27.6.2014

TAAS KUUKAUTTA VANHEMPI

Tässä sitä ollaan. Taas kuukautta vanhemman pojan äitinä. Mä en oikeasti enää edes jaksa jaaritella niitä samoja lätinöitä kuluneesta ajasta. Kerron mielummin sitten, kun aika on matelee. Joopa joo.

Ensimmäisistä hymyistään lähtien J on ollut kovin herkkä hymyilemään ja nauramaan. Kuivana, kylläisenä, hyvin nukkuneena ja seuran kanssa oikea Herra Aurinko. Kolmen kuukauden iässä hampaiden tulo alkoi näkyä itkuisuutena ja siitä lähtien meillä on ollut itkuisempia kausia. Nyt tämä Herra Aurinkoinen on totta tosiaan tehnyt paluun, enkä edes muista milloin J olisi ollut huonolla tuulella väsy- ja masuhuutoja lukuun ottamatta. Ihana, pieni ilopilleri-papupata.

Vaikka J onkin kunnon papupata, sitä ihan oikeaa sanaa ei ole vielä kuulunut. Janen nähdessään J alkaa lähes aina hokemaan "kisss kisss kisss" ja voisin veikata ensimmäisen sanan olevan äidin tai isin sijasta kissa. Epämääräistä suhinaa J pitää myös nähdessään mummun, mutta toisaalta, onhan mumu aika kisu! "Missä on kissa?" -kysymyksen yhteydessä kissaksi kelpuutetaan myös koirat. Ihan sama, kunhan se on karvainen ja lattialla.

5kk-postauksessa epäilin J:n osaavan matkia mm. sohvan "rapsuttelussa" ja nyt matkittavia asioita on tullut lisää. J osaa naksutella suullaan, taputtaa pöytää/lattiaa ja vinguttaa kirjassa olevaa vasikkaa.

Meillä ei vielä(kään) ryömitä, mutta asento alkaa pikkuhiljaa löytyä. Ongelmana on vain se, ettei mikään kiinnosta riittävästi (paitsi todella karvainen matto, vaikka sitä imuroisi 15min/päivä), mutta eiköhän tämäkin tästä ajallaan. Tässä ihan parin päivän aikana J on onnistunut jopa potkaisemaan itseään ihan vähän eteenpäin ja työntämään taaksepäin. Vaikka J ei varsinaisesti osaa liikkua eteenpäin, tuntuu, että kierimällä ja pyörimällä tyyppi vaihtaa paikkaa ihan vahingossa.

Liikkumisen kanssa J ei tunnu pitävän kiirettä, sillä töitä riittää muutenkin. Parisen viikkoa sitten kaveri nimittäin päätti kasvattaa pari hammasta muutamassa päivässä! Tällä hetkellä löytyy siis yhteensä viisi hammasta: alhaalta kolme, ylhäältä kaksi. Ja äidin tissit kiittävät. Auuuuutss...

Istumisessa ollaan kehitytty jo hirvittävän paljon! J istuu syöttötuolissa ilman tukea ja harjoitusta saadaan myös keinumalla päivittäin. Instagramissa seuraavat onkin jo luultavasti saaneet yliannostuksen meidän keinukuvista, mutta kun... Toinen on niin söpö! J osaa istua hienosti selkä suorassa, jos vain malttaa, mutta useimmiten ympärillä on kaikkea niin kiinnostavaa, että nähtävissä on lievästi sanottuna etukeno.

Kasvu on nyt selkeästi tasaantunut, koska meillä käytetään pian kolmatta kuukautta samankokoisia vaatteita/vaippoja. Vaippoina toimii Liberon 4-koon housu-, sekä teippivaipat ja vaatekoko on 68/74. Juuri tällä viikolla taisin laittaa viimeiset 62-koon vaatteet pois.

Illat ja yöt meillä sujuu edelleen hyvin unikoulun ansiosta. Iltatoimet aloitetaan ennen seitsemää lelujen keräilyllä + huoneen yökuntoon laitolla ja siitä siirrytään iltapalalle, jonka jälkeen pestään hampaat ja mennään meidän sänkyyn iltamaidolle. 19:30 - 20:00 siirrän J:n omaan huoneeseen ja nukahtaminen sujuu vaihtelevasti. Välillä sitä ei edes herää siirtoon ja välillä pinnasängyssä leikitään puolisenkin tuntia. Nykyään pieni kitinä alkaa 00:00 - 01:00, mutta loppuu lyhyeen. 05:00 - 07:00 itkuhälyttimestä alkaa kuulua kitinää tai juttelua, haen J:n viereen ja unet jatkuvat aina 07:30 - 08:30 asti.

Ruokailu on muuttunut viime kerrasta paljon, sillä rintamaitoa J syö enää lähinnä iltaisin, tarvittaessa öisin ja silloin, kun päiväunet eivät maistu, mutta energiaa tarvitaan. J:n nähneet varmasti tietävät mitä tarkoitan, jos sanon, että maidossa taitaa todellakin olla muutama promille! Ainakin toistaiseksi syödään kaupan valmissoseita, mutta jossakin vaiheessa olisi tarkoitus koittaa tehdä näitäkin itse - aika ei vain tahdo riittää. J:lle uppoaa ruoka kuin ruoka, joten purkin sisällöllä ei ole väliä. Päivän aikana marja-/hedelmä- ja lihasoseita menee 2 - 4 purkkia päivässä, mutta näistä ajattelin höpöttää enemmän vähän myöhemmin, kun tarkoituksena olisi kertoa meidän päivien kulusta.

Notta sellainen veijari se J! Sulattaa sydämiä minkä kerkiää ja aiheuttaa vauvakuumetta niillekin, jotka eivät lapsista edes pidä.

Kirjoitusvirheet kiitos Mirkkelsonin. Se kun ei osaa olla hiljaa ja yllyttää muutkin mukaan!

26.6.2014

EN KEKSI OTSIKKOA, MUTTA KÄYTIIN NEUVOLASSA

Niin. Eiköhän siinä tullutkin jo esille se, mitä otsikossa tahdoin kertoa. Meillä nukutaan yöt edelleen hyvin, mutta jostain syystä olen todella väsynyt, kun saan laskettua J:n sänkyyn noin puoli kasilta. Tahtoisin kirjoittaa yhdestä jos toisesta asiasta, mutta mielummin kyhjötän sohvan nurkassa. Ehkäpä tämä tästä sitten, kun (tai jos...) ilmat taas muistuttavat vähän enemmän kesää. Enivei, tänään me oltiin taas neuvolassa, mitat olivat seuraavat ja saatiin neuvolakorttiin seuraavanlainen teksti.

7 kuukautta (6 kuukautta).
Paino 8 380 grammaa (8 250 grammaa).
Pituus 68,5 senttiä (67 senttiä).

"Aurinkoinen poika. Saa 4 kiinteää ateriaa pv:ssä. painoa edelleen tullut vähän vähemmän, pituuskasvu hyvää. Öljylisä ja kiinteiden ruokien määrän lisääminen."

Muistin vasta lähtiessä, että pipoa ei mitattu lainkaan, mutten kyllä tiedä mitataanko sitä yleensäkään enää puolen vuoden jälkeen? Viime kerralla painoa oli tullut vain 340 grammaa kuukaudessa ja tällä kertaa 130 grammaa kolmessa viikossa, vaikka minimi on 100 grammaa viikossa. J syö pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta todella hyvin ja mä itse olin 15-vuotiaaksi asti kovin pieni, joten en osaa tästäkään oikein huolestua, kun J:stäkin voisi kuvitella tulevan pitkä ja hoikka. 

J taas näytti pelletemppunsa syömällä hoitopöydän paperit, kiemurtelemalla, nuolemalla lattiaa ja hajottamalla yhden lelun. Niin, että jos jonkun lapsi kaipaa neuvolassa jotakin puuttuvaa lelua niin syypää löytyy täältä: meidän voimamies. Mihin tässä vielä joudutaankaan, kun tyyppi lähtee liikkeelle!

Uskokaa tai älkää, muttä tähän asti kirjoittaminen kesti nelkytviis minuuttia, joten nyt mä luovutan, painun suihkuun, sen jälkeen sohvan nurkkaan ja tilaan Aleksilta karkkia, kun tulee töistä. Aika hyvät pläänit.

24.6.2014

KESKELLÄ KESÄÄ

Keskellä kesää on yksi ihan tavallinen viikonloppu, jolle on jostain kumman syystä annettu nimi. Juhannus. Vuonna 2009 juhannuksena oli jonkinlainen ryyppyputkentulehdus, 2010 oltiin Yyterissä ja 2011 juotiin Aleksin kanssa yhtenä päivänä ensimmäistä kertaa yhdessä (ja itse asiassa sitä päivää seuranneesta aamusta lähtien olen ollut selvin päin), mutta muuten tämä paljon hehkutettu keskikesän juhla on tainnut olla viikonloppu muiden joukossa ja koostunut mökkeilystä, sekä sukulaisista. Ehkä mieli vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä mm. vappu ja juhannus tuntuvat täysin turhilta.

Meidän jussi kului aika lailla samoissa merkeissä kuin viime vuonna, mutta mentiin tietenkin J:n rytmin mukaan, joten oltiin kotona jo seiskan aikoihin. Perjantaina oltiin J:n mumman luona syömässä, lauantaina meidän mökillä (jossa oli myös mummu) ja sunnuntaina pienellä visiitillä J:n papalla. Juhannussää ei ollut parhain, mutta se ei lannistanut, sillä olin vain niin onnellinen siitä, että sain syödä hyvillä mielin, eikä tarvinnut pelätä siitä seuraavaa pöntön halailua.

Alunperin tarkoituksena oli mennä mökille yöksi, mutta äiti ei vastannut viestiin, joten en sitten tiennyt, olisiko meistä haittaa. Myöhemmin jäi harmittamaan, että jätettiin kamat kotiin ja nyt toivon täällä omat ja J:n peukut pystyssä, että ilma paranee viikonloppuun mennessä ja päästään vielä vähän mökkeilemään tämän mukavan ja rauhallisen, J:n ensimmäisen juhannuksen jatkoksi.

18.6.2014

ITSENSÄ TOISTAMISTA

Tiedättehän sen tunteen, kun lapsi kasvaa ja kehittyy aivan liian nopeasti, mutta silti ei malta odottaa, että vaahtosammutin kasvaa entisestään, jotta päästään kokemaan lisää yhtä sun toista? Jep, niin mäkin. Oon jo muutamana kuukautena toistanut itseäni hokemalla sitä klisettä, miten nopeasti aika voi kulua, mutta se on niin totta. Samaan aikaan J tuntuu kasvavan hirveän nopeasti, mutta toisaalta sitä taas on sokea kasvulle, kun on yhdessä 24/7. Maanantaina havahduin todella, sillä oltiin sairaalassa tervehtimässä Kuun 1,5 vuorokauden ikäistä serkkua ja voi taivas, kuinka pieni voi ihminen olla! Tuskahiki virtasi, kun sain käärön syliin, enkä tiennyt miten päin olisin ollut. Tuntui kuin olisin pitänyt niin miniä sylissä ensimmäistä kertaa. En vain pysty käsittämään, että vielä vähän vajaa seitsemän kuukautta sitten J oli tuotakin ihmettä pikkuisen pienempi. Oikeesti.

Tuon pienen ihmeen myötä musta taisi tulla lopullisesti ihan lässynlää. Heräsin jostain kuplasta ja tajusin, että oma, rakas, pieni vauvani on ihan oikeasti noin 20 senttiä pidempi ja 5,5 kiloa painavampi kuin syntyessään - niin uskomattomalta kun se kuulostaakin. Enää vauvani ei viihdy sylissä vauva-asennossa vaan vaatii jatkuvasti hypyttelyä, sekä pomputtelua. Vauvani ei elä tissillä vaan huutaa Raxin syöttötuolissa kovaan ääneen, jos kurkkua on tarjolla liian hitaaseen tahtiin. Vauvani nukkuu omassa sängyssä, omassa huoneessa sen sijaan, että nukuttaisiin yhä perhepedissä. Vauvani ei ole enää ihmismöykky omassa maailmassaan vaan tämä elää täysillä mukana meidän maailmassa. Vauvani taitaa olla  pikkuhiljaa jo vaapero. Kyllä. Oikeesti.

Miten onnellinen sitä voikaan olla? Miten niin pieni ihminen voi viedä näin suuren paikan sydämestä? J:n kanssa mulla on kaikki mitä tarvitsen ja tässä kaikessa mulla on niin paljon, että sydän hakkaa sataa, sisällä lentelee perhosparvi ja voisin pakahtua. Ihan oikeesti.

13.6.2014

YSTÄVÄSI HUOLEHTII, KUN ASKELEES ON HATARAT

Me vanhemmat ja isovanhemmat. Kummit. Mun piti puhua teille kummeista jo heti ristiäispostauksen jälkeen, mutta kummasti se ja lahjapostauskin jäi, kun silloin ei tuntunut olevan lainkaan aikaa blogille. J:n kummina on toivottavasti helppo toimia, sillä me ei vaadita kuin yhtä asiaa: sitä, että ollaan tarvittaessa läsnä. Kummiksi pääseminen tuskin on täysin itsestäänselvyys ja sillä nimikkeellä tahtoisin välittää arvostusta ja luottamusta - niiden ihmisten käsiin olisin valmis antamaan oman lapseni. Erityisasemassa olevia ihmisiä, jotka on taatusti tärkeempiä kuin uskovatkaan. Keitä nämä isot Koot sitten oikein ovat ja mistä tulivat? Noh...

Jenna ja Toni. Ensimmäinen tyyppi, joka tarjosi purkkaa pelkästä kohteliasuudesta, toinen tyyppi, jonka eteen mut raahattiin väkisin, kun en itse uskaltanut mennä. Olisin nauranut sylki lentäen, jos joku ois reilu kolme vuotta sitten puhunut näistä ja kummiudesta samassa lauseessa (Omaa lastani koskien). Itse asiassa olisin nauranut, jos joku olisi väittänyt, että pian seurustelen vakavissani erään landespeden kanssa tai että kymmenen vuoden sisällä oon äiti. J:n ja T:n kanssa ollaan kummeja puolin ja toisin, ja jo ennen meidän kummipojan syntymää oltiin päätetty, että jos joskus lapsia tulee niin tässä takuuvarma kummipari. Itse asiassa oltiin molemmat tästä niin varmoja, ettei asiasta tarvinnut edes keskustella. Se oli oletus. Itsestäänselvyys. Mä oon superonnellinen, että J kelpuutettiin kummilapseksi, vaikka Jenna olikin jo samalla täti ja kolmen muun kummi.


Hulluin kummi-idea koski Kataa. Tilannehan oli se, että tutustuttiin ensin blogin, sitten Instagramin ja lopulta Facebookin kautta vasta tammikuussa 2013. Vielä J:n synnyttyäkin Katariina piti itseään haltijakummina, vaikka me oltiin jo hyvän aikaa suunniteltu ihan virallista kummitusta. Kummiuden kanssa käytiin melkoista taistoa pään sisällä, koska järki sanoi, ettei niin tuntematonta vaan voi pyytää tällaiseen, mutta sydän sanoi kyllä, kyllä, KYLLÄ. K vaikutti täydelliseltä kummivaihtoehdolta, lopulta sydämenääni vei voiton ja voitte kuvitella paljonko jännitti, kun nähtiin ensimmäistä kertaa vasta päivää ennen ristiäisiä! Helsingistä tuleva juna puksutti kovaa vauhtia kohti Turkua ja mä vaan arvoin, että tuleeko sieltä mafiamummo vai +40-vee rekkamies. No ei tullut kumpaakaan, sieltä tuli meidän oma Kaukata, joka oli myöskin nappivalinta kummiksi. En vieläkään käsitä, miten niin tuntemattoman ihmisen seurassa voi olla täysin luonteva olo. Äääh... Terveisiä vaan sinne: arvaa aloinko nyt itkemään, kun mietin sua ja sitä hetkeä, kun jouduttiin viemään sut takaisin juna-asemalle..


Kummiluku oli aluksi jäädä kolmeen, mutta mulla oli vielä yksi toive ja itse asiassa näistä se kaikkein suurin. Tästä keskusteltiin ja keskusteltiin, taidettiin jopa vähän riidellä ja mun osalta myös itkeä. Tahdoin kummiksi Paten. Kutsun usein menneitä aikoja entiseksi elämäksi, koska en tunnista itseäni sieltä, eivätkä ne ihmiset oo mulle enää tätä päivää lukuu ottamatta muutamia poikkeuksia. Pate on yks sellainen ja me ollaan tunnettu jo vuosia. Se on yksinkertaisesti ihminen, joka on ollut mun vierellä, kun muut on lähteneet. Ihminen, joka on kuunnellut, auttanut ja ymmärtänyt murheesta toiseen. Ihminen, jota ilman en varmaan edes olisi tässä. Paten kummius vaati Aleksilta paljon, todella paljon, enkä voisi olla kiitollisempi. Jos joku ihminen perheen ulkopuolelta voi merkitä niin paljon, ei mulla oo syytä sulkea sitä tästäkään pois. Ja nyt aiheesta toiseen, kun tuli puheeksi... Käykääpä kurkkimassa tätä Diitsei Kummisetää myös Facebookin puolella. Kaukana meidän tyylistä, mutta mainoksensa ansainnut.

Kyllä niitä kiinnosti. Oikeesti!

Toivon, että J:n kasvaessa näille aikuisille avautuminen on mahdollista siinä vaiheessa, jos äidille tai isille ei haluta tai uskalleta puhua. Että kummeista löytyy se tarvitta tuki ja turva myös meidän lisäksi. 

..."Elämässä pitää kii, jos sen päältä putoat." <3

9.6.2014

HUIKEE VS. HAIKEE

Vihdoinkin juttua J:n nukkumisesta! Viime viikkoon astihan J nukkui meidän kanssa, mutta jossain vaiheessa tyypistä tuli kovin herkkäuninen ja nukkuminen oli todella levotonta läpi yön. Unta häiritsi huoneessa paikkaa vaihtavat koirat, meidän nukkumaan meneminen ja unissaan puhuva Aleksi. Mä olen läheisyyttä kaipaava ihminen ja haluan ahtautua niin lähelle toista kuin vain mahdollista, mutta toisaalta saatan tahtoa nukkua toisella puolella sänkyä. Tätä on vähän hankala toteuttaa, kun vaahtosammuttimen kokoinen kaveri nukkuu välissä milloin mitenkin päin. Myös J:n levottomuus ja sätkyilyt herättelivät mua jatkuvasti pitkin yötä. Sopivaa nukkumajärjestelyä ei tahtonut löytyä, kunnes saatiin Nabby itkuhälytin.

Kaikki onnistuu.
Erityisen mieluisen Nabbysta tekee sen pieni koko ja se, että bluetoothin avulla Nabbyn parina toimii älypuhelin, jonka käyttöjärjestelmänä toimii iOS tai Android. Jos (ja kun) multa kysytään niin tästä käytännöllisempää itkuhälytintä tuskin on keksitty, ihan huikee! Nabby on muuten hiljainen, mutta volyymin noustessa tietylle tasolle puhelimen näyttöön pomppaa teksti "*Valitsemasi nimi* kaipaa huomiotasi!" ja vauvan ääni alkaa kuulua. AppStoresta ladattava Nabby-apps kertoo laitteen akun määrän prosentteina ja saatavilla on myös maksullisia lisäosia. Itkuhälytin on helppo ladata tietokoneen kautta tai asettamalla hälyttimen USB-johto laturin pistokkeeseen. Lisää voit lukea Nabbyn nettisivulta tai Facebookista. Tiedän kuulostavani maksetulta, mutta voin vannoa, että mielipide on täysin omani ja yksinkertaisesti olen vain kaikin puolin enemmän kuin tyytyväinen tuotteeseen!


Laitteen huikeudesta huolimatta olo on haikea ja poden huonoa omatuntoa laittamalla vasta puolivuotiaan lapseni nukkumaan omaan huoneeseensa yksin. Takaraivossa kolkuttaa jatkuvasti ikävä ajatus "Mitä jos se kuolee?", vaikka tiedän varsin hyvin, ettei J olisi yhtään tämän enempää turvassa meidän kanssa nukkuessaan. Kai tähän(kin) tottumiseen menee vain aikansa ja paska mutsi -fiilis häviää, kun saan kerta toisensa perään havahtua entistä parempiin öihin. Suurkiitokset siis Nabbylle mahdollisuudesta parantaa meidän yöunia huomattavasti. Teistä todellakin oli apua jo lyhyessä ajassa nimittäin eilisen todella nopean nukahtamisen jälkeen J päätti vetäistä kahdeksan tuntia unta putkeen omassa sängyssä! Tänään puolestaan nukahtaminen nopeutui entisestään: edellispäivänä huutoa kesti pari tuntia, tänään ainoastaan minuutin verran. Kiitos, kiitos, kiitos!


*Postaus on toteutettu yhteistyössä Nabbyn kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

8.6.2014

VOITTAJAFIILIS

Edellisessä postauksessa kerroin teille meidän "unikoulusta" eli siitä, kuinka alettiin harjoittelemaan omassa sängyssä ja huoneessa nukkumista. Ensimmäisen illan kulun löydät tästä postauksesta. Tuona yönä J heräsi kahden maissa ja todella väsyneenä kävin vain nappaamassa pojan meidän sänkyyn syömään. Tavallisesti herätään muutamia kertoja yössä, mutta silloin tuo herääminen oli ainoa.

Eilen oli toinen yritys. Huutoa ja nukuttamista kesti noin 1,5 tunnin ajan ja vihdoin nukahdettuaan J nukkui vajaa puolisen tuntia, kunnes heräsi nyyhkyttäen, mutta silloin riitti pelkkä tutin laittaminen. Puolen yön aikaan olin jo itsekin nukkumassa ja heräsin jälleen nyyhkytykseen. Olin (taas, yllätys) todella väsynyt, enkä edes muista huoneessa käymisestä mitään, mutta luultavasti silittely tai tutin antaminen auttoi tähänkin. Kahden aikaan alkoi kunnon huuto ja raahauduin zombina hakemaan J:n jälleen meidän sänkyyn.

Tänään, kolmannen yrityksen jälkeen, olen sanaton. Syötin pojan poikkeuksellisesti meidän makuuhuoneessa ja ilmeisesti ehdittiin molemmat torkkumaan pieni hetki. Päätin koittaa siirtää J:n omaan huoneeseen ja pinnasänkyyn laskiessa alkoi tuttu huuto. Toivotin hyvät yöt ja poistuin huoneesta. Odotin minuutin, kävin toivottamassa hyvät yöt ja poistuin jälleen. Odotin minuutin, kävin toivottamassa hyvät yöt ja poistuin. Kolmannen kerran jälkeen oli hiirenhiljaista ja sitä täällä on yhä. Tiedän, että takapakkia voidaan ottaa hetkenä minä hyvänsä, mutta oli pakko hehkuttaa - on niin voittajafiilis. Ainakin hetkellinen sellainen.

Kiitos vielä kerran Nanna ja hienoa J.

6.6.2014

AUTS

Äärimmäisen fiksu otsikko, mutta yksinkertaisesti ainoa sana, joka kuvasti äskeistä hetkeä. Koitan viikonlopun aikana ehtiä kertomaan teille vähän yhdestä yhteistyöjutusta ja enemmän tästä meidän nukkumisesta, mutta nyt muutama sana tästä illasta, jonka tarkoituksena siis oli saada J nukkumaan omaan huoneeseensa...

Nukahtamista varmasti vaikeutti vähän se, että tultiin juuri mökiltä. joten J oli aloittanut unensa jo autossa ja siirtyi iltatissille vain vaipan vaihtamisen kautta. Alku tuntui lupaavalta, mutta oma huone oli kuitenkin ylivoimaisen kiinnostava, joten tissittely nojatuolissa keskeytyi kaiken mukavan katseluun. Syöminen ei tuottanut tulosta, joten laskin pojan omaan sänkyynsä, jolloin tämä alkoi nyyhkyttää. Nyyhkytys muuttui kamalaksi huutokonsertiksi heti, kun yritin poistua huoneesta. Huoneeseen, syliin, hiljaista, sänkyyn, nyyhkytys, pois, huuto. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Minulla. Aleksilla. Minulla taas. 

Huutoa oli jatkunut ehkä reilu tunnin verran ja aloin olemaan jo aika hukassa. Aleksin yrittäessä nukutusta lueskelin blogeja ja lukuluetteloon ilmestyi kuin tilauksesta Mama loves you two -blogin Näin me unikoulutettiin -teksti. Vähän soveltaen päätin yrittää samaa... Käänsin pojan selälleen, laitoin tutin suuhun ja annoin rätin kainaloon, kuiskasin hiljaa "Nyt on yö, kauniita unia J.", suukotin ja poistuin huoneesta kuullen samalla sydäntä raastavan itkun. Istuin viereisen huoneen sängyllä, tuijotin kelloa ja toivoin minuutin kuluvan nopeammin. Minuutin kuluttua menin huoneeseen, käänsin pojan selälleen, laitoin tutin, annoin rätin, toistin saman lauseen, suukotin ja poistuin huoneesta. Pidensin väliä hieman ja pisimmillään taisin olla poissa vajaa pari minuuttia. Palasin huoneeseen noin 5 - 10 kertaa ja toistin samat asiat. Jossakin vaiheessa olin jo valmis luovuttamaan, mutta päätin koittaa vielä muutaman kerran ja tiedättekö... Kokonaisuudessaan toimitukseen meni 10 - 15 minuuttia ja nyt J nukkuu ensimmäistä kertaa yksin omassa huoneessaan.

Voi olla, että yön tai ehkä jopa jo illan aikana siirrytään meidän sänkyyn, mutta ainakin tiedän, että on mahdollista nukahtaa muuallekin kuin tissille viereen. Se on jo paljon.

4.6.2014

NO GIRLS ALLOWED

Multa on toivottu asuntopostausta ihan niistä viikoista asti, kun tänne muutettiin. J:hän ei vielä nuku omassa huoneessaan, mutta pinnasänky siirtyi jo tänään ja heti itkuhälyttimen saavuttua kerron teille asiasta vähän lisää. Tähän väliin ajattelin kuitenkin vähän vilauttaa tätä pienen pojan huonetta... Pahoittelen kuvia, sillä ne on otettu puhelimen panoraamalla ja laatu on järkyttävää etenkin, kun ikkunoista tuleva valo ei riitä kuvien hyväksi enää tähän aikaan illasta, mutta ehkä niistä nyt saa riittävästi selvää..


Ikeaa, Ikeaa ja Ikeaa. J:n huoneessa (ja oikeastaan lähes missä tahansa huoneessa..) taitaa olla kaikki sieltä - jopa se matto, joka ei näissä kuvissa näy. Ikean tuotteet ovat useimmiten selkeitä (myös tuolit, eikö vaan Aleksi?), yksinkertaistettuja ja halpoja, sekä sijainti on ihan naurettavan lähellä, joten jotakin tarvitessa suunta on sen enempää miettimättä se. Nappaako Ikea teihin?

3.6.2014

RINGISSÄ

Kuten on tullut mainittua, mulla on bloggausta takana lähes päivälleen kolme ja puoli vuotta. Aika tuntuu uskomattoman pitkältä, 3,5 vuoden takaiset asiat kaukaisilta ja tuntuu naurettavalta ajatella, että olin vasta 17-vuotias, kun kirjoitin ensimmäisen postaukseni. Välillä harmittaa, ettei ole mahdollisuutta lukea postauksia alusta alkaen, mutta lopulta varmaankin parempi niin... Muistan kuitenkin elävästi suurimman osan teksteistäni ja sen, kuinka ensimmäinen postini oli valittelua sairastelusta ja siitä, että päätin perustaa blogin tylsyyttäni. Teksti oli vaikea tasata, se hyppi ja pomppi miten sattui, eivätkä hyttysten kokoiset kuvat tahtoneet asettua paikoilleen.

Pikkuhiljaa blogin kanssa on tullut kehityttyä niin ulkoasun kuin sisällönkin suhteen. Olen oppinut paljon (turhasta) koodailusta ja päässyt auttamaan ihmisiä siinä (Mira, vastaan sun sähköpostiin heti, kun on aikaa!). Mä olen päässyt tekemään yhteistyötä, saanut tutustua ihaniin ihmisiin ja itse asiassa blogin ansiosta J:llä on maailman paras kummitäti! Aikaa vievää puuhaahan tää on, mutta lopulta myös sen arvoista.

Sain eilen mukavan sähköpostin Blogiringiltä. Blogiringin sivulla kerrotaan seuraavaa...

"Blogirinki – yhdessä olemme enemmän!
Blogirinki on Suomen ensimmäinen ja johtava itsenäisten bloggaajien blogimedia ja yhteisö. Blogirinki yhdistää suosittuja blogeja sekä suunnittelee ja toteuttaa blogien ja yritysten välisiä yhteystyökampanjoita. Blogiringin taustalta löytyy vahva blogihistoria ja ymmärrys siitä, mikä bloggaajia kiinnostaa, miten heille viestitään ja miten kaupallisuus blogiympäristössä toteutetaan. Pyrimme aktiivisesti kehittämään blogien ja yritysten välistä yhteistyötä, ja tuomaan blogit mukaan neuvottelupöytiin Blogiringin kautta.
Blogirinkiläiset saavat mielenkiintoisia yhteistyöehdotuksia, tuoteuutuuksia, kutsuja tapahtumiin ja muita etuja. Blogit säilyvät itsenäisinä omilla alustoillaan, ja voit itse vaikuttaa mihin kampanjoihin lähdet mukaan. Blogiringin pääpaino on sisältöyhteistyössä, eikä Blogirinkiin kuuluminen sisällä automaattista bannerimainontaa blogeissa. Blogirinki järjestää myös koulutusta bloggaajille."

Joillekin tää on varmasti pieni juttu, mutta mä oon kyllä innoissani siitä, että mun pikkuinen blogini pääsi juuri mukaan Rinkiin! Vaikka blogi pysyy entisellään, tuntuu kuin tässä ja ylipäätään koko bloggaamisessa olisi käännetty uusi sivu ja odotan innolla tulevia juttuja. Jihuu!


2.6.2014

SE KIVA PÄIVÄ KUUSTA

Yläneellä asuessa neuvolat oli aika pakkopullaa ja turhautti käydä lähes joka toinen viikko tarkkailemassa painoa käyden samalla ainaiset "Onks olo helpottanu? - Ei oo. - Aijaa, no voi voi." -keskustelut. Tänne muuttaessa mua on vain lähinnä harmittanut, että päästään neuvolaan ainoastaan kerran kuussa - mä kun voisin tehdä visiittejä vähintään pari kertaa viikossa! 

Tänään oli taas se kiva päivä kuusta, kun sinne neuvolaan päästiin ja mä en kyllä kestä J:tä! Väläyttää aina suloisimmat hymyt vieraille naisille ja vaikka oon kovin koittanut puhua mm. Vivistä ja Sisusta niin musta tuntuu, että mitä vanhempi nainen, sitä suurempi iskuyritys. Mahdoton!

Korttiin saatiin teksti "Iloinen ja hymyileväinen poika. Maistellut kasviksia, hedelmiä ja puuroa. Painoa tullut hieman naftimmin. Hienosti varaa jaloille. Kolme hammasta alhaalla. Iho kaunis." Mä taas toistan itseäni, mutta yksi sana: ylpeys. Oon vaan niin käsittämättömän ylpeä tosta Termiitistä, kun se esittelee taitojaan yhdessä jos toisessa asiassa. Sitä menee niin sanattomaksi, mutta kukapa ei, kun kyse on sentään omasta kullanmurusta. Minimiraja painolle on 500 grammaa kuukaudessa, joten sen suhteen jäätiin tosiaan vähän vajaaksi, mutta kasvu oli muutenkin ollut kuluneen kuukauden aikana maltillisempaa, eikä siitä syystä huolestuttu asiasta enempää. Mitat meillä näytti seuraavilta.

6 kuukautta (5 kuukautta).
Paino 8 250 grammaa (7 870 grammaa).
Pituus 67 senttiä (65,8 senttiä).
Pipo 44,6 senttiä (44 senttiä).

Tavallisesti ei ole lainkaan 7-kuukautisneuvolaa, mutta me koitetaan tällä viikolla hakea syöttötuoli, jotta päästään kunnolla aloittamaan syöminen ja loppukuusta mennään sitten tarkistamaan kasvu. Summa summarum hän on tyytyväinen ja hyvinvoiva pieni poika.