18.6.2014

ITSENSÄ TOISTAMISTA

Tiedättehän sen tunteen, kun lapsi kasvaa ja kehittyy aivan liian nopeasti, mutta silti ei malta odottaa, että vaahtosammutin kasvaa entisestään, jotta päästään kokemaan lisää yhtä sun toista? Jep, niin mäkin. Oon jo muutamana kuukautena toistanut itseäni hokemalla sitä klisettä, miten nopeasti aika voi kulua, mutta se on niin totta. Samaan aikaan J tuntuu kasvavan hirveän nopeasti, mutta toisaalta sitä taas on sokea kasvulle, kun on yhdessä 24/7. Maanantaina havahduin todella, sillä oltiin sairaalassa tervehtimässä Kuun 1,5 vuorokauden ikäistä serkkua ja voi taivas, kuinka pieni voi ihminen olla! Tuskahiki virtasi, kun sain käärön syliin, enkä tiennyt miten päin olisin ollut. Tuntui kuin olisin pitänyt niin miniä sylissä ensimmäistä kertaa. En vain pysty käsittämään, että vielä vähän vajaa seitsemän kuukautta sitten J oli tuotakin ihmettä pikkuisen pienempi. Oikeesti.

Tuon pienen ihmeen myötä musta taisi tulla lopullisesti ihan lässynlää. Heräsin jostain kuplasta ja tajusin, että oma, rakas, pieni vauvani on ihan oikeasti noin 20 senttiä pidempi ja 5,5 kiloa painavampi kuin syntyessään - niin uskomattomalta kun se kuulostaakin. Enää vauvani ei viihdy sylissä vauva-asennossa vaan vaatii jatkuvasti hypyttelyä, sekä pomputtelua. Vauvani ei elä tissillä vaan huutaa Raxin syöttötuolissa kovaan ääneen, jos kurkkua on tarjolla liian hitaaseen tahtiin. Vauvani nukkuu omassa sängyssä, omassa huoneessa sen sijaan, että nukuttaisiin yhä perhepedissä. Vauvani ei ole enää ihmismöykky omassa maailmassaan vaan tämä elää täysillä mukana meidän maailmassa. Vauvani taitaa olla  pikkuhiljaa jo vaapero. Kyllä. Oikeesti.

Miten onnellinen sitä voikaan olla? Miten niin pieni ihminen voi viedä näin suuren paikan sydämestä? J:n kanssa mulla on kaikki mitä tarvitsen ja tässä kaikessa mulla on niin paljon, että sydän hakkaa sataa, sisällä lentelee perhosparvi ja voisin pakahtua. Ihan oikeesti.

2 kommenttia