31.5.2014

TARVIKKEET JA TURHAKKEET

Huh huh. Mun piti julkaista luonnoksissa pyörinyt Tarvikkeet ja turhakkeet -postaus jo alkuviikosta, mutta meillä kävikin niin, että pikku-J:lle nousi kuume ja pari päivää sairastettuaan sama tauti iski mulle vieläkin kamalempana, joten me ollaan lähinnä lepäilty ja telttailtu puhelimen taskulampun valossa peiton alla, heh. Viime yönä päivitin Instagramiin sellaista settiä, ettei aamulla ollut mitään tietoa tapahtuneesta, mutta nyt aletaan olemaan edes vähän enemmän elävien kirjoissa... Täysissä sielun ja ruumiin voimissa en vieläkään ole, joten pahoittelen kirjoitusvirheitä ja luultavasti töksähtelevää tekstiä - koittakaa saada selvää.

Nyt niihin tarvikkeisiin ja turhakkeisiin, joista ensimmäisenä nenäfriida. Friida ei varsinaisesti kuulunut meidän hankilistalle vaan saatiin se sattumalta J:n jo synnyttyä, eikä turhaan. J sairastui ensimmäiseen flunssaan vähän ennen kuin täytti kuukauden, joten viime päivinä se on ollut käytössä toista kertaa. Vaikka käyttökertoja on ainoastaan se pari, on se näillä kerroilla ollut sitäkin tärkeämpi. Mä en tosin itse pysty astmakeuhkojeni kanssa tätä käyttämään, mutta Aleksi on ollut hoitamassa sen homman, eikä J:kään ole asiasta moksiskaan, kun vehje tuo varmasti helpotusta oloon. Tarvike ehdottomasti.

Tutit, joita "meidän lapsi ei syö". Joo, eipä! Näin ainakin kuvittelin, mutta pikkuvauva-aikana imemisen tarve oli niin suuri, että olisin saanut maata jatkuvasti ihmistuttina, joten tutit tuli kyllä tarpeeseen. Vaikka tutti on meillä useimmiten vain viimeisenä lohdukkeena, yötkin sujuvat ilman ja välillä saattaa mennä lähes viikon verran tutitta, koen sen silti hyödylliseksi.

Turhakkeena meillä on ollut kaapissa tuttipullot, joita ostettiinkin vain kaksi (+ yksi saatiin). Pariin kertaa soseita maistellessa J hörppäsi maitoa pullosta päälle, joten varsinaisesti niitä ei ole tarvittu. Pulloista ainoa kelpuutettu oli Anti-colic, eikä mulle oikein selvinnyt, että mikä siitä teki vauvan mielestä niin erilaisen. Käyttämättä jääneet pullot siirtyivät hyllyiltä laatikkoon odottelemaan joko seuraavaa testaajaa tai sitä, että näperrän joskus jonkinlaisen muistolaatikon. Haikeus.

Kuten blogissa on tullut useaan kertaan ilmi, päiväunet ovat oleet meillä aina nou nou nou. Muutaman kuukauden ikäisenä J suostui nukkumaan ainoastaan sylissä tai kaukalossa, jos sitä jaksoi heiluttaa edestakaisin, joten päätettiin kokeilla koliikkikeinua. Ei siinä todellakaan jokaisella yrityskerralla nukuta, mutta ne vähäisetkin kerrat tuntuu huimalta, kun saa olla itse kädet vapaina. Joku blogin puolella varoitteli, ettei kannata laitetta hommata, kun siitä on vaikea vieroittaa, mutta mä koen sen olevan aika pieni haitta. Vieroitetaanhan sitä tutista, tuttipulloista, pinnasängystä jne. Bingo! Tarvike!


Yhdistelmävaunut ostettiin riskiostoksena halvalla osoitteesta Preeco.fi ja kuvan niistä löydät täältä. Vaunupaketti maksoi vajaa 300€, joten olin varautunut täysin pilipaleihin, mutta ne yllättivätkin iloisesti! Ainoana miinuksena on ollut oikealle puoltavat vaunut (korjaantui kuitenkin vaihtamalla renkaiden paikkaa) ja huonosti kääntyvät raattaat, jos lapsi katsoo eteenpäin. Rattaissa ei siis sinänsä mitään vikaan, kun en kuitenkaan tykkäisin työntää niitä niin päin. Vaunut ovat kulkeneet meillä niin pitkillä lenkeillä kaupungissa kuin mökillä kamalilla hiekkateillä ja odotuksiin verrattuna olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Tarvike. 

Yhdistelmävaunujen kanssa samassa paketissa tuli myös turvakaukalo, joka meillä oli käytössä ensimmäiset kuukaudet. Kaukalo oli hieno ja mukavan kevyt, mutta kyllästyttiin sähläämään aina turvavyön kanssa, joten päätettiin ostaa uusi, kun mumma löysi meille halvalla. Alkuun siis pakollinen, mutta lopulta kyllä melko turhake ja ärsyke.

Sen lisäksi, että kaukalo kuin kaukalo on pakollinen, on telakallinen kaukalo ollut todella käytännöllinen ja tarvike. Ihmiset jaksaa kerta toisensa jälkeen taivastella miten helposti sen saa kiinnitettyä ja samaa mietin itsekin. Säästää aikaa, sekä hermoja.

Luultavasti ensi viikon aikana meille on tulossa Postiin itkuhälytin. Toivon, että itkuhälyttimen myötä tapahtuvat muutokset tuovat vähän helpotusta turhan levottomiin öihin, mutta siitä lisää paketin saapuessa.

Uusimpana meillä on lainassa oleva Bumbo-tuoli, joka ei ole välttämätön, mutta josta on myös ollut muutamia kertoja apua. Jos menen J:n kylvyn aikana itse suihkuun, on hän yleensä katsellut ammeen pesemistä ja veden laittamista Bumbossa. Myös keittiöhommien katselu tuolissa on mukavaa puuhaa. Välttämättömyydestä huolimatta listaisin tarvikkeisiin.

Sitteri on ollut sekä tarvike että turhake. Taas saa todeta, kuinka vauva-aika häviää mielestä pikkuhiljaa, sillä en muista kunnolla, kuinka paljon sitteri on todellisuudessa ollut käytössä, mutta joitakin kertoja siinä on jaksettu muun muassa urheilua tuijottaa. Suurin hyöty on kuitenkin ollut soseiden maistelun ajan.


Hoitotaso kuuluu vähän samaan kategoriaan tuttien kanssa. Meidän lapsihan nukkuu omassa sängyssä ja omassa huoneessa alusta alkaen. Juhuu, kyllä vain! No pinnasänkyä ei tarvittu ensimmäiseen kuuteen viikkoon, eikä omaa huonetta tai hoitotasoa vielä tähänkään päivään mennessä, joten se irroitettiin vihdoinkin pois lipaston päältä. Ikean hoitotaso oli siis täysin turha osittain siitäkin syystä, että meille tehtiin kylpyhuoneeseen taso pesukoneen ja kuivausrummun päälle, joten siinä vaihtuu vaipatkin loistavasti. 

Ensimmäiset kuukaudet meillä oli käytössä kylpyamme ja -teline, jotka telineen ansiosta säästivät ehdottomasti omaa selkää. Ammeen jäätyä pieneksi siirryttiin suurempaan ammeeseen ja kylpytukeen, ja siitäpä vasta riemu alkoi. Molemmat edellä mainituista ehdottomia tarvikkeita.

Koska J on ollut pienestä pitäen todellinen sylivauva, on meidän molempien selät ja kädet olleet melkoisen kovilla aina välillä, jolloin Babybjörnin kantoreppu on ollut suuri apu. Aleksin ollessa yövuorossa myös koirien ulkoilutus on onnistunut multa, kun oon saanut pikku-J:n kätevästi reppuun. Tarvikkeisiin todellakin.

Harsot ovat olleet lähes täysin turhakkeita tähtirättiä eli Rättöstä lukuun ottamatta. Meillä ei ole kertaakaan jouduttu vaihtamaan vaatteita pulautuksesta johtuen ja pulautuksia onkin tullut arviolta 10-15 kertaa. Rättönen on kuitenkin ollut huippu ja se on pelastanut monta hetkeä, kun J on tykännyt tuijotella kuvioita. Yleensä myös uni tuli huomattavasti paremmin tähtirätin alla.

Sylivauvat ei tunnetustikaan viihdy lattialla ja siitä syystä leikkimattoa ei ole mitenkään hirvittävä suurissa määrin käytetty, mutta pientä helpotusta se toi siinä soivan musiikin ansiosta. Viikko aikaa yritin laskea J:tä matolle pitkästä aikaa, mutta musiikin alkaessa pojalta pääsikin joka kerta vain itku. Pieni, hölmö vauva. Leikkimaton irroitettavat lelut kelpaavat kyllä vieläkin mainiosti!

Vaatteista turhakkeina ovat olleet muun muassa ei-niin-käytännölliset jumpsuitit, hupparit, ylipäätään paidat, sekä kovat farkut. Jumpsuitit ovat vauvojen päällä supersöpöjä, mutta meillä ainakin huput ovat olleet yksi riesa - joko ne roikkuvat lähes silmillä tai sitten ovat niskassa ihan rutussa. Pienille myydään myös mitä söpömpiä huppareita ja paitoja, mutta laitapa sellainen ikiliikkujan päälle niin varmasti on napa paljaana ja paita kainaloissa. Bodyt ovat vieläkin erityisen hyviä, vaikka pikkuhiljaa ollaan pystytty käyttämään myös noita yllä mainittuja.

Nyt alkaa teksti ja sen tuottaminen tökkimään vieläkin enemmän, joten loppuun kuva, joka ei niinkään liity itse aiheeseen. Se oli kuulkaapa pyörähdys, pyörähdys ja pyörähdys - ja katastrofi oli valmis! Jo paikoillaan oleva lapsiportti on tulevaisuudessa tarvikkeiden tarvike.

27.5.2014

YKSI KAHDESOSAA

Voitteko te uskoa, että J täyttää tänään puoli vuotta? Siis puoli vuotta!? Vastahan mä kirjoittelin blogissa siitä järkyttävästä pahoinvoinnista ja jännitettiin, että milloin kaveri saapuu maailmaan? Ja nyt sitä ollaankin eletty jo kuusi kuukautta yhdessä!? Uskomatonta. 

Mä olen myös yhä hämilläni siitä, miten paljon voi pieni ihminen jutella! Suu käy ja jalat potkii tahtia. J laulaa ja juttelee autossa, rattaissa ja nukkumaan mennessä. Televisiota ei kuule, toisen puhetta ei kuule, ajatuksiaan ei kuule. Mihin tässä vielä joudutaan sitten, kun J alkaa oikeasti puhua? Yksi sana ja se on eloisa. Tällä hetkellä meillä tosin myös hermoillaan (taas) jatkuvasti. En tiedä, onko kyseessä lisää hampaita, se, ettei suuresta tahdon määrästä huolimatta päästä eteenpäin vai joku, josta mulla ei ole aavistustakaan.

Äitienpäivänä J oleskeli neljä kuukautta vanhemman serkkuni kanssa lattialla, pojat tutkiskelivat leluja ja ihan yllättäen J päätti kipata itsensä selältä masulleen! Siitä lähtien taitoa on käytetty hyväksi uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja vielä kerran uudestaan. Vielä pään väsyessäkään J ei malta kääntyä, joten yleensä kipsautan pojan itse selälleen, mutta turhaan. Kuluu viisi sekuntia ja tyyppi on taas masullaan. Apua.

Vielä meillä ei sentään ryömitä, mutta se ei ole este vaan hidaste. Halutessaan J pääsee paikasta toiseen kierimällä tai liikkumalla selällään ja vatsalla ollessaan tämä osaa käyttää käsiään, jotta saa pyöräytettyä itseään haluamaansa suuntaan. Taitava poika.

Meillä oli jo hetken rauhallisempaa, mutta nyt pienet, lyhyet, yllättävät ja hallitsemattomat itkut on tulleet takaisin tuoden samalla myös yhden hampaan lisään. Odottelin seuraavia hampaita ylös, mutta alarivi päättikin saada ensin jatkoa ja tällä hetkellä hampaita löytyy kolme kappaletta. Kaikkea kuitenkin järsitään siihen malliin, etten ihmettelisi, vaikka neljäs olisi jo tuloillaan.

Kuuden kuukauden ikäinen J käyttää pääasiassa 68 ja 74 kokoisia vaatteita, riippuen siitä, mistä ne ostetaan. Vaippoina toimii Liberon 4-koon teippivaipat, mutta kesän kuluessa aletaan varmaankin käyttämään myös housuvaippoja, sillä ilman housuja ollessa pojalla on kova into näpertää vaipan teippejä.

Iltapesuille mennään viimeistään kahdeksan aikoihin. J nukahtaa useimmiten tissille meidän sänkyyn, herää omaan sänkyyn siirrettäessä ja pienen kitinän jälkeen silmät painuvat uudelleen kiinni. Viime aikoina J:llä on kuitenkin ollut erikoislupa nukkua äidin vieressä, sillä tyhjä sänky on niin kovin kolkko. Yöllä syödään kerran tai kaksi ja aamulla herätään ensimmäisen kerran kuuden ja kahdeksan välillä - ärsyttävä aurinko ja valo. Hetken juttelun jälkeen usein nukahdetaan uudelleen ja herätään uudemman kerran yhdeksän ja yhdentoista välillä. Päiväunet ovat edelleen mitä ovat, mutta riittävän väsyneenä Kirppunen nukahtaa helposti katsoessaan Vili Vilperiä puhelimesta ja äidillähän ei ole mitään Viliä vastaan! Pieniä ongelmia nukkumiseen ja nukahtamiseen on tuonut lähestyvä kesä, kuumuus ja kirkkaus, muttei homma ainakaan vielä täysin mahdotonta ole.

Kerroin teille hetki sitten imetyksestä ja rintamaito onkin edelleen J:n pääravinto. Kuku on saanut peruna-, porkkana-, kukkakaali-, parsakaali-, sekä päärynäsosetta, mutta niiden kanssa ollaan otettu jopa vähän takapakkia, eikä soseita ole taidettu syödä pariin viikkoon. Tuntuu, että lähes kaikki samaikäiset syö sitä, tätä ja tuota, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, etten tahdo hätäillä kiinteiden kanssa, kun maitoa kuitenkin riittää ja kasvu on riittävää. Neuvolassa ollaan saatu ohjeita lihojen ja viljojen aloitteluun, jos siltä tuntuu, mutta samalla sitä on saatu myös paljon kehuja ja kannustusta jatkaa imettämistä. J on jo kovin ruoan perään ja meidän syödessä suu käy, joten ollaan sormiruokailtu kera porkkanan, kurkun, viinirypäleiden ja maissinaksujen. Pullohan meillä skipattiin täysin ja siirryttiin suoraan nokkamukiin, josta onkin ollut hyvä hörppiä vettä näin kesähelteillä.

Sellainen on se puolivuotias J. Enää toinen tällainen pätkä ja meillä asuu vauvan sijasta taapero, huh-heijaa! Innolla odotan tulevaa - meillä kun on molemmilla varmasti vielä paljon opittavaa tästä kaikesta.


21.5.2014

SAMAN KATON ALLA

Kirjoittelin teille lähes päivälleen vuosi sitten siitä, miten kuvittelisin nelijalkaisten suhtautuvan "Dinoon" ja ajattelin vähän päivittää tilannetta nyt, kun yhteiseloa on takana melkein puolisen vuotta. 

Raskaus tuntui olevan kaikkein kovin paikka Janelle ja vuosi sitten epäilin, että perheen diva olisi todella mustasukkainen J:stä, enkä uskaltaisi jättää niitä hetkeksikään kahden. Tällä hetkellä voin huokaista helpotuksesta. Yllätyksekseni huomasin, että J:n synnyttyä Janella ei ollutkaan mitään pientä vastaan, mutta sen sijaan mä olin mitä ilmeisemmin loukannut sitä pahoin olemalla parin päivän verran sairaalassa ja tuomalla mukanani "otuksen". Jane oli kyllä kiinnostunut Juusosta, muttei suostunut tulemaan lähelle, koska olin myös siinä. Makuuhuoneessa imettäessä Jane istui usein ovella katselemassa, mutta sänkyyn pyytäessä lähtikin kokonaan pois. Parissa viikossa sain anteeksi ja lopulta Cat Von J antoi periksi nukkumalla J:n vieressä aina siihen asti, että kaveri alkoi tarttumaan esineisiin ja asioihin.  Nykyään J alkaa jo olemaan sen sortin tuholainen, että Jane pysyttelee mieluusti vähän kauempana, mutta ihan hyvää pataa täällä edelleen ollaan ja tänäänkin lepäilivät vierekkäin. 


Kuten on useammankin kerran tullut mainittua, Tico vihaa lapsia ja Ticon pienestä koosta johtuen lapset rakastavat sitä - ei kovin hyvä yhtälö. Mä olisin varmaan ollut valmis lyömään pääni pantiksi siitä, että ensimmäisen kuukauden aikana Tiikeri saa pakata kimpsunsa ja kampsunsa, ja lähteä mummalle asumaan, mutta toisin kävi. J tahtoo aina vähän turhan kovin ottein silitellä koiria ja silloin mä olen myös itse silitellyt Ticoa samaan aikaan heti tilanteen huomattuani. Ainakaan toistaiseksi T ei ole osoittanut pienintäkään aikomusta käydä kiinni J:hin, vaan lähinnä katsoo mua surkealla ilmeellä toivoen samalla, että irroitan Tahmatassun tarrautuneen otteen hellävaroen. Tämän porukan tuntien näiltä voi odottaa mitä vain, joten muutos saattaa tapahtua, sillä helpotusta toistaiseksi tuo se, että karvakamuille on oma rauha, koska J ei pääse vauhdilla perään - vielä.


Voi Aapeli... Sen suhteen me ei oltu lainkaan väärässä. Apsuhan oli raskausaikana kova vahtimaan mua ja kun kävelin huonossa kunnossa vessaan, se tallusti vieressä tai perässä kerta toisena jälkeen. Se tökki paljasta masua kylmällä nenällä ja tuntui koko ajan olevan kartalla. Aapeli otti J:n kaikkein parhaiten vastaan ja on ollut alusta asti todella, todella kiinnostunut siitä, mitä vauvan kanssa tehdään. Eipä taida olla aamua, jolloin se ei olisi ollut vessassa mukana vaihtamassa vaippaa ja jos vaippa vaihdetaan olohuoneessa Aapelin ollessa muualla, se sinkoaa salamana paikalle kuullessaan teippien avautuvan. A oli ensimmäisistä vieraista asti tarkka siitä, missä sylissä J milläkin hetkellä on ja J:n itkiessä se katsoo meitä huolestuneen oloisena. Joskus Rohmu on J:stä vähän turhankin innoissaan, eikä aina ajattele, ettei voikaan mennä ihan niin lähelle makaamaan. J:n itkiessä sohvalla Aapeli saa pojan rauhoittumaan menemällä viereen ja palovaroittimen huutaessa Aapeli menee itse J:n viereen turvaan. Voin vain kuvitella, millainen parivaljakko näistä vielä kehittyy!


Kaiken kaikkiaan mä olen ainakin vielä superhuojentunut siitä, että ollaan kaikki yhä saman katon alla ja jokainen vieläpä yhtenä kappaleena (lukuun ottamatta niitä kamalia karvatuppoja, mitä J on onnistunut kiskomaan irti). Poika kasvaa vauhdilla, mutta toivon mukaan yhteiselo onnistuu jatkossakin yhtä loistavasti.

Päivittyykö ensimmäinen postaus uudessa osoitteessa vanhaan Blogloviniin? Onko jollakin jotain tiettyä juttua, josta tahtoisi ehkäpä seuraavaksi kuulla? Kaipaatteko muutosta johonkin? Lähinnä itsellenihän mä näitä kirjoittelen, mutta toki mua kiinnostaa myös, että mitä mieltä te olette ylipäätään koko blogista!

15.5.2014

MUUTOKSII

Kun blogini vaihtoi viimeisellä kerralla nimeä Ipanamaisesta takaisin alkuperäiseen, OO SIELLÄ JOSSAIN MUN, jäi osoite vaihtamatta. Viime aikoina olen miettinyt blogin tulevaisuutta: Miten pitkään aion lisätä J:stä tunnistettavia kuvia? Milloin J ei enää olekaan päätähti? Loppuuko J:stä kirjoittaminen ensimmäisen vauvavuoden jälkeen? Onko blogilla edes jatkoa vuonna 2015? Vastausta kysymyksiin en vielä tiedä, mutta jotenkin musta tuntuu, että ennemmin tai myöhemmin ipanamaista ei enää olekaan se arkea kuvaava sana ja tästä syystä osoite tulee lauantaina muuttumaan. Blogi pysyy samana, tekstit pysyvät samana, mutta ne löytyvät osoitteesta osjmblogi.blogspot.fi, joka kannattaa lauantai-iltana päivittää Bloggeriin, mikäli tahtoo uusien postausten yhä päivittyvän lukulistalle. Blogilista päivittyy automaattisesti ja pyrin tekemään Bloglovinille saman, mutta jos postauksia ei ala kuulumaan niin kannattaa tulla kurkkaamaan uudesta osoitteesta uuden Lovinin linkki.

Huomenna koitan palailla tämän päivän hulinoiden kera, mutta rankan päivän jälkeen tahtoo äidinkin silmät painua kiinni, joten tietokone saa taas tältä erää sulkeutua...

TÄMÄN TIEDÄN 21-VUOTIAANA

Ihmiset eivät unohda, vaikka heistä ei kuulisi vuosiin.

Saadakseen jotain todella suurta, jostain pitää myös luopua.

Ihmiset tekevät vääriä päätöksiä ja mokaavat joskus.

Mutta ansaitsevat silti anteeksiannon.

Hyviäkin miehiä on olemassa.

Ystävällisiä ihmisiä on vielä olemassa.

Pahin pelko maailmassa on pelko oman lapsen puolesta. Raskaudesta lähtien.

Riskit kannattavat aina välillä.

36 viikon oksentamisesta huolimatta paino voi nousta jopa 17 kiloa.

Synnytyksessä saattaa nukahtaa.

Sitä luulee rakastavansa. Todellisuudessa rakkaus saa täysin uuden ulottuvuuden lapsen myötä.

Tahdon tulevaisuudessa lisää lapsia. Ainakin yhden... Tai kaksi... Tai...

Pääkaupunkiseudulla asuvien mielestä puhun murretta, vaikken huomaa sitä itse.

Parmesan on sittenkin hyvää.

Rajat, kiellot ja utelut eivät olleetkaan ilkeyttä ja vittuilua. Ne ovat välittämistä ja rakkautta.

Davidin pojan nimi ei ollutkaan Hoosianna.

Talveen ei koskaan totu.

Pidän todella harvoista vauvaiän ylittäneistä lapsista. Missä kuri?

Neuvot ärsyttävät. Etenkin ne itsestäänselvyydet.

Hiusten värjäys on aina tuskaa - värin päättäminen ei helpotu edes iän myötä.

En tahdo naimisiin.

En tahdo omakotitaloa.

Tahdon oman rivi-, kerros- tai paritalon, jonka saa remontoida täysin.

Älä koskaan sano ei koskaan.

Tykkään sittenkin aurajuustosta.

Äitiys opettaa kaikkein eniten.

Pelkään, etten syystä tai toisesta tule koskaan saamaan enempää lapsia.

Olen päässyt osittain eroon ujodestani.

Uskallan lähteä yksin tapaamaan tuntematonta porukkaa.

Pelkään yhä olla yksin kotona iltaisin/öisin.

Tahdon vaihtaa sukunimeni.

Ihmiset eivät tajua, että hoidan lastani mielelläni, vaikka saan tehdä sitä 24/7. Pyydän siis apua, jos tarvitsen.

Toisille ensisijainen asia on koulu tai työnteko. Mulle se on perhe.

Sinihomejuusto ainakin pienissä määrissä on ok.

Joskus maailma päättää toisin. Paremmin.


Hyvää syntymäpäivää mulle hei!

Edit: Aurajuusto ja sinihomejuusto on kuulemma sama asia. Sitä en tiennyt 21-vuotiaana, haha.

14.5.2014

MUTTA MITÄ KUULUU IMETYKSELLE?

Raskausaikana en pahemmin ajatellut imetystä. En asettanut tavotteita ja tiesin vain, että tahdon yrittää, vaikken luottanut itseeni tai sen onnistumiseen. Av-mammat on aiheesta kovin kauhuissaan (esimerkiksi tämä oli heille liikaa), mutta mulle se ei ole mikään tabu: voin puhua asiasta sukulaisten, ystävien tai satunnaisten vastaantulijoiden kanssa ilman häpeilyä. Miksi häpeilisin, kun kyse on niin luonnollsesta asiasta ja vauvan ravinnon saamisesta?

Sairaalassaoloaikana mulle jäi imetyksestä vähän ikävä olo, koska opin lukemaan J:tä jo parissa päivässä ja tiesin milloin pieni oli vailla ruokaa. Yli-innokas opiskelija kuitenkin tahtoi käydä sitä läpi kanssani, herätti pojan kesken unien ja käski syöttää. J:llä ei ollut nälkä, eikä siitä syystä imenyt lainkaan, joten opiskelija nappasi tissistä kiinni yrittäen samaa, kun mulla oli kuulemma väärät otteet, vaikka nimenomaan hetki sitten olin ne hoitajan kanssa opetellut. Opiskelija riisui J:n, pyöritteli käsissään ja teki kaikkensa, jotta pieni olisi kiinnostunut syömisestä, mutta turhaan. Melkein itku silmässä laittelin Aleksille viestejä kiroten ja teki mieli antaa koko imetyksen olla. Ärsyttää vieläkin.

Maito alkoi nousta kunnolla kolme päivää synnytyksen jälkeen, paikat lähes kirjaimellisesti tulvivat maidosta ja tunsin olevani meijeri. Kotona ei tullut mieleenkään lopettaa imetystä ja se sujui alusta asti hyvin, kunhan ruokki toista vain nälkäisenä. Ensimmäisen (tai ensimmäisten? En enää muista...) kuukausien aikana ongelmaksi koitui päänsärky sekä ahdistus. Mä olen tavallisesti huono juomaan vettä, mutta ensimmäisten imetyskuukausien aikaan nesteitä oli pakko saada litroja päivässä tai lähtemätön hedari oli taattu. Ahdistukseen en keksinyt syytä, enkä ehtinyt kysymään mistään apua, mutta lähes aina imettäessä henki kulki huonosti ja teki siitä ikävää. En vieläkään tiedä syytä tälle, enkä enää edes muista, milloin pääsin vaivasta eroon. Hassua, miten niin moni asia unohtuu...

Jossakin vaiheessa kevättä alkoi tuntumaan, ettei synnärille jääneet ja imetyksellä lähteen kilot ole riittävästi, joten aloin lenkkeilemään päivittäin, mutta viikossa huomasin maidon tulon vähentyneen huomattavasti ja tuntui, ettei J enää saanut tarvitsemaansa. Vähän väliä sitä huudettiin lisää ruokaa ja rintaraivareiden määrä kasvoi, joten lenkkeily loppui ja maitoa tuli taas masun täydeltä.

Välillä tulee hetkiä, jolloin harmittelen, etten täysimettänyt J:tä puoleen vuoteen asti, mutta toisaalta sitä on enää turha miettiä, enkä tiedä olisinko lopultakaan päätynyt siihen, kun toisella on ollut jo hyvää vauhtia meneillään herkkyyskausi sormiruokailua ajatellen. Tällä kertaa näin ja mahdollisella toisella kerralla ehkä sitten toisin. Mitään takarajaa en ole missään vaiheessa miettinyt, mutta haluaisin ehkä imettää 1-vuotiaaksi asti, mikäli maitoa vaan riittää ja jos ei riitä niin ei riitä - en aio ottaa siitä turhaa stressiä.

Vaikka meillä aloitettiin soseiden maistelu jo vähän ennen neljää kuukautta, ei niiden kanssa pidetä vieläkään kiirettä. Tässä vaiheessa J saisi kasvisten, hedelmien ja marjojen lisäksi syödä lihaa ja viljoja viiden aterian verran päivässä, mutta meillä syödään kasviksia tai hedelmiä ainoastaan kerran päivässä. Imettäminen on niin luontevaa, vaivatonta ja mieleistä molemmille, etten nää syytä muuttaa toimivaa. Tästä me tykätään, tää on selkeesti se meidän juttu ja mä olen niin iloinen, että mulla on ollut mahdollisuus kokea imetys vieläpä siinä onnistuen.

Selviättekö? Vai paloiko kenties verkkokalvoille jotain maata mullistavaa?

13.5.2014

KUOKKAVIERAS

Tiedättehän sen?

Kaikilta salassa olet toivonut jo tovin kunnon bileitä. Odotat ja odotat, mutta kerta toisensa jälkeen turhaan. Aiot jo luovuttaa, kunnes oikea porukka on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tapahtuu jotain: tsembaloiden järjestäminen voi vihdoinkin alkaa! Ne ovat pitkän ja kivisen tien päässä ja joudut kärsimään järjestelyjen vuoksi, mutta teet sen enemmän kuin mielelläsi, sillä se on ainoa tahtomasi asia ja tapahtuma tulee muuttamaan koko elämäsi. Pitkän odottelun jälkeen h-hetki vihdoin koittaa ja kaikki on just eikä melkein kohdillaan. Vierellä on sinulle rakkain ihminen, mutta myös muutama oudompi kasvo. Fiilis on loistava, tässä on kaikki mitä voit elämältäsi toivoa. Olet onnellinen.

Illan mittaan onnellisuus ei katoa tai vähene, mutta sisällesi tulee outo tunne. Pälyilet ympärillesi varovasti ja tarkkailet porukkaa mietteliäänä. Yhtäkkiä sydämesi pomppaa kurkkuun, etkä tiedä miten päin olisit: kuokkavieras on saapunut. Kellekään kertomatta tai ketään varoittamatta kutsumaton ja odottamaton vieras on ilmestynyt paikalle. Väärä paikka ja väärä aika, mutta täällä se nyt on. Vauvakuume.


Alkuperäinen kuva täältä.

12.5.2014

IHAN HELMI ÄITI KUITENKIN

Mietin yhtenä yönä, että minkälainen äiti olen ja sen enempää miettimättä päätin kirjoittaa ensimmäisenä mieleen tupsahtavat asiat ylös...

Rakastava ja huolehtiva. Ensimmäisestä yhteisestä päivästä lähtien olen sanonut J:lle joka päivä, kuinka paljon rakastan. "Rakastan sua niin paljon", "Sä oot niin ihana" ja "Oot niin rakas, etten kestä" ovat tuttuja lauseita meillä päin. Tahdon rakastaa niin, että se näkyy, tuntuu ja kuuluu - ennen kaikkea J:lle itselleen, mutta toivottavasti myös ympäröivälle maailmalle. Tahdon, että J:llä on kaikki hyvin ja että poika uskaltaa tulevaisuudessa kertoa huolensa ainakin jommalle kummalle meistä. Mä olen itse tehnyt nuorena tyhmyyksiä, joten kaikkeen on jo valmiiksi varauduttu, eikä ole mitään, mitä ei äidille voisi tulla kertomaan. Ongelmat ja huolet ratkotaan ja käydään läpi yhdessä.

Tunteensa näyttävä. Usein sitä kuulee vanhempien sanovan, ettei lapsen nähden saa tai viitsi itkeä, mutta itse olen eri mieltä. Tahdon J:n tietävän, että myös tunteet, kuten suru ja viha, ovat sallittuja, joten miksi peittelisin niitä itse. En ehkä vedä lattialla itkupotkuraivareita tai tuo vihaani esille kirosanojen saattelemana, mutta jos itkettää niin tuskin pari kyyneltä ja selitys on pahitteeksi. Ns. kiellettyjen tunteiden lisäksi esillä ovat tietenkin myös ilot.

Leijonaemo, joka puolustaa pentuaan viimeiseen asti. Jos hiekkalaatikolla sattuu tilanne, en varmasti pelkää komentaa muiden lapsia tai huomauttaa tarvittaessa muille äideille tai iseille. En väitä, etteikö oma napero koskaan tulisi toimimaan väärin, joten komennus toimii kyllä niinkin päin.

Leikkisä. Liian usein saan vilkaista haikeana ikkunasta ulos ja nähdä, kuinka vanhemmat tervaa keuhkojaan sillä välin, kun lapsi leikkii yksinään. Myönnän itsekin, että J:n leikkiessä tykkään mm. ikuistaa hetkiä puhelimen albumiin ja poika on kuullut lukemattomia kertoja suustani sanat "Odota, äiti ottaa äkkiä kuvan!", mutta pyrin myös pääsemään nopeasti takaisin itse tilanteeseen. Mulla itselläni parhaat muistot lapsuudesta ovat niitä, kun isi (nykyään aka. iskä, mutta pikkuminälle aina isi) ja äiti on leikkineet mun kanssa. Mikäs sen mukavampaa kuin kulkea ympäri metsää Esmeraldana tai tulla haikaran pudottamasta paketista (= peiton sisältä) esiin milloin minkäkin eläimen pentuna. Omistan maailman parhaat vanhemmat, jotka on viettäneet mun kanssa aikaa leikkien ja sellaisena tahdon J:n muistavan meidät. Yhdessä keinuminen pihan suuressa verkkokeinussa, majan rakentaminen keskelle olohuonetta tai sisälle järjestetty picnic sadepäivänä. Sellaisista hetkistä toivon meidän yhteisten hetkien koostuvan.

Tiukka. Tiedän olevani joissain asioissa vähän natsimutsi, mutta pidän todella, todella harvoista lapsista, joten toivon, että omani osaa tulevaisuudessa käyttäytyä. Jonden kyläillessä tyttärensä kanssa olin ihan hämilläni siitä, että tyttö söi eväänsä nätisti pöydän vieressä, eikä pitkin kämppää kulkien. Bingo! Tätä toivon myös J:ltä, ellei ole kyse vaikkapa aamun helpottamisesta sillä, että kaveri saa vetää aamupalan nassuun katsoessaan lastenohjelmia. Yleiset käytöstavat opettaisin mieluusti jo ihan pienestä pitäen. Natsimutsiudesta toivon myös itse oppivani: vaikka pidän asioiden järjestyksessä olemisesta, joskus sitä saatetaan unohtaa "Älä tee sitä" ja "Älä tee tätä" -lauseet, ja antaa kerrankin mennä ranttaliksi. Tiukkuuden vastapainoksi olisi kiva pitää myös "lapsipäiviä", jolloin otettaisiin kaikki vähän rennommin ja lapsi saisi päättää päivälle jotain kivaa tekemistä, valita ruoan jne.

Ihan helmi äiti. Tiukkuudesta ja rajojen asettelusta huolimatta olen kai ihan helmi äiti kuitenkin. Toivottavasti kelpuutettu ja rakastettu, maailman paras äiti omalle pienelle Termiitilleni. Jos jollain jäi epäselväksi niin otsikko on Robinin biisistä, haha. Vink vink, Mirka.

Keinumassa verkkokeinussa. Koko perhe. Kaikki yhdessä. Sydän.

11.5.2014

SITÄ SAMAA

Sitä samaa, mitä kaikissa blogeissa on tänään toitotettu, eli hyvää äitienpäivää nuorille, vanhoille, uusille, tuleville ja jo poissaoleville äideille! Mä en syö tavallisestikaan aamupalaa, enkä tykkää lahjoista, joten niitä ei ollut tarjolla, mutta sain herätä aamulla iloiseen jutteluun ja silmät avatessa näin maailman suloisimman hymyn. <3 Äitiys on jotain, jota en vaihtaisi mistään hinnasta.

10.5.2014

HOP HOP DÄPÄDÄPÄ HOP HOP HUI

Kuusi uintikertaa on nyt takana (tai piti olla, kunnes bikinien yläosa sanoi räks.), vielä kolme edessä ja J:stä on pikkuhiljaa kehkeytymässä varsinainen uintimaisteri. Mä olen tosi ennakkoluuloinen kaikkea ryhmässä toimimista kohtaan, joten vauvauinnissa käynti ei todellakaan kuulunut To do -listalleni. En kuitenkaan tahdo kahilta lastani neljän seinän sisälle vaan mieluusti vien tyyppiä sosiaalisoitumaan, joten miniminun vuoksi tämäkin. Häpeäkseni myönnän jälleen kerran olleeni väärässä ja ennakkoluulojen osottautuneen turhiksi, sillä meillä on kuin onkin ollut mukavaa!

Meidän ryhmässä on noin kymmenisen perhettä ja uskokaa tai älkää, mutta jopa minä, antisosiaalisen ihmisen perikuva olen saanut suuni auki pukuhuoneessa ja joskus vieläpä täysin omasta aloitteesta! Huh. Mutta kuten sanottua, J:n tähden vaikka sitten läpi harmaan kiven. Toivottavasti edes kypärä päässä. Anyway, ei meidän uinnit rajoitu pelkästään pukukopissa jauhamiseen vaan ollaanpa sinne altaaseenkin päästy pienestä (okei, okei... suuresta) väsymyksestä huolimatta. Uinti nimittäin alkaa "jo" kello yhdeksän ja normaalisti me saatettaisiin vetää unta kalloon vielä parikin tuntia sen jälkeen. J yllättää jaksamisellaan joka kerta, mutta lähdetään aina loppulaulun alettua pois, jotta vältytään väsyhuudolta. Ja takaisin aiheeseen...

Kuvittelin, että vauvauinnissa seistäisiin tyhmänä piirissä ja laulettaisiin idioottilauluja koko puolituntisen ajan, mutta todellisuudessahan se on aivan muuta. Jokaisella kerralla ollaan aloitettu tutulla "Aamu on alkanut, sängystä pois" -laululeikillä piirissä ja joillain kerroilla käyty myös laulun avulla läpi, minkä nimisiä vauvoja onkaan paikalla. Näiden lisäksi meillä saattaa olla välissä jokin leikki ja loppulaulu, mutta vastoin mun kuvitelmiani, muuten ollaan ns. vapaita ja saadaan uittaa vauvoja ympäri allasta, tutkia erilaisia leluja ja harjoitella yhdessä läpikäytyjä asioita. 

Harjoituksina ovat olleet erilaiset asennot, joissa vauvaa voi uittaa, kannutus sekä sen seuraava vaihe, sukeltaminen. Sukellus taisi olla meidän molempien Onks pakko, jos ei taho -listalla ja siitä puhuttaessa mulkoiltiin toisiamme joopa joo - ilmeellä. Lasten (ja vanhemmista ainakin meidän) onneksi sukellusharjoitukset aloitettiin rauhallisesti kannutuksella (= kauhalla vettä niskasta kohti otsaa), eikä koko homma lopulta tuntunutkaan enää lainkaan pahalta. Hyvä me ja hyvä J!

Ensimmäiset kerrat J oli vähän H. Moilasena, mutta pikkuhiljaa sitä on alkanut tottumaan ja nykyään poika uskaltaa jo jutella uinnin aikana, potkii kovin veden alla ja läpsyttelee käsillä pinnalla. Uinnin jälkeiset pukuhuonetsembalot ovat myös varsin hauskoja, kun vauvat makoilevat hoitopöydällä vierekkäin, hapuilevat toistensa käsiä ja vaihtavat hymyjä viimeisillä voimillaan, vaikka on hetkeä ennen J meinasi nukahtaa altaaseen. Ihanat pienet! 

Hoitopöydästä tulikin vielä mieleen, että täytyy lopuksi mainita siitä, että Impivaaran uimahalli ansaitsee ehdottomasti kiitosta siitä, miten helpoksi pukuhuoneessa oleminen on tehty! En tiedä, onko jokaisessa uimahallissa näin, mutta Impivaarassa vauvauintilaisille on ihan oma ryhmäpukuhuone, jossa on molemmin puolin huonetta hoitopöydät, johon mahtuu kaksi - kolme vauvaa kerralla. Pesutiloista löytyy pari Bumboa niitä tarvitseville ja itse uiminen tapahtuu suljetussa tilassa verhon takana, joten vauvoilla on oma rauha, eikä ympärillä oleva hälinä vaikuta viihtyvyyteen. Kiitos siis tästä, arvostan!

*Kuva poistettu, enkä jaksa etsiä uutta aiheeseen sopivaa.*

9.5.2014

LOHTU - LIVE AID UUSI LASTENSAIRAALA 2017

Facebookin etusivulle on tänään ilmestynyt linkki linkin perään milloin kenenkin jakamana. Mä oon ollut aina kunnon itkupilli ja tämän kuultuani olin täysin pois pelistä. Biisistä jäin vähän kaipaamaan Paula Vesalaa (niin ja Robinia, totta kai), mutta voitte arvata, että vollotin niin, etten eteeni nähnyt ja J hoki "Hö... Hö... Hö", kuten hällä on tapana aina ihmetellessään jotain. Itkua ei ainakaan helpottanut kappaleen kuunteleminen uudelleen ja uudelleen, sillä viimeistään "Yksi pieni elämä..." saa kyynelkanavat vuotamaan entistä enemmän. Jos olette vielä onnistuneet välttymään niin nyt on aika kuunnella.

5.5.2014

NEUVOLASSA

Vitsit, miten mä tykkään näistä neuvolapäivistä. Niitä odottaa aina kuin nousevaa kuuta ja vuoron oltua ohi sitä odottaa jo innolla seuraavaa. Lähteminen venähti tänään, joten mentiin muutamaa minuuttia myöhässä, mutta ehdittiin silti odottelemaankin pienen hetken ja ilokseni neuvolassa oli myös MUTSIS ON. Emilia ja pieni Noah-Michel! Ujona tyyppinä pohdiskelin hetken, mutta lopulta uskalsin moikata Emiliaa. Nomppu ja J ihmettelivät toisiaan, juttelivat pari "sanaa" keskenään ja vaihtoivat hymyjä. Ihanat, pienet pojat!

Nukkumisen sijaan J höpötti koko matkan neuvolaan, joten oli ihan yliväsynyt, mutta jaksoi kuitenkin jatkaa hymyilyään ja jutteluaan vielä neuvolatädillekin. J on ollut ihan pienestä pitäen yhden paikan vauva: Pojan viihtyessä suurin virhe on mennä syystä tai toisesta liikuttamaan tyyppiä senttiäkään, oli kyse sitten sylistä tai vieressä olemisesta. Kaveri loukkaantuikin syvästi joutuessaan vaa'alta mittaukseen ja itkua aiheutti myös rokotukset, mutta tälläkin kertaa oltiin ihan yhtä reippaita, hiljennyttiin heti syliin päästyä, eikä äitikään tirauttanut enää kyyneliä. Nyt voidaan huokaista helpotuksesta, sillä seuraavat rokotteet saadankin vasta seitsemän kuukauden päästä!

Neuvolassa kaikki oli hyvin, mutta ihmetystä aiheutti suussa oleva pieni patti... J:n ikeneen, alahampaiden väliin ilmestyi pienen pieni pyöreä pallo jo ennen hampaiden puhkeamista, kolmen kuukauden iässä, mutten muistanut kysyä siitä aiemmin. Tänään tuli kuitenkin puheeksi ja jopa hammaslääkäri kävi kurkkaamassa suuta, muttei ottanut asiasta selvää. Suu ei tunnu olevan kipeä, eikä parissa kuukaudessa ole tapahtunut muutosta, joten pattia vain seuraillaan. Mikä lie. 

Mitat olivat seuraavat ja korttiin ilmestyi alla oleva teksti...

5 kuukautta (4 kuukautta).
7 870 grammaa (7 350 grammaa).
65,8 senttiä (64,2 senttiä).
44 senttiä (42,8 senttiä).

"Söpöläinen. Hienosti kasvaa ja kehittyy. Saanut maistiaisannoksia interleukin. Maitona rintamaito. Selällään liikkuu, kääntyy mahalta selälleen. 2 hammasta."

Ja taas sai äiti olla kovin ylpeä. Viime kerralla rokotteista ei ilmennyt minkäänlaisia oireita, tänäänkin J on ollut iloinen oma itsensä ja tällä hetkellä pieni nukkuu toista tuntia tyytyväisenä. Muutaman viikon päästä ollaankin jo puolivuotiaita ja äitikin vanhenee ihan pian taas vuodella... Apua.

1.5.2014

VEIKEETÄ VAPPUA

Mä en todellakaan tiedä, milloin kuuluu toivotella vappuja, juhannuksia ja muita, joten vaput toivoteltiin tänään (tai kellon mukaan jo eilen) blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa. Kuvissa esiintyvä puku lämmittää mieltä erityisen paljon nimenomaan sen aiheen vuoksi ja mieleen tulee se vatsan pohjassa oleva kutkutus viime keväältä. Hassua ajatella, että poikaa on kutsuttu joskus Dinoksi, heh. <3 Näiden kuvien myötä me nyt kuitenkin toivotellaan koko konkkaronkan voimin teille rauhallista ja veikeetä vappua!