4.12.2014

KUN VAUVA TULI TALOON

Vauvavuodesta-postauksessa kerroin meidän odotettua helpommasta vauvavuodesta, mutta mainitsin myös, että toisen naamataulu on saanut raivotumaan useammin kuin koskaan ennen. Alkuun meillä sujui hyvin, oikestaan paremmin kuin koskaan, mutta pikkuhiljaa homma lähti  rullaamaan huonompaan ja huonompaan suuntaan.

Pikkuvauva-aikana J:n tissittelyt luonnollisestikin kesti hetken jos toisenkin erityisesti iltaisin, kun tämä valmistautui nukkumaan koko yön lävitse ja tankkasi itsensä täyteen. Olin vielä henkisesti ja fyysisesti aika väsynyt kaikesta pahoinvoinnin ja synnytyksen välisistä asioista, joten J:n mennessä iltamaidolle lösähdin rättiväsyneenä sänkyyn enkä päässyt ylös enää tunnin päästä. Aleksi siis vietti iltansa yksin olohuoneessa sillä välin kun itse vetelin hirsiä, että se siitä yhteisestä ajasta.

Myös yhdeksän kuukauden työttömyys alkoi näkymään ja tuntumaan kuuden - seitsemän kuukauden kohdalla, sillä tuntui kuin Aleksin kiinnostus kaikkeen olisi lopahtanut täysin. J:n syöminen oli totta kai mun vastuulla, mutta sen lisäksi alueeseen kuului vaipanvaihdot, kylvetykset, pukemiset, kodin siivoaminen ja lopulta myös koirat, ellen tahtonut niiden pidättävän ilta kymmenestä iltapäivä kahteen. Ymmärrän, että tekemättömyys saa entistä tekemättömämmäksi, mutta sekään ymmärrys ei enää tahtonut riittää. Kuudelle kädelle olisi ollut käyttöä, mutta niitä oli tasan kaksi, kun toinen osapuoli vietti aikaa puhelimen ja telkkarin kanssa samalla kun itse koitin siivota myös tämän jälkiä. Ja voi kyllä, kyllä pyysin irroittamaan katseen niistä, mutta kehotus toimi korkeintaan kymmenen minuutin ajan. Päivisin koitin vihjailla mm. J:n nukuttamisesta vaunuihin, mutta asian eteen tehtiin jotain vasta kun itse kiskoin ulkovaatteita päälleni, joten koko juttu oli jo ihan sama. Olin niin raivoissani, että iltaisin koirien kanssa ulos mennessä soitin itkupuheluita ja ihmettelin ääneen, miten kauan sitä pitää jaksaa. Tuntui, että olisi ollut yhden lapsen sijaan kaksi lasta hoidettavana, eikä missään ollut enää järkeä. Ihmiset kyselivät, koska pääsisivät kylään ja tyydyin vastaamaan vain "täytyy kattoo joku päivä", koska en tahtonut puhua ja pyrin olemaan itsekin J:n kanssa mahdollisimman paljon poissa kotoa. J oli tunnetustikin  kunnon sylivauva pienenä, joten ilman apukäsiä saatoin syödä aamupalani illalla kahdeksan jälkeen, koska aiemmin en ehtinyt.

Huhtikuussa Aleksi pääsi vihdoin töihin ja meillä alkoi menemään paremmin. Mulle ei ole mikään ongelma hoitaa kaikkea yksin, jos toista ei ole saatavilla, mutta se, että maataan tyhjän panttina, alkaa nakertaa, kun tekemistä kuitenkin olisi. Töihin päästyä päivät kuluivat hyvin ja toinen ei enää edes ärsyttänyt, kun ei oltu samassa tilassa 24/7. Meillä oli usein tietty rytmi ja tietyt jutut, joita J:n kanssa tehtiin Aleksin työvuoroista riippuen ja iltapäivästä jo odotettiin innolla isiä kotiin. Juttu sujui jonkin aikaa, mutta lähti taas käsistä, koska "mä oon hei ollu töissä". Niin, itsellänihän oli varsinainen vapaapäivä, kun saatoin parhaimmillani (= pahimmillani) kantaa J:tä useita tunteja päivässä laskematta sylistä edes vessareissun ajaksi. Voin kertoa, että kuluneen vuoden aikana on tullut opittu tekemään yhtä sun toista yhdellä kädellä tai kädettömänä. Vasen käsi on harjaantunut melkoisesti hommassa kuin hommassa vauvan roikkuessa oikealla olalla. Enivei. En muista kauanko "mä oon hei ollu töissä" -vaihetta kesti, mutta ennemmin tai myöhemmin palaset loksahtivat takaisin paikoilleen ja arki alkoi sujumaan hyvin, onneksi.

Jo raskausaikana myös läheisyys koki muutoksen niin kädestä kiinni pitämisen kuin seksinkin osalta. Ei varsinaisesti tehnyt mieli heilua ja hytkyä, kun valmiiksi pahoinvoivana tuntien oksentaminen oli taattu. Ei tehnyt mieli olla edes toisen lähellä, kun liian tiivis ilmapiiri sai ahdistumaan. Puolivälin jälkeen alkoikin kivut ja raskausviikolla 29 tuli istumis-, liikkumis- ja yhdyntäkielto. Lopulta sitä oli niin tottunut olemaan ilman läheisyyttä ja lemmenleikkejä, ettei niitä edes kaivannut, ei edes synnytyksen jälkeen, kun takiainen roikkui joko tissillä, nukkui välissä tai kädet olivat sidottuna tähän sylivauvaan. Vartaloviha ennen raskautta oli valtava eikä se helpottanut sen jälkeenkään, joten ei tehnyt mieli esitellä synnyttänyttä kroppaa muille, ei edes sille omalle miehelle.

Nykyään meillä menee joka saralla hyvin. Tunnen yhä suunnatonta ärsytystä niinä hetkinä, kun on itsestään selvää, että äiti tietää mitä hoitolaukusta puuttuu, kun äiti tietää pitäisikö vaippa vaihtaa, kun äiti tietää pitäisikö jo syödä, kun äiti tietää mitkä kohdat pitikään rasvata ja kun äiti on se joka automaattisesti syöttää, eikä syöttäjää voi vaihtaa toisen aikuisen syötyä. Niinä hetkinä, kun pyydän kerran puolessa vuodessa menemään huoneeseen ja laittamaan puolestani tutin suuhun, jottei J ala kitisemaan maidon perään, kun tietää mun olevan huoneessa, ja saan Aleksilta kyllästyneitä huokauksia vastineeksi. Onneksi on niitäkin päiviä, kun toinen osaa tehdä asioita ilman, että täytyy pitää kädestä kiinni ja musta on ihan parasta nähdä miten iloisia isi ja J on isin tullessa töistä. Haluan tarjota J:lle ehjän perheen ja onnelliset vanhemmat, joten ennen kaikkea musta on parasta, että me ollaan tässä yhä yhdessä, perheenä. Ja voi, miten mä noita kahta rakastankaan.

Miten vauvavuosi vaikutti teidän parisuhteeseen?

Löysin kuvan vanhasta blogistani. Leikkasin tän lehdestä vuonna 2011 meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin ja tein siitä magneetin. Oli pakko lisätä tähän, kun pätee yhtä.

28 kommenttia

  1. Helpottaa myös ajatus siitä että tätä se on ihan jokaisessa perheessä vaikka tuntuisi että kaikki muut elää unelmaa.

    VastaaPoista
  2. itselläni ei vielä lapsia ole mutta kiitos kun kirjoitat aina näin rehellisisti niistä huonoistakin asioista. ei tule itselle niin paljon paineita kun muistaa ettei elämä ole kuten useilla bloggareilla :--)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, jos tykkäät! Mä en tykkää lukee blogeja, joissa kaikki on aina ruusuilla tanssimista niin en myöskään nää syytä antaa sellasta kuvaa omassa blogissa. :)

      Poista
  3. Kirjoituksestasi saa sellaisen käsityksen, että olet pakottanut miehesi isäksi... Et voi rakentaa vauvan kustannuksella ehjää perhettä, jos kumpikaan ei ole siihen valmis. Säälin miestäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sä et selkeestikään tunne meitä tippaakaan. :D

      En edes tiedä, miten ihmisen voi pakottaa olemaan tahtomattaan isä. En seiso kaulimen kanssa ovella vaan meillä on ovet auki, jos tahtoo lähteä. Ollaan joskus puhuttu miten mahdettais toimia erotilanteessa ja A on kyllä tehny selväks, ettei mistään hinnasta ois valmis luopumaan isänä olemisesta tai oikeuksistaan. :)

      Poista
    2. eiköhä aleksi olis lähteny jo raskausaikan jos olis halunnu :D

      Poista
    3. No nimenomaan. :D Jos ois tulossa isäks vasten tahtoaan niin ei kukaan kyllä toimis 8 kuukautta niin kun Aleksi toimi. Ei toisen hyvinvointiin vaan nähtäis sillon niin paljoo vaivaa.

      Poista
    4. Ei tästä saa ensimmäisen Anonyymin mainitsemaa kuvaa vaikka miten päin lukisi Nää on taas näitä jotka lukee postauksen sieltä - toisen täältä. Ei tunneta mutta olen ohimenen nähnyt paristi ja aina näytätte aidosti onnellisilta.

      Poista
    5. Kyllä varmasti mukava ja helppo toimia sitten vain satunnaisena viikonloppuisänä, ku voi viikot huilia ja pelata sotapelejä.

      Poista
    6. Anonyymi 14:26: Aijaa. Onnellisia me kyllä ollaankin. :)

      Anonyymi 14:52: Kun juurikaan ei tahdota toimia minään viikonloppuisänä vaan olla läsnä myös viikolla.

      Poista
  4. Me erosimme vauvan ollessa noin kolme kk, mutta 1,5 vuoden jälkeen palasimme taas yhteen (:

    VastaaPoista
  5. Tää sun kirjotus on kun lukis omaa elämää!! Mä tiedän kaiken tämän, varsinkin vauva aikana oli ihan samanlaista! Mulla ei ikinä saanu olla rankkaa, vaan miehellä joka käy töissä-"hänellä VAIN oli rankkaa". Mahtava kirjotus, meillä päätty niin että emme ole enään yhdessä, joitain tekoja ja sanoja ei vaan voi unohtaa. Toivottavasti teidän elämä jatkuu yhdessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja juttuja, myös toi, ettei kaikkea voi unohtaa. Kyllä ma haluan uskoa, että tullaan jatkamaan yhdessä vielä pitkään. Meillä riitaisimmat hetket oli jo ennen lasta ja niistäkin selvittiin. :)

      Poista
  6. En ymmärrä miten tollasia vätyksiä kukaan kestää. Kyllä pitäis jo vähän hälytyskellot soida jos ite joutuu pyörittää arkea yksin, toisen maatessa sohvalla. Ja pyynnöistä huolimatta mitään ei tapahdu. Siinä on kyllä äidilläkin turhan suuri marttyyrinrooli päällä jos yrittää vain tunnollisesti selviytyä yksin, ei siitä mitään superäitititteliä koskaan saa. Kuulostaa aika järkyttävältä että miehes tyyliin kerran puolessa vuodessa tekee jonkun pienen homman sun puolesta, niin huhhuh. Toivottavasti äijä aikuistuu ja sinä opit vaatimaan enempi osallistumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tein poikkeuksen ja julkaisin kommentin, koska haluan vaan sanoa, että postaus keskittyi enemmän niin raskaimpiin asioihin, koska muissa keskitytään niin usein pelkkiin hyviin. Hyvistä saisin vielä pidemmän postauksen, jos osaisin kertoa miten kiitollinen oon - enempää en voisi toivoa. <3

      Kannattaa lukea ajankuluksi vaikka tää: http://osjmblogi.blogspot.fi/2013/08/olla-tassa-valittaa.html

      Poista
    2. En tiedä mistä tuli mieleen tähän aikaan aamusta, mut toivon, että pyörit vielä kommenteissa. Mietin nimittäin yhtäkkiä, että jos puhe ei mieheen tehonnut niin mitähän muita mahdollisuuksia mulla ois ollut kuin yrittää tunnollisesti selviytyä?

      Poista
  7. Eiköhän mies ois sanonu jo ennen raskautta ettei lapsia halua jos ei isyys ole kiinnostanut, isäksikin kasvamninen voi viedä oman aikansa ja vauvavuosi kuin raskausaikakin on jokaiselle erilainen kokemus ja miehellekin paljon uutta opittavaa ja kasvamista. On mahtavaa että siitä voi selvitä ehjin nahoin ja parisuhdekin vankistua kun ei ole heti lapasia pöytään iskemässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäpä juu! Tiiän, että mua kaduttais, jos oltais keväällä luovutettu. Vaikkei naimisissa ollakaan niin kyllä mä oon valmis yrittämään myötä- ja vastoinkäymisissä ja eiköhän se kuulu parisuhteeseen. Jos me oltaisiin valmiita luovuttamaan heti niin ei oltais perhettäkään perustettu. Ja toi on totta, et usein miehillä tuntuu kestävän vähän kauemmin se kasvaminen asiaan, kun äidit saa vahvemman siteen heti raskausaikana. :) Musta ainakin tuntuu, et noiden poikien side kasvaa viiko viikolta, kun Kuku kasvaa. <3

      Poista
  8. Äh tästä tekstistä tuli huonolle tuulelle. Tai ei ainakaan piristäny paskaa fiilistä. Meillä oli vauva aika niin tota. Ekan kuukauden oli mies messissä sit katos johonki kuplaan ku sai töitä kesällä ja oli niiiin väsyny ja halus omaa aikaa ku tuli kotiin ettei auttanu missään kotitöissä ja oli tosi vähän lapsen kanssa. Vihanen aina. Nyt mä oon töissä ja mies kotona 11kk kanssa ja oon koittanu tehä kaikkeni et olisin parempi ja koitan tehä kotona niin paljon ku mahollista ja nappaan muksun heti ku tuun ovesta. Nyt alkanu silti tuntuu etten saa enää lasta nukkumaan enkä osaa syöttää ja teen kaiken väärin kotitöissäki. Just sain huudot kun en viruttanu lautasta. Siivosin koko aamun (vapaa päivä) ja mies sai nukkuu 12 mut silti miehen tekemät työt on x1000 arvokkaampia ku mun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh... Oon jotenkin sanaton tästä ja tuli paha mieli sun puolesta. Toivottavasti teillä alkaa vielä sujumaan!

      Poista
  9. Luin itku kurkussa tekstin. Kuullostaa liiankin tutulta! Onneksi asiat menevät nyt ihan ok, etenkin kun toista lasta yritetään.
    Kiitos tästä tekstista <3. On oikeasti helpottavaa kuulla etten ole ainoa joka tälläistä joutuu kestämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu olevan aika yleistä näillä iseillä, joten et todellakaan oo ainoo. Kävin kurkkaamassa sun blogia ja pidän peukut pystyssä, että testiin tulee odotetut kaksi viivaa! <3

      Poista
  10. Mä niin pystyn samaistumaan joihinkin juttuihin tässä tekstissä tai oikeastaan kaikkiin muihin paitsi tuohon työttömyyteen. Meillä kans on ollut yhden lapsen sijaan kaksi ja automaattisesti äiti on aina se joka hoitaa ellei toista pyydä erikseen ja sillonkin saa juurikin niitä kyllästyneitä huokailuja. Nuo miehet osaa kyllä olla todella rasittavia ja sit ne jaksaa ihmetellä miksei meidän tee mieli esim. seksiä ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niiiiin allekirjotan tän! "Huoh, miehet"... :D

      Poista
  11. Herätys nainen!!! Sun onnellisuuspurkin 13.1. Niiiiin kamala päivä, kunnes Lauri illala laittoi "Sun ei ikinä, koskaan, milloinkaan tarvii pyytää multa missään tilanteessa anteeks." <3 Onni on ystävät. teksti kertoo kaiken! Jos on mahdollisuus tuollaiseen niin älä nyt päästä karkuun!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tahdo olla töykee, mut MITÄ HITTOA!? Mulla on Aleksi enkä todellakaan tarvii muuta, en yhtään ketään. Kiitos vaan huolenpidosta.

      Poista