31.10.2014

VIKA KERTA KONTROLLISSA

Käytiin torstaina neuvolassa tarkistuttamassa paino ja korttiin tuli teksti "Todettu allergiaa maidolle ja kananmunalle. Näitä nyt siis vältetään. Iloinen poika. Nyt kasvaa hyvin." ja mitat näyttivät seuraavilta.

11 kuukautta (30.10.) 10 kuukautta (13.10.).
8 300 grammaa (8 100 grammaa).
73,8 senttiä (73,2 senttiä).

Viimeisen kuukauden aikana paino on ollut nousussa molemmilla neuvolakerroilla ja varattiin nyt vain 1-vuotisneuvola joulukuun ensimmäiselle päivälle. Polilta luvattiin soitella vielä kahdesti ja toinen kerta on kai tänään, kun lääkäri haluaa kertoa mielipiteensä käyrän suunnasta, joten sillä toki vaikutus asiaan, mutta neuvolan mukaan hyvältä näyttää!

Edit: Muistinkin just, että lääkäri lupaili soittaa, jos kokee siihen tarvetta, mutta jos käyrä ok niin ei soittele ns. turhaan. Puhelua ei siis tullut.

30.10.2014

HELPPO POLKU KALTEVANA VIETTI MUTKAAN

Mä olen aina ollut sitä mieltä, että rikas mielikuvitus on rikkaus (rikas mielikuvitus on rikkaus, for real? Enkö parempaa keksinyt..), mutta oon myös saanut huomata, että aika usein se tekee hallaa etenkin näin mieleltään herkälle tyypille. Rautavaaran tragedia kosketti tuttuun tapaan useiden muiden uutisten tavoin, mutta erityisesti siksi, että yksi menehtyneistä lapsista oli vain kuukautta Juusoa vanhempi. 

Aihe on noussut sosiaalipornoksi ympäri somea ja minkä tahansa sivuston avaankin, otsikoissa mainitaan varmasti sana Rautavaara. Mielessä pyörii sata ja yksi kysymystä. Miksi näin pääsi käymään? Miten joku pystyy? Miksei kukaan auttanut? Olisiko voinut auttaa? Ensimmäinen ajatus uutista lukiessa taisi olla punaisella kirjoitettu ja alleviivattu teksti "Miksi myös lapset!?". Jokaisella on oikeus riistää oma henki, mutta kuinka kukaan saattaa tehdä sellaista omille lapsilleen?

Äidin teko oli väärin, ihan helvetin väärin, enkä puolustele sitä lainkaan, mutta tosiasia on, ettei kukaan voi tietää mitä ja miksi joku käy päässään läpi. Ei siitäkään huolimatta, vaikka olisi itse kokenut jotain samaa. Voi vain kuvitella ja jotain syyttäen tai ketään syyttelemättä minä kuvittelen. Tiedän miltä tuntuu olla väsynyt elämään.

Tasan vuosi sitten olin väsynyt. Niin väsynyt, etten koskaan voinut kuvitella sitä tunnetta itselleni. Väsynyt olemiseen ja olemattomuuteen. En muista siitä ajasta enää paljoakaan. Muistan vain väsymyksen ja sen, kuinka kaikki oli hyvin, kun äiti kävi katsomassa. Äiti teki ruokaa, siivoili ja makoili sängyllä pelaamassa Candy Crushia. Kaikki oli ok, kunnes tuli ilta ja äiti lähti kotiin. Joka kerran jälkeen jäin sänkyyn itkemään, enkä edes tiedä miksi. 

Neuvolassa kyseltiin oloja ja kerroin, että supistelee jatkuvasti ja vähän väsyttääkin. "Tuntuuko siltä, että jaksat kuitenkin?" Joo, jaksan mä. Yhtenä päivänä heräsin puheluun kello 13, vastasin neuvolatädille automaattisesti, että huomenta ja koitin kuulostaa pirteältä, kunnes tajusin itsekin, kuinka tyhmältä olin kuulostanut. Tuli neuvolapäivä ja kerroin tutuista supistuksista. "Tuntuuko siltä, että jaksat kuitenkin?" Joo, jaksan mä. Vähän kyllä väsyttääkin. Itse asiassa väsyttää kai vähän enemmän. Jos totta puhutaan niin nukun 22 tuntia vuorokaudesta ja pari tuntia käytän itkemiseen.

Kun kirjoitin aiheesta postauksen, kaunistelin asiaa. "Väsyttää ja oksettaa, supistaa ja sattuu, olo on kuumeinen, tuntuu, ettei jaksa." oli pientä. "...Ihan tosissani toivon tyypin putkahtavan maailmaan muutamaa viikkoa ennen oletettua ajankohtaa." oli pientä. Olisin halunnut kuolla, toivoin kuolevani ja toivoin saavani sikiön pois sisältäni - mieluiten kuolleena. Ihan sama, kunhan en näkisi sitä koskaan. Ajatukset olivat kamalia, häpeilin niitä ja jossain syvällä sisälläni tiesin, etteivät ne olleet omiani. Vasta nyt uskallan sanoa ne ääneen niin kuin ne ovat. Kaunistelematta ja kiertelemättä. Olisin tahtonut tappaa itseni. Yhtenä iltana menin metsään, laitoin puhelimen äänettömälle, enkä vastannut Aleksin puheluihin tai viesteihin. Itkin ja toivoin, että pääsisin pois. Kun tulin takaisin, menin sanaakaan sanomatta istumaan kuumaan suihkuun ja itkin lisää. 

Jonkin ajan päästä pääsin kolmatta kertaa tutkituttamaan kilpirauhasarvot, joista lopulta selvisi kilpirauhasen vajaatoiminta ja sain lääkkeet, jotka muuttivat kaiken alle viikossa. Kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan usein masennuksena enkä ihmettele enää lainkaan, sillä siltä se todella tuntui. Olen koko 3,5 vuoden aikana saanut blogiini yhden loukkaavan kommentin, kun anonyymi totesi raskauteni kuulostavan täysin normaalilta (kyllä, ilmeisesti kahdeksan kuukauden sängyssä makaaminen on normaalia) ja käski ajatella ihmisiä, jotka sairastuvat raskausaikana tai sen jälkeen masennukseen. Niin, enhän minä tiedä.

Pointtina oli se, että kukaan ei osannut kuvitellakaan mitä mun sisälläni pyöri viime vuoden syys-lokakuussa. Ei tiedä vieläkään, koska edes tämä teksti ei pysty niitä asioista avaamaan. Kukaan meistä ei tiedä mitä Rautavaaran turmassa menehtyneen äidin päässä liikkui. Kukaan terve ei tiedä mitä sairaassa mielessä on. Kukaan sairas ei voi täysin tietää mitä toisen sairaan mielessä on. Mulle löydettiin lääkitys ennen lopullista sekoamista, mutta kaikille ei. Kuten sanoin, en hyväksy äidin tekoa ja lasten hengen vieminen on viimeinen asia, jonka tulen ymmärtämään, mutta... Taustalla oli epäilemättäkin väsymystä. Ehkä mustasukkaisuutta tai sairaus. Ehkä pelkkää itsekyyttä. Kukaan meistä ei tiedä eikä meidän tarvitsekaan tietää. Juliaa lainatakseni... Kukaan (tai mikään) ei tuo näitä enkeleitä enää takaisin.



Haloo Helsinki! - Vapaus käteen jää

29.10.2014

TERVETULOA PERHEESEEN, ALLERGIA

Kerroin teille viime viikolla LNP-käynnistä ja mainitsin tulevista Prick-testeistä, jotka siis olivat perjantaina. Jo raskausaikana valmistauduin siihen, että lapsi saattaa tulla olemaan allergikko, koska itse olen ollut sitä pienestä pitäen ja tästä syystä en osannut odottaa perjantaiselta käynniltä oikein mitään. Lähinnä vain jännitin, miten kova huutokonsertti saadaan aikaan, sillä verikokeista lähtien J on huutanut kurkku suorana pelkästä painon ja pituuden otosta. Yksi vieraan ihmisen ote pienestä kädestä ja alahuuli on jo väärinpäin. 

Tuttuun tapaan oltiin ehditty leikkimään ennen meidän vuoroa, joten J oli iloisella päällä huoneeseen mentäessä. Tutkiskeli seinällä olevia kortteja, hymyili hoitajille ja antoi nätisti laittaa tipat ja merkit kyynärvarteen. Ensimmäiset pistoksetkin meni huudotta, mutta yhteensä niitä oli 13 (vai 14...), joten loppua kohti tuntui toki ikävältä. En voi siltikään kehua riittävästi LNP:n henkilökuntaa, kun koko testin ajan hoitaja höpötteli J:lle tipoista ja piirtämistään pisteistä. Lopuksi saatiin vielä hieno kuvakortti kotiin. 

Testin jälkeen meidän piti odotella aulassa vartin verran ja J:n leikkiessä mun oli pakko kurkkia kättä vähän väliä, vaikken siitä mitään ymmärtänytkään. Pistojälkiä ja patteja, joista yksi oli huomattavasti suurin. Oltiin testattu kissa ja koirakin ihan varmuuden vuoksi ja siinä vaiheessa mietiskelin vain, että mitä jos joudutaan luopumaan Janesta. Toisaalta, olenhan mäkin ollut koko elämäni allerginen eläimille ja silti meillä on aina ollut koira paria vuotta lukuun ottamatta. Tiesin, että joku allergia J:llä olisi kyseessä, mutten muistanut pisteiden paikkoja lainkaan.

Vartin kuluttua saatiin kutsu takaisin huoneeseen ja mittaukset alkoivat. Koiran arvo oli kaksi, mutta alle kolmosia ei merkata, joten saatiin siitä pyöreät nolla, kuten monista muistakin. Paitsi kissasta... Ja kananmunasta... Ja maidosta.. Kissan ja kananmunan neloset eivät ilmeisesti olleet kovinkaan pahoja, koska niistä ei lopulta puhuttu sanallakaan, mutta maidon kohdalla komeili kaikkein suurin numero, 11. 

Ensimmäiset ajatukset olivat eikä ja mitäs nyt. Ensin tuntui siltä, että kaikki vaikeutuu, mutta mun käsittääkseni maitoallergia on varsinkin pienillä lapsilla yleistä ja menee useimmiten vielä ohikin, joten koitan uskoa, että meilläkin käy näin. Eniten harmittaa, että ehdittiin jo aloittamaan hapanmaitotuotteet ja sekä raejuusto että viili olivat J:lle suuria herkkuja. 

Saatiin puhelinaika lääkärille eiliseksi ja juteltiin hetki. Munaa ei tarvitse varsinaisesti vältellä, muttei myöskään syöttämällä syöttää ja näillä näkymin meillä käytetään maidottomia tuotteita 1,5 vuoden ikään asti. Ajattelinkin kysellä vinkkejä nyt teiltä, eli onko kukaan tai kenenkään lapsi maitoallergikko? Missä iässä teillä todettiin maitoallergia, milloin saitte alkaa totuttelemaan tavalliseen maitoon ja menikö allergia lopulta ohi? Mitä/minkä merkkisiä maidottomia/soijamaito-/kauramaitotuotteita teillä on käytössä? Kaikki vinkit ovat tarpeen. 

<3 Reipas rakas.

28.10.2014

SE PIENI JA PIPPURINEN

Yhdeksän kuukautta sitten valittelin, miten nopeasti aika kuluu ja kuinka se pieni takatukka-Termiitti täyttää ihan pian jo vuoden. Tällä hetkellä olo on aika tyhjä, kun tämä hetki on ihan oikeasti käsillä. Kuukauden päästä meidän esikoisemme on todella vuoden vanha. Ennen sitä suunnataan katseet vielä tähän 11 kuukauden ikäiseen tyyppiin, joka...

On useimmiten iloinen tyyppi. Koko ajan huomaa enemmän ja enemmän millainen sekopää J on, mutta toisaalta tämähän kuuluu meidän joukkoon juuri siksi. Tällaisille vanhemmille olisi aika mahdoton kuvitella hiljaista hissukkaa. Itse asiassa huomaan J:n myös muistuttavan luonteeltaan koko ajan enemmän itseäni.

J on ollut koko pienen ikänsä kovin puhelias. Siansaksaa ollaan saatu kuunnella ja paljon, mutta viimeisen kuukauden aikana on ollut kova yritys sanoa myös ihan oikeita sanoja, kuten pallo, loppu, lamppu, puuro ja nam. Niin hullua, mutta kivaa, että voidaan jo käydä pieniä keskusteluja yhdessä, vaikkei muut välttämättä niitä käsitäkkään.

Yksi uusista sanoista on Paapa, joka tarkoittaa Muumia ja on tietenkin lähtöisin Muumilaulun "Paapapapaapa"-kohdasta. Tasan kuukausi sitten, 10 kuukautta täyttäessään, J oppi laulamaan kyseistä laulua ja Facebookissa seuraavat tästä jo näkivätkin videon.

Varsinainen sana tämä ei ole, mutta jotakin pehmeää koskiessa tai silittäessä jotakin J hokee melko usein suloisella, pienellä äänellään "Aaaaaai" tai "Aaaaaa". Yksi päivä J peruutti tuolin alle istumaan ja tuolin koskiessa päätä alkoi kuulumaan se tuttu "Aaaaai". Hölmö poika.

Janen ansiosta meillä on opittu silittämään eläimiä. Ensimmäinen reaktio eläimeen koskiessa ei enää olekaan nopea tarraus häntään tai korvaan, vaan Juuso pörröttää toisen turkkia tyytyväisenä.

Pukemisessakin ollaan edistytty (vaikka välillä se on kamalaa huutoa), sillä J osaa ojentaa kätensä hihaa kohti ja yrittää laittaa huivia kaulaan, sekä pipoa päähän.

Oudointa uusien asioiden oppimisessa on se, miten yhtäkkiä ne tapahtuu. Aiemmin ei ollut tietoakaan taputtamisesta ja yhtenä aamuna se vain tapahtui. Yhden yön jälkeen. Ihan kuin olisi tehnyt sitä aina. Eilen meillä yritettiin myös rakentaa ensimmäistä kertaa palikoilla!

Yksi uusista lempipuuhista on liukumäessä liukuminen! Nykyään J täytyy vain nostaa pienen mäen ylle ja mennä alas ottamaan vastaan, koska J saa itsensä hienosti itsekin liikkeelle.

Mä olen joskus lukenut, ettei lasta saisi istuttaa ennen kuin tämä oppii menemään itse istumaan, mutta meidän kohdalla tämä ei todellakaan ole pitänyt paikkaansa. Siinä missä muut samanikäiset ovat menneet istumaan jo useita kuukausia sitten (ts. silloin kun J teki näiden puolesta hampaita), oppi J tämän nyt kuluneen kuukauden aikana. Silti olen niin hirvittävän ylpeä. Liikkumismuoto on vieläkin ryömiminen, mutta J kulkee myös polvillaan muutamia askelia eteenpäin.

Kuukauden aikana J on oppinut nousemaan tukea vasten seisomaan ja hetki sitten meillä nähtiin ensimmäiset askeleet taaperokärryn kanssa. Sohvaa vasten tämä saattaa ottaa muutaman askeleen suuntaan tai toiseen, mutta touhu on useimmiten horjuvaa liiasta innosta johtuen.

Jo yli puolen vuoden ajan vaatekokona on käytetty 68/74, mutta pikkuhiljaa aletaan ostamaan vaatteita 80 senttisinä, jotta menee mahdollisimman kauan. Muistan, kuinka vertailin keväällä 1-koon vaippoja 4-koon vaippoihin ja Instagram täyttyi "Meillä ollaan vähän pieniä, kun käytetään vasta nyt nelosvaippoja, vaikka ollaan jo X kuukautta/Y vuotta!" -kommenteista. Silloin menin aika sanattomaksi, mutta nyt voisin todeta, että ollaanpa sitä juu erityisen pieniä, sillä kyseiset vaipat menevät edelleen meillekin. Käytössä siis Liberon neloset, jotka ovat muuten älyttömän suloisia ulkomuodoltaan. Hännät ja kaikki!

Nukkuminen se vaan sujuu edelleen ihan järjettömän hyvin kuten lähes koko yhdentoista kuukauden ajan. J nukahtaa iltamaidon jälkeen itsestään omaan huoneeseensa ja vetelee parhaimmillaan käsittämättömiä 13 tunnin yöunia putkeen! Päiväunet ovat taas no-no, vaikka kaveri meinaa nukahtaa leikkeihinsä. Kun ei nuku niin ei nuku, mutta onneksi nukkumattomuus ei sentään ole ihan jokapäiväistä.

Ruokailutkin on ihan iisejä: Aamupuuro, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Homma kulkee kuin liukuhihnalla, eikä J protestoi minkään suhteen vastaan (vielä). Voisihan aamu- ja iltapalaan laittaa vähän vaihtelua, mutta puuro uppoaa niin hyvin, että ajattelin nyt mennä sillä ainakin jonkin aikaa. En halua olla tämän suhteen mikään natsimutsi, mutta musta just nyt ei ole mitään varsinaista tarvetta opettaa jogurtteihin tai vanukkaisiin, kun niihin ehtii oppimaan myöhemminkin ja sen jälkeen se puuro maistuu luultavasti... Noh, nimenomaan pelkältä puurolta?  J on kuitenkin saanut parin viikon aikana kerran viikossa kaurapuuron sijaan mannapuuroa ja tämäkin uppoaa kaiken muun tavoin. Ruokajuomana ollaan harjoiteltu juomaan piimää vaihtelevalla menestyksellä. Nyt ollaan maisteltu välipalana vähän viiliä ja raejuusto ruuan kanssa on ihan herkkua. Näistä höpöttelen kuitenkin huomenna vähän lisää. J on pääasiassa vielä täysin syötettävä, mutta toisinaan lappaa ruokaa suuhun valmiiksi täytetyllä lusikalla ja esimerkiksi eilen syötiin kokonainen lounas itse, pienellä avustuksella totta kai. Piltit ovat kaapissa enää hätävarana ja poika syö samoja ruokia meidän kanssa.

Vähiin käy ennen kuin loppuu ja se loppuhan häämöttää jo. On se vaan niin rakas.


27.10.2014

ATOPIASTA RAKKAUTEEN - JA APOBASEEN

Muistatteko, kun kirjoitin teille atopiastani viime vuoden syyskuussa? Silloinhan tilanne oli poikkeuksellisesti hyvä, muttei mennyt aikaakaan, kun ihon kunto romahti jälleen. Kämmenselät olivat niin käsittämättömän kipeät, etten osaa edes kuvailla sitä tunnetta. Koitin rasvailla niitä Nivealla, Dovella ja useamman vuoden käyttämälläni Aqualan L:llä, mutta turhaan, sillä etenkin kaksi ensimmäistä vain pahensivat tilannetta ennestään.


Ylläolevassa kuvassa käsi näyttää vielä hyvältä, uskokaa tai älkää. En tiedä, miten kämmenselät lopulta paranivat, mutta sen tiedän, että pelkään niiden palaavan tuohon pisteeseen etenkin nyt, kun syksy ja tuleva talvi kuivattavat ihoa. Toistaiseksi yritän kuitenkin hengähtää, koska tällä hetkellä ne on todella hyvässä kunnossa ja täysin normaalit.

Juurikin aiemmin mainitsemastani syystä mä olen todella huono kokeilemaan mitään rasvoja, joista ei ole aiempaa kokemusta, mutta uskaltauduin hyppäämään mukaan Blogiringin Apobase-kamppikseen, sillä Apobase-voiteet ovat apteekkituotteita, joissa ei ole lainkaan turhia kemikaaleja. Ne ovat hajusteettomia sekä väriaineettomia, ja sopivat mainiosti koko perheelle. Plussaa nämä saavat myös sillä, ettei rasvoja ole testattu eläinkokeilla, uudet pakkaukset ovat ei-niin-apteekkimaisia ja niissä on mainittu lyhyesti, mutta ytimekkäästi tarvittavat tiedot, jotta itselle sopivat rasvat ovat helposti löydettävissä.


Mulle itselleni näistä kaikkein paras rasva on ollut Apobase Oily Creme (rasvapitoisuus 60%)  ja sitä on tullut käytettyä päivittäin niin kasvoille kuin käsillekin. Iho oli koko kesän todella hyvässä kunnossa lukuun ottamatta paria parin päivän poikkeusta ja silloin olisin varmasti pärjännyt jomalla kummalla perusvoiteella (rasvapitoisuudet 20% ja 30%), mutta syksyn kuivattaessa tämä nousi heittämällä suosikiksi.

Myös Apobase Creme (rasvapitoisuus 30%) ja Apobase Lotion (rasvapitoisuus 20%) ovat olleet meillä käytössä, sillä Creme sopii koko vartalolle ja lasten iholle. Nythän me saatiin respetit J:n kortisoneihin, mutta nämä ovat siis olleet käytössä perusvoiteena sillä välin, kun kortisonista tulee pitää taukoa ja tulevat olemaan myös jatkossa, koska saatiin reseptit myös näihin. Ei siis lainkaan turha kampanja! Apobase Lotion on sopinut meikkipohjan alle, sillä se kosteuttaa ihoa ja imeytyy helposti Oily Cremeen verrattuna. 

Apobase Hydrogel (rasvapitoisuus 0%) on nimensä mukaisesti geelimäinen voide, joka on jäänyt meillä selkeästi muiden jalkoihin. Omia kasvojani tämä tuntui vain kuivattavan, joten yritin tarjota Aleksille, mutta eipä tuo mörrikkä suostu levittämään itseensä minkäänlaisia tököttejä. Hydrogel sopii hyvin vaikka kasvojen päivä- ja yövoiteeksi tai parranajon jälkeen.


Lisää tietoa itselle sopivasta voiteesta löydät sekä Apobasen netti- ja Facebook-sivulta, tai kysymällä suoraan apteekin henkilökunnalta.


*Postaus on toteutettu yhteistyössä Blogiringin sekä Apobasen kanssa, ja siinä esiintyvät tuotteet on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

24.10.2014

PIKKU MYYN KENGÄT JA LUONNE

Jeppis! Vihdoin mulla on aikaa postailla keskellä päivää, kun Aleksi sai tämän päivän vapaaksi J:n lääkärin takia ja sieltä selvittyämme päätti lähteä pojan kanssa pois kotoa mun pienestä vastustelusta huolimatta. Nyt käytän siis muutaman tunnin vain ja ainoastaan blogin parissa kirjoittelemalla vähän luonnoksia valmiiksi, sillä niitä on kerääntynyt lähemmäs neljäkymmentä. 

Yläasteen alkuaikoina sain itselleni palestiinalaishuivin, joka taisi käydä kaulassani vain kerran tai pari. Huivi oli aina kovin hieno, mutta epävarmana teinityttönä oli vaikea pukeutua johonkin erilaiseen, mitä muilla ei ollut. Vasta viime keväänä aloin miettimään enemmän, minkälaisista vaatteista oikeasti tykkään ja mitkä todella tuntuvat omilta. Nyt ilmojen kylmetessä tämä useamman vuoden vanha huivikin löysi tiensä takaisin ja onkin ollut viimeisten viikkojen aikana kaulassa lähes aamusta iltaan. 

Me Pikku Myyn kanssa kuljetaan ihan hand in hand luonteittemme kanssa, sillä taidetaan molemmat olla aika kriittisiä, itsepäisiä ja suorasanaisia, mutta nyt meitä yhdistää myös yksi uusi asia: kengät! Keväästä asti mä olen vähän haikaillut maihinnousukenkien aka. maihareiden perään, mutta pihinä tyyppinä jättänyt uusien hankkimisen vain ajatukseksi, vaikka vihdoin uskallan kiskoa ne jalkaani miettimättä mitä muut ajattelevat. Kirppiksillä olen kulkenut silmät auki ja lattianrajassa sitten sitäkin enemmän, mutta tuloksena on ollut liian isoja, rikkinäisiä tai kalliita kenkiä. 

Tiistaina käytiin Kontissa, josta Aleksi bongasi mulle vihdoin ne TheKengät kuudella eurolla! Onhan ne käytetyn näköiset ja vieläpä numeroa liian isot, mutta menee paremman puutteessa kylmillä ilmoilla villasukan kanssa. Sitä paitsi, mä vihaan uusia kenkiä, koska ne näyttää niin uusilta. Käytetyt on paljon mukavemmat jalassakin. Jostakin syystä vähän emmin maihareiden kanssa, joten jätin ostamatta, mutta keskiviikkona oli pakko hakea ne. Mutta joo, tässä ne nyt on!

21.10.2014

POLILLA

Facebookin puolella mainitsinkin jo eilen, että tälle päivälle oli luvassa visiitti Lasten ja nuorten poliklinikalle. Sinne meneminen ei lopulta ärsyttänyt lainkaan, sillä viime viikolla ajasta soitteli mukavan oloinen lääkäri ja sama olo jatkui myös paikan päällä, kiitos henkilökunnan.

Pituuden mittaus oli ilmeisesti heittänyt viikko sitten, koska tänään mitaksi saatiin 72 senttiä viime kertaisen 73,2 sentin sijaan. Vaaka puolestaan näytti jo huimaa 8,36 kilon painoa, eli viikossa oltiin kerätty 260 grammaa massaa! Naureskeltiin jo neuvolatädinkin kanssa, että totta kai nyt, kun käytiin lääkärissä. Juteltiin niitä näitä J:n syömisestä ja muusta, eikä tämä(kään) lääkäri ollut lainkaan huolissaan. Tokaisi vaan, että käyrät on välillä vähän ärsyttäviä ja koska paino kulkee miinus 15 -käyrää, vaikka ikää on jo melkein vuoden verran, oli paikalle pakko mennä. 

Turha reissu tämä ei siltikään ollut, sillä puhuttiin samalla myös J:n kropassa olevista kuivista laikuista, jotka alkoivat kesällä yhdestä läntistä ja lähti lopulta leviämään. Mä olen lähes koko ikäni kärsinyt atopiasta ja ilmeisesti J sai sen nyt perintönä riesakseen, mutta ainakin saatiin reseptit muutamiin rasvoihin!

Mitään sen kummempaa tässä nyt ei ollut, mutta loppuviikosta käydään vielä samassa paikassa Prick-testeissä katsomassa reagoiko iho munaan, maitoon tai vehnään ja ensi viikolla taas kohti neuvolaa ja painokontrollia.

14.10.2014

@OOSIELLAJOSSAINMUN

Herra Vastanrannan kiiski alias J on taas siinä pisteessä, ettei varmastikaan aio nukkua päiväunia sisällä ja tästä syystä pidin ihan huomaamattani 1,5 viikon tauon blogista. Ensimmäinen oma minuutti alkaa nykyään oikeastaan poikkeuksetta 19:30 jälkeen ja tällöin olen niin väsynyt päivän puuhiin, etten tahdo saada lauseita aikaan, joten en edes yritä. Eilisessä postauksessakin meni pari tuntia, vaikkei se sisällä montaakaan riviä. 

Tilanne saattaa olla ohi huomenna tai jatkua viikkoja, mutta ajattelin muistuttaa, että meidät löytää myös Instagramista nimimerkillä @OOSIELLAJOSSAINMUN ja pyrinkin päivittelemään profiilia lähes päivittäin (useimmiten useita kertoja päivässä). Jos pienet extrat kiinnostaa niin klikatkaa itsenne seuraajiksi ja kommentoikaa ihmeessä rohkeasti. Instan kautta mä olen jo nyt tutustunut moniin hienoihin ihmisiin, mutta uusia mahtuu aina mukaan!

13.10.2014

8,1 KILOA KOHTI POLIKLINIKKAA

Facebook-seuraajat jo lukivatkin, että meillä oli tänään neuvola ja oltiin siellä siis kasvukontrollissa. Käynnin jälkeen neuvolakorttiin ollu tullut seuraavanlaiset lisäykset.

10 kuukautta (13.10.) 9 kuukautta (19.9.).
8 100 grammaa (8 030 grammaa).
73,2 senttiä (71,5 senttiä).

"Touhukas poika. Syö hyvin, 5 ateriaa päivässä. Maitona rintamaito. Painon kehitys niukkaa, lähete LNP:lle."

Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen J:n paino on nousussa ja poika on kehittynyt taas niin hurjasti, ettei mitään tunnu olevan vialla (kuten ei verikokeidenkaan suhteen ollut), mutta saadaan nyt kuitenkin aika Lasten ja nuorten polille, jonne olisi tarkoitus mennä parin viikon sisällä. Mä taisin olla neuvolassa taas ihan ulapalla, kun en tajunnut kysyä, joten kysynpä teiltä, että tietääkö kukaan mitä LNP:llä mahdetaan tehdä? Vähän turhauttaa mennä sinne, mutta onhan se parempi ihan vaikka vaan varmuuden vuoksi. Muuten jäi kyllä hyvä mieli, kuten neuvolasta yleensäkin. Niin reipas muru!

2.10.2014

75 NELIÖTÄ JA RISAT: KEITTIÖSSÄ

Vihdoin ja viimein. En pidä meidän kotia millään lailla ihmeellisenä, mutta lukeudun itsekin siihen porukkaan, joka tykkää katsella kuvia muiden kodeista (niistä tavallisistakin.) ja saada mielikuvan järjestykestä, joten mielelläni toteutan myös omien lukijoitteni toiveen tämän suhteen. 75 neliötä ja risat on postaussarja, jonka tarkoituksena ei ole kuvata huoneita nurkkia myöten vaan antaa vain kokonaiskuva ruudun sille puolen. Itselläni tähän taitaa pääsääntöisesti riittää pari panoraamaa.


Kuten jo otsikosta voidaan päätellä, keittiössä. Todellisuudessa haaveilen muutosta toiselle puolelle Turkua, mutta siihen taitaa mennä vielä vähintäänkin 1,5 vuotta, joten sillä välin vain haaveilen DC-Fixeistä, muista kontaktimuoveista tai uudesta ruokailuryhmästä, ja säästän sisustustekstejä kaapin pohjalla. Meidän keittiö on ihan ok. Ei mikään kummallinen, muttei myöskään syntisen ruma. Ihan ok, peruskeittiö. Oikeastaan kuvia katsellessa mua ei taida vaivata mikään muu kuin väärään suuntaan osoittava paistinpannnun kahva.


Siinä se. Huone, jossa koitetaan tehdä ruokaa J kiinni jalassa tai vaihtoehtoisesti yritetään estää tätä tukehtumasta sillä välin kissan raksuihin. Ja valitettavasti tää ei ollut mikään mukahauska vitsi vaan ihan päivittäinen juttu. Että sellaista!

1.10.2014

ITSEINHOSTA, IHMISVIHASTA, HYVÄÄ BISNESTÄ MUOVILIHASTA

Ensinnäkin, mulle tuli jotenkin todella typerä olo tämän postauksen julkaisusta, joten koittakaa muistaa, että pääasiassa kirjoitan ajatuksia muistiin vain itselleni. Luvassa turhaa tekstiä turhasta aiheesta, mutta ehkä tätä on mielenkiintoista lukea vuoden tai parin päästä!

Heinäkuussa 2013 avasin teille vähän tilannetta, jossa kävin ennen raskautta. Raskaustestin kaksi viivaa heitti ajatukset kerralla ympäri ja pyrin taas syömään normaalisti. Kroppa ei ollut tottunut tiheään syömiseen, joten ensimmäisen viikon aikana paino nousi kuudella kilolla. Mun sisälläni kasvoi jotain niin käsittämättömän ihmeellistä, että oli kuin mieli olisi kokenut ihmeparannuksen, enkä osannut harmitella tulleita kiloja kovinkaan paljoa. 

Rv 9+3, +7 kiloa ja pieni pömppis. 

Rakastin masuani hirvittävän paljon, mutta jossakin vaiheessa kilot alkoivat ahdistaa. Koko ajan olin toivonut, ettei kymmenet paukkuisi raskausaikana rikki, mutta rv16+6 neuvolassa vaaka näytti 61.2 kiloa. Itkin koko päivän peiton alla (jossa vietin aikani muutenkin), kirosin raskautta ja kirosin syömistäni. Parisen viikkoa taisin tuskailla asian kanssa, kunnes päätin jatkaa kummun kasvattelua rakkaudella ja olla välittämättä jo tulleista tai jatkossa tulevista kiloista. Homma oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, kun loppuraskaudessa alettiin lähestymään seuraavia kymppejä. Neuvoloita edeltävinä öinä en saanut nukutuksi, koska luvut kummittelivat mielessä ja niinhän siinä kävi, että toiseksi viimeisessä neuvolassa se pelko kävi toteen. Painoa tuli yhteensä 17 kiloa, mutta oltiin kuitenkin jo niiiiiin lähellä maaliviivaa, ettei se loppujen lopuksi tuntunut niin pahalta.

Mitenkä raskauden ja synnytyksen jälkeen? Jokainen synnyttänyt varmasti tietää sen tunteen, kun vatsa uppoaa kymmenen senttiä sisään. Niin surullista, että naurattaa. Pahinta hyytelömasua kesti vain päivän tai pari ja ensimmäiset kymmenen kiloa tipahti ihan hetkessä. Ja sitten kolme. Ja sitten kaksi. Painoa oli pudonnut 13 kiloa, kun synnytyksestä oli vain kymmenen päivää ja olen iloinen siitä, että palauduin suht hyvin, vaikka näin jälkeenpäin katsottuna jälkeen-kuva on... Noh, aika epämiellyttävä.

Rv 40+1(?) ja +17 kiloa. // Kymmenen päivää synnytyksestä.

Raskaudesta on nyt kymmenen kuukautta ja raskauskiloja jäljellä kaksi. Ne samat kaksi viimeistä, jotka ovat olleet täällä jo ehkä puolen vuoden verran. Jossakin vaiheessa ne ahdistivat ja toivoin niiden häviämistä, mutta muutamaan kertaan yritettyäni luovutin, sillä päivittäiset lenkit saivat maidon vähenemään huomattavasti, eikä J saanut enää tarvitsemaansa. Imetys oli meille niin paljon tärkeämpää, tietenkin. Nykyään olen J:n touhujen jälkeen niin väsynyt, etten todellakaan saa kiskottua itseäni liikkumaan vaan lösähdän paljon mielummin viltin alle sohvan nurkkaan.

Musta tuntuu, että olen lähes ainoa, joka ei raskauden ja imetyksen jälkeen tahdo täytettä tyhjiin pitaleipiin ja jos olen näin armollinen muulle kropalle, miksi pari kiloa siellä tai täällä olisi maailman loppu? Peilistä en tiedä, mutta vaaka ei valehtele ja silti päälleni mahtuu seitsemän vuotta sitten käyttämäni paita, joka ei ole mahtunut ylle kuuteen vuoteen. Lisäksi kaikesta, siis ihan kaikesta, täysin tietämätön tyyppi sanoi erääseen keskusteluun liittyen, ettei usko ulkonäön perusteella mun tykkäävän ruuasta. Kroppa on parantunut ja mielen kanssa on vielä töitä, mutta ensimmäistä kertaa pariin vuoteen mielessä kävi ajatus: Voiko se sittenkään näyttää ihan niin pahalta? Ei, ei se miellytä, mutta ehkä vielä joskus opin antamaan sille anteeksi ja siihen asti koitan totutella elämään tämän kanssa. Onhan se tehnyt kovan työn ja maailman hienoimman sellaisen.

Vajaa viikon ikäinen, pieni peikkopoika.