8.9.2014

VAIN KOIRIA

Meillä on lähes aina ollut koiria - nelijalkaisia, jotka ei ole tuntuneet vain lemmikeiltä vaan paljon enemmältä. Kotona asuessa koirat olivat kuin sisaruksia ja ystäviä, omaan kotiin muuttaessa kuin lapsia. Karvaisia lapsia, joille me oltiin äiti ja isi. Olisin voinut lyödä pääni pantiksi siitä, etten enää koskaan tule asumaan puolta vuotta pidempään ilman koiria. Ne olivat maailman tärkeimpiä, eikä mikään mennyt koskaan edelle. Olivat. Raskausaikanakaan mikään ei muuttunut.

Marraskuun loppupuolella, J:n synnyttyä, olisin voinut halia pojat puhki. Olin maannut kahdeksan kuukauden ajan vuodelevossa, joten tuntui kuin oltaisiin oltu erossa. Ne olivat J:stä huolimatta niin hirvittävän rakkaita, että sydän oli pakahtua. Nyt yhdeksää kuukautta myöhemmin jokin on muuttunut: Karvaisten lasten sijaan koirat ovatkin nykyään vain koiria. Ne eivät saa sydäntä pakahtumaan, eikä niitä tee mieli rapsuttaa 24/7. Kuulostaa kamalalta, muttei asia vaikenemalla muutu muuksi. Näin se vain on.

Mä olen myös alkanut miettimään, miten hyvä Aapelin ja Ticon on oikeasti olla meillä. Rivitaloasumisen jälkeen tuntuu, etteivät ne tahdo enää sopeutua kerrostaloelämään. Meidän rappu ei ole hiljaisimmasta päästä, joten vähän väliä saa kuulla haukahduksia tai murahduksia, joihin J herää. Erityisesti tästä syystä meillä kiehuu ja kovin, kun poika ei muutenkaan ole päiväunien ystävä. Ainoa ongelma ei tietenkään ole pelkästään oma ärsyyntymiseni, vaan myös J:n vaihe. J on tällä hetkellä melkoinen tuholaistermiitti, eivätkä pojat uskalla olla täysin rauhassa. Ne pelkäävät jatkuvasti J:n tulevan luokse, ovat koko ajan varuillaan ja tarkaillevat ainakin toisella silmällä, vaikka mieli tekisi nukkua. Luulen, että pidemmän päälle se on niille todella stressaavaa.

Koirat ovat olleet nyt muutaman viikon Aleksin äidin luona ja uskallan väittää, että kaikki ovat tyytyväisempiä näin, mutta poden silti huonoa omatuntoa. Mitä jos ne viihtyisivätkin paremmin kotona? Mitä jos ne ovat mustasukkaisia siitä, että Jane on yhä kotona? Mitä jos niillä on sitä ikävä? Mitä jos ne luulevat, etten välitä? Ehkä ajatukset ovat turhia, sillä nähtiin näitä sekä lauantaina että eilen, ja molemmilla kerroilla A&T jäivät/lähtivät iloisina ja tyytyväisinä mumman kanssa "kotiin". Ehkä huono omatunto kertoo jotain välittämisestä?

Onko jollakin muulla ollut tilannetta, että lemmikistä olisi tullut lasten myötä vain lemmikki?


9 kommenttia

  1. Anonyymi8/9/14 16:19

    et oo ainoa, meillä kävi ihan samoin. ymmärsi sen oikean rakkauden niin koirista tuli koiria, kissoista kissoja ja hevosista hevosia. haikeaa mutta totta,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 16:19,
      Jotenkin helpottava kuulla, etten oo ainoa!

      Poista
  2. Meillä oikeestaan koirat on olleet aina "lemmikkejä", mutta aina silti niin isossa ja tärkeässä roolissa että meidän päivät rytmittyy niiden lenkkeilyjen mukaan. Meillä avopuoliso harrastaa ihan tokoa ja muita koiralajeja ja me ollaan koko perhe oikeastaan "koiraperhe". Kokoajanhan täytyy olla silmät selässä ja vahtia ettei limppu kiusaa koiria eikä koirat limppua mutta nyt se on jo niin arkea etten osaisi olla mitenkään muutenkaan. Jossain vaiheessa Limpullakin olu meneillään vaihe että koiria piti jatkuvasti härnätä mutta se meni onneksi ohi kun jaksoi vaan päättäväisesti komentaa, että koirien täytyy antaa rauhassa nukkua eikä niitä tarvi häiritä ja että koirien leikittäminen tapahtuu ulkona ja kotona koirat saa nukkua ja olla rauhassa :) Kait se on aika koirakohtaista miten koirat tottuu lapseen, mutta meilläkin se on vaatinut kärsivällisyyttä ja kouluttamista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura,
      Kiva, että teillä on sujunu! Meillä tottu oletettua paremmin, kun Tico ei oikein tykkää lapsista. Tää Juuson liikkuminen vaan on aiheuttanu näitä ongelmia, mut en tiedä ohittuiskohan ne lopulta sillä, kun oppii joskus kävelemään niin ei kulje enää lattiaa pitkin ja keskittyy muuhunkin, kun siellä oleviin asioihin.

      Poista
  3. Anonyymi8/9/14 16:35

    Samoin täällä. Ennen koira kulki reissuissa mukana. Nykyään on aina reissujen ajan hoidossa ja kotiin tullessa ei ole edes ikävä. Vähän harmittaa, mutta kyllä sitä silti rakastaa vaikka se välillä ketuttaakin kun lapsi herää haukkumiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 16:35,
      Mä oon myös huomannu, ettei oo ollu tässä muutaman viikon aikana ees ikävä.

      Poista
  4. meillä on vähän sama tilanne. raskausikana oisin voinut hormoneissani lelliä koiruuden piloille ja parin tunnin ero tuntui jo raastavalta :D kun Elvira syntyi, kaikki rakkaus ja hellyys vaihtoi osoitetta ja koirasta tuli koira! meillä toisaalta on tosi helppoa koska koira on niin pehmo ja nössö ettei ole pelkoa neidin puolesta. Molemmat hellivät toisiaan! Me muutettiin just kerrostalosta rivariin ja haukkuminen on onneksi rahoittunut, oli todellakin hermoja raastavaa kun juuri nukutettu vauva heräsi haukuntaan!!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura // Tehtävänimikkeenä Äiti.
      Ou nouuu, mä niin samaistun! :D Meillä Aapelia saa väännellä ja käännellä miten tykkää, mut Juuso on saanu pari kertaa napattua kiinni niin et on sattunu niin nyt se sit pelkää vähän.. :/

      Poista
  5. Ihan sama juttu.. Raskaana olin kun koira meille muutti, silloin mulla oli tapana joka ilta silitellä ja sylitellä koiraa samalla kun katsoin televisiota sen kanssa lattialla. Toki pidämme edelleen koirasta hyvää huolta, sen avulla metsästetäänkin, mutta välillä mietin että millonkas viimeksi olin sitä kunnolla esim silittänyt ja huomaan ärsyyntyväni sen temppuihin helpommin. :P Onneks tää helpottuu ens kesänä kun muutetaan omakotitaloon ja koira saa ulkotarhan!

    VastaaPoista