15.4.2014

RUUDUN TAKANA

Omassa pienessä päässäni tiedän hyvin millainen olen, mutta pää lyö tyhjää, jos sama pitää saada jollain tapaa näkyville. Viimeisen vuoden aikana blogin lukijamäärä on kuitenkin tuplaantunut (ja itse asiassa vähän enemmänkin), eikä varsinaista esittelyä ole enää missään niin voisin nyt yrittää kertoa itsestäni sekä meistä jotain uudemmille ja vanhemmille lukijoille!

Mun ei koskaan pitänyt seurustella, saati hankkia lapsia, mutta kuten on varmaankin käynyt ilmi, tässä sitä ollaan. Meillä kotona asustaa 4,5 kuukauden ikäinen Termiitti, joskus Juusoksikin kutsuttu kaveri, josta blogin tekstit useimmiten koostuu. Koska lisääntymiseen hyvin usein tarvitaan kaksi, asuu täällä myös isimies, Aleksi, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä vähän reilu kolme vuotta. Kaaosta lisäämässä on kuusi-vuotias kiinanharjakoira powder puff Aapeli, neljä-vuotias pitkäkarvainen chihuahua Tico sekä perheen diivaprinsessa, kolme-vuotias maatiaisen ja norjalaisen metsäkissan remix Jane. Asutaan tällä hetkellä Länsi-Turun betoniviidakossa sijaitsevassa kerrostalokolmiossa, jonka nurkissa pyörii villakoiria jatkuvasta siivouksesta huolimatta. Meidän ruokalistalla pyörii usein samat ruoat, siivotaan, kun jaksetaan ja käydään kaupassa 21 kertaa viikossa sen sijaan, että ostettaisiin paljon kerralla. Täällä syödään ruoka kylmänä ja jätskit sulaneena. Me ollaan ihan tavallisia ja samalla hyvin kaukana siitä. Ainiin ja mähän olen siis syntynyt vuonna 1993 ja kuukauden kuluttua tulee täyteen 21 vuotta, mutta henkinen ikä heittää kymmenen vuotta kumpaankin suuntaan päivästä (ja väsymyksen määrästä) riippuen.

Annan itsestäni blogin kautta ehkä turhan fiksun kuvan, koska tahdon pysyä asiallisena. Todellisuudessa käytän luvattoman paljon hymiötä, enkä aina jaksa puhua tai kirjoittaa asioitani täysin, joten lyhentelen sieltä täältä. Sitä paitsi, jos lyhentää sanomisiaan, ehtii puhumaan enemmän ja sen mä osaan. Saatan vaikuttaa ujolta ja niin kai olenkin, mutta kun tunnen porukan riittävän hyvin niin puhun papupadan lailla ja sitten mietin, mistä J on puhelahjansa perinyt.

Mä omistan huonon huumorintajun, mutta onneksi omistaa Aleksikin. Meitä on varmaan vaikea ymmärtää ja ihmiset saattaa helposti luulla, että riidellään, vaikka oikeasti vaan molemmat pätee toisilleen. Ollaan usein eri mieltä, mutta molemmat oikeassa. Olen todellinen oman elämäni stand up -koomikko ja mulla on (hyvät) vastaukset kaikkeen.

Vaikka mua tulee kohdella kuin kukkaa kämmenellä, tunnen herneen patjani alla ja liibalaaba, en ole ulkoisesti mitenkään prinsessasorttia. Painelen menemään mustissa, likaisissa luottotennareissa siinä missä muut hamstraa kenkäpareja kaapin täydeltä. Omistan mäkin jätesäkillisen kenkiä, mutta tällä hetkellä ne viettävät aikaa ulkovarastossa ja siellä taitavat pysyä tovin. Mekotkin on mulle tänäpäivänä vierasta aluetta ja puen päälleni paljon mielummin reisitaskuhousut tai rikkinäiset farkut huppareideni kaveriksi. En mä jaksa vaivata päätäni sillä, että hei, mä olen yli kakskyt-vee, joten nyt pitää pukeutua sen mukaisesti ja ostaa bleiseri plus kymmenen muuta rättiä ja kaapua, joissa en oikeasti edes viihdy. Mä olen myös niin pihi, että kuljen usein viimeiseen asti mm. samoissa tennareissa (joiden pohjassa on muuten tälläkin hetkellä reikä) ja kun uusien aika sitten vihdoin ja viimein tulee niin en todellakaan maksaa 60 euroa varressa komeilevasta tähdestä vaan kipitän hymyssä suin lähimpään Citymarkettiin ja ostan kahdellatoista eurolla lähes samanlaiset. Ja jotta kukaan nyt ei käsitä väärin niin ei, en mä niin pihi ole, että lapsi joutuisi joskus kulkemaan rikkinäisillä kengillä.

Mun pahin (ja ärsyttävin) riippuvuus on puhelin. Pelaan sitä sun tätä, selaan Facebookia, googletan miljoonaa asiaa päivässä ja jaan Instagramissa kaiken. Kaikkein suurin riippuvuus puhelimeen johtuu kuitenkin sen kamerasta. Mun on pakko kuvata koko ajan ja kaikkea, enkä edes muista milloin olisin heilunut jossakin kamera kädessä. Tästä syystä bloginkin kuvat ovat mitä ovat, mutta se puhelin nyt sattuu olemaan aina vieressä, enkä jaksa lähteä hakemaan kameraa, sillä hakureissulla ehtisin varmaankin missaamaan koko kuvattavan tilanteen. Itse asiassa mä kirjoitan kaikki postauksenikin puhelimella.

Mä olen vaikea. Todella vaikea. Toisaalta mun ei tarvitse sanoa lausettani loppuun, kun Aleksi jo tietää, mitä suustani päästän ja toisaalta mua on mahdoton lukea. Olen ristiriitainen. Ärsyynnyn, jos en saa apua kotitöissä, mutta tahdon tehdä ne yksin. Rakastan ruokaa, mutten tahdo syödä. Vihaan Salattuja elämiä, mutta odotan niitä illasta toiseen. Tahdon olla yksin, mutta silloin on yksinäistä ja kaipaan seuraa. Olen tuuliviiri ja tuulen voimakkuus on kova.

Kotitöistä puheen ollen sanat neuroottinen ja siivooja kuvaavat mua loistavasti. Mulle on tärkeää, ettei pöydillä pyöri ylimääräistä roinaa ja että tavarat ovat niille tarkoitetuilla paikoilla. Meillä on riidelty monet, monet kerrat siivoamisesta, mutta olen sentään päässyt yli vaiheesta, jolloin moppasin lattiat kolmesti viikossa. Lapsen kanssa eläminen siedättää, sillä leluja tuntuu jo nyt olevan siellä täällä, lapsi kainalossa on hankala imuroida ja pienet, tahmaiset kädet lääppivät kaikkea. Aivan kaikkea.

Olen vaatimaton haaveilija. Tahtoisin vähän sitä ja vähän tätä, mutten niin paljon, että menisin ja toteuttaisin. Tällä hetkellä tahtoisin seitsemännen tatuointini ja ajan ennustajalle. Kyllä! Mä en ole lainkaan skeptinen vaan uskon ihan huuhaa juttuja, eikä se yleensä ole hyväksi. Tahtoisin vain yhden pienen sähköpostiennusteen, mutta tällaisena pelkurina pelkään, että sieltä paljastuisi jotain, jota en tahtoisikaan tietää. Pelkään paljon asioita ja löydän pelkoa sieltäkin, missä sitä ei ole.

Ärsyynnyn helposti ja lähes poikkeuksetta annan sen sekä kuulua että näkyä. Mitä sitä turhaan tunteitaan peittelemään. Jos itkettää niin itken räkä poskella ja jos naurattaa niin en mä nauruani pidättele vaan nauran huutonaurua sitten vaikka keskellä markettia. Ärsyyntyneisyyden vastapainoksi tulen myös onnelliseksi ihan pikkiriikkisistä asioista, kuten vaikka sydänmakaronista tai yhdessä lentävistä linnuista. Vähän väliä sitä tuntee olonsa todella vajaaksi ollessaan onnellinen niin mitättömistä asioista. Haloo, linnut?

Olen vähän sählä ja lopulta musta on vaikea ottaa selvää. Puhun niin, että lauseet jäävät kesken, koska hyppään jo seuraavaan aiheeseen ja kolmen aiheen päästä saatan palata siihen alkuperäiseen, eikä kukaan ole enää kärryillä siitä, että taas jatkettiin. Mä olen myös malttamaton ja itsepäinen. Todella itsepäinen. Kysykää vaikka äitiltä tai Aleksilta.

Kaiken kaikkiaan mä kuitenkin olen ihan jees tyyppi ja kelpo kamu, kun muhun tutustuu. 

Oikeastaan mä taidan olla vähän mummo. Istun nuttura päässä, pitkät kalsarit jalassa villasukkieni kanssa ja juon teetä.

6 kommenttia