28.9.2014

JOS SUA EI OIS OLLUT

Törmäsin Lauran blogissa tekstiin, jossa pohdittiin, millaista elämä olisi ilman lasta. Ajatus tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta ja haikealta, mutta pyörittelin aihetta kuitenkin mielessäni. Jos sua ei ois ollut...

...En olisi kärsinyt siitä surullisen kuuluisasta pahoinvoinnista, joten oisin suorittanut opintoni loppuun keväällä 2013. Toivoisin olevani tehdastyössä, mutta todellisuudessa varmaan vaihtelisin päivät pitkät vaippoja (kuten nytkin) - vanhuksille tosin.

...Suurin muutos olisi tapahtunut parisuhteessa. Haikeaa tämäkin, mutta ilman J:tä ei Aleksin kanssa oltaisi yhdessä. Ei enää. Uskallan silti väittää, etten olis yksin vaan parisuhteessa.

...Asuisin Turussa, mutta huomattavasti pienemmässä asunnossa. En osaa olla yksin, joten luultavasti asuisin jonkun kanssa tai viettäisin muuten kaiken vapaa-aikani jonkun muun nurkissa.

...Mulla ei olis anoppia, joka huolehtis kahdesta kahelista koirasta, joten joutuisin katselemaan niitä rottanaamoja itse. Eipä mulla kyllä olisi muutakaan, joten ehkä pojat pitäisi mut järjissäni? Tiedä siitä.

...Saattaisin kulkea viikonlopusta toiseen bilehileenä pitkin baareja. Pelkkä ajatus tuntuu hullulta, sillä kolmen ja puolen vuoden täysi-ikäisyyden aikana oon käynyt tasan kahdessa baarissa ja niissäkin juomassa hurjasti yhdet.

...Ystäväpiiri ois täysin erilainen. En olisi koskaan saanut tutustua niihin moniin ihaniin ihmisiin, joihin äitiyden myötä olen saanut tutustua. Ensimmäinen mieleen tuleva tyyppi on Mirka, jonka blogia olin seuraillut jo hyvän aikaa ja joka tupsahti samaan Facebook-ryhmään odottamaan kuopustaan. Toisaalta ympärillä olis tyyppejä, jotka on jääneet syystä tai toisesta matkalle, mutta niin se oli tarkoitettukin ja oma matka jatkuu, vaikka se tuntuisi joskus väärältä.

...En oikeastaan voi olla varma, missä olisin. En voi olla varma, missä tilanteessa olisin syömiseni (ts. syömättömyyteni) suhteen. En voi olla varma, olisiko kukaan muu pystynyt ohjaamaan oikealle tielle siltä reitiltä, jonne eksyin.

...En tietäisi, missä mun tulisi olla tai kenen kanssa. En tietäisi, mikä tarkoitus mulla täällä on. Nyt tiedän, että mun tulee olla näiden tyyppien kanssa tässä ja nyt. Että tää on se juttu, johon mut on tarkoitettu.

Jos sua ei ois ollut, mä en tietäisi, miten paljosta jäisin paitsi. Mä en tietäisi, miten paljon voi oikeesti rakastaa.

Jos sua ei ois ollut niin olisin keksinyt sut. Ois susta samanlainen tullut, mitään en ois muuttanut.

27.9.2014

RAKASTAN NIIN KAUAN KUN MÄ VOIN

Kolmanneksi viimeinen katsaus meidän kuukausittaiseen kuulumispostaukseen, eli juttua tästä 10-kuisesta sylivauvasta!

9kk-postauksessa kerroin, kuinka J viihtyy vihdoin myös omissa oloissaan lattialla, mutta se taisikin olla vain hetkittäinen päähänpisto, sillä tällä hetkellä meillä on todellinen sylivauva, joka ei jaksa leikkiä lähes lainkaan yksinään. Osasyynä on varmasti se, että J on oppinut pyytämään syliin ja sitä pyytäessä tietää useimmiten myös pääsevänsä. Uutta taitoa on siis hirvittävän hauska käyttää - etenkin kun se tuottaa tulosta. Syliin meillä pyydetään myös silloin, kun tiedetään, että olisi aika vaihtaa vaippa. Sylin lisäksi tutti on nyt in. Valitettavasti.

Musta on niin hassua, kuinka opitaan ymmärtämään toisiamme pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Siinä missä me ymmärretään J:n tahtovan syliin, J ymmärtää puhetta. Uusia ymmärrettäviä asioita ovat ainakin seuraavat sanat tai lauseet...


"Katso telkkaria."
"Nyt loppuu Tinga Tinga/Pikku Kakkonen/Muumit/joku ohjelma."
"Ruoka loppu."
"Laita tutti suuhun."
"Onko tossa Muumi?"
"Osaatko tanssia?"
"Kohta tulee musiikkia."
"Juo vähän."
"Istu nätisti."
"Ulkona on *asia*."
"Vilkuta."
"Heitä pallo."
"Missä on pallo?"
"Missä on lamppu?"

Kissaakin voi jo kutsua Janeksi ja silti J ymmärtää mitä tarkoitetaan.

Kuukauden aikana J on oppinut osoittamaan asioita ja varsinkin koiria nähdessä tämä on käsi ojossa hokemassa "Hmm hmm!" tai "Ha ha!". Nykyään tämä tunnistaa piirretyt koiratkin koiriksi.

Nykyään meille tarjotaan mitä milloinkin: kissalle tuttia, äidille nokkamukia ja isille kokonaan kuolattua lelua. Käsi ojossa siis myös ojennetaan yhtä sun toista, muttei tietenkään niitä asioita, joita on kielletty koskemasta tai syömästä.

Vielä kuukausi sitten J pelkäsi palloja. Pallon nähdessään J alkoi täristä, itki ja halusi syliin. Nykyään pallot ovat kivoja ja poika onkin taitava heittämään/pyörittämään/potkimaan palloa!

J:stä on tullut myös kova tanssimaan! Lempibiisejä taitaa tällä hetkellä olla Muumien ja Pikku Kakkosen alku- ja loppumusiikki,  sekä Kutoselta soivan The Voicen "Hmmm'mmm, nananaanaanaanaa, theeee voooois", tiedättehän sen? Tyyppi touhuaa musiikkivideoiden ajan omiaan ja tuon kuullessaan pysähtyy kuin seinään. Ehkä maailman suloisin näky, kun tämä hytkyy ja heiluttaa päätään musiikin tahdissa.

Samantyyppistä heilumista ja huojumista tämä tekee silloinkin, kun tahtoo lisää hypytystä/pomputusta tai rattaat liikkeelle.

Liikkumistapa on edelleen ryömiminen ja siinä ollaan kehitytty sen verran, että J ryömii, mistä haluaa. Ihan sama onko edessä kynnys vai ihminen, mutta yli mennään ja vauhdilla varsinkin silloin, kun pitää päästä karkuun. J osaa halutessaan mennä konttauasentoon ja siinä ollessa hytkyy edestakaisin. Vähän vaarallinen taito on kylpyammeessa nouseminen. Reunasta kiinni, kyykkyyn ja vähän ylös. Tätä vaan voisi harjoitella vähän jossain muualla. 

Kuluneiden viikkojen aikana on tullut myös huomattua, että pikkuhiljaa alkaa paljastumaan se, millainen J ihan oikeasti on. Huomio on kiinnittynt etenkin siihen, että vaikkei J vierastakaan, vähänkin vieraammassa tai muuten vain suuremmassa porukassa tämä on huomattavasti hiljaisempi ja rauhallisempi kuin pienessä tai tutussa porukassa. J:n mummalla ollessa paikalla oli kolme vähän vanhempaa poikaa ja melkein koko tämän ajan J oli hiljaa, vaati sylissä oloa tai suostui leikkimään vain, jos istuin vieressä. Isompien lähtiessä Täystuhotermiitti tuli kuorestaan, tutkimusmatka alkoi ja suu kävi taas tuttuun tapaan.

Jos J on perinyt multa jotakin niin malttamattomuutensa! Kaupoilla poika ei malttaisi istua rattaissa sillä välin, kun katselen vaatteita (ellei sitten saa pidellä niitä itsekin) ja ruuan lämmittäminen puolessa minuutissa se vasta kamalaa onkin. Kaikki pitää saada ja kaiken pitää tapahtua hetinyt. Jep, tunnistan itseni.

Odottamista vihaamisen ohella kamalaa on myös kieltäminen. Vähänkin tiukempi kehotus tai "ei" saa alahuulen väärinpäin ja silmät kostumaan. J "Puhutsä mulle!?" Dramaqueen.

Vaatekoko on ja pysyy samassa koossa, 68/74. H&M:n leggingsit (kyllä, tyttöjen leggingsit!) ovat kokoa 80 ja pituudesta  melkein täydelliset, mutta vyötärö onkin sitten ihan toinen juttu... Vaippoina käytetään jo pian kuudetta kuukautta Liberon 4-koon teippivaippoja.

Iltamaidon jälkeen omaan sänkyyn, jonne nukahtaa itsekseen heti tai vähän myöhemmin leikin ja höpöttelyn jälkeen. Aamulla taas maitoa viiden ja kahdeksan välissä, eikä ennen sitä yhtäkään herätystä. Yöt sujuvat siis mahdottoman hyvin! Poika ei ollut moksiskaan edes siitä, että vaihdettiin huoneita. Päiväunet ovat tällä viikolla sujuneet poikkeuksellisen hyvin ja jo muutamana päivänä J on vetänyt unta yli kahden tunnin verran! Pääsääntöisesti päikkärit kuitenkin ovat no-no.

Ruuan kanssa ei ole ongelmia, vaan J syö mitä tarjotaan (myös mm. kiinalaista!). Salaatinlehdet aiheuttivat vähän hämmennystä, mutta päätyivät lopulta suuhun ja niihin totutellaan varmasti vielä lisää. Myös bataatti on vielä vähän epäilyttävä. J syö viidesti päivässä ja lähes päivittäin pyritään antamaan vähintään lounaalla tai päivällisellä samaa ruokaa meidän kanssa. Lempiruoka taitaa olla makaronilaatikko! J on vielä syötettävä, mutta harjoittelee välillä syömään puuroa valmiiksi täytetyllä lusikalla. Useimmiten tämä vain ei malttaisi lapata ruokaa suuhun asti, kun haluaa jo käyttää lusikkaa rumpukapulana tukka pystyssä Hessu Maxxin tai Jussi kuusysin tavoin. Hapanmaitotuotteet saadaan nyt aloittaa ihan luvan kanssa ja ennen tämän maagisen rajan ylittämistä ollaan maisteltu vähän raejuustoa, sekä piimää.

Sellainen veijari. Kaksi jäljellä.

25.9.2014

MONTAKO SAISI OLLA?

Seuraavan lauseen jälkeen muut voivat huokaista helpotuksesta ja mumma koittaa niellä pettymyksensä: Tällä hetkellä meille ei ole tulossa lisää lapsia, joten postauksesta on turha päätellä mitään. Lapsi ei ole tulossa eikä sitä suunnitella, mutta juttu on ajatustasolla: Miltä kuulostaa yksi lapsi? Entä kaksi? Kolme? Tahdotaanko edes enempää lapsia? Jos tahdotaan niin milloin?

Pienen keskustelun jälkeen en usko, että meillä niinkään on kysymys siitä, tahdotaanko toinen lapsi vaan kysymyksestä suodaanko meille sellainen. Raskausaikana päähän pinttyi enemmän ja enemmän ajatus siitä, ettei lapsia tehdä vaan niitä saadaan, ja siihen uskon edelleen. 

Yksi lapsi kuulostaa hyvältä, loistavalta. J teki meistä perheen ja maailman onnellisimmat vanhemmat, enkä voisi tällä hetkellä olla tyytyväisempi. Juuri nyt en edes pode minkäänlaista vauvakuumetta, mutta tiedän silti, että perhe tuntuu kokonaiselta vasta toisen lapsen myötä (tai siinä vaiheessa, kun ymmärtää, että meidät on tarkoitettu yksilapsiseksi) ja tämä lapsi tulisi luultavasti jäämään viimeiseksi.

Mistä sitten tietää, milloin? Varmasti moni pitää järjestystä vääränä, sillä tahtoisin joskus tulevaisuudessa opiskella itseni merkonomiksi, mutta ennen sitä olisi toisen lapsen aika, koska toivoisin lapsille kahden - kolmen vuoden ikäeroa, enkä tästä syystä tahdo joutua keskeyttämään opintojani. Varsinainen aika edes jonkinlaisella haarukalla on yhtä kysymysmerkkiä. Milloin uskallan? Uskallanko? Alunperin suurimpana pelkona oli rakkauden määrä. Rakastan niin valtavasti, etten tiedä pystynkö rakastamaan ketään muuta tällä tavalla. Riittääkö rakkaus jaettavaksi? Vaihdettiin tyttöjen kanssa aiheesta muutama sana ja nää saivat mut vakuuttuneeksi siitä, että rakkautta ei tarvitse jakaa vaan sen määrä lisääntyy lasten myötä.

Kuten useimmat varmasti muistavat, raskaus ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Pahoinvointia kesti raskausviikot 4+? - 40+3, supistukset alkoivat rv20 (-> sairaalaan rv29) ja lopulta kärsin masennuksen oireista kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Tiedän, että raskaudet saattavat olla aivan  eri ääripäistä, mutta silti mielessä pyörii sanat mitä. jos. taas. !?. Muhun pitäisi valaa toivoa. Paljon toivoa. Miten muka voisin selvitä hengissä samanlaisesta tilanteesta ylivilkas taapero -kombolla? En todellakaan tiedä.

Toisaalta, mitään ei voi tietää etukäteen varmaksi ja asioihin harvemmin pystyy itse vaikuttamaan, joten turha kai niitä on voivotella. Tiedän vain, että toivottavasti vielä joskus. 

Montako teille saisi olla, toisin sanoen, mikä on teidän The Lapsiluku?



Kuva lainattu Montako saisi olla? -Facebook-sivulta. Aika osuva. Välillä niin raskasta, mutta on se kyllä palkitsevaa. Ihan maailman parasta.

24.9.2014

LINKKAA SITÄ MIKÄ SUL ON

Siivoilin loppuviikosta Bloggeria vähän joka asian suhteen, eli mm. lukuluettelon blogeista ne, joiden postaukset huomaan useimmiten skippaavani. Muiden (hyviä) juttuja on kuitenkin kiva lukea ja tsekkaan lukulistan blogit useampaan kertaan päivässä siinä toivossa, että uudet postaukset olisi jäänyt huomaamatta, joten nyt saa ilmiantaa suosikkiblogejaan - oli ne sitten omia, kavereiden tai ihan tuntemattomien. Odotus- ja perheblogit luonnollisestikin kiinnostaa eniten, mutta muitakin saa toki linkata, kunhan bloggaaja on vähintään 18-vuotias eivätkä postaukset ole turhanpäiväistä jaarittelua ostoksista. Olisi myös kiva saada pieni esittely kommenttiboksiin, jotta on helpompi karsia heti alkuun!

22.9.2014

MERINOVILLAA VÄLIKAUTEEN (SIS. ALEKOODIN!)

Vihdoinkin se on tässä. Kaikkien niiden aloitusten ja poispyyhkimisten jälkeen. Sen mietinnän, stressin ja jännityksen jälkeen. Niiden vaikeiden kuvaushetkien jälkeen (yritäpä saada J pysymään paikoillaan edes hetken!). Ensimmäinen blogikampanja Blogiringin kautta!

Mä en ole enää vuosiin pukeutunut syksyisin mitenkään sään mukaisesti, vaan olen tarpotunut samoilla tennareilla kesät talvet ja viimeisen muutaman vuoden ajan usein myös pelkällä nahkatakilla. Tämä vuosi on kuitenkin erilainen, sillä edessä on ensimmäinen syksy lapsen kanssa ja viimeisen vuoden aikana mulla onkin ollut melkoinen Lost in Äitilandia -fiilis. Oma pukeutuminen on vielä pala kakkua, mutta Täystuhotermiitin kanssa se onkin ihan toinen juttu: kun viimein oppii yhden vuodenajan vaatetuksesta, on jo aika siirtyä seuraavaan. 

Helpotusta tämän hetken välikausivaatetukseen toi Pierre Robert, jonka verkkokauppa laajensi toimintaansa tässä kuussa myös Suomeen. Pierre Robertin valikoimasta löytyy alusvaatteita/-kerrastoja, sukkia, sukkahousuja, bodyja, huiveja, sekä pipoja, ja näistä siis saimme tilata haluamiamme tuotteita testaukseen. Sivua selatessa iski valinnanvaikeus, mutta lopulta saatiin klikkailtua ostoskoriin vähän jotain jokaiselle!


Mä en todellakaan ole mikään sukkahousujen ystävä ja tähän saakka olen vältellyt niitä kuin ruttoa, mutta pähkäillessäni leggingsien ja sukkiksien välillä, jokin sai kääntymään jälkimmäisten puoleen. Leggingsit olisivat varmasti enemmän käytössä sisällä ollessa, mutta sukkahousut takaavat nilkkojen piilossa pysymisen ja ovat käytännöllisemmät tyypillä, joka ehtii kiskoa sukat pois jaloista heti kun selkäni käännän. Äiti yks - J nolla.


Sukkahousujen lisäksi J sai itselleen sekä paksut että ohuet sukat, bodyn ja tuubihuivin. Huivi päätyi ostoskoriin ensimmäisenä, eikä todellakaan tuottanut pettämystä! Omaa huiviani käytän vuoden ympäri ja olin jo jonkun aikaa etsinyt J:lle omaa, joten päätin tilata täältä, vaikka se onkin tarkoitettu 1,5 - 14-vuotiaille. Ihan paras tsydeemi, joka on ollut kovassa käytössä niin ulkona tuomassa lämpöä kuin sisällä asusteenakin! Kaikki J:lle tilaamani tuotteet ovat materiaaliltaan merinovillaa ja vaikuttavat ihanan lämpimiltä ja pehmoisilta. Ainoat miinukset näissä on ne, että lattialla pyörivän ja hyörivän vaaperon vaatteisiin tarttuu hirvittävän hyvin lemmikkien karvat, ja ohuemmat merinovillaiset sukat nukkaantuivat jo alle kymmenen käyttökerran jälkeen.


Itselleni ja Aleksille tilasin aluskerraston, jotta tarkennutaan ulkoilemaan ilmojen viiletessäkin. Sen lisäksi, että nämä leggingsit säästävät jäätymiseltä, ne ovat myös käsittämättömän mukavat päällä ja kotiasuni koostuukin nykyään lähinnä niistä ja villasukista. Aleksi voisi kehua uusia boksereitaan maasta taivaaseen, mutta säästän teidät siltä, sillä ne hehkutukset tulevat jo ulos jopa omista korvistani. 

Summa summarum: asiointi oli helppoa, toimitus nopeaa ja tuotteet mieleisiä - tilaisin ilomielin uudemmankin kerran! (vinkkinä tilaamiseen: J käyttää tällä hetkellä tavallisesti kokoja 68/74, mutta ko. paikasta tilattiin body kokoa 74/80. Se on sopiva just nyt, muttei välttämättä enää keväällä, joten sen mukaan kannattaa miettiä kokoja.)

Teidän iloksenne voin kertoa, että verkkokaupan avajaisten kunniaksi teillä on nyt käytössänne -25% alennus aina marraskuun viidenteentoista (15.11.) päivään asti! Alennuskoodi on PR25BFI. Nyt siis sukkalaatikot äkkiä täyteen ennen kylmän talven tuloa.


Millaisiin vaatteisiin teillä pukeudutaan syksyn tullen? Kaikki vinkit syyspukeutumiseen ovat ensikertalaiselle tervetulleita! 


*Postaus on toteutettu yhteistyössä Blogiringin, sekä Pierre Robertin kanssa, ja siinä esiintyvät tuotteet on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

19.9.2014

HELPOTTUNUT

"Suloinen, hyväntuulinen poika. Iholla muutama kuiva läiskä. Sydän ja keuhkot ok, vatsa ok, pituuskasvu tasaista, paino ei ole enää laskenut." ja mä olen niin helpottunut. Mitathan näyttivät tänään tältä..

9 kuukautta (19.9.) (9 kuukautta (28.8.)).
8 030 grammaa (8 030 grammaa).
71,5 senttiä (70,4 senttiä).

Paino ei ollut vieläkään noussut, mutta lääkäri oli todella iloinen siitä, ettei se myöskään ollut laskenut. J:llä oli koko neuvolan ajan meno päällä ja sai paljon kehuja muun muassa huumorintajustaan (äitiin ja isiin tullut), kommunikoinnistaan ja puheen ymmärtämisestä. Toiset verikokeet olivat olleet täysin ok ja J:n nähdessään lääkäri ei ollut lainkaan huolissaan pojan voinnista. 

Höpöteltiin niitä näitä reilu puolen tunnin ajan ja jossakin vaiheessa kuulin kysymyksen "Miten paljon sä oot miettinyt tai stressanut tätä?". Kysymys tuli täysin yllätyksenä ja vastasin lyhyesti vain, että jonkin verran. Sen kuulemma huomasi ja herkkänä tyyppinä aloin totta kai pillittämään. Sain nenäliinan, taputuksen olalle ja lääkäri muistutti, ettei vika ole missään vaiheessa ollut mussa vaan olen tehnyt kaiken voitavani. On ollut vähän syyllinen olo, vaikka järjellä ajateltuna olenkin tiennyt, etten pysty vaikuttamaan painon putoamiseen. Silti tuntui hirvittävän hyvältä kuulla se myös jonkun toisen suusta. 

Just nyt kaikki on hyvin, mutta saatiin silti aika taas vajaa kuukauden päähän, jotta päästään tarkistamaan tilanne painon suhteen.

15.9.2014

ÄIDILTÄ POJALLE, VANHASTA UUTTA


Pöydästä puuttuu vielä yksi asia ja tuolit pitää laittaa kuntoon, kuten myös pari juttua J:n huoneessa, mutta sen jälkeen uusi huone onkin sitten valmis!

11.9.2014

KOKEISTA KOKEISIIN

Tilannehan oli se, että J:n paino on ollut laskusuunnassa jo muutaman kuukauden ja viime neuvolan jälkeen saatiin lähete verikokeisiin, joissa oltiin puolitoista viikkoa sitten. No, huuto alkoi heti kun lääkäri tarrautui pieneen käteen tutkiakseen suonia ja jo siinä vaiheessa ärsyynnyin. Tiedän, että oven takana on lyhyessä ajassa sata ihmistä odottamassa vuoroaan, mutta ei kai edes muutaman sanan juttelu pienelle lapselle ole liikaa vaadittu. Huuto siis alkoi ennen varsinaista toimenpidettä ja loppui vasta nyyhkytykseen hississä. Kyseinen labrahoitaja runnoi neulan tossa sen pitäis olla -kohtaan ja joutui kaivelemaan hetken ennen suonen löytymistä. Lopulta verta tuli todella hidasta vauhtia ja jouduttiin odottamaan sitä neljän putken verran, jostakin syystä staasi avattiin vasta niiden neljän putken jälkeen ja siinä vaiheessa vertahan alkoi oikein pulppuamaan... Lähdettiin siis molemmat itku kurkussa pois paikalta.

Tänään lääkäri soitti ja kertoi arvojen olevan hyvät yhtä lukuun ottamatta ja tämä yksi oli kaukana normirajoista. Lääkäri osasi kuitenkin heti kysyä, oliko neulaa jouduttu ronkkimaan ja vastauksen saatuaan oli kovin varma arvojen heittävän siitä syystä. Niin paljon vikaa siinä kuitenkin oli, että joudutaan huomenna uudestaan verikokeisiin. Tämän lisäksi lääkäri haluaa meidät neuvolaan ensi viikolla, jotta voi vähän katsoa, miten J touhuilee. Sen jälkeen mietitään ilmeisesti Lasten ja nuorten polia uudelleen, mutta nyt oon onnellinen siitä, että kilpirauhaset ja muut on kunnossa.

9.9.2014

RAKKAUDELLA KATETTU

Kuten oon aiemminkin maininnut, musta on kivaa, että J pääsee syömään jo nyt mahdollisimman paljon samoja ruokia meidän kanssa. Ärsyttävän usein ongelmaksi kuitenkin koituu maito tai maitotuotteet, ja siitä syystä respetit vaativat pientä sovellusta. Mun on jo pitkään tehnyt mieli makaronilaatikkoa, jota J:kin voisi periaatteassa syödä, mutten ole halunnut antaa tälle munamaitoa ihan vielä. Myös kahden laatikon tekeminen on ollut liikaa (munamaidolla ja munakorvikkeella), joten se on sitten jäänyt kokonaan. Olen jo jonkin aikaa miettinyt tekeväni laatikon munamaidon sijaan munaveteen ja tänään sai vihdoinkin aikaiseksi!


Pitkitin tätä siitä syystä, että omassa päässäni munavesi ei pidä laatikkoa kasassa, mutta nyt mietin lähinnä, että miksei muka? Ulkonäkö ei ole kovin houkutteleva, mutta maussa ei ollut valittamista ja koostumuskin oli oikea. Melko yllättävää, sillä harvemmin tiedän aineiden määriä - laitan vaan jotain sinnepäin ja toivon, että onnistuu. Ilmeisesti mulla on vielä toivoa, sillä J:kin kelpuutti tämän niin hyvin, ettei malttanut syödä suutaan tyhjäksi, kun vaati jo lisää. Mikäli joku siis miettii makaronilaatikon tekoa munaveteen niin juu, kyllä onnistuu ja suosittelen!

8.9.2014

VAIN KOIRIA

Meillä on lähes aina ollut koiria - nelijalkaisia, jotka ei ole tuntuneet vain lemmikeiltä vaan paljon enemmältä. Kotona asuessa koirat olivat kuin sisaruksia ja ystäviä, omaan kotiin muuttaessa kuin lapsia. Karvaisia lapsia, joille me oltiin äiti ja isi. Olisin voinut lyödä pääni pantiksi siitä, etten enää koskaan tule asumaan puolta vuotta pidempään ilman koiria. Ne olivat maailman tärkeimpiä, eikä mikään mennyt koskaan edelle. Olivat. Raskausaikanakaan mikään ei muuttunut.

Marraskuun loppupuolella, J:n synnyttyä, olisin voinut halia pojat puhki. Olin maannut kahdeksan kuukauden ajan vuodelevossa, joten tuntui kuin oltaisiin oltu erossa. Ne olivat J:stä huolimatta niin hirvittävän rakkaita, että sydän oli pakahtua. Nyt yhdeksää kuukautta myöhemmin jokin on muuttunut: Karvaisten lasten sijaan koirat ovatkin nykyään vain koiria. Ne eivät saa sydäntä pakahtumaan, eikä niitä tee mieli rapsuttaa 24/7. Kuulostaa kamalalta, muttei asia vaikenemalla muutu muuksi. Näin se vain on.

Mä olen myös alkanut miettimään, miten hyvä Aapelin ja Ticon on oikeasti olla meillä. Rivitaloasumisen jälkeen tuntuu, etteivät ne tahdo enää sopeutua kerrostaloelämään. Meidän rappu ei ole hiljaisimmasta päästä, joten vähän väliä saa kuulla haukahduksia tai murahduksia, joihin J herää. Erityisesti tästä syystä meillä kiehuu ja kovin, kun poika ei muutenkaan ole päiväunien ystävä. Ainoa ongelma ei tietenkään ole pelkästään oma ärsyyntymiseni, vaan myös J:n vaihe. J on tällä hetkellä melkoinen tuholaistermiitti, eivätkä pojat uskalla olla täysin rauhassa. Ne pelkäävät jatkuvasti J:n tulevan luokse, ovat koko ajan varuillaan ja tarkaillevat ainakin toisella silmällä, vaikka mieli tekisi nukkua. Luulen, että pidemmän päälle se on niille todella stressaavaa.

Koirat ovat olleet nyt muutaman viikon Aleksin äidin luona ja uskallan väittää, että kaikki ovat tyytyväisempiä näin, mutta poden silti huonoa omatuntoa. Mitä jos ne viihtyisivätkin paremmin kotona? Mitä jos ne ovat mustasukkaisia siitä, että Jane on yhä kotona? Mitä jos niillä on sitä ikävä? Mitä jos ne luulevat, etten välitä? Ehkä ajatukset ovat turhia, sillä nähtiin näitä sekä lauantaina että eilen, ja molemmilla kerroilla A&T jäivät/lähtivät iloisina ja tyytyväisinä mumman kanssa "kotiin". Ehkä huono omatunto kertoo jotain välittämisestä?

Onko jollakin muulla ollut tilannetta, että lemmikistä olisi tullut lasten myötä vain lemmikki?


7.9.2014

4.9.2014

MUTSIS ON

Voin taas vain huokaista syvään. Mä olen niin käsittämättömän kiitollinen siitä, miten hienoja ihmisiä on tupsahtanut elämään äitiyden myötä! Korinnan ja Oonan picnicin jälkeen koottiin tyttöjen kanssa Facebook-ryhmä, johon voidaan jakaa iloja ja suruja, sekä sopia treffejä lapsien kanssa (ja ilman). Tälläkin viikolla on ollut sovittuna neljä tapaamista parin eri ryhmän kesken ja eilen saatiin J:n kanssa kunnia suunnata Emilian luo moikkaamaan Avaa ja Nomppua. Mä olen alkuun aina ärsyttävän tapetti, enkä oikein tiedä mitä sanoa, vaikka mielessä on sata asiaa, mutta oli silti mukava päästä pois neljän seinän sisältä ja nähdä muita. Kuulopuheet Emiliasta osoittautuivat täysin turhiksi ja meitä vastassa oli mitä ystävällisin ja ihanin emäntä! Välillä on niin hurjan helpottavaa vaihtaa sana tai pari niistä asioista, joita tavallisesti miettii omassa pienessä päässään, sillä aina - ihan aina - joku muu on pohtinut samaa tai tekee sitä parhaillaan.

Niin, että halusin vaan kiittää teidän kaikkien olemassaolosta - kiitos.

Kuva lainattu Empun Instagramista. @Mutsisonblogi.