27.11.2014

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ SINULLE RAKKAIN

Siinä se nyt oli. Meidän vauvavuotemme. Tänä yönä kello 00:35 pieni (taapero-)Termiittimme täytti kokonaisen vuoden ja tämä tuntuu uskomattomammalta kuin ne kuukausittaiset vanhenemiset, jotka nekin saivat pään pyörälle. Ihan käsittämätöntä, olo on niin epätodellinen. Samalla niin ihanaa, mutta haikeaa. Meidän rakas esikoisemme. Nyt jo. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut hämmästellä asiaa loputtomiin, vaan ajattelin tämän päivän kunniaksi kirjoittaa synnytyksestä. Vähän kuten synnytystarina vol. 2, mutta kertoen sen niin kuin muistan sen nyt lukematta vol. ykköstä. Jos alkuperäinen synnytystarina on jostain syystä skippaantunut, pääset siihen tästä

Sunnuntai-maanantai välinen yö oli yhtä tuskaa, kuten yöt olivat olleet jo jonkin aikaa. Ero aikaisempaan oli vain siinä, että ennen sain nukuttua edes jotenkuten. Vähän ennen herätyskelloa sain menkkamaisen jomotuksen kaveriksi myös tavallista kovemmat supistukset. Tuona maanantaina meillä oli neuvolapäivä, joten päätin nousta ylös ja yritin valmistautua neuvolaan lähtemiseen, mutta supistukset saivat koko ajan vääntäytymään kyykkyyn lattialle. Neuvolassa verenpaine oli jonkin verran koholla ja sain lähetteen labraan siltä varalta, että kyseessä olisi raskausmyrkytys. Istuin odotusaulassa puhisten ja vastapäätä istuva vanha mies jo kyseli, että oliko kaikki hyvin. Jep, ei ollut edes raskausmyrkytystä. 


Supistukset tulivat kovin epäsäännöllisesti, joten ajattelin koittaa saada ne tihentymään kävelemällä rappuja ylös. Ykkösestä kasiin, hissillä alas ja uudestaan. Ja uudestaan. Supistukset tihenivät ja taisin vielä imuroidakin, mutta levähdettyäni ne alkoivat taas harvenemaan. Kuntoillessa tuli nälkä ja lähdettiin hakemaan Mäkkäristä ruokaa. Tultiin ruokien kanssa kotiin ja kääriydyttiin peiton alle katsomaan seuraavan päivän Salkkareita ennakkoon. Supisteli aina välillä ja Aleksi oli jo ihan lähdössä, mutta vakuuttelin, ettei vielä, koska tahdoin olla mahdollisimman pitkään kotona. Lupasin herättää yöllä, jos tuntuu siltä. Supistuksia tuli ehkä kymmenen minuutin välein, mutta pystyin kuitenkin nukkumaan vähän. Jossakin vaiheessa mietin Aleksin herättämistä, mutta ajatus kariutui siihen, kun mietin lämpimän peiton alta nousemista ja ulos lähtemistä. Ei sattunut vielä riittävästi.


Yön aikana supistusten suht säännöllinen väli oli hävinnyt täysin. Aamulla irtoili ensimmäiset limatulpat ja samoihin aikoihin sydän pomppasi kurkkuun, vaikka tiesin, ettei se välttämättä tarkoita vielä mitään. Jännitys kesti Joko jo? -kysymyksen ajan ja meni taas menojaan. Iltapäivästä ajattelin yrittää eilistä rapputouhua uudemman kerran ja vastoin odotuksia se tuntui kuin tuntuikin tehoavan. Supistuksia tuli tasaisesti ja tuntien kuluessa ne tiheentyivät entisestään. Aleksi lähti käymään koirien kanssa ulkona ja sillä välin mä soittelin synnärille kovin epämääräisen puhelun. Sieltä toivoteltiin tervetulleeksi ja tungin viimeiset tavarat sairaalakassiin, kuten olin tehnyt jokaisen kontrollin aikana. Mulla ei ollut pienintäkään tarkoitusta lähteä synnyttämään, vaan ajattelin koko ajan meneväni tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, jotta tietäisin, miten paljon kovempien suppareiden jälkeen valmistaudun tositoimiin. Tässä vaiheessa en tainnut mainita edes äidille mitään - tämähän olisi vain yksi käynti muiden joukossa, joten turha vielä vaivata toista. Ehdittiin olemaan sairaalassa 5,5 tuntia ennen Kukun tuloa maailmaan ja nyt ajateltuna sairaalaan lähtö ajottui juuri sopivaan hetkeen. Sain olla kotona mahdollisimman pitkään, mutta ehdin myös valmistautumaan synnytykseen riittävästi.


Kello oli noin seitsemän, kun päästiin sairaalaan ja kätilö otti meidät suoraan käyrälle. Olin ihan varma, että kohta lähdetään kotiin, mutta odoteltiin vielä sisätutkimusta. Kohdunsuu oli kuulemma kolme senttiä auki ja vielä siinäkin vaiheessa kuvittelin, että meidät lähetettäisiin kotiin. Järkytys oli melkoinen, kun kätilö kehottikin pukemaan sairaalavaatteet ja siirtämään omat jätesäkkiin. Synnytys ei jännittänyt missään vaiheessa, sillä olin tietoisesti jättänyt lukematta ja katsomatta mitään siihen liittyvää juurikin välttääkseni pelon. Tuntui hullulta, etten tiennyt synnytyksestä mitään muuta kuin kivun ja yhtäkkiä (niin, vain 34 viikon varoitusajalla) se olikin edessä.


Hoitajilla oli vaihtumassa iltavuoro yövuoroon, joten meidän kohdalla se tarkoitti kätilön vaihtumista. Meidät vastaanottanut kätilö kävi viimeistä kertaa salissa, lähtiessään huikkasi hyvät syntymäpäivät ja mähän totta kai purskahdin sillä sekunnilla itkuun. Itse asiassa tilanne on niin elävästi muistissa, että tämän kirjoittaminen riitti kyyneliin ja tähän typerään virneeseen kasvoilla. Odotellessa Aleksi katseli säkkituolissa jalkapalloa puhelimesta ja itse päivitin some-doulille tilannetta jatkuvasti Facebookin kautta samalla kun äiti viestitteli mulle. Lisäsin myös Instagramiin postauksen ensimmäisen kuva ja kuvatekstiin check-merkin, josta jotku jo arvasivatkin, että sitä ollaan valmiita jakautumaan. Kivut kovenivat pikkuhiljaa ja kun viimein suostuin kokeilemaan ilokaasua, se auttoi heti. Olo oli hyvä ja tavallinen lukuun ottamatta sitä humalaa muistuttavaa tilaa (myös oikeinkirjoituksellisesti). Jossakin vaiheessa kuulin, kuinka joku synnytti viereisessä salissa ja teki mieli sulkea korvat, mutta oman työni jälkeen toivoin, ettei kukaan omaa vuoroaan odottavat kuullut meidän huippua. Muuten hoin synnytyksessä vaan lauseita "Mä en jaksa..." ja "Mä en saa sitä ikinä ulos!", mutta viimeisen ponnistuksen kolme viimeistä huutoa kaikuu Aleksin korvissa varmasti vieläkin.


Olin mennyt ilokaasun voimalla jo niin pitkään, että tahdoin koittaa paljonko supistukset sillä hetkellä tuntuisivat ilman. Kipu oli järkyttävää. "V*ttu, v*ttu, v*ttu, V*TTU!!!" ja *poks*. Yhtäkkiä tuntui kuin vesi-ilmapallo olisi poksahtanut jalkojeni välissä ja sänky lainehti. Vilkaistiin varmaan toisiamme silmät pyöreinä ja soitin kätilön ja opiskelijan paikalle. Hetken kuluttua sain luvan käydä viimeisen kerran vessassa ja samalla oli valmistauduttava sisätutkimukseen ja epiduraaliin, joka oli ollut ainoa toiveeni synnytyksen kulussa. Sisätutkimuksessa selvisi, että olinkin jo kymmenen senttiä auki ja täysin valmis viimeiseen vaiheeseen. Epiduraalin laitto oli myöhäistä, mutta h-hetki oli koittanut ja ponnistamisen tarve jo suuri, joten mulla oli vain muutama minuutti aikaa koota itseni ja valmistautua koitokseen. Oma äitini on syntynyt 26. maaliskuuta ja muistan vilkaisseeni kelloa viimeisen kerran tiistaina 26.11. kello 23:59 ajatellen, että myöhästyin, ei tullut samaa syntymäpäivää. Minuuttia myöhemmin oli ponnistus alkanut. 


Keskiviikkona 27.11.2013 kello 00:35 saapui maailmaan meidän pieni Termiittimme, jolla oli paljon tukkaa ja isänsä kuoppa leuassa. Vauva ei itkenyt, vähän vain nyyhkytti. Edes minä, maailman pahin itkupilli, en itkenyt. Olin vain hiljaa ja tuijotin. Tuijotin, tuijotin ja tuijotin. Tuijotan vieläkin. Miten meistä on voinut tulla jotain noin täydellistä? Synnytyksen jälkeen olo oli kamala, enkä päässyt itse edes sängystä suihkuun, vaan jouduin tyytymään vuodepesuihin. Silmissä sumeni heti ylösnoustessa, joten meidät kärrättiin sängyn kanssa SVO:lle. Olin maailman onnellisin ja sitä olen edelleen. Sinä teet onnelliseksi ja olet kaikki mitä voin tarvita. 


Ihanaa 1-vuotissyntymäpäivää rakas poikani! Oot korvaamaton.


10 kommenttia

  1. oi vastahan muistan lukeneeni oikean synnytyskertomuksen! paljon onnea ihanalle pojalle!

    VastaaPoista
  2. Sniff ; ( :) <3 onnea niin hirmuisesti :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, meijän vauvat!! Kuku kiittää. <3

      Poista
  3. Ihana synnytystarina ja rohkea olet kun ilman puudutteita sen teit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no eipä siinä annettu vaihtoehtoja. :D

      Poista
  4. Kuvakin lehdestä bongattu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jees. :D Mun pitää hommata se lehti jostain ja ottaa kuva talteen!

      Poista
  5. ". Oma äitini on syntynyt 26. maaliskuuta ja muistan vilkaisseeni kelloa viimeisen kerran tiistaina 26.11. kello 23:59 ajatellen, että myöhästyin, ei tullut samaa syntymäpäivää. Minuuttia myöhemmin oli ponnistus alkanut. "

    Ajatusvirhe kirjoittaessa, vai miksi en ymmärrä tätä lausetta? Toinen syntynyt maaliskuussa, toinen marraskuussa ja harmittelet kuin ei tullut samaa syntymäpäivää....? :D Syystä että ovat ihan eri vuodenaikaan syntynyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ei täysin samaa päivämäärää vaan se 26. :) Se oli ollu jo pidemään vitsinä, kun ihmiset luetteli päiviä, jollon "saa" syntyä.

      Poista