppu (allaoleva kuva), mutta toisinaan ne riitelevät ihan järjettömän paljon. Jane osaa olla todella v-mäinen ja tekee kaikkensa, jotta saa Ticon ärsyyntymään ja kun Tico ärsyyntyy, Jane menee tyytyväisenä puuhunsa. Jos se olisi ihminen, olisi se ihan perusnainen, vaikee ja vittumainen. Muutaman videon Janesta ja Ticosta näätte täällä. Mulla ei valitettavasti ollut kaikkia videoita enää puhelimessa tai koneella, joten en saanut niitä YouTubeen, mutta kaksi videota voitte katsoa myös tästä ja tästä.


Ihmisten kanssa tämä tulee toimeen vähän turhankin hyvin enkä ymmärrä miten kissa on näin sosiaalinen. Se haluaa nukkua meidän kanssa, se tulee hakemaan J:tä sängystä, se on seurana aamupalalla, se katsoo televisiota, se vaihtaa vaippaa, se on mukana koko ajan. Joskus ehkä vähän liikaa. On ovesta tulossa sitten me tai vieraat, Jane juoksee aina vastaan (paitsi kesken unien. Silloin se katsoo peilin kautta vihaisena). Välillä on päiviä, jolloin se viihtyy puussaan, mutta useimmiten toivon saavani edes vähän hengitystilaa.

Kissa. Joka puolella. Koko ajan. Aina.

Ihmisten lisäksi Jane rakastaa ruokaa. Sille maistuu tietenkin kissojen omat raksut ja märkäruoka, mutta kaikkein eniten se taitaa tykätä ihmisten ruuasta (jota ei tarkoituksellisesti saa). Yksi suurimmista herkuista on hernekeitto ja hyvänä kakkosena tulee italianpata. Unohda kattila, paistinpannu tai lautanen hetkeksikään ilman valvontaa niin neiti on jo nenä syvällä ruuassa. Sille kelpaa oikeastaan kaikki muu paitsi karkit, hedelmät ja kasvikset. Sipsipussin rapinan kuullessaan se on salamana paikalla ja tuijottaa tiiviisti (kuva alla) toivoen paria murua (= koko pussia) itselleen. Sipsejäkään ei kannata unohtaa mihinkään, koska muuten tassu käy melkoisen vilkkaasti pussilla. Omasta kupista hänen ylhäisyytensä ei voi syödä, jos sen pohja näkyy tai jos siellä on jäljellä vain muruja. Pohjan pitää olla täynnä ja raksujen kokonaisia.


Jane on kissa, jota mä pelkään. En pelkää sen kynsivän sohvaa piloille enkä pelkää sen hyppäävän kiinni nilkkaan. Pelkään sen muuttuvan Kaunan pojaksi, kun käyn yöllä vessassa ja se tulee odottamaan mua pimeälle, pitkälle käytävälle. Siinä se kököttää mustana hahmona, enkä uskalla vilkaistakaan päin, koska oon aivan varma, että samalla hetkellä se maukaisisi korvia särkevästi ja muuttuisi nurkassa istuvaksi valkoiseksi pojaksi. Mä myös vihaan hetkiä, jolloin maataan Aleksin kanssa iltaisin kiinni toisissamme ja kun käännän kylkeä mennäkseni omalle puolelle, Jane on hiippaillut huoneeseen, istuu selän takana ja tuijottaa silmät suurina. Kerta toisensa jälkeen pelästyn niin, että käännyn sekunin sadasosassa takaisin Aleksia kohti ja vedän hätääntyneenä peiton pääni yli.  Kuulostaa hullulta, mutta oikeesti... Hyrrr.


Kaiken kaikkiaan Jane on todella, todella, todella raivostuttava tapaus ja se saa savun nousemaan korvista helposti, mutten silti vaihtaisi sitä mihinkään, enkä halua meille toista kissaa, koska kukaan ei kuitenkaan voisi olla tällainen. Se on sellanen hirveen rakas paskapää.