30.10.2014

HELPPO POLKU KALTEVANA VIETTI MUTKAAN

Mä olen aina ollut sitä mieltä, että rikas mielikuvitus on rikkaus (rikas mielikuvitus on rikkaus, for real? Enkö parempaa keksinyt..), mutta oon myös saanut huomata, että aika usein se tekee hallaa etenkin näin mieleltään herkälle tyypille. Rautavaaran tragedia kosketti tuttuun tapaan useiden muiden uutisten tavoin, mutta erityisesti siksi, että yksi menehtyneistä lapsista oli vain kuukautta Juusoa vanhempi. 

Aihe on noussut sosiaalipornoksi ympäri somea ja minkä tahansa sivuston avaankin, otsikoissa mainitaan varmasti sana Rautavaara. Mielessä pyörii sata ja yksi kysymystä. Miksi näin pääsi käymään? Miten joku pystyy? Miksei kukaan auttanut? Olisiko voinut auttaa? Ensimmäinen ajatus uutista lukiessa taisi olla punaisella kirjoitettu ja alleviivattu teksti "Miksi myös lapset!?". Jokaisella on oikeus riistää oma henki, mutta kuinka kukaan saattaa tehdä sellaista omille lapsilleen?

Äidin teko oli väärin, ihan helvetin väärin, enkä puolustele sitä lainkaan, mutta tosiasia on, ettei kukaan voi tietää mitä ja miksi joku käy päässään läpi. Ei siitäkään huolimatta, vaikka olisi itse kokenut jotain samaa. Voi vain kuvitella ja jotain syyttäen tai ketään syyttelemättä minä kuvittelen. Tiedän miltä tuntuu olla väsynyt elämään.

Tasan vuosi sitten olin väsynyt. Niin väsynyt, etten koskaan voinut kuvitella sitä tunnetta itselleni. Väsynyt olemiseen ja olemattomuuteen. En muista siitä ajasta enää paljoakaan. Muistan vain väsymyksen ja sen, kuinka kaikki oli hyvin, kun äiti kävi katsomassa. Äiti teki ruokaa, siivoili ja makoili sängyllä pelaamassa Candy Crushia. Kaikki oli ok, kunnes tuli ilta ja äiti lähti kotiin. Joka kerran jälkeen jäin sänkyyn itkemään, enkä edes tiedä miksi. 

Neuvolassa kyseltiin oloja ja kerroin, että supistelee jatkuvasti ja vähän väsyttääkin. "Tuntuuko siltä, että jaksat kuitenkin?" Joo, jaksan mä. Yhtenä päivänä heräsin puheluun kello 13, vastasin neuvolatädille automaattisesti, että huomenta ja koitin kuulostaa pirteältä, kunnes tajusin itsekin, kuinka tyhmältä olin kuulostanut. Tuli neuvolapäivä ja kerroin tutuista supistuksista. "Tuntuuko siltä, että jaksat kuitenkin?" Joo, jaksan mä. Vähän kyllä väsyttääkin. Itse asiassa väsyttää kai vähän enemmän. Jos totta puhutaan niin nukun 22 tuntia vuorokaudesta ja pari tuntia käytän itkemiseen.

Kun kirjoitin aiheesta postauksen, kaunistelin asiaa. "Väsyttää ja oksettaa, supistaa ja sattuu, olo on kuumeinen, tuntuu, ettei jaksa." oli pientä. "...Ihan tosissani toivon tyypin putkahtavan maailmaan muutamaa viikkoa ennen oletettua ajankohtaa." oli pientä. Olisin halunnut kuolla, toivoin kuolevani ja toivoin saavani sikiön pois sisältäni - mieluiten kuolleena. Ihan sama, kunhan en näkisi sitä koskaan. Ajatukset olivat kamalia, häpeilin niitä ja jossain syvällä sisälläni tiesin, etteivät ne olleet omiani. Vasta nyt uskallan sanoa ne ääneen niin kuin ne ovat. Kaunistelematta ja kiertelemättä. Olisin tahtonut tappaa itseni. Yhtenä iltana menin metsään, laitoin puhelimen äänettömälle, enkä vastannut Aleksin puheluihin tai viesteihin. Itkin ja toivoin, että pääsisin pois. Kun tulin takaisin, menin sanaakaan sanomatta istumaan kuumaan suihkuun ja itkin lisää. 

Jonkin ajan päästä pääsin kolmatta kertaa tutkituttamaan kilpirauhasarvot, joista lopulta selvisi kilpirauhasen vajaatoiminta ja sain lääkkeet, jotka muuttivat kaiken alle viikossa. Kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan usein masennuksena enkä ihmettele enää lainkaan, sillä siltä se todella tuntui. Olen koko 3,5 vuoden aikana saanut blogiini yhden loukkaavan kommentin, kun anonyymi totesi raskauteni kuulostavan täysin normaalilta (kyllä, ilmeisesti kahdeksan kuukauden sängyssä makaaminen on normaalia) ja käski ajatella ihmisiä, jotka sairastuvat raskausaikana tai sen jälkeen masennukseen. Niin, enhän minä tiedä.

Pointtina oli se, että kukaan ei osannut kuvitellakaan mitä mun sisälläni pyöri viime vuoden syys-lokakuussa. Ei tiedä vieläkään, koska edes tämä teksti ei pysty niitä asioista avaamaan. Kukaan meistä ei tiedä mitä Rautavaaran turmassa menehtyneen äidin päässä liikkui. Kukaan terve ei tiedä mitä sairaassa mielessä on. Kukaan sairas ei voi täysin tietää mitä toisen sairaan mielessä on. Mulle löydettiin lääkitys ennen lopullista sekoamista, mutta kaikille ei. Kuten sanoin, en hyväksy äidin tekoa ja lasten hengen vieminen on viimeinen asia, jonka tulen ymmärtämään, mutta... Taustalla oli epäilemättäkin väsymystä. Ehkä mustasukkaisuutta tai sairaus. Ehkä pelkkää itsekyyttä. Kukaan meistä ei tiedä eikä meidän tarvitsekaan tietää. Juliaa lainatakseni... Kukaan (tai mikään) ei tuo näitä enkeleitä enää takaisin.



Haloo Helsinki! - Vapaus käteen jää

24 kommenttia

  1. Pidän siitä, että ihmiset kirjoittavat rehellisesti. Kuitenkin mietin, että mitä kaikkea nettiin kannattaa julkaista? Miksi tuolla Rautavaaran onnettomuudella mässäillään koko ajan, kaikkialla ja miksi sen seurauksena niin monet ihmiset kirjoittaa omia kauheuksiaan "olisin halunnut tappaa lapseni, ainakin ajattelin niin" - jne! Huomion hakemista, vai viiraako oikeasti kaikilla niin pahasti päässä, että pitää kirjoitella kaikelle kansalle, miten joskus on ollut vaikeaa, ja synkkiä ajatuksia? Parempi vaihtoehto puhua niistä ehkä jossain neuvolassa, terapiassa, perheen kesken jne... ? Totuushan on se, että tähän maailmaan mahtuu niin sairaita ihmisiä, että oksat pois. Totuus on myös se, että kuka vain voi seota milloin vain. Väsymys on normaalia, pahat ja synkätkin ajatukset kuuluu ihmis mieleen. Mutta tarvitseeko niitä oikeasti purkaa kaikella kansalle? En itse niin tekisi. Hulluksi on leimattu ihmisiä netissä muutenkin. Huomion kerääjiksi myös. Ja tehty monesta lastensuojelu ilmoja, pelkkien postausten takia. Siksipäs kannattaa asiaa miettiä.

    Muuten en Rautavaaran juttuun ota kantaa, enkä muihinkaan maailman kauheuksiin. Meitä on moneen junaan. Vähän turhankin moneen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja lisään tähän, että itselläni oli myöskin koko raskauden ajan kilppareiden vajaatoiminta. Ja thyroxin lääkitys, sekä diabetes ja insuliinit. Jostain syystä minulla ei kuitenkaan ollut niiden vuoksi tuollaista masentuneisuutta ja ajatuksia? Vaikka kyllä, minäkin nukuin vuorokauden ympäri, kun väsytti! Että siltä osin ymmärrän. :)

      Poista
    2. Piija - das Liebchen,
      Totuus on myös se, että toiset purkaa oloaan puhumalla, toiset kirjoittamalla (vaikka sitten julkisesti). Mä itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan.

      Mun tapauksessa tilanne on jo ohi, joten en edes koe tarvetta puhua neuvolassa tai muuallakaan ja kirjoittamalla asiasta toivon, että nyt tai myöhemmin joku samassa tilanteessa oleva törmää tekstiin ja ymmärtää, ettei ole asian kanssa yksin. Vuosi sitten olisin ollut onneni kukkuloilla, jos olisin törmännyt tämänkaltaiseen tekstiin ja saanut samalla mahdollisen vastauksen siihen, missä mättää. Kirjoitan blogia ennen kaikkea itselleni, joten olisin toki voinut jättää tämän luonnoksiin, mutta julkaistuista postauksista saa paljon enemmän irti. Niin minä kuin muutkin. Blogin ei ole tarkoitus olla pintaliitoa vaan päästää syvemmälle ja siihen pyrin jatkossakin.

      Kilpparithan on yksilöllisiä ja lääkitys vaikuttaa. Mä olin viikkoja ilman lääkitystä ja sain ne vasta rv30 jälkeen, jolloin kaikki muuttui.

      Poista
    3. Niin, ihmisiähän on moneen junaan, kuten kommentissani mainitsinkin. Toiset puhuu/kirjoittaa avoimesti, jota kyllä itsekin blogissani teen, jossa käyty myöskin läpi niin omaa terveydentilaa kuin neidinkin. Ihan rehellisesti, avoimesti, ärräpäiden kera. SILTIKÄÄN, minulle ei tulisi edes mieleenikään kirjoitella tämän rautavaara tapauksen jälkeen asioita, kuten "lapsen tappaminen" tms. Kuullostaa niin ... huomionhakuisuudelta, kun joka blogissa tämän kauhean tapahtuman jälkeen törmää ihmisten omiin ajatuksiin, kuinka synkkiä ajatuksia on ollut itse kelläkin... Miksi niistä pitää juuri nyt avautua? Miksei niistä aiemmin kirjoiteltu TAI miksi edes pitää mainita näiden asioiden ohella tuosta Rautavaaran tapauksesta? ... No, mutta.. Jokainen tyylillään! En kirjoita näitä pahalla, kuten voi olettaa jo siitä, etten anonyyminä huutele, vaan ihan omalla nimelläni ja blogin nimellä. Ajattelin vain kertoa omaa kantaani, ja kenties vähän herätellä miettimään asioita, mistä kirjoittaa? Tässä myös tuokin, että mielestäni tuota Rautavaaran tapausta levitellään ihan liikaa. Niin lehdissä, uutisissa ja varsinkin BLOGEISSA, juuri tällaisten tekstien ohella.. Asianomaisten on mukava näihin törmätä kenties joskus....

      Olen puhunut. Älä ota pahalla, se ei ole tarkoitukseni. Ja toivottavasti ymmärrät yhtään, mitä tarkoitan!

      Poista
    4. Piija - das Liebchen,
      Mä oon törmännyt niihin tasan kahdessa blogissa omani lisäks, enkä tietenkään voi muiden puolesta puhua. Omassa blogissani käyn asiaa läpi just nyt siitä syystä, että Rautavaara on painanut mieltä tosi paljon ja näin ollen toi myös vanhat, omat ajatukset mieleen. Tapahtuman jälkeen oon valvonut iltaisin sängyssä ja miettinyt kuoleman kamaluutta. Tuntui siis luonnolliselta kirjoittaa.

      Ymmärrän toki sunkin pointin, enkä ota pahalla. Kaikkein eniten arvostan, että tosiaan kirjoitat omalla nimellä, etkä anonyyminä, kuten ihmisillä usein tapana. :)

      Poista
    5. Piija - Itse olen sitä mieltä, että asioista kannattaa ja pitää puhua. Myös niistä vaikeista asioista. Myös siitä, kun ei mene hyvin. Koska niin monet aikakausilehdet yms. ovat täynnä kauniita kiillotettuja kuvia onnellisista hymyilevistä perheistä, vaikka totuus on että aina kaikki ei ole hyvin. Joskus on paha olla. Ja sitä piilotellaan ihan liikaa - "koska pitää pärjätä". Vaikka yksin. Se ei ole huomionhakuisuutta tai säälipisteiden keräämistä, että kertoo pahasta olostaan ääneen. Silloin kun se paha olo on totta, tottakai. Sillä voi auttaa muita, tarjoamalla vertaistukea. Jollekulle toiselle tunteen siitä, että en olekaan yksin. Ymmärryksen siitä, että tarvitsee apua.

      Janna - hieno ja rohkea kirjoitus! Ihana, että sait lopulta apua <3

      Poista
    6. Meriannen,
      Nimenomaan tätä mä hain. Ettei olla asioiden kanssa yksin.

      Kiitos. <3 Mä en tiedä tuunko enää koskaan olemaan raskaana, mut jotenkin tosi helpottava olo, että osaa mahdollisella seuraavalla kerralla tarkkailla tilannetta ja tietää mistä etsiä ongelmaa. Viimeks oli tosi kamalaa, kun toisaalta tiesi, ettei kaikki voi olla kunnossa ja toisaalta taas ei osannu yhtään arvailla, missä vika saattais olla. Pelkäs, et päässä pimahtaa kokonaan ja joku aamu ei tunnekaan ketään.

      Poista
    7. Jokainen taplatkoon tyylillään. Toiset pärjää yksin, läpi vaikeidenkin aikojen. Toiset tarvitsee vertaistukea. Ja kyllä, ymmärrän sen että tapaus on jäänyt mieleen kaivelemaan. Samoin täälläkin, sillä tapahtui vielä niin lähellä.. Mua vaan niin suututtaa kun jokaikki paikassa mässäillään tällä asialla, niin kuin itsekin mainitsit. Ja lisäksi täällä on yksi äiti, joka kyllä kokee joutuvansa pärjäämään yksin, juontaa juurensa varmaan kaikkien kuuluisasta lauseesta "jos lapsia tehdään, niistä huolehditaan yksin/ne hoidetaan yksin. Muuten olisi pitänyt miettiä 2 kertaa" ... jeps! Ja tosiaan kirjoitan aina nimellä, vaikka yleensä siitäkin saa paskaakaa niskaan, jos on eri mieltä tms. Asioista kun muut kommentoijat. :)

      Poista
    8. Piija - das Liebchen,
      Toi lause on kyllä niin syvältä eikä pidä edes paikkaansa. Kenenkään ei pitäis joutua olemaan yksin tilanteessa, jossa kokee tarvitsevansa apua.

      Poista
  2. kiitos rohkeasta postauksesta, veti sanattomaksi. jatkuiko kilpirauhasen vajaatoiminta nytkin ja pysyykö pois lääkkeillä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 11:29,
      Oli vain raskausajan. Synnytyksen jälkeen ekat viikot väsytti ja kävin verikokeissa. Arvot oli kuitenkin ok ja väsymyskin väistyi, kun kroppa ja mieli oli rauhottunu kaikesta. :)

      Poista
  3. Rohkea postaus!
    Itsellä olisi piakoin verikokeet edessä, josta just tutkitaan onko kilpirauhasessa jotain häikkää, toivottavasti ei vaikka mun suvussa se melkein kaikilla onkin.
    Jänniä aikoja, vaan onneks nykypäivänä lääketiede on kehittynyt ihan huimasti ja sitä yleensä lääkityksellä pystyykin hoitamaan.

    Onneksi sulla oli vain raskausaikana kyseinen vaiva, ihanaa että olet sen nyttemin selättänyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saana,
      Joo onneks näihin vaivoihin tosiaan löytyy ne lääkkeet! Tsemppiä verikokeisiin ja toivotaan, että kaikki ok. :)

      Poista
  4. Todella rohkea kirjoitus. Nostan hattua, että olet pystynyt tuomaan silloiset ajatuksesi julki. :) Olen itsekin surrut tätä Rautavaaran tapaturmaa, en myöskään ymmärrä, miksi se tapahtui, miten joku voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heli Katariina,
      Kiitos paljon. :) Ne on niitä kysymyksiä ja ajatuksia, jotka ei ihan äkkiä lähde mielestä..

      Poista
  5. Olipas musta jotenkin tyhmä kommentti ekalta:o noh anyways rohkea ja hyvä postaus sulta! Kauhea tuo tapaus:'((

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 21:16,
      Kiitos!

      Niin on. :( Mä oon niin herkkä tällasille, et mietin vaan niitä viimisiä hetkiä siinä autossa... Mitä pienimmät lapset teki, mitä teki 6-vuotias, mitä autossa puhuttiin vai puhuttiinko mitään jne. Asioita, jotka pyörii varmaan vielä pitkään mielessä ja tulee aina välillä mieleen pitkänkin ajan päästä.

      Poista
  6. Kiitos tästä! Mä kirjoitan anonyymina, koska en ole yhtä rohkea kuin sinä. Minustakin on hienoa, että tällaisista puhutaan. Vertaistuki on niin tärkeää. Ja jos joku tällainen postaus saa yhden äidin hakemaan apua, se on tehnyt tehtävänsä.
    Mitä tähän kauhean tapahtumaan tulee, olen miettinyt sitä paljon. Just tuollaisia salaisia ajatuksia, että mitään siellä autossa puhuttiin ym. Todella järkyttävää.
    En missän nimessä sano, että äidin teko pitää hyväksyä. Se on väärin. Mutta sitä voi silti ymmärtää. Hyväksymisellä ja ymmärtämisellä on vissi ero. Melko syvällä täytyy äidin olla, että hän tekee tuollaista.
    Ihmiset hokevat, etteivät ikinä voisi tehdä tuollaista. Ajattelen tietysti samalla tavalla. Mutta olen lukenut todella mielenkiintoisen tutkimuksen siitä, miten ihmiset saattavat olosuhteiden muuttuessa tehdä asioita, jotka ovat heille itselleenkin täysin käsittämättömiä jälkeen päin. Lucifer effect on teoria, jos haluaa googlettaa.
    Itse olen seurannut mieheni masennusta vuosia. En ole tätä koskaan kenellekään myöntänyt, mutta olen joskus pelännyt, että hän vie meidät mukanaan. Kun hän on sanonut, että ainoa syy olla tappamatta itsensä on, ettei hän halua tuottaa meille tuskaa. Että mielikuva meistä haudalla on saanut hänet pysähtymään, kun on kävellyt siltaa kohti. Mitä, jos hän olisi joku päivä saanut päähänsä, että koko porukan kuolema poistaisi tämän ongelman? Tuska ja halu kuolla olivat niin vahvoja, että tällainen ajatus ihan oikeasti kävi mielessäni. Onneksi nyt asiat ovat paremmin.

    VastaaPoista
  7. Yritin kirjoittaa anonyymina kommentin, mutta puhelimen sekoilun takia en tiedä, tuliko nimellä. Voisitko olla julkaisematta, jos tuli nimellä? Ja tätä tietysti myös. :) kirjoitan sen myöhemmin uudestaan anonyymina, jos tuli nimellä. Siis tuo jonka aloitin, että kirjoitan tämän anonyymina...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 00:28/00:32,
      Anonyyminä tuli. :) Oon ihan itku silmässä ja sanaton tän kommentin jälkeen. En pysty edes kuvittelemaan miten vaikee tilanne siellä on ollut. :( Hyvä, että nyt asiat on paremmin ja toivottavasti ne tulee olemaan sitä jatkossakin. <3

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus! Mä kirjoitin myös asiasta postauksen! :)

    http://mkasvukipuja.blogspot.fi/2014/10/kun-aiti-ei-enaa-jaksa.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mirka Sulkunen,
      Kiitos. Pitääpä käydä lukemassa.. :)

      Poista
  9. Loistava teksti!
    Mulla myös tutkittu kaikki mahdolliset kokeet kun olen puolivuotta synnytyksen jälkeen alkanut oireilla fyysisesti.. ( pahoinvointia, heikkoa oloa, väsymystä) Kilppariarvot olivat normaalit niinkuin kaikki muukin. Oireilen vaan univajeesta niin rajusti ja kun olen pienikokoinen äiti niin tunnen ehkä oireetkin rajumpana. Ja myöskin ajatuksien voima ja jännitys ruokkii niitä. Olin vain uupunut ja se alkoi näkyä fyysisinä oireina. Minä myös hain apua ja käyn viikottain psykologilla juttelemassa ja meillä käy myös perhetyöntekijä.
    Ikinä ei saisi vähätellä tälläisiä asioita. Apua pitää hakea, sillä asiat tulee kuntoon pikkuhiljaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 21:00,
      Kiitos! Hienoo, että hait (ja sait!) apua ja tsemppiä jatkoon. :)

      Poista