31.1.2015

SÄ OLET HUONE MIES, MULLE MAAILMAN RAKKAIN


Reckless Love - Edge of our dreams

Otsikko, koska Jipun sanat "Sä kerroit niitä samoja vitsejä läskeistä naisista ja mä yritin pysyä hoikkana jo toista talvea, söin niitä jääpaloja mun kokislasista" -kohta kolahti joskus kovaa.  Ei, Aleksi ei otsikosta huolimatta ole huono mies - päinvastoin. Kirjoittaessani Kun vauva tuli taloon -postausta mun ei missään nimessä ollut tarkoitus haukkua Aleksia maan rakoon saatika saada teitä mukaan touhuun. Tahdoin vain avata suuni niistä asioista, joista liian usein vaietaan etenkin pintaliito-blogeissa. Osa kuitenkin tuntui ymmärtävän postauksen pointin väärin, joten...

Aleksi on mulle maailman rakkain ja se kai nyt on sanomattakin selvää. Ei me muuten oltaisi tarvottu tässä kolmea vuotta ja viikkoa vaille yhtätoista kuukautta, vaan oltaisiin luovutettu ensimmäisten riitojen jälkeen. Mä olen maailman onnellisin siitä, että tavattiin juuri sillä hetkellä, kun tavattiin. Ennen meitä ehdittiin olemaan muiden kanssa, mutta silti ollaan oltu yhdessä suht nuorista asti, 17-vuotiaista, paria kuukautta vajaa 18-vuotiaista. Yhtään sen nuorempina oltaisiin varmaan vedetty homma ihan säätämiseksi ja erottu ennen lopullista kertaa noin kymmenesti. Nyt ollaan osattu ottaa juttu vakavasti ja siltikin saatu kasvaa yhdessä.

Mitä tähän "isäksi pakottamiseen" tulee, musta tuntuu, että etenkin raskausaika viittaa ihan muuhun.  Vai mitä mieltä olette tästä? Mä en tiedä ketään, en ketään, jonka mies olisi melkein heti herättyään ajanut 60 kilometriä/suunta, jotta raskaana oleva vaimoke saisi kaipaamansa Hesen kanatortillan. Ilman kiristystä. Ilman valitusta. Mä en tiedä ketään, joka lähtisi puolen yön jälkeen katsomaan ABC:ltä pyyhekumia, koska hormonihirviö ei saa supistuksiltaan unta eikä voi tehdä Sudokuja loppuneen kumin takia. En ketään, joka lähtisi aamuyöllä hakemaan ruokaa, kun toinen oksentaa. Kuulin niin monia kateellisia lauseita, että usko muihin miehiin meni. Täällä isäksi pakotettu silitti selkää, kun oksensin viidettätoista kertaa  ja juoksi kodin ja kaupan väliä seitsemän kertaa päivässä, koska toivoi jonkun mieliteon pysyvän mun sisälläni.

Suurimpana rakkaudenosoituksena taidan vieläkin pitää sieniin koskemista. Oikeasti. Kuulostaa ihan naurettavalta, mutta on totta. Ihminen, joka vihaa kuollakseen sieniä ja joka ei söisi yhtä sellaista varmaan muutamasta sadasta eurostakaan, otti sienet käteen, putsasi niitä ja paistoi ne mulle. Se on rakkautta se.

Jos Aleksi olisi pakotettu tähän hommaan, olisi se jo pakannut tavaransa jätesäkkiin (koska mahduttaisi koko omaisuutensa sellaiseen) ja lähtenyt. Itse asiassa Aleksi on syy siihen, miksi me ollaan edelleen yhdessä. Ne muutamat kerrat kun mä olisin ollut valmis luovuttamaan, on tämä tehnyt selväksi, ettei aio päästää irti, kunnes on oikeasti pakko. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen Aleksi tuli pienen riidan päätteeksi oven taakse. Äiti avasi sille oven, tyyppi käveli suoraan yläkertaan mun huoneeseen, halasi ja sanoi, ettei aio päästää irti ennen kuin on pakko, ja siihen mä uskon edelleen.

Ihan törkeenhirveenjärkyttävä. Mappi ööhön kuuluvaa kamaa, joka ansaitsi paikkansa tästä ihan vaan, koska Aleksi on huono mies korkeintaan siksi, että on säästäny tällasen vuodelta 2011. Jos joitain kuvia häpeän niin tää on yks niistä. 

30.1.2015

KAHDESSA KUUKAUDESSA

Suurin osa varmaan tietääkin, että vauvavuotena mulla oli tapana kirjoittaa joka kuukausi J:n kehityspostaus. 1v 1kk -postaus jäi tarkoituksellisesti väliin, mutta nyt ajattelin kirjoittaa kuulumisia kuluneelta kahdelta kuukaudelta.

Pääasiassa J on edelleen iloinen kaveri, joka omistaa loistavan huumorintajun. J:n touhuja saa jatkuvasti nauraa vedet silmissä, kun tämä vaihtaa tanssiaan musiikkilajin mukaan ja kuuntelee vieraiden ihmisten juttuja niin, että osaa reagoida niihin (syömässä viereinen pöytä kiitteli toisiaan seurasta ja puki, joten J vilkutteli jo valmiiksi, että heippa hei vaan). Iloisuuden vastapainoksi on tullut pienet uhmailut, joista kerroinkin jo viime viikolla.

J on tuntunut aina tulevan liikkumisessa vähän jäljessä, mutta puhuminen pojalta onnistuu. Osa sanoista on selkeästi tunnistettavia, mutta osa sellaisia, joita on lähes mahdoton tunnistaa, ellei ole usein tekemisissä (mm. nappi on pappy). Tällä hetkellä meidän tunnistamiin sanoihin kuuluu ainakin äiti, isi, nam, ei, pallo, lamppu, loppu, paapa, paita, nappi, kurkku, kukka, kakka, kauppa, kello, kala, pupu, tyttö (joka tosin saattaa joskus tarkoittaa myös tuttia) ja oho. Kalaa ja pupua lukuun ottamatta eläimet nimetään niiden ääntelyn mukaan (eli lammas on mää jne.) ja J osaa kertoa jo koiran, kissan, hevosen, lehmän, lampaan, possun, ankan/kanan, karhun, leijonan ja hiiren ääntelyn. J myös ymmärtää ihan käsittämättömän paljon puhetta ja kuuntelee toisinaan tarkastikin niitäkin asioita, joita ajattelen yksinäni ääneen tai joista keskustellaan Aleksin kanssa.

Lempilelu taitaa tällä hetkellä olla pinottavat purkit. Toistaiseksi niistä ei tehdä torneja vaan J laittaa niitä sisäkkäin aina niin kauan, että järjestys on oikea. Myös pallot ovat ties monettako kuukautta in ja jossain vaiheessa meinasin jo huolestua, kun tämä lopetti esimerkiksi lampun sanomisen ja kaikki oli vain pelkkää palloa.

J on ollut aina arka uusien asioiden kokeilussa. Olisi osattu ryömiä, olisi osattu kontata ja nyt varmasti osattaisiin ottaa ainakin muutamia askelia, mutta kun ei. Eteenpäin mennään siis edelleen kontaten (tai tukia vasten vaikkapa juosten). J osaa seistä ilman tukea, mutta harvemmin käyttää sitäkään taitoa, joten koitan vähän huijailla tätä seisomaan pukiessa ja riisuessa.

Vaatekokona toimii 74 ja vihdoin myös 80 senttiset. Suurin osa seiskanelosista menee vielä, muttei osteta tätä kokoa enää laatikoihin vaan käytetään mielummin sitten vähän reilumpia, kun touhutessa housun lahkeet ja paidat nousevat muutenkin jatkuvasti. Vaipoissa jumitetaan edelleen niissä Liberon 4-koon teippivaipoissa.

Hampaita meillä tulee kuin sieniä sateella ja ne vaikuttivat puhkeamishetkellä yöuniin. Olin jo repimässä hiuksia päästä, kun nukahtamiset oli yhtä huutoa, mutta kun syy selvisi niin en kyllä yhtään ihmetellyt. Meillä nimittäin päätettiin tehdä kolme kulma-/poskihammasta kerralla! Tällä hetkellä hampaita on siis (kai) 11, joista kuusi ylhäällä ja viisi alhaalla.

Ennen ja jälkeen hampaiden puhkeamisen yöt ovat olleet niitä meidän perus 10 - 14 tunnin unia putkeen. Hyvien yöunien lisäksi meillä on vuoden odottelun jälkeen alettu nukkumaan myös päiväunia. Alkuun niistä saatiin nauttia 1,5 - 2,5 tuntia päivässä, mutta nykyään kestävät noin tunnin verran. J kuitenkin nukahtaa itsekseen niin iltaisin kuin päivisinkin, joten ne tunnin päikkärit passaa mulle vallan mainiosti. Tietty on päiviä, jolloin päiväunet ei nappaa lainkaan, mutta väsy iskee lopulta aina ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään kauppareissulla autossa.

Syöminen sujuu tuttuun tapaansa. Ainoaksi ongelmaksi meillä on koitunut maito, jota J voisi juoda jatkuvasti ja silloin syömisestä ei tahdo tulla mitään, mutta sekin on ratkaistu sillä, että juodaan vasta ruuan jälkeen. Maitona meillä on Nordicin soijamaito ja iltaisin J käy yhä tissittelemässä ennen omaan sänkyyn menoa. J on vielä syötettävä, mutta tällä hetkellä on taas vaihe, eli J tekee syömisessä suuremman työn ja mä roikun lusikan päässä antamassa vain vähän suuntaa. Muusi on sellainen ruoka, jonka J voi syödä itse, kunhan lusikka täytetään yhdessä.

Parissa kuukaudessa ei siis ole tuntunut tulevan kauheasti mitään uutta ja ne kehitykset on tapahtuneet lähinnä sanojen tuottamisessa ja puheen ymmärtämisessä, mutta tää passaa just näin! Kävelyä mä silti odottelen, mutta eiköhän se ajallaan tule..

29.1.2015

IHAN ITE TEIN -PALLOVALOT


IIT, eli ihan ite tein (toisin sanoen DIY) pallovalot. Hermo-osuus helposti tehty, pallovalot... Noh, ei niinkään. Mä tunnetusti keksin kaikki huonot ideat, joten keksin sitten koittaa näitäkin, koska vähät tarvikkeet tarkoittaa automaattisesti helppoa tekemistä. Vielä tunnetummin mä onnistun pissimään helpotkin asiat. Polttamaan ruuat, laittamaan lakanat väärinpäin viidennen kääntämisen jälkeen ja kirjoittamaan lapseni toisen nimen väärin. Ihan piis of keik, joten ei epäilystäkään, että olisin onnistunut näissä suunnitellusti. Oton "Puoliksi suunniteltu on valmiiksi vituillaan" -lause pätee muhun paremmin kuin hyvin.


Ongelmatkin kasaantuivat ihan itsestään, koska 1) en saanut palloista niin pyöreitä kun toivoin, 2) pöytä kirjaimellisesti lainehti liimasta ja vedestä. Samoin tuoli. Ja lattia... ja 3) hermot ei kestäneet narun laittamista enempää, joten pallot olivat kaljuja. Lisäsin sitä kuitenkin näiden kuivuttua ja pallojen puhkaisun jälkeen, jolloin näistä tuli edes ihan jees. Alunperin ostin 20 ledin valot, mutta sain kulutettua kymmenessä pallossa neljä iltaa, joten tyydyin ostamaan uuden 10 ledin valosarjan. Vielä jouluaattoa edeltävänä iltanakin mietin, kehtaanko antaa näitä eteenpäin, mutta lopulta ne päätyivät pakettiin ja pukin lahjasäkkiin. Jos ei muuta niin ainakin ne on jokaisen v-sanan arvoiset ja rakkaudella tehty. 


Ohjeet näihin löydät Rockerine-blogista (äiti, älä kurkkaa, ettet kadehdi!). 

28.1.2015

HSP, ELI ERITYISHERKKYYS - SE TUNNE, KUN TUNTEE (LIIKAA)

Parisen viikkoa sitten pohdiskeltiin kävelyllä, että mitähän mä teen seuraavaksi. Vaihtoehtoja oli monia, mutta lähes jokainen niistä kariutui siihen, etten pysty. Pystyminen laitetaan usein viitsimiseksi ja sitä kautta laiskuudeksi, mutta kun mä en vaan oikeasti pysty. Mun on vaikea kohdata monia asioita herkkyyteni takia ja sitä herkkyyttä on välillä vaikea edes käsittää. Sitä kautta siirryttiin miettimään, voisikohan ihmisellä olla tuntemisen liika- tai vajaatoiminta (verraten vaikka kilpirauhasen liika- tai vajaatoimintaan) ja tultiin siihen lopputulokseen, että epävirallisesti kai kyllä. Päästiin kotiin, touhuiltiin vähän ja laitettiin J nukkumaan, jonka jälkeen otin puhelimeni ja asettauduin sohvan nurkkaan. Avasin Safarin ja kirjoitin hakuun "liiallinen herkkyys". Selailin hakutuloksia ja bongasin kaiken keskeltä sanan "erityisherkkyys". Googletin ko. sanan ja siinä se oli: teksti, joka kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu suoraan musta. 

HSP - Suomen erityisherkät RY -sivulla sanotaan aiheesta seuraavaa: "Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP) hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä." Kokemisen syvyys ja syvällinen asioiden käsittelykyky olivat ne asiat, jotka toivat ahaa-elämyksen.

Mitä enemmän aiheesta luin, sitä varmempi aloin olemaan siitä, etten ole yksin ongelmallisen herkkyyteni kanssa. Nykypäivänä Facebookista löytyy ryhmiä melkein aiheesta kuin aiheesta, joten kirjoittelin taas hakuun ja löysin ryhmän erityisherkille. Hetkeä myöhemmin mut oli hyväksytty melkein kolmen ja puolen tuhannen ihmisen Erityisherkät - HSP -ryhmään. Palaset loksahtelivat pikkuhiljaa paikoilleen ja luin muiden juttuja silmät pyöreinä. Tuntui niin käsittämättömän helpottavalta kuulla, että kaikki mun pohdinnat ja itkut oli arkipäivää myös joillekin muille. Mä en ollut jäänyt lapsentasolle miettiessäni elämän pieniä asioita enkä mä ollut hullu, vaikka olin sitäkin epäillyt. Kyse olikin vain erityisherkkyydestä. 

Elaine Aron luokittelee erityisherkkyyden piirteet neljään pääryhmään ja tunnistan itseni kahdesta todella hyvin: Overarousabilitysta, eli kuormittumisalttiudesta sekä Emotional intensitysta, eli vahvasta eläytymiskyvystä. Mutta kuinka erityisherkkyys sitten ilmenee arjessa?


Kuten aiemmin jo sanoinkin, ryhmään liityttyäni asiat loksahtelivat paikoilleen ja suurimman osan tunnistin itsestäni vasta muiden kokemuksia lukiessa. Erityisherkille ominaista tuntuu olevan stressin, ja erilaisten ärsykkeiden aiheuttama, sekä kortisolin määrästä riippuva väsymys. Kaikkein väsynein mä olen pitkin päivää, mutta ärsykkeiden vähentyessä iltaa kohden alan piristyä. Pirteimmilläni oon illalla. Sitten olisin valmis siivoamaan tai maratonille.

Kyseisessä ryhmässä on pohdittu mm. erityisherkkien naisten suhdetta miehiin ystävinä. Tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että erityisherkät naiset viihtyvät paremmin vastakkaisen sukupuolen seurassa ja tunnistan tästä itsenikin. Mulla on ollut elämäni aikana useita hyviä kavereita saman sukupuolen edustajissa, mutta siitä huolimatta oon tuntenut kuuluvani paremmin joukkoon poika-/miesporukassa. Nykyäänkin avaudun kaikesta paljon mielummin miehille kuin naisille, vaikka iän myötä kaiken draaman vähentyessä ja kaveriporukan vaihtuessa myös äitikavereiden seura on mieleistä. Joku perusteli asian sillä, että oman pään sisällä on niin paljon ajatusten sekamelskaa, että pyrkii sitten minimoimaan sen ympärillään ja musta se on aika fiksusti sanottu ja varmasti tottakin.

Herkkyys näkyy myös kaupassa, vaikkakin tilanteita kohtaan nykyään harvoin. Jos mennään hakemaan kaupasta yhtä kermaviiliä, mutta hyllyssä on jäljellä kaksi, on mun pakko ostaa ne molemmat. Kyllähän mä nyt järjellä ajateltuna tiedän, ettei ne mitään tunne, mutta silti mun on otettava molemmat, jotta toinen ei jää yksin ja pahoita mieltään olemalla viimeinen. Ajatus yhdestä ainoasta kermaviilistä hyllyllä odottamassa hakijaansa tuntuu sydämessä asti. Sama pätee eläimissä ja Tätä et tienny minusta 2 -postauksen viides kohta on esimerkkinä siitä.

Itse asiassa saman postauksen ensimmäinen ja kuudeskin kohta ovat esimerkkejä eritysherkkyydestäni. Kaikki tunteet vihasta rakkauteen ja pelosta onnellisuuteen on niin järjettömän suuria, että jatkuvasti tuntuu kuin hukkuisin kaikkeen siihen tuntemiseen. Että mä vaan pursuan niitä ja ne koittaa puskea ulos - useimmiten itkuna. Saatan itkeä onnesta, koska nään kaksi lintua yhdessä ja ajattelen niiden olevan onnellisia toisistaan. Samaan sarjaan kuuluu myös surusta itkeminen, koska mä tulen surulliseksi yksinäisestä linnusta ja ajattelen, ettei sillä ole ketään. Nähdessäni auton alle jääneen eläimen, mulle tulee hurjan paha mieli, sillä automaattisesti mietin, kuinka sen perhe odottaa sitä jossain metsässä, mutta se ei enää koskaan palaa. Itkulta ei vaan voi välttyä. Kun neuvolassa kuulen kysymyksen "Mitäs teille kuuluu?" tai "Mites teillä on mennyt?", pidättelen kyyneliä, koska meillä on mennyt niin hyvin, että sekin saa herkistymään.


Sen enempää selittämättä mietin usein asioiden merkityksiä. Miksi mun elämään on tuotu tärkeä ihminen, joka kuitenkin viedään lopulta pois? Miksi maailma toimii niin kuin se toimii? Mistä me ollaan tultu ja miksi meillä on vain tietty hetki aikaa? Miten elämä osaa olla joskus niin yllättävää? Miksi mä oon täällä ja mikä mun tehtäväni on? Pää on jatkuvasti täynnä miksi, mistä, miten ja minne -kysymyksiä.

Tunnen olevani sosiaalisesti vaikea. Tykkään ihmisistä ja musta on mukava viedä J:tä moikkaamaan kavereita saaden samalla itselleni aikuistaseuraa, mutta mun on tiedettävä etukäteen milloin ja missä. Mitä aiemmin osaan varautua tapahtumaan, sitä mieleisempää se on. Kovinkaan lyhyellä varoitusajalla ei tee mieli lähteä minnekään, mutta jatkuvasti yritän tsempata itseäni siihen - toisinaan onnistuen. Mulla on tietyt ihmiset, joiden kanssa viihdyn vaikka ja kuinka, mutta ihmispaljoudessa viihdyn useimmiten tunnin - kolme ja sen jälkeen kaipaan omaa tilaa ja hetken rauhaa. Esimerkiksi laivalla en siedä kokoaikaista ihmismassaa vaan haluan välillä hyttiin. Nautin festareista ja livemusiikki on jees, mutta joka ainoa kerta tunnen tarvetta mennä edes hetkeksi sivummalle. Koitan välttää kauppakeskuksia hetkinä, jolloin tiedän niiden olevan täysin piukassa. Keikat kauppakeskuksessa, alet, Hullut päivät - nounou.

Mulla pyörii luonnoksissa eräs teksti, jossa lukee näin: "Mun huonoihin puoliin kuuluu varsinkin se, etten osaa hoitaa asioita puhelimitse. Mä en ymmärrä mitä mulle sanotaan enkä osaa ilmaista itseäni selkeästi. Siitä syystä soittelen virallisia puheluja mahdollisimman vähän ja hoidan asiat mielummin kasvotusten tai netissä." Tiedättekö mitä? HSP-ryhmään ilmestyi yhtenä päivänä julkaisu, jossa on lauseet "Puhelimessa tulee usein tunne, etten ymmärrä mitä toinen sanoo tai en saa itseäni ilmaistua tarpeeksi hyvin." ja "Mielummin hoidan asiat paikan päällä kasvotusten, tekstiviestillä tai sähköpostilla." Kuin sanasta sanaan omat ajatukseni ja taas valkeni yksi asia lisää.

Empatiakyky mielletään usein positiiviseksi piirteeksi ja niin se kai onkin, mutta omalla kohdallani se on enemmän riesa. Mulla on kyky elää muiden kengissä jopa liian hyvin ja se on raskasta. Oon viettänyt työharjoitteluissa useita päiviä, jolloin olen ravannut jatkuvasti vessassa itkemässä. Istunut siellä hiljaa ja miettinyt uskallanko jo poistua vai purskahdanko uudestaan itkuun. Elin potilaiden ja omaisten elämää työpaikalla, mutta sen lisäksi työt seurasivat kotiin ja siitä johtuen menetin yöuneni. Katselin kelloa ja laskin tunteja siihen, että pitää taas olla vahva. Niistä hetkistä asti mietin, millainen ihmisen pitää olla, jotta jaksaa sellaista päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Erityisherkkyys toi mulle vastauksen. Ei siihen, millainen ihmisen pitää olla, vaan siihen, millainen mä olen. Siihen, miksi muut pystyivät käsittelemään asioita, jotka olivat mulle niin vaikeita. Jos olisin tiennyt aiheesta jo silloin, olisin saattanut kieltäytyä vainajan laitosta. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään veruketta siihen, joten tunnollisesti koitin hoitaa homman ja se valitettavasti kostautui, sillä vainajat kummittelevat mielessä edelleenkin. Myös empatiakyky fiktiivisiä hahmoja kohtaan on suuri.


Musta on usein tuntunut, ettei Aleksi rakasta mua. Tiedän ja tunnen sen syvällä sisälläni, mutten huomaa sitä A:sta. Musta tuntuu, ettei A ole koskaan kovin vihainen tai pettynyt. Että se on kuin kivi, joka ei tunne mitään. Pari viikkoa sitten tajusin, ettei näin ole. Aleksihan tuntee varmasti täysin normaalisti, mutta omat, itselleni normaalissa mittakaavassa olevat tunteeni ovat todellisuudessa niin suuria, että muiden normaalit tunteet tuntuvat olemattomilta.

HSP:t ovat ilmeisesti myös melko aistiyliherkkiä. Itsestäni ei ole antaa montaakaan esimerkkiä, mutta muistan kuinka pienestä asti vastaantulevien autojen valot ja liikennevalot saivat epämiellyttävän olon ja sama pätee nykyäänkin. Televisiota katsellessa tai radiota kuunnellessa mä olen koko ajan laittamassa niitä hiljaisemmalle, vaikka musiikkia rakastankin. Sammuttelen TV:tä koko ajan, koska sen päällä olo ei tunnu mukavalta. Raivostuttavimmat äänet ovat kuitenkin ne pienet äänet, kun kissa pesee itseään, Aleksi nyppii kynsiään tai syö jätskiä. Kyllä. Lähes olemattomia ääniä, mutta ne painuvat pään syvimpään onkaloon ja raastavat siellä. Tuntuu kuin joku sahaisi kalloa ja mun on yksinkertaisesti pakko sulkea korvani.

Yläasteen (vuoden 2009)  jälkeen oon tainnut lukea huimat kaksi kirjaa, mutta nyt ihan tosissani mietin Elaine Aronin kirjoittamaa kirjaa eritysherkkyydestä. Oon kuullut siitä niin paljon kehuja ja uskoisin sen avaavan asioita vielä entisestään. En tiedä ymmärtääkö kukaan sanaakaan höpinöistäni, mutta halusin kirjoittaa aiheesta itseni lisäksi myös muille, sillä HSP tuntuu olevan vielä niin kovin tuntematon, vaikka noin 20% meistä on enemmän tai vähemmän erityisherkkiä. Siitä lukeminen on saanut mut tajuamaan itsestäni ja tästä kaikesta niin paljon, että olo on oikeasti ihmeellinen ja toivon, että asiasta puhumalla myös muut saattavat saada selkeyttä ja vertaistukea.

26.1.2015

HEIJASTIN ON HALVIN HENKIVAKUUTUS

11. helmikuuta meillä Suomessa vietetään 112-päivää. Tämän vuoden teemana on arjen turvallisuus, jonka kohderyhmänä ovat lapset, nuoret sekä heidän vanhempansa, ja pääsin mukaan Blogiringin 112-kampanjaan. Epäilin hetken aikaa mukaan lähtemistä, sillä ajattelin, ettei mulla ole turvallisuudesta sanaakaan sanottavana, kunnes aloin miettimään meidän kotia ja sitä, mitä asioita ollaan huomioitu lapsen tullessa taloon.

Ensimmäisenä mieleen tuli keittiön ovensuussa oleva lapsiportti, vaikka se hankittiinkin alunperin koiria varten. Siitä huolimatta, että J oppi liikkumaan suht myöhään, pääsi tämä kävelytuolinsa kanssa kaivelemaan keittiön laatikoita (kuten vaikkapa tässä kuvassa). Aluksi siirrettiin kaikki terävät ja epäsopivat välineet pois laatikoista, mutta vähäisen kaappitilan takia nämä löysivät paikkansa jääkaapista (voi kyllä...). Ajan kuluessa alkoi ärsyttämään, ettei koskaan tiennyt löytyisikö kauhat J:n leikeistä, tiskikoneesta, laatikosta vai olisivatko ne eksyneet jääkaappiin, joten päätettiin laittaa tavarat takaisin paikoilleen. Samalla keittiöstä tehtiin lapsivapaa-alue ilman valvovaa silmää ja portin avulla ollaan vältytty niin laatikoiden tyhjentämiseltä kuin kuumaa uunia vasten seisomiseltakin. Vaikka haaveilen uudesta asunnosta avokeittiöllä, on myönnettävä, että tälläkin ratkaisulla on ollut puolensa.


Pojan oppiessa liikkumaan, olivat pistorasiat ja johdot todella mielenkiintoisia. Olohuoneen puolella nämä sattuivat olemaan ikävästi oven luona, joten mielenkiinto heräsi joka kerta sinne mennessä tai sieltä poistuessa. Johtoja meillä oli ja on yhä järjetön kasa kaikkien vempeleiden ansiosta, joten pienen käden oli helppo ujuttautua TV-tason taakse ja tarrautua matkalla ensimmäiseen johtoon. Olohuone saatiin lapsiystävällisemmäksi laittamalla suojat pistorasioihin ja vaihtamalla järjestystä niin, ettei tason taakse saa tungettua edes niitä perheen minikäsiä.

Palovaroittimet meillä on taatusti toiminnassa, sillä keittiön varoittimella on ikävä tapa huutaa joka ainoa kerta, kun siellä jotain paistetaan. Vielä ei ole ajankohtaista, mutta kunhan J kasvaa niin luulen, että on hyvä käydä yhdessä läpi, miten toimia tulipalon sattuessa tai kuinka toimia, jos tulee  muuten tarve soittaa hätänumeroon.


Myös vaaralliset tuotteet, kuten lääkkeet ja erilaiset pesuaineet, ovat poissa lasten ulottuvilta. Lääkkeet pidetään lapsiportin takana, keittiön kaapissa, jonka saa tarvittaessa lukkoon, joten ne ovat turvassa J:ltä - ja J niiltä. Pesuaineita meillä säilytetään kylpyhuoneen pyykkikaapissa, josta varta vasten otettiin korit pois, jotta saatiin tehtyä kaappiin hylly ja aineet mahdollisimman korkealle.

Vaikka koti onkin turvallinen, on meillä asia, johon pitäisi tulla muutos: peili. Meillä on eteisessä kokovartalopeili, jonka olen omin kätösin laittanut kiinni seinään - housujen narulla. J tietää peiliin koskemisen olevan kiellettyä ja tajuaa saavansa mun huomioni sitä kolisuttamalla, joten esimerkiksi ruokaa laittaessa tämä saattaa kipittää eteiseen ja hakata peiliä, jotta saa mut pois keittiöstä. Tälle pitäisi tehdä jotain hetinyt ennen kuin peili on pienen niskassa.

Sen lisäksi, että meillä kotona yritetään pitää huoli turvallisuudesta, mä olen siitä ehdoton myös liikenteessä. Kesän aikana valittiin J:lle turvaistuin, jonka voi asettaa selkä menosuuntaan päin, enkä ole aikeissa luopua siitä vielä hetkeen, vaikka jatkuvasti törmään kuviin, joissa lapsi istuu kasvot menosuuntaan päin heti turvakaukalosta pois päästyään. Luonnollisesti pidetään huoli siitä, että J:n on mahdollisimman turvallista olla autossa ja se pätee ihan automaattisesti myös meidän kohdalla, koska molemmilla on tapana laittaa oma turvavyö kiinni jopa silloin, kun ajetaan sata metriä parkkipaikalta oven eteen. Toistaiseksi meillä on ollut hyvä tuuri, sillä mä olen ollut ainoastaan hirvikolarissa joskus 2000-luvun alussa ja muutama vuosi sitten pyöräilijä ajoi meidän alle (tai itse asiassa hyppäsi päälle), mutta muuten ollaan säästytty. On kuitenkin lukuisia kertoja, jolloin onnettomuudet on olleet todella lähellä ja valitankin Aleksille pienimmästäkin puhelimeen vilkaisusta tai tutin antamisesta kesken ajon, jotta kaikki keskittyminen on liikenteessä.


Vaikka kevät tekee tuloaan ja pimeä alkaa taas väistyä, on hyvä pitää edelleen huolta myös ollessa se liikenteen toinen osapuoli, kävelijä. Autoilijoita ja pyöräilijöitä helpottaa kummasti, kun koirilta löytyy heijastinliivit tai vilkkupannat, ja rattaissa ja vaatteissa roikkuu heijastimet. Muistakaa siis pitää huolta isoista, pienistä ja karvaisista - heijastin on halvin henkivakuutus!


*Postaus on toteutettu yhteistyössä Blogiringin sekä 112-päivän kanssa. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

19.1.2015

KYLLÄ KYLÄSSÄ VOIT KÄYDÄ KÄNKKÄRÄNKKÄ

Kun on Känkkkäränkkä-päivä, ja se päivähän tuntuu olevan aina maanantaista sunnuntaihin. Mä en tiedä onko edes olemassa esiuhma-käsitettä, mutta sillä nimellä sitä kuitenkin kutsun. 

J:llä on ollut pienestä asti kova tahto, mutta nyt tämä esiuhma on selkeästi alkanut nostamaan päätään. Meillä otetaan nykyään yhteen useita kertoja päivässä ja kaikki äidin (tai isin) ehdottama on tiukka pään pudistelu tai karkuun meneminen. Rajojen kokeilu on alkanut ja kiellettyjä asioita on pakko tehdä uudestaan ja uudestaan, ja tällöin kasvoilla on joko ilkikurinen ilme tai vihainen "Ei"-ilme, koska asian tiedetään olevan kiellettyä. Lähes poikkeuksetta päivään kuuluu vaipanvaihtokiukuttelu, pukemiskiukuttelu ja uusimpina juttuna nukahtamiskiukuttelu sekä aina välillä esiintyvä syömiskiukuttelu. Mm. tänään J on kahdesti hörpännyt maitoa, mutta avannut leipäläpensä maidon ollessa suussa vain, koska on hauskaa valuttaa se pitkin rinnuksia. Onneksi pukeminenkin oli tänään ehdoton ei, joten vältyttiin riisumis- ja pukemishulabaloolta, kunnei oltu saatu päälle vielä vaippaa kummallisempaa. Näiden lisäksi karkuun mennään, kun puhutaan johonkin lähtemisestä, kynsien leikkaamisesta, pukemisesta tai luokse tulemisesta. Ainoat kehotukset, joille saadaan myönteinen vastaus, on (useimmiten) syömään tai suihkuun meneminen. Nukkuminen on sujunut muutamaa kertaa lukuun ottamatta meillä aina todella hyvin, joten nyt ollaankin päästy ihan uudelle asteelle, kun ei haluta jäädä sänkyyn. 

Tällä hetkellä meillä lentää miltei jatkuvasti mikä milloinkin sattuu kädessä olemaan: Legot, kirjat, leikkiastiat, pehmolelut, DVD:t, kaukosäätimet, kaikki. Ei välttämättä lentämällä lennä, mutta yritetään laittaa sohvalle, lattialle, pöydälle tai laatikkoon mahdollisimman kovalla voimalla, jos vaikka vahingossa lentäisi. Myös kissan silittäminen on vaihtunut hätäiseen pörrötykseen tai huitomiseen ja Janekin on saanut osansa purkeista ja palloista. 

Kaikenlainen tavaroiden heittely ja muiden satuttaminen on meillä totta kai ehdottoman kiellettyä. Kielloista, tavaroiden poisottamisista ja estämisistä huolimatta Drama King saattaa huitoa ja purra tai vaihtoehtoisesti heittäytyy marttyyriksi painamalla päänsä lattialla ja ottamalla mahdollisimman dramaattisen ilmeen. Itkun kera, tietenkin. 

Onneksi J osaa olla vielä sen verran kohtelias, että ollaan vielä vältytty kylässä ja julkisilla paikoilla suuremmilta raivoamisilta. Mä oon vähän koittanut valmistautua, että vaikean raskauden ja helpon vauvavuoden jälkeen olisi vuorostaan luvassa vaikea uhmaikä. Innolla (ja kauhulla) odotan, mihin tässä vielä päädytään.

Ihan vakavasti ottaen... Ei, ei tätä vaan voi ottaa vakavasti. Kuva 10/14.

10.1.2015

SISKO KOITA YMMÄRTÄÄ, EN SUA VAIHTAIS MIHINKÄÄN


Robin - Sisko

Synnyin toukokuussa 1993, vain vähän reilu vuosi sen jälkeen, kun "isoveljeni" oli menehtynyt. Vanhemmat erosivat mun ollessa pieni, mutta siitä huolimatta oli hyvä olla ja muistan useita leikkihetkiä kummankin kanssa. En muista koskaan jääneeni yksin, vaan mulla oli kaksi rakastavaa kotia ja välittävät vanhemmat. Olin kummankin ainoa lapsi enkä kai koskaan kaivannut sisarusta. 7.10.2002, ollessani 9-vuotias, tapahtui kuitenkin jotain: mulle syntyi pikkusisko.

Mulla oli tapana leikkiä iskän kanssa aina kotia, koulua ja milloin mitäkin ravintolaa. Istuin ruoka-aikana pöydän vieressä ja isi esitti välillä asiakasta, kunnes hyppäsi taas hellan viereen ja leikki kokkia/tarjoilijaa. Veeran syntyessä näin silmissäni, kuinka mulla oli vihdoin leikkikaveri, vaikka meillä olikin ikäeroa. Tämän kasvaessa järjestin koulua ja kerhoa, välillä mentiin lääkäriin ja sitten leikittiin kotia. Veera oli maailman ihanin aina siihen asti, kun se alkoi vinkumaan, että mun pitää lukea sille iltasatu ja kun sille tuli matkimisikä. Pahimman teini-iän aikaan mua ei kauheasti kiinnostanut Veeran jutut ja se lähinnä ärsytti mua, mutta pikkuhiljaa pääsin vaiheesta yli ja siitä on tullut mulle vain tärkeempi ja tärkeempi.

Pahoittelut todella surkeesta kuvasta. Kuva tulostettu paperille ja siitä vielä otettu kuva, joten tässä tulos.

Ikäerosta huolimatta välit ovat läheiset ja sen ansiosta ollaan vältytty mm. riidoilta. Vaikka osaan luonnollisestikin ottaa vastuun J:sta ja olla se aikuinen, mä olen myös yhä se sama Janna, joka osaa jättää aivot narikkaan sopivissa määrin vai mita mielta te olla siita, etta me puhua aina keskenamme nain ja me lahettaa toiselle monta, monta WhatsApp-video, jossa me hopottaa talla tavalla? Niinpä. 


Teini-ikä taisi olla ainoa aika, jolloin kaipailin itselleni isosiskoa tai -veljeä. Kaipailin ihmistä, jolle voisin kertoa ihan kaiken, mut onneks mulla oli sellaisia ystäviä kuin Pate. Nyt kun oon saanut olla isosiskon roolissa 12 vuotta ja Veera alkaa uhkaavasti lähestymään sitä samaista ikää, jossa itse olin, toivon, että se voi kertoa mulle asioita, joita ei vältämättä meidän iskälle tai äidilleen tahdo kertoa, ja että se voi vähän vanhempana tulla meille, jos ei muuta paikkaa keksi. Tahdon sen tietävän, että mulle voi kertoa ihan kaiken. Sitä varten mä olen.

Niin että halusin vaan muistuttaa sua siitä, et oot mulle tärkeä.


"Hei,
mihin ikinä meet
ja mitä ikinä teet,
muhun luottaa voit.

Niin sä löydät rakkauden
ja jos sä menetät sen,
mä kyynelees kuivaan pois."

3.1.2015

UUSI VUOSI, VANHAT KUJEET

Vaikka mun pitikin pysyä pieni hetki poissa blogin parista niin tässä sitä nyt ollaan. Meillä sujui uusi vuosi varsin rauhallisesti, sillä mentiin kuudeksi Turun Kupittaalle katsomaan lasten ilotulitusta. Mä vähän odotin, että oltaisiin saatu lähteä ensimmäisten paukahdusten ja J:n itkun saattelemana takaisin autolle, mutta kuulosuojainten ansiosta J katseli innoissaan taivaalla, tanssi taustalla soivan musiikin tahtiin ja lauloi mukana omin sanoin. Rakettien paukahdellessa tämä huusi useampaan kertaan "Po, po!" ja taputti päälle, eli ei siis minkäänlaisia merkkejä pelkäämisestä. Kupittaalta lähdettiin FilmTownin kautta kotiin iltapalalle ja -toimille. J ihastui raketteihin niin, ettei malttanut enää edes leikkiä vaan istui mielummin keittiön pöydällä katselemassa ulos ikkunasta, mutta selviytyi kuitenkin normaaliin aikaan unille. Me sen sijaan syötiin (liikaa) nakkeja ja perunasalaattia, katsottiin leffa ja valvottiin hädin tuskin tämän vuoden puolelle. Uusi vuosi on mulle vaan tällainen uusi vuosi, vanhat kujeet -keissi. En mä kuitenkaan aloita lenkkeilyä tänä(kään) vuonna, en syö yhtään viime vuotta terveellisemmin enkä aio olla tippaakaan ystävällisempi, ellen sille päälle oikeasti satu. 


Vuoden ensimmäisenä päivänä käytiin hakemassa mun pikkusisko meille yökylään ja eilen suunnattiin kamalan ilman läpi Leaf Areenalle Mehukatti lastenmaailmaan. Mä en tietenkään tajunnut ihmisten olevan lomalla ja järkytys oli suuri, kun halli vilisi lapsia vailla valvovaa silmää ja suurin osa vanhemmista tyytyi pitämään katseen tiukasti puhelimessa tai juttelemaan keskenään. Kannatti kuitenkin mennä, koska J selkeästi nautti ja on myös kehittynyt liikkumisessa hurjasti siitä, kun ensimmäistä kertaa siellä oltiin. Mehukatteilun jälkeen käytiin vielä shoppailemassakin ja minä, lähiön (vaate)nirsoin ihminen, löysin mulle sekä etsimäni kaltaisen hihattoman hupparin että lähes täydellisen nahkatakin.


Viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku oli siis jees, ja tästä on ihmisen hyvä jatkaa. Morjesta vaan 2015.