ITSE TEHDYT PAPERINARUPALLOVALOT


IIT, eli ihan ite tein (toisin sanoen DIY) paperinarupallovalot. Hermo-osuus helposti tehty, pallovalot... Noh, ei niinkään. Mä tunnetusti keksin kaikki huonot ideat, joten keksin sitten koittaa näitäkin, koska vähät tarvikkeet tarkoittaa automaattisesti helppoa tekemistä. Vielä tunnetummin mä onnistun pissimään helpotkin asiat. Polttamaan ruuat, laittamaan lakanat väärinpäin viidennen kääntämisen jälkeen ja kirjoittamaan lapseni toisen nimen väärin. Ihan piis of keik, joten ei epäilystäkään, että olisin onnistunut näissä suunnitellusti. Oton "Puoliksi suunniteltu on valmiiksi vituillaan" -lause pätee muhun paremmin kuin hyvin.


Ongelmatkin kasaantuivat ihan itsestään, koska 1) en saanut palloista niin pyöreitä kun toivoin, 2) pöytä kirjaimellisesti lainehti liimasta ja vedestä. Samoin tuoli. Ja lattia... ja 3) hermot ei kestäneet narun laittamista enempää, joten pallot olivat kaljuja. Lisäsin sitä kuitenkin näiden kuivuttua ja pallojen puhkaisun jälkeen, jolloin näistä tuli edes ihan jees. Alunperin ostin 20 ledin valot, mutta sain kulutettua kymmenessä pallossa neljä iltaa, joten tyydyin ostamaan uuden 10 ledin valosarjan. Vielä jouluaattoa edeltävänä iltanakin mietin, kehtaanko antaa näitä eteenpäin, mutta lopulta ne päätyivät pakettiin ja pukin lahjasäkkiin. Jos ei muuta niin ainakin ne on jokaisen v-sanan arvoiset ja rakkaudella tehty. 

HSP, ELI ERITYISHERKKYYS - SE TUNNE, KUN TUNTEE (LIIKAA)

Parisen viikkoa sitten pohdiskeltiin kävelyllä, että mitähän mä teen seuraavaksi. Vaihtoehtoja oli monia, mutta lähes jokainen niistä kariutui siihen, etten pysty. Pystyminen laitetaan usein viitsimiseksi ja sitä kautta laiskuudeksi, mutta kun mä en vaan oikeasti pysty. Mun on vaikea kohdata monia asioita herkkyyteni takia ja sitä herkkyyttä on välillä vaikea edes käsittää. Sitä kautta siirryttiin miettimään, voisikohan ihmisellä olla tuntemisen liika- tai vajaatoiminta (verraten vaikka kilpirauhasen liika- tai vajaatoimintaan) ja tultiin siihen lopputulokseen, että epävirallisesti kai kyllä. Päästiin kotiin, touhuiltiin vähän ja laitettiin poika nukkumaan, jonka jälkeen otin puhelimeni ja asettauduin sohvan nurkkaan. Avasin Safarin ja kirjoitin hakuun "liiallinen herkkyys". Selailin hakutuloksia ja bongasin kaiken keskeltä sanan "erityisherkkyys". Googletin ko. sanan ja siinä se oli: teksti, joka kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu suoraan musta. 

HSP - Suomen erityisherkät RY -sivulla sanotaan aiheesta seuraavaa: "Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP) hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä." Kokemisen syvyys ja syvällinen asioiden käsittelykyky olivat ne asiat, jotka toivat ahaa-elämyksen.

Mitä enemmän aiheesta luin, sitä varmempi aloin olemaan siitä, etten ole yksin ongelmallisen herkkyyteni kanssa. Nykypäivänä Facebookista löytyy ryhmiä melkein aiheesta kuin aiheesta, joten kirjoittelin taas hakuun ja löysin ryhmän erityisherkille. Hetkeä myöhemmin mut oli hyväksytty melkein kolmen ja puolen tuhannen ihmisen Erityisherkät - HSP -ryhmään. Palaset loksahtelivat pikkuhiljaa paikoilleen ja luin muiden juttuja silmät pyöreinä. Tuntui niin käsittämättömän helpottavalta kuulla, että kaikki mun pohdinnat ja itkut oli arkipäivää myös joillekin muille. Mä en ollut jäänyt lapsentasolle miettiessäni elämän pieniä asioita enkä mä ollut hullu, vaikka olin sitäkin epäillyt. Kyse olikin vain erityisherkkyydestä. 

Elaine Aron luokittelee erityisherkkyyden piirteet neljään pääryhmään ja tunnistan itseni kahdesta todella hyvin: Overarousabilitysta, eli kuormittumisalttiudesta sekä Emotional intensitysta, eli vahvasta eläytymiskyvystä. Mutta kuinka erityisherkkyys sitten ilmenee arjessa?


Kuten aiemmin jo sanoinkin, ryhmään liityttyäni asiat loksahtelivat paikoilleen ja suurimman osan tunnistin itsestäni vasta muiden kokemuksia lukiessa. Erityisherkille ominaista tuntuu olevan stressin, ja erilaisten ärsykkeiden aiheuttama, sekä kortisolin määrästä riippuva väsymys. Kaikkein väsynein mä olen pitkin päivää, mutta ärsykkeiden vähentyessä iltaa kohden alan piristyä. Pirteimmilläni oon illalla. Sitten olisin valmis siivoamaan tai maratonille.

Kyseisessä ryhmässä on pohdittu mm. erityisherkkien naisten suhdetta miehiin ystävinä. Tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että erityisherkät naiset viihtyvät paremmin vastakkaisen sukupuolen seurassa ja tunnistan tästä itsenikin. Mulla on ollut elämäni aikana useita hyviä kavereita saman sukupuolen edustajissa, mutta siitä huolimatta oon tuntenut kuuluvani paremmin joukkoon poika-/miesporukassa. Nykyäänkin avaudun kaikesta paljon mielummin miehille kuin naisille, vaikka iän myötä kaiken draaman vähentyessä ja kaveriporukan vaihtuessa myös äitikavereiden seura on mieleistä. Joku perusteli asian sillä, että oman pään sisällä on niin paljon ajatusten sekamelskaa, että pyrkii sitten minimoimaan sen ympärillään ja musta se on aika fiksusti sanottu ja varmasti tottakin.

Herkkyys näkyy myös kaupassa, vaikkakin tilanteita kohtaan nykyään harvoin. Jos mennään hakemaan kaupasta yhtä kermaviiliä, mutta hyllyssä on jäljellä kaksi, on mun pakko ostaa ne molemmat. Kyllähän mä nyt järjellä ajateltuna tiedän, ettei ne mitään tunne, mutta silti mun on otettava molemmat, jotta toinen ei jää yksin ja pahoita mieltään olemalla viimeinen. Ajatus yhdestä ainoasta kermaviilistä hyllyllä odottamassa hakijaansa tuntuu sydämessä asti ja sama pätee eläimissä.

Itse asiassa saman postauksen ensimmäinen ja kuudeskin kohta ovat esimerkkejä eritysherkkyydestäni. Kaikki tunteet vihasta rakkauteen ja pelosta onnellisuuteen on niin järjettömän suuria, että jatkuvasti tuntuu kuin hukkuisin kaikkeen siihen tuntemiseen. Että mä vaan pursuan niitä ja ne koittaa puskea ulos - useimmiten itkuna. Saatan itkeä onnesta, koska nään kaksi lintua yhdessä ja ajattelen niiden olevan onnellisia toisistaan. Samaan sarjaan kuuluu myös surusta itkeminen, koska mä tulen surulliseksi yksinäisestä linnusta ja ajattelen, ettei sillä ole ketään. Nähdessäni auton alle jääneen eläimen, mulle tulee hurjan paha mieli, sillä automaattisesti mietin, kuinka sen perhe odottaa sitä jossain metsässä, mutta se ei enää koskaan palaa. Itkulta ei vaan voi välttyä. Kun neuvolassa kuulen kysymyksen "Mitäs teille kuuluu?" tai "Mites teillä on mennyt?", pidättelen kyyneliä, koska meillä on mennyt niin hyvin, että sekin saa herkistymään.


Sen enempää selittämättä mietin usein asioiden merkityksiä. Miksi mun elämään on tuotu tärkeä ihminen, joka kuitenkin viedään lopulta pois? Miksi maailma toimii niin kuin se toimii? Mistä me ollaan tultu ja miksi meillä on vain tietty hetki aikaa? Miten elämä osaa olla joskus niin yllättävää? Miksi mä oon täällä ja mikä mun tehtäväni on? Pää on jatkuvasti täynnä miksi, mistä, miten ja minne -kysymyksiä.

Tunnen olevani sosiaalisesti vaikea. Tykkään ihmisistä ja musta on mukava viedä J:tä moikkaamaan kavereita saaden samalla itselleni aikuistaseuraa, mutta mun on tiedettävä etukäteen milloin ja missä. Mitä aiemmin osaan varautua tapahtumaan, sitä mieleisempää se on. Kovinkaan lyhyellä varoitusajalla ei tee mieli lähteä minnekään, mutta jatkuvasti yritän tsempata itseäni siihen - toisinaan onnistuen. Mulla on tietyt ihmiset, joiden kanssa viihdyn vaikka ja kuinka, mutta ihmispaljoudessa viihdyn useimmiten tunnin - kolme ja sen jälkeen kaipaan omaa tilaa ja hetken rauhaa. Esimerkiksi laivalla en siedä kokoaikaista ihmismassaa vaan haluan välillä hyttiin. Nautin festareista ja livemusiikki on jees, mutta joka ainoa kerta tunnen tarvetta mennä edes hetkeksi sivummalle. Koitan välttää kauppakeskuksia hetkinä, jolloin tiedän niiden olevan täysin piukassa. Keikat kauppakeskuksessa, alet, Hullut päivät - nounou.

Mulla pyörii luonnoksissa eräs teksti, jossa lukee näin: "Mun huonoihin puoliin kuuluu varsinkin se, etten osaa hoitaa asioita puhelimitse. Mä en ymmärrä mitä mulle sanotaan enkä osaa ilmaista itseäni selkeästi. Siitä syystä soittelen virallisia puheluja mahdollisimman vähän ja hoidan asiat mielummin kasvotusten tai netissä." Tiedättekö mitä? HSP-ryhmään ilmestyi yhtenä päivänä julkaisu, jossa on lauseet "Puhelimessa tulee usein tunne, etten ymmärrä mitä toinen sanoo tai en saa itseäni ilmaistua tarpeeksi hyvin." ja "Mielummin hoidan asiat paikan päällä kasvotusten, tekstiviestillä tai sähköpostilla." Kuin sanasta sanaan omat ajatukseni ja taas valkeni yksi asia lisää.

Empatiakyky mielletään usein positiiviseksi piirteeksi ja niin se kai onkin, mutta omalla kohdallani se on enemmän riesa. Mulla on kyky elää muiden kengissä jopa liian hyvin ja se on raskasta. Oon viettänyt työharjoitteluissa useita päiviä, jolloin olen ravannut jatkuvasti vessassa itkemässä. Istunut siellä hiljaa ja miettinyt uskallanko jo poistua vai purskahdanko uudestaan itkuun. Elin potilaiden ja omaisten elämää työpaikalla, mutta sen lisäksi työt seurasivat kotiin ja siitä johtuen menetin yöuneni. Katselin kelloa ja laskin tunteja siihen, että pitää taas olla vahva. Niistä hetkistä asti mietin, millainen ihmisen pitää olla, jotta jaksaa sellaista päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Erityisherkkyys toi mulle vastauksen. Ei siihen, millainen ihmisen pitää olla, vaan siihen, millainen mä olen. Siihen, miksi muut pystyivät käsittelemään asioita, jotka olivat mulle niin vaikeita. Jos olisin tiennyt aiheesta jo silloin, olisin saattanut kieltäytyä vainajan laitosta. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään veruketta siihen, joten tunnollisesti koitin hoitaa homman ja se valitettavasti kostautui, sillä vainajat kummittelevat mielessä edelleenkin. Myös empatiakyky fiktiivisiä hahmoja kohtaan on suuri.


Musta on usein tuntunut, ettei oma mies rakasta mua. Tiedän ja tunnen sen syvällä sisälläni, mutten huomaa sitä. Musta tuntuu, ettei tämä ole koskaan kovin vihainen tai pettynyt. Että se on kuin kivi, joka ei tunne mitään. Pari viikkoa sitten tajusin, ettei näin ole. Hän tuntee varmasti täysin normaalisti, mutta omat, itselleni normaalissa mittakaavassa olevat tunteeni ovat todellisuudessa niin suuria, että muiden normaalit tunteet tuntuvat olemattomilta.

HSP:t ovat ilmeisesti myös melko aistiyliherkkiä. Itsestäni ei ole antaa montaakaan esimerkkiä, mutta muistan kuinka pienestä asti vastaantulevien autojen valot ja liikennevalot saivat epämiellyttävän olon ja sama pätee nykyäänkin. Televisiota katsellessa tai radiota kuunnellessa mä olen koko ajan laittamassa niitä hiljaisemmalle, vaikka musiikkia rakastankin. Sammuttelen TV:tä koko ajan, koska sen päällä olo ei tunnu mukavalta. Raivostuttavimmat äänet ovat kuitenkin ne pienet äänet, kun kissa pesee itseään, mies nyppii kynsiään tai syö jätskiä. Kyllä. Lähes olemattomia ääniä, mutta ne painuvat pään syvimpään onkaloon ja raastavat siellä. Tuntuu kuin joku sahaisi kalloa ja mun on yksinkertaisesti pakko sulkea korvani.

Yläasteen (vuoden 2009)  jälkeen oon tainnut lukea huimat kaksi kirjaa, mutta nyt ihan tosissani mietin Elaine Aronin kirjoittamaa kirjaa eritysherkkyydestä. Oon kuullut siitä niin paljon kehuja ja uskoisin sen avaavan asioita vielä entisestään. En tiedä ymmärtääkö kukaan sanaakaan höpinöistäni, mutta halusin kirjoittaa aiheesta itseni lisäksi myös muille, sillä HSP tuntuu olevan vielä niin kovin tuntematon, vaikka noin 20% meistä on enemmän tai vähemmän erityisherkkiä. Siitä lukeminen on saanut mut tajuamaan itsestäni ja tästä kaikesta niin paljon, että olo on oikeasti ihmeellinen ja toivon, että asiasta puhumalla myös muut saattavat saada selkeyttä ja vertaistukea.