28.1.2015

HSP, ELI ERITYISHERKKYYS - SE TUNNE, KUN TUNTEE (LIIKAA)

Parisen viikkoa sitten pohdiskeltiin kävelyllä, että mitähän mä teen seuraavaksi. Vaihtoehtoja oli monia, mutta lähes jokainen niistä kariutui siihen, etten pysty. Pystyminen laitetaan usein viitsimiseksi ja sitä kautta laiskuudeksi, mutta kun mä en vaan oikeasti pysty. Mun on vaikea kohdata monia asioita herkkyyteni takia ja sitä herkkyyttä on välillä vaikea edes käsittää. Sitä kautta siirryttiin miettimään, voisikohan ihmisellä olla tuntemisen liika- tai vajaatoiminta (verraten vaikka kilpirauhasen liika- tai vajaatoimintaan) ja tultiin siihen lopputulokseen, että epävirallisesti kai kyllä. Päästiin kotiin, touhuiltiin vähän ja laitettiin J nukkumaan, jonka jälkeen otin puhelimeni ja asettauduin sohvan nurkkaan. Avasin Safarin ja kirjoitin hakuun "liiallinen herkkyys". Selailin hakutuloksia ja bongasin kaiken keskeltä sanan "erityisherkkyys". Googletin ko. sanan ja siinä se oli: teksti, joka kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu suoraan musta. 

HSP - Suomen erityisherkät RY -sivulla sanotaan aiheesta seuraavaa: "Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP) hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä." Kokemisen syvyys ja syvällinen asioiden käsittelykyky olivat ne asiat, jotka toivat ahaa-elämyksen.

Mitä enemmän aiheesta luin, sitä varmempi aloin olemaan siitä, etten ole yksin ongelmallisen herkkyyteni kanssa. Nykypäivänä Facebookista löytyy ryhmiä melkein aiheesta kuin aiheesta, joten kirjoittelin taas hakuun ja löysin ryhmän erityisherkille. Hetkeä myöhemmin mut oli hyväksytty melkein kolmen ja puolen tuhannen ihmisen Erityisherkät - HSP -ryhmään. Palaset loksahtelivat pikkuhiljaa paikoilleen ja luin muiden juttuja silmät pyöreinä. Tuntui niin käsittämättömän helpottavalta kuulla, että kaikki mun pohdinnat ja itkut oli arkipäivää myös joillekin muille. Mä en ollut jäänyt lapsentasolle miettiessäni elämän pieniä asioita enkä mä ollut hullu, vaikka olin sitäkin epäillyt. Kyse olikin vain erityisherkkyydestä. 

Elaine Aron luokittelee erityisherkkyyden piirteet neljään pääryhmään ja tunnistan itseni kahdesta todella hyvin: Overarousabilitysta, eli kuormittumisalttiudesta sekä Emotional intensitysta, eli vahvasta eläytymiskyvystä. Mutta kuinka erityisherkkyys sitten ilmenee arjessa?


Kuten aiemmin jo sanoinkin, ryhmään liityttyäni asiat loksahtelivat paikoilleen ja suurimman osan tunnistin itsestäni vasta muiden kokemuksia lukiessa. Erityisherkille ominaista tuntuu olevan stressin, ja erilaisten ärsykkeiden aiheuttama, sekä kortisolin määrästä riippuva väsymys. Kaikkein väsynein mä olen pitkin päivää, mutta ärsykkeiden vähentyessä iltaa kohden alan piristyä. Pirteimmilläni oon illalla. Sitten olisin valmis siivoamaan tai maratonille.

Kyseisessä ryhmässä on pohdittu mm. erityisherkkien naisten suhdetta miehiin ystävinä. Tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että erityisherkät naiset viihtyvät paremmin vastakkaisen sukupuolen seurassa ja tunnistan tästä itsenikin. Mulla on ollut elämäni aikana useita hyviä kavereita saman sukupuolen edustajissa, mutta siitä huolimatta oon tuntenut kuuluvani paremmin joukkoon poika-/miesporukassa. Nykyäänkin avaudun kaikesta paljon mielummin miehille kuin naisille, vaikka iän myötä kaiken draaman vähentyessä ja kaveriporukan vaihtuessa myös äitikavereiden seura on mieleistä. Joku perusteli asian sillä, että oman pään sisällä on niin paljon ajatusten sekamelskaa, että pyrkii sitten minimoimaan sen ympärillään ja musta se on aika fiksusti sanottu ja varmasti tottakin.

Herkkyys näkyy myös kaupassa, vaikkakin tilanteita kohtaan nykyään harvoin. Jos mennään hakemaan kaupasta yhtä kermaviiliä, mutta hyllyssä on jäljellä kaksi, on mun pakko ostaa ne molemmat. Kyllähän mä nyt järjellä ajateltuna tiedän, ettei ne mitään tunne, mutta silti mun on otettava molemmat, jotta toinen ei jää yksin ja pahoita mieltään olemalla viimeinen. Ajatus yhdestä ainoasta kermaviilistä hyllyllä odottamassa hakijaansa tuntuu sydämessä asti. Sama pätee eläimissä ja Tätä et tienny minusta 2 -postauksen viides kohta on esimerkkinä siitä.

Itse asiassa saman postauksen ensimmäinen ja kuudeskin kohta ovat esimerkkejä eritysherkkyydestäni. Kaikki tunteet vihasta rakkauteen ja pelosta onnellisuuteen on niin järjettömän suuria, että jatkuvasti tuntuu kuin hukkuisin kaikkeen siihen tuntemiseen. Että mä vaan pursuan niitä ja ne koittaa puskea ulos - useimmiten itkuna. Saatan itkeä onnesta, koska nään kaksi lintua yhdessä ja ajattelen niiden olevan onnellisia toisistaan. Samaan sarjaan kuuluu myös surusta itkeminen, koska mä tulen surulliseksi yksinäisestä linnusta ja ajattelen, ettei sillä ole ketään. Nähdessäni auton alle jääneen eläimen, mulle tulee hurjan paha mieli, sillä automaattisesti mietin, kuinka sen perhe odottaa sitä jossain metsässä, mutta se ei enää koskaan palaa. Itkulta ei vaan voi välttyä. Kun neuvolassa kuulen kysymyksen "Mitäs teille kuuluu?" tai "Mites teillä on mennyt?", pidättelen kyyneliä, koska meillä on mennyt niin hyvin, että sekin saa herkistymään.


Sen enempää selittämättä mietin usein asioiden merkityksiä. Miksi mun elämään on tuotu tärkeä ihminen, joka kuitenkin viedään lopulta pois? Miksi maailma toimii niin kuin se toimii? Mistä me ollaan tultu ja miksi meillä on vain tietty hetki aikaa? Miten elämä osaa olla joskus niin yllättävää? Miksi mä oon täällä ja mikä mun tehtäväni on? Pää on jatkuvasti täynnä miksi, mistä, miten ja minne -kysymyksiä.

Tunnen olevani sosiaalisesti vaikea. Tykkään ihmisistä ja musta on mukava viedä J:tä moikkaamaan kavereita saaden samalla itselleni aikuistaseuraa, mutta mun on tiedettävä etukäteen milloin ja missä. Mitä aiemmin osaan varautua tapahtumaan, sitä mieleisempää se on. Kovinkaan lyhyellä varoitusajalla ei tee mieli lähteä minnekään, mutta jatkuvasti yritän tsempata itseäni siihen - toisinaan onnistuen. Mulla on tietyt ihmiset, joiden kanssa viihdyn vaikka ja kuinka, mutta ihmispaljoudessa viihdyn useimmiten tunnin - kolme ja sen jälkeen kaipaan omaa tilaa ja hetken rauhaa. Esimerkiksi laivalla en siedä kokoaikaista ihmismassaa vaan haluan välillä hyttiin. Nautin festareista ja livemusiikki on jees, mutta joka ainoa kerta tunnen tarvetta mennä edes hetkeksi sivummalle. Koitan välttää kauppakeskuksia hetkinä, jolloin tiedän niiden olevan täysin piukassa. Keikat kauppakeskuksessa, alet, Hullut päivät - nounou.

Mulla pyörii luonnoksissa eräs teksti, jossa lukee näin: "Mun huonoihin puoliin kuuluu varsinkin se, etten osaa hoitaa asioita puhelimitse. Mä en ymmärrä mitä mulle sanotaan enkä osaa ilmaista itseäni selkeästi. Siitä syystä soittelen virallisia puheluja mahdollisimman vähän ja hoidan asiat mielummin kasvotusten tai netissä." Tiedättekö mitä? HSP-ryhmään ilmestyi yhtenä päivänä julkaisu, jossa on lauseet "Puhelimessa tulee usein tunne, etten ymmärrä mitä toinen sanoo tai en saa itseäni ilmaistua tarpeeksi hyvin." ja "Mielummin hoidan asiat paikan päällä kasvotusten, tekstiviestillä tai sähköpostilla." Kuin sanasta sanaan omat ajatukseni ja taas valkeni yksi asia lisää.

Empatiakyky mielletään usein positiiviseksi piirteeksi ja niin se kai onkin, mutta omalla kohdallani se on enemmän riesa. Mulla on kyky elää muiden kengissä jopa liian hyvin ja se on raskasta. Oon viettänyt työharjoitteluissa useita päiviä, jolloin olen ravannut jatkuvasti vessassa itkemässä. Istunut siellä hiljaa ja miettinyt uskallanko jo poistua vai purskahdanko uudestaan itkuun. Elin potilaiden ja omaisten elämää työpaikalla, mutta sen lisäksi työt seurasivat kotiin ja siitä johtuen menetin yöuneni. Katselin kelloa ja laskin tunteja siihen, että pitää taas olla vahva. Niistä hetkistä asti mietin, millainen ihmisen pitää olla, jotta jaksaa sellaista päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Erityisherkkyys toi mulle vastauksen. Ei siihen, millainen ihmisen pitää olla, vaan siihen, millainen mä olen. Siihen, miksi muut pystyivät käsittelemään asioita, jotka olivat mulle niin vaikeita. Jos olisin tiennyt aiheesta jo silloin, olisin saattanut kieltäytyä vainajan laitosta. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään veruketta siihen, joten tunnollisesti koitin hoitaa homman ja se valitettavasti kostautui, sillä vainajat kummittelevat mielessä edelleenkin. Myös empatiakyky fiktiivisiä hahmoja kohtaan on suuri.


Musta on usein tuntunut, ettei Aleksi rakasta mua. Tiedän ja tunnen sen syvällä sisälläni, mutten huomaa sitä A:sta. Musta tuntuu, ettei A ole koskaan kovin vihainen tai pettynyt. Että se on kuin kivi, joka ei tunne mitään. Pari viikkoa sitten tajusin, ettei näin ole. Aleksihan tuntee varmasti täysin normaalisti, mutta omat, itselleni normaalissa mittakaavassa olevat tunteeni ovat todellisuudessa niin suuria, että muiden normaalit tunteet tuntuvat olemattomilta.

HSP:t ovat ilmeisesti myös melko aistiyliherkkiä. Itsestäni ei ole antaa montaakaan esimerkkiä, mutta muistan kuinka pienestä asti vastaantulevien autojen valot ja liikennevalot saivat epämiellyttävän olon ja sama pätee nykyäänkin. Televisiota katsellessa tai radiota kuunnellessa mä olen koko ajan laittamassa niitä hiljaisemmalle, vaikka musiikkia rakastankin. Sammuttelen TV:tä koko ajan, koska sen päällä olo ei tunnu mukavalta. Raivostuttavimmat äänet ovat kuitenkin ne pienet äänet, kun kissa pesee itseään, Aleksi nyppii kynsiään tai syö jätskiä. Kyllä. Lähes olemattomia ääniä, mutta ne painuvat pään syvimpään onkaloon ja raastavat siellä. Tuntuu kuin joku sahaisi kalloa ja mun on yksinkertaisesti pakko sulkea korvani.

Yläasteen (vuoden 2009)  jälkeen oon tainnut lukea huimat kaksi kirjaa, mutta nyt ihan tosissani mietin Elaine Aronin kirjoittamaa kirjaa eritysherkkyydestä. Oon kuullut siitä niin paljon kehuja ja uskoisin sen avaavan asioita vielä entisestään. En tiedä ymmärtääkö kukaan sanaakaan höpinöistäni, mutta halusin kirjoittaa aiheesta itseni lisäksi myös muille, sillä HSP tuntuu olevan vielä niin kovin tuntematon, vaikka noin 20% meistä on enemmän tai vähemmän erityisherkkiä. Siitä lukeminen on saanut mut tajuamaan itsestäni ja tästä kaikesta niin paljon, että olo on oikeasti ihmeellinen ja toivon, että asiasta puhumalla myös muut saattavat saada selkeyttä ja vertaistukea.

49 kommenttia

  1. olipas kiva nähä sustki taas kuvii:) kaunis:)<3

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintonen kirjotus. En ihmettelis vaikka itsellänikin olis o.O Lähes kaikki ihmiset tuntuvat mielestäni vain todella tunteettomilta. Ja se on korostunut nyt viimesen vuoden aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa vaikka googletella aihetta. :) Jos kolahtaa niin kolahtaa ja kovaa - ainakaan mulla ei ollut googlettelun jälkeen epäilystäkään tästä.

      Poista
  3. Hei! Olen itsekin erityisherkkä ja on tosi ihanaa kuulla, että löysit erityisherkkyyden ja sait vastauksia sun kysymyksiin. :) Et tosiaankaan ole outo tai millään tavalla viallinen, vaikka me erityisherkät usein niin kuvitellaankin! Kannattaa EHDOTTOMASTI lukea molemmat Elaine Aronin kirjoittamat kirjat, niistä on varmasti hyötyä (ainakin minulle oli). Jokaiselle ihmiselle toimii omat juttunsa, mutta mulla hengitysharjoitukset ja meditointi on tuonut tasaisuutta, rauhallisuutta ja ymmärrystä, kun meinaan stressata niin hirveästi ihan kaikesta. Lopulta erityisherkkyyden voi nähdä myös suurena vahvuutena, jotkut ihmiset kun ei osaa tunnistaa tunteita itsessä eikä sen puoleen muissakaan. Kaikkea hyvää ja voimaa sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. :) Mulla itse asiassa onkin jo E.A:n HSP - Erityisherkkä ihminen (kulkikohan edes sillä nimellä...) -kirja ja kunhan saan luettua niin täytyy varmaan miettiä sitä parisuhde- ja lapsikirjaakin!

      Poista
  4. Kiitos rohkeasta ja mielenkiintoisesta tekstistä. HSPstä ei voi puhua liikaa. Vasta eksyin blogiisi, mutta taidan heti alkaa selaamaan enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle ja toivottavasti löytyy lukemista!

      Poista
  5. Kiitos hyvin kirjoitetusta ja avatusta tekstistä. Olen työni kautta törmännyt yliherkkyyteen, mutta nyt tiedän oikeasti mistä todellisuudessa on kyse. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että avas asioita. :) Tää tuntuu olevan aikan tuntematon juttu vielä.

      Poista
  6. Kiitos kertaa miljoona! Niin helpottunut olo juuri SUN ansiosta!! Olet enkeli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä syystä tahdoin kirjoittaa. Jotta muut voi tuntea saman helpotuksen tunteen, minkä koin etsiessänija löytäessäni tietoa. :)

      Poista
  7. Hieno teksti, minustako kirjoitit? Välillä itketti, välillä hymyilytti. Pystyn samastumaan herkkänä, äitinä ja hoitotyötä tekevänä.

    VastaaPoista
  8. Tunnistan tuon kermaviilitapauksen :) Näitä pieniä asioita, inhoan kotona juoda kovista kolahtelevista laseista ja juon kaiken omista muovimukeistani. Telkka on aina kaikkein hiljaisimmalla pihinällä ja inhoan radion taustamelua. Mutta noi sinun kuvaukset päti minuunkin todella hyvin jonnekin 22-24 asti, sen jälkeen aloin tajuta että omia tuntemuksia ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja reagoida niin vahvasti. Tunnistan ja totean sen tunteen, että nyt tuli surku olo kermaviilin takia, mutta en anna sen ottaa minusta valtaa. Tai innostun/kimpaannun jostain valtavasti, mutta annan tunteen laantua ennenkuin esitän sen muille (koska tunne sumentaa oikean tilannetajun). Eli iän kanssa olen oppinut säätelemään omaa liipasinherkkyyttä, täytyyhän Ferrariakin ajaa ihan eri tavalla kuin kauppakassi-Opelia. Kun oppii tunnistamaan milloin ajatus lentää aivan liian voimakkaissa vesissä, osaa rauhoittua. Toisaalta on tärkeä tunnistaa rajansa. Ja tällä hetkellä opettelen tunnistamaan ja kertomaan miten herkkyys, innovatiivisuus ja laajakatseisuus voi hyödyttää työelämässä. Kaikki ominaisuudet on jossain ympäristössä haittoja, jossain vahvuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kotona on aika usein tilanne, jollon Aleksi kattoo telkkaria ja mä pyydän laittamaan hiljasemmalle, mut se onkin jo kaikkein pienimmällä. :D Ehkä mulle käy samoin, kunhan ehdin ensin ymmärtämään tätä kaikkea paremmin ja ikää tulee vielä vähän lisää. :)

      Poista
  9. Vau. En oo koskaan törmännyt tälläiseen vaivaan. Oon koko nuoruusikäni juossut lääkäreillä, psykologeilla, osastoilla ja ojanpohjilla mutta kukaan ei ole osannut auttaa. Enkä ole osannut yhdistää näitä asioita tälläiseksi vyyhdiksi. Ajattelin kai vaan aina että oon oikiasti sairas (kaksisuuntainen mielialahäiriö joku tohtori arveli, koskaan en ole sitä oikeen uskonut) kun ei mitkään pillerit tai juttelu auta. Seittemän vuotta ravannut vaikka missä ja nyt tuntuu, että tämmöinenhän mie olen. Kaikki lähtemiset, äänen säätelyt, epävarmuus, miehen "pienet" tunteet, stressi..tuntuu niinkun olis omasta elämästä. Täytyy alottaa elämä nyt uudestaan. Kiitos. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apuaaaaa, mä alan itkemään tästä kommenttista! :D Sehän siinä onkin, kun tää on aika tuntematon juttu yleisyydestä huolimatta eikä kaikki ammattilaisetkaan ei tunne termiä. Jos tästä oikeesti oli apua niin kiitos itselles, kun kerroit sen myös mulle. :)

      Poista
  10. Tunnistin itseni myös jostain kohdista. Välillä tuntuu ettei tuo kakslahkeinen rakasta minua, inhottaa kun tv on päällä jos kukaan ei sitä katso, pelkän soittaa virallisia puheluita, pelkään myös kohdata kasvotusten virkahenkilöitä. Mutta kuitenkin rakastan musiikkia ja tahtoisin sitä pitää täysillä! Vauvan itku saa minutkin huonolle tuulelle, joko ärsyynnyn tai tulee paha mieli toisen takia :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja juttuja. Meillä ottaa välillä aika koville nyt, kun uhma on alkanu. Välillä nauretaan molemmat kippurassa ja hetken päästä saatetaan itkea yhdessä, jos ei yhteityö tahdo toimia. :D

      Poista
  11. te ja teijän huuhaa diagnoosit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Herkän ihmisen voimakas kokemusmaailma on vaikeasti avattavissa ihmiselle, joka ei itse ole erityisherkkä", että huuhaa. :) Mahdoitko tietää HSP:n olevan piirre, kuten siniset silmät tai ruskeat hiukset? Sille ei ole diagnoosia.

      Poista
    2. http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat
      Hei Anonyymi, menepäs tuolta lueskelemaan lisää tästä "huuhaa diagnoosista". Saatat yllättyä ;)

      Poista
    3. Näinpä. :D Ei taida auttaa, kun yhdessä ryhmässä eräskin, kuulemma myös HSP, väitti kovin erityisherkkyyden olevan vaan "muotidiagnoosi".. :D

      Poista
  12. Voi ei, nyt kyllä itkettää. Siis kiitos paljon tästä postauksesta, selkeytti älyttömästi omia ajatuksiani.

    Olen siis itse pitkään miettinyt, että mun tunteet ei ole normaaleja. Ihan samaan tapaan saatan itkeä aivan mitättömille asioille, niinkuin tälle postaukselle, ja esimerkiksi kaikille romanttisille elokuvakohtauksille, tai sitten niille vähänkin surullisille. En voi jättää huulirasvaa yksin laukun pikkutaskuun ettei se tunne oloaan vangituksi ja hylätyksi, ainoastaan meikkipussissa en turvassa ystäviensä seurassa. Pienestä asti jos olen potkaissut kiveä maassa olen jäänyt surulliseksi sen puolesta, koska se joutui nyt kauan perheestään. Tiedän selkeästi jos joku minulle tuntematon ihminen on surullinen, onneton, tai edes vähän pahalla mielellä. Minä tiedän sen, poikkeuksetta. Omia tunteitani en juuri osaa peittää tai hillitä, sillä ne ovat niin suuria että ne jatkuvasti puskevat läpi. Olen ollut kouluaikana koulukiusattu, ja vaikka asiat joita kävin läpi eivät olleet oikeasti suuria, sanat joita kuulin eivät olleet järkyttäviä, ne ovat poltettuina mielessäni yhä edelleen. Muistan elävästi kuinka perääni huudettiin seitsemännellä luokalla että "Anorektikko!" ja vaikka jollekin se olisi voinut olla kehu, minua itkettää edelleen suunnattomasti jo pelkästään se yksi sana. Yläasteen aikana olin oikeasti aavistuksen anorektinen, mutta tämä lähinnä siksi, että vaihdoin yläasteen aikana kolme kertaa koulua ja pelkäsin niin paljon sitä, mitä muut minusta ajattelevat etten uskaltanut mennä edes syömään ruokalaan. Seitsemännen luokan aikana en syönyt koulupäivän aikana yhtäkään kertaa lounastauolla.

    Oikeasti, vaikka kommenttini on todella sekava, niin olen todella kiitollinen sinulle. Tämä todella helpotti itseäni, ja aion nyt ottaa asiasta lisää selvää. Helpottaa tietää, ettei ole ainoa näiden ylipursuavien tunteidensa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et oo itkus kanssa yksin, koska nyt mä puolestani itken sun kommenttia. :D Mä oon niiiiiiin ilonen, että törmäsit postaukseen ja se helpotti! Tällä hetkellä en vois olla tekstiini tyytyväisempi, koska sen vastaanotto tuntu olevan ihan huima tätä kommenttia myöten. <3 Kannattaa laittaa pyyntö tohon HSP:n Facebook-ryhmään, jos sieltä löydyt! Sinne on hyvä jakaa ajatuksia, kun aina on joku, joka ymmärtää ja jos paikka ei tunnu oikeelta niin voi erota. :)

      Poista
    2. Niin ja kiitos, kiitos, kiitos kommentista!

      Poista
  13. Loistava teksti. Saako jakaa facebookissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Joo totta kai saa, muutama muukin on sen jo ehtinyt tekemään. :)

      Poista
    2. mä löysin sut facebookin kautta kun yhteinen entinen? kaveri oli jakanut tän postauksen. käytiin siis samaa koulua ja täytyy sanoo vau. tää teksti ja koko blogi selvästi sun juttu :)

      Poista
    3. Kääks! Kiitos paljon, omalta tuntuukin. :)

      Poista
  14. Wau. Ja ei wau. Mä oon niin hämmentyny kun mä luin tän postauksen, ja googlailin. Mä oon melkein 100% varma, että myös mä kuulun tähän sakkiin. En edes ala luettelemaan mitkä kaikki muhun päti, mutta mm. kaikelle itkeminen, puhelunsoittojen vaikeus, liikaa "syvällisten miettiminen" (ja "tämän seurauksena" [vaikka ei tietenkää nyt vain sen] oonkin saanut masennus-, paniikkihäiriö-, ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit) ja normaalia suurempi ja jopa häiritsevä empatiakyky. Mulla on nyt menossa koeviikko ja mä ooon niin stressaantunut ja väsynyt, mua oksettaa koko ajan, ruoka ei maistu ja tuntuu ihan kipeeltä, vaikka tiedän et se on vaan stressistä. Mä oon melkein ahdistunut kun luin tästä, koska en halua enää yhtään enempää diagnooseja itseeni koskien. Miten ihmeessä tätä ei oo koskaan ennen mietitty!?

    Mutta anyway, hieno postaus ja todellakin avartava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä en tiedä, miten mullaki tuli vasta nyt pari viikko aikaa mieleen googletella asiaa, vaikka oisin voinu tehdä sen jo ties miten pitkään. Tsemppiä koeviikkoon, toivottavasti sen jälkeen helpottaa taas. :)

      Poista
  15. Löysin erityisherkät facen kautta viime vuoden lopulla, ja koin myös suuren helpotuksen, tuli itku kun tajusin olevani todellakin erityisen herkkä ja hyväksyin viimeinkin itseni juuri tälläisenä. Äsken oivalsin uuden asian kun luin kommenttejanne kermaviilistä ym. :) t.taika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on sellanen asia, josta tuntuu koko ajan löytävän jotain uutta. :) Tai tuttuja juttuja, muttei niitä osaa yhdistää tähän ennen kun joku muu uskaltaa miettiä samaa "ääneen".

      Poista
  16. Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä, joka lisäsi epäilyäni siitä, että minullakin on jotain tämän tyyppistä. Kerran aiemmin olen aiheeseen törmännyt, mutten jaksanut kuin vasta nyt asiaan perehtyä. Tästä täytyy kirjoittaa piakkoin omaan blogiini! :)

    VastaaPoista
  17. Kiitos sun tekstin taisin just tunnistaa itsessänikin HSP:n... Helpottunut olo kun tajusin etten ookkaa ns "viallinen" yksittäistapaus. Välillä teksti näytti ihan ite kirjotetulle. Vihdoin tuli vastauksia kysymyksii :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, just tätä tekstiltä hainkin. :) Kannattaa googletella aihetta - mulle ainakin selvis sen kautta vielä paljon lisää.

      Poista
  18. Kuulostipa pelottavan tutulle! Ja niistä äänistä, joskus nukkumaan mennessä ärsyttää herätyskellon minimaalinen raksutus. Jos joku syö niin ärsyttää siitä kuuluva lässytys :D siis uskomatonta että niitä edes kuulee/sisäistää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis mä jouduin just edellispäivänä sulkemaan korvani Aleksin syömisen takia! Oli ollu hirvee hälinäpäivä ja sit illalla, kun ois toivonu täyttä hiljasuutta niin kuulu sellanen järkyttävä syömisääni ja se oikeen raasto mun aivoja niin ettei tilannetta voi edes kuvailla. Yhtenä yönä heräsin ja jouduin siirtymään sohvalle nukkumaan, kunnen saanu enää unta toisen hengitystä kuunnellessa. :D On kyllä hullua.

      Poista
  19. Täytyy sanoa, että olen tehnyt suuren harppauksen itseni ymmärtämiseen luettuani Elaine Aronin pshp kirjan:) olen aijemmin pitänyt itseäni jokseenkin outona, mutta nyt olen ymmärtänyt, että tällainen saan olla ja että olemukseni on hyväksyttävää. Olen myös itrovertti suurimmaksi osaksi, joten olen lukenut myös tietoa introverttiydestä. Tämä maailmahan on rakennettu ekstrovertti-ihanteen ympärille, joten usein etenkin introvertti-pshp persoonallisuudet ovat saaneet ympäristöstä viestiä pienestä lapsesta asti, että hiljainen mietteliäs tyyli ei ole välttämättä suotavaa. Onneksi suomessa tämä ei ole niin voimakasta kun esim. Jenkeissä :) mutta siitä ei ole kun muutama vuosi kun sain opettajalta palautetta että en ole tarpeeksi esillä tunneilla ja siksi en saanut niin hyvää arvosanaa... Mitä jos en tahdo olla esillä ja kaiken keskipiste?tekeekö se minusta huonomman osaajan kun siitä joka on äänessä jatkuvasti ja janoaa huomiota? Pshpsta tai introverttiydestä en tiennyt tuolloin vielä mitään, mutta nykyään kun tunnen itseni paremmin ymmärrän tämänkin piirteen itsessäni ja opettajan palautteen. (opettaja oli ekstrovertti)

    Suosittelen lukemaan kirjallisuutta aiheesta, niistä on ollut itselleni paljon apua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva lukee kommenttia taas tästäkin, kun aihe ollu aika piilossa alkuvuoden jälkeen!

      Ja nyt kun sanoit niin muistan jo ekoista luokista lauseita "käytä ääntä", "viittaa kun tiiät", "ole aktiivisempi". Niin no mä en vaan halunnut olla 25 oppilaan luokassa se yksi, joka puhuu, kun 24 muuta kuuntelee - enkä haluais kyllä vieläkään.

      Hassua, miten helpottunu olo voi tulla just siitä, kun ymmärtää, et tää kaikki on ihan täysin normaalia. :)

      Poista
  20. Hei! Tulin tänne blogiin, kun googletin erityisherkkyyttä. Niin monet asiat on aivan kuin mun suusta. :) On jotenkin helpottavaa saada tietää, että on erityisherkkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun eksyit! Ja joo, sitä oppii ymmärtämään omaa käyttäytymistä niin paljon paremmin. :)

      Poista
  21. Hei,
    minä ajattelen sen kermaviilijutun niin, että en osta kahta kermaviiliä, koska seuraavalle asiakkaalle ei jää sitten mitään. Jos tarvitsen todellakin 2 kermaviiliä, niin tunnen syyllisyyttä kun ostan ne kummatkin ja seuraavalle asiakkaalle ei jää mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meneehän se joo niinkin, mut mun päässä ihminen voi hakee sen sit jostain muualta. Kermaviili saattaa odottaa yksin pitkään.

      Poista
  22. Tosi hyvä kirjoitus siulta :) Tälleen erityisherkkänä miehenä sitä on kokenut paljonkin yllämainittuja asioita ja kun tuossa noin pari vuotta sitten sain selvennöksen tällä kaikelle mitä olen ja mitä koen, niin olen elänyt sen jälkeen huomattavasti kevyemmin.

    On ollut aika vaikeaa itselle sisäistää näitä vanhoja roolimalleja ja selityksiä siitä millainen miehen tulisi olla, minkä myötä olen kaksi askelta taakse, yksi askel eteen-tyyppisesti alkanut pääsemään tästä muotista pois ja pitämään tätä minulle annettua lahjaa enemmän vahvuutena. :) Ajattelun syvällisyys, tunteiden euforisuus ovat yhtiä parhaimmista ominaisuuksista mitä itsestäni toistaiseksi tiedän :)

    Tämä syvälliyys (toisen ihmisen puolesta miettiminen) voi olla myös hidasteena oman itsensä hyväksymiselle, mutta tästä huolimatta voin luvata että kun uskaltaa ottaa sen ensimmäisen askeleen, niin asiat varmasti helpottuu, kuten monessa muussakin haastessa. "Pystyinhän minä siihen aiemminkin!" :) t. Juuso

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Voin vaan kuvitella miten tää on miehille vielä hankalampi juttu, kun pitäis olla tietyllä tapaa sellanen "perusmies". Mä oon valitettavasti kolmen lapsen ollessa sammumispisteessä itsekin tähän aikaan jo niin kujalla, etten osaa sanoa mitään. :D Mut mies ja herkkyys! (Y) Huippua, et säkin oot löytäny selityksen kaikelle ja kiva, kun kommentoit. :)

      Poista