27.4.2014

VILKKAAT VIISI KUUKAUTTA

Apua. Tämän postauksen jälkeen seuraava postaus kasvun ja kehityksen osalta onkin sitten jo puolivuotispostaus! Sitten enää toinen samanlainen rundi ja ollaankin vuoden ikäisiä. Tässähän ihan herkistyy... Onneksi vielä on kuukausi aikaa ja nyt keskitytään tähän viiden kuukauden ikäiseen J:hin.

Itkuisempi kausi on vihdoin ohi (*koputtaa puuta*), ja hymyileväinen ja nauravainen, pieni, puhelias poika on taas talossa. Isimies on viikot töissä, joten loppuviikosta kylään saapuu helposti Känkkäränkkä, koska äidin nassu alkaa jo tökkimään. Pieniä loppuviikon Känkkäränkkiä lukuun ottamatta J on melkoinen vekkuli ja räkättää milloin millekin asialle saaden myös ympärillä pyörivät ihmiset nauramaan. Pikkumies on oikea hurmuri.

Viime kerralla hehkutin, kuinka J alkoi yllättäen viihtymään myös lattialla ja samalla kannattelemaan päätään huomattavasti vahvemmin. Viihtyminen on vain lisääntynyt (etenkin, jos saa olla alasti - isänsä poika), eikä poika kaipaa enää ihan niin paljoa seuraa, vaikka huomionkipeä onkin. Huomionkipeys ilmenee meillä nykyään "yskimisellä", jolloin J yksii ja köhii minkä kerkiää. Kun käännän pääni kohti J:tä, silmäpari tapittaa jo takaisin, yskiminen loppuu seinään ja vaihtuu maailman valloittavimpaan hymyyn. Taitaa tietää jo pienestä pitäen, mistä naurusta vetää äitiä. Myös pään kannattelu on vain parantunut ja parantunut, ja pieni vauva tuntuu jo niin isolta pojalta, kun niskaa ei tarvitse olla enää tukemassa.

Viimeksi kirjoitin teille lauseen "Ympäri ei siis vielä mennä, mutta eiköhän senkin aika tule ennemmin tai myöhemmin" ja tiedättekö mitä!? Jos en olisi kirjoittanut postausta valmiiksi 26. päivä vaan tuttuun tapaan 27. päivä niin olisin saanut lisätä tietoihin myös, että neljän kuukauden ikäinen J osaa kääntyä vatsalta selälleen! J viisi kuukautta tekee sen vaihtelevalla menestyksellä, mutta pelkästään vahinkoja ne eivät ole. Selältä vatsalleen ei vielä käännytä, mutta kyljelle kellahdetaan jo hienosti - käsi vain sattuu olemaan ikävästi alla.

J:stä on tulossa kovaa vauhtia oikea tuholainen ja nykyään meillä yritetäänkin repiä kaikki palasiksi. Toinen ähisee ja puhisee naama punaisena ja koittaa repiä tutin rengasta/ketun häntää/kirjan jalkaa irti, mutta lopputuloksena on ainoastaan itku. Itkuisuutta aiheuttaa myös vielä vähän hallitsematon kroppa: Halu liikkua olisi valtava, mutta kun ei niin ei. Helpotusta kuitenkin alkaa tuoda se, että ryömimisen sijaan J pääsee liikkumaan selällään eteenpäin.

Hampaiden tekemisessä J ei säästele aikaa vaan toinen hammas puhkesi läpi jo neljän kuukauden ja yhden viikon ikäisenä. Kutiavien ikenien takia suuhun eksyy yhä yhtä sun toista (ja kuten kuvasta voitte huomata, myös mm. pöytä), mutta peukalo on nykyään jo so last season ja tilalle on vaihtunut varpaat. Päivästä toiseen kaveri jaksaa venytellä kippurassa ja naureskelee, jos pienet tassut yltävät suuhun asti.

Jon kuukauden aikana kiinnostunut todella paljon erilaisista materiaaleista ja muuttuvista, epätasaisista pinnoista, ja tunnustelee niitä käsillään. Erityisen kivoja tuntuvat tällä hetkellä olevan sohvan kangas, farkut , pinnasängyn pinnat sekä kaukosäädin. En tiedä, onko sattumalla osuutta asiaan vai onko tyyppi myös oppinut matkimaan tunnustellessaan pintoja. Jos raavin sohvan kangasta, J raapii perässä, eikä kyse ole kerrasta tai parista vaan tämä tapahtuu lähes aina. Myös paljaan ihon läpsyttely on hassun hauskaa.

Vaatteina toimii pääasiassa 62/68 koon vaatteet ja vaippakaapista löytyy Liberoa sekä Pampersin Baby-dry -vaippoja, kumpiakin 4-koossa. 

Kuten jo mainitsinkin, itkuisuus on toistaiseksi vähentynyt sen toisen hampaan puhjettua ja sen myötä myös yöt ovat vähän iisimpiä. Mä olen kuitenkin niin väsynyt, että jossakin vaiheessa en enää jaksa nostaa J:tä takaisin omaan sänkyyn, vaan nukahdan itsekin parissa minuutissa uudelleen, joten siitä syystä Juuso on nukkunut suosiolla ihan illasta asti meidän kanssa, mutta nyt koitetaan taas opetella siihen omaan pinnikseen. Toinen vaan on niin kovin liikkuvainen tapaus, ettei malttaisi iltaisinkaan rauhoittua ja jalat potkivat jatkuvasti. Mitään tiettyjä syömisaikoja ei öisin noudateta, mutta iltapesuille mennään kahdeksan maissa ja sänkyyn puoli yhdeksän - yhdeksän. Yöherätyksiä on useimmiten enää kahdesta neljään kertaan. Päiväunet... No niistä kerrotaan joskus, kun tapahtuu muutosta..

Peruna- ja porkkanasoseet ovat maistuneet J:lle hyvin, joten parisen viikkoa sitten lisättiin listaan myös parsa- ja kukkakaali (joista jälkimmäinen maistuu äidillekin!). Parsakaali ei ole herkkua, vaan aiheuttaa lähinnä yökkäily ja se on siis jäänyt vähemmälle, mutta tarkoituksena olisi lisätä joukkoon myös jotakin muuta. Soseita maistellaan 1 - 2 kertaa päivässä vaihtelevin määrin ja seuraavaksi ajattelin koittaa, millaisella halulla kaveri vetää esimerkiksi päärynää. Soseiden lisäksi ollaan alettu sormiruokailemaan. Mitään ei vielä lähde irti, mutta imeskellessä on varmasti päästy jo vähän kurkun ja porkkanan makuun.

Ihanan utelias ja uutta oppiva J. Mihin aika häviää?

25.4.2014

ARVONNAN VOITTAJA

Arvoin äsken Lamaze-arvonnan voittajan käyttäen arvontakonetta ja se valitsi voittajaksi sähköpostiosoitteen a.polkutie@gmail.com! Oon suhun paikoin yhteydessä niin teidän pieni musamies saa oman Musiikkimustekalansa. :)

22.4.2014

SOPIVASTI ONNELLINEN

Me saatiin joululahjaksi leffalippuja, jotka on voimassa enää parisen viikkoa. Monen monta kertaa sitä on pitänyt mennä katsomaan jotakin, mutta aina ne on kuitenkin jääneet ja tänään me sitten vihdoinkin saatiin aikaiseksi! Ilmat on olleet nyt ihan loistavia, joten päätettiin suunnata kaupungille jo muutamaa tuntia ennen elokuvaa: käytiin Subilla, vedettiin vuoden ekat kiskajädet ja ajeltiin Förillä. Mä niin rakastan Turun jokirantaa, vaikka löytyypä siitä ne huonotkin puolet, kun esimerkiksi tänään joku humalainen meinasi rojahtaa rattaiden päälle, jossa J istui...


Me käytiin joskus vähintään kerran kuussa leffassa, mutta nyt viime kerrasta oli päässyt vierähtämään jo yli vuoden verran, joten oli kiva viettää pieni hetki kahden, vaikka mulla oli kyllä koko ajan ihan järkyttävä ikävä J:tä! Olihan se sentään melkein kilometrin päässä. Koko parin tunnin ajan vilkuilin puhelintani tasaisesti viiden minuutin välein ja lopulta teki mieli juosta J:n luo. Ikävä raastaa sydäntä vieläkin niin, että nyt ajattelin heivata koneen ja kaapata pikku-ukkelin kainalooni tiukasti.

AAKKOSET MUN ELÄMÄSSÄ

Tunnetummin ehkä Elämäni aakkoset, joilla ajattelin nyt täyttää iltaani. J on jo nukkumassa, isimies lähti hetki sitten töihin ja haukut ottaa lepiä, mutta pelkurina itse istun televisio juttuseuranani ja valot turhaan päällä. Instagramiin päivitinkin jo aiemmin kuvan kaulimesta, jonka vieressä todellakin nukun yöni. Taidan olla vähän Nasu.

Aleksi, totta kai. Avopuolisoni, kihlattuni ja lapseni isä. Se tyyppi, joka pelastaa mut hämähäkeiltä ja jonka peiton alle tungen tietämättäni öisin. Tiedättehän?

Blogi, joka on ollut pystyssä yli kolmen vuoden ajan. Huvittavaa miettiä, mistä sitä lähdettiin ja missä ollaan nyt. Välillä harmittelen, että alkuperäistä blogia tai sen tekstejä ei enää ole olemassa, mutta toisaalta hyvä niin. Todella hyvä.

Camera, tarkemmin sanottuna puhelimen kamera, on päivittäin käytössä. Ihan käsittämätöntä, mitä kaikkea sitä muistaakin kuvien avulla, sillä saatan katsoa jotakin vuoden takaista ruokakuvaa ja sen perusteella osaan kertoa tarkalleen, mitä sinä päivänä tapahtui. Ihania muistoja.

Dubai saa sanattomaksi. Käytiin siellä neljä vuotta sitten ja pelkkä paikan ajattelu saa kyyneleet silmiin. Jos jossain on paratiisi niin siellä. 

Eläimet on aina olleet tärkeitä, enkä osaisi kuvitella elämääni ilman lemmikkejä. Toki on päiviä, jolloin olisin valmis myymään koirat ja tekisi mieli päästää kissa ulos, mutta loppujen lopuksi en kyllä luopuisi näistä sählääjistä helpolla.

Fiilis ja fiilistely, hyvät ja huonot. Voisin kirjoittaa kymmenen postausta aiheesta "Se tunne kun...".

Google on kaveri. Googletan päivässä vähintäänkin kymmentä (yleensä täysin turhaa) asiaa, kuten Marko Bjurström pituus. En voi käsittää, mistä porukka hankki kaiken tietonsa ennen Googlea? Mä ainakin olen sata kertaa fiksumpi sen ansiosta ja tiedän muun muassa Bjurströmin olevan 196 senttiä pitkä. Sitä tietoahan voi tarvita hetkenä minä hyvänsä.

Herkkyys. Niin. Itkettää, koska J on niin söpö. Itkettää, koska meillä on hämähäkki. Itkettää sarjojen henkilöiden puolesta. Itkettää, koska joku muu itkee. Olisittepa nähneet, miten itkin, kun Isabella (tai Pirjo, miten vaan..) jätti Sebastianin satamaan. Nyyh, nyyh. 

iPhone, se Jumalan lahja ihmiselle. Miten ihmeessä mä olen voinut joskus pärjätä ilman tätä kapistusta? Ja miten ihmeessä mä tulen pärjäämään, kun näistä joskus aika jättää!? iPhone on vaan yksinkertaisesti niin täydellinen pakkaus, vaikka niin kai moni muukin puhelin. Mä nyt vaan satun olemaan Omppukoukussa.

Janna, minä, meitsi, mä. Nimi, jota vihasin joskus. Nimi, johon totuin. Nimi, jota ei ole jokaisella vastaantulijalla. Nimi, joka kirjoitetaan aina väärin. Viime viikolla meille tuli postia Jennalle ja varhaisultraan kutsuttiin Janno. 

Kesä on ehdottomasti vuodenajoista parhain. Aurinko ja jäätelö. Se, ettei tarvitse viittä kerrosta vaatteita lähteäkseen ulos. Kolme riittää! Jos multa kysyttäisiin niin Suomessa saisi olla aina kesä tai vaihtoehtoisesti ihmiset voisi nukkua talviunta. 

Lapsi (Niin miten se herkkyys? Taas itkettää..), elämäni sisältö, huoli, onni ja valo. Miten mä olenkaan kasvattanut sisälläni jotain niin pientä, josta on sitten lopulta tullut niin ehjä, kokoinainen ihminen? Ja miten mitään niin pientä voi rakastaa näin älyttömän paljon? Parasta.

Musiikki on kuvien tavoin yksi muistojen kerääjä. Miten monet tunteet sitä onkaan tullut käytyä läpi eri biisien kautta ja miten hyvin ne hetket palautuvat vielä vuosienkin päästä mieleen kuunnellessa jotakin tiettyä kipaletta.

Netflix, jota voisin tuijottaa tunteja, kiitos Gleen. Mulla vaan sattuu useimmiten olemaan monta rautaa tulessa, enkä jaksa katsoa sitä, koska yhden jakson aikana ehdin painamaan parikymmentä kertaa pausea. Ehkäpä joku ilta yllätän itsenikin ja katson jakson tai pari, kun Aleksikin on illan poissa ja pikku-J nukkumassa.

Onnellisuus on pieniä asioita. Muutama päivä sitten olin ihan hirvittävän onnellinen siitä, että A toi kaupasta neljä litraa maitoa. Pienet on ihmisen ilot. Onnellisuuspurkin sisällön jaan teille oletettavasti loppuvuodesta. 

Perhe on kytköksissä edelliseen. Oman, pienen perheeni lisäksi tuntuu, että äiti ja isi on vaan päivä päivältä tärkeämpiä ja päivä päivältä mä myös kaipaan niitä enemmän. Tahdon, että me tullaan olemaan J:lle ja mahdollisille seuraaville lapsosille sellaiset vanhemmat, jotka itse oon saanut!

Q? Quu? Kuu? Skip?

Rakkaus, täytyykö edes selittää? Kyllä te tiedätte.

Some, koko ajan ja joka paikassa. Sosiaalisenmedian orja on toinen nimeni. Elän paljon somen kautta, enkä edes yritä väittää muuta. Ei kai se tänä päivänä ole mikään ihme.

Turku on Suomen pers... oonallisin kaupunki ja sitä rataa. Vaikka olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, tunnen olevani ihan täysin kaupunkilainen. Omalla kohdallani "kerran kaupunkilainen, aina kaupunkilainen" pitää todella hyvin paikkaansa ja täältä onkin koitettu pysyä poissa, mutta turhaan. Koti on siellä missä sydän on ja oma sydämeni on täällä.

Uinti on meidän koko perheen harrastus, josta kaikki tuntuu pitävän. Vauvauintia meillä on jäljellä vielä viisi kertaa, mutta toivottavasti otetaan sen loputtuakin tavaksi käydä silloin tällöin vähän polskuttelemassa. 

Vilukissa kuvaa mua varsin hyvin. Muut saattaa ottaa aurinkoa mahdollisimman vähissä vaatteissa ja itse istuskelen vieressä jumpsuitissa ja villasukissa. Ei siis ihme, että oon joskus kuullut musta puhuttavan Viluna. Raskauden myötä tässä on tainnut kuitenkin tapahtua pieni muutos, koska palelen nykyään huomattavasti vähemmän.

WhatsApp, jonka väärinkirjoitus häiritsee mua törkeen paljon. Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi sen pitää olla WatsAp, WhatsUp jne jne? No anyway, varsin mukaisia sovellus aina siihen asti, kun se alkaa tökkimään ja viestit lähtee 15 tuntia myöhässä. 

Xylitol on yksi mun riippuvuuksistani. Jauhan purkkaa koko ajan, aina, jatkuvasti, jos sitä vaan on saatavilla. Syksyllä meidän neuvolatäti aina haistoi, että ollaanko jo paikalla vai ei.

Ystävät, joita tulee nähtyä liian harvoin, mutta joiden tiedän kuitenkin olevan valmiina kuuntelemaan, jos sitä kaipaan. Mä olen nykyään myös vähän sosiaalisempi ja hankkiutumalla hankkiudun ryhmiin (vaikkakin nimenomaan siellä somessa, haha), joissa saan juttuseuraa muista äideistä.

ZZzzZ, zzZZzZZz, ZzzZzZZzZZZ. Unta. Yöunia ja päiväunia. Nukkuminen on ihanaa.

Åbon lisäksi ruåtsalainen åå ån muutenkin åsana meidän asumista. 

Äitiys on ehkä maailman upeimpia ja opettavaisimpia asioita. Se tunne, joka kehittyy pikkuhiljaa raskauden aikana ja huipentuu synnytykseen. Voi juku. Enpä tiedä hienompaa.

Öiset inspiraatiot ovat tuttuja juttuja, sillä suurin osa postauksistakin tulee kirjoitettua luonnoksiksi niinä öinä, kun Nukku-Mattia vasta odotellaan saapuvaksi. Miten ne parhaat jutut kehittyykin aina yöllä...

20.4.2014

MÖKKIKAUSI KORKATTU

Mähän olen tunnetusti tyttö letun perään, eh eh, ja noh... Äiti kysyi eilen, että ajellaanko tänään letuille ja oletin koko ajan niiden olevan tässä lähistöllä, joten kuolailin niitä sitten koko yön unissani, kunnes tänään selvisi, että kyse olikin mökille menosta. Luovuin ajatuksesta heti, mutta Aleksille kerrottuani sehän innostui vain kahta kauheammin - maalaisjuntti kun on. Eilen oli raskasta ja ajattelin pyhittää tämän päivän nukkumiselle, nukkumiselle ja nukkumiselle, mutta sen lisäksi, että A on maalaisjuntti, on se myös hyvä puhumaan mua ympäri. Nukkuminen siis jäi ja suunnattiin kohti mökkiä ennen kuin huomasinkaan.


Meillä ei mökillä ole sisävessaa, sähköä tai juoksevaa vettä ja metsän keskelle on silloin tällöin mukava mennä päiväksi. Mä itse vietin lapsuudessani aikaa sekä mökillä että sukulaisilla navetassa (jota rakastan yhä) ja ehkä jopa vähän harmittaa, että vuosien saatossa musta on tullut niin jänishousu-kaupunkilainen, etten voi tarjota (tai ainakin luulen niin) J:lle sitä samaista rauhaa, jonka itse olen siellä kokenut. Sudet ja pimeys ei todellakaan kuulu top-listalle, enkä edes halua kuvitella sitä tilannetta, kun herään yöllä täysin pilkkopimeässä keskellä ei mitään.


Pikaviisitit passaa ja meillä oli tänäänkin hassun hauskaa J:n ensimmäisellä mökkireissulla lettuja ja makkaraa syödessä. Poika sai kantorepussa ollessaan päiväunet ihan oikeassa, raittiissa ulkoilmassa tämän pakokaasuisen sijaan ja koirat tuhlasivat energiaansa juostessaan ympäriinsä (ja Aapeli kerätessään niitä risuja kotiin..). Nyt on kaikilta puhti pois ja kohta on ihmisen hyvä kellahtaa sänkyyn koko perheen voimin.

18.4.2014

VOITA LAMAZEN OCTOTUNES-MUSIIKKIMUSTEKALA

Oman Lenne-leopardimme lisäksi sain Lamazelta mahdollisuuden arpoa myös teille lukijoille yhden lelun ja valitsin arvottavaksi Octotunes-musiikkimustekalan (kuva lainattu ko. sivulta), joka soveltuu erityisesti 0 - 2-vuotiaille. Lamazen sivulla Musiikkimustekalasta lukee teksti "Suuret ja iloiset silmät kiinnittävät lapsen huomion, ja kaikista kahdeksasta lonkerosta kuuluu sävelmä. Ne houkuttelevat lasta vetämään, painelemaan ja puristelemaan. Kehittää lapsen lihaskuntoa, motoriikkaa ja kuuloaistia.". 


Arvonta alkaa nyt ja päättyy perjantaina 25.4. KELLO 12:00, jonka jälkeen arvontakone arpoo yhden osallistuneista. Arvonta on tarkoitettu myös anonyymeille ja osallistua voit kirjoittamalla kommenttikenttään, miksi juuri sinun tulisi voittaa arvonnassa. Muistathan lisätä kommentin perään myös sähköpostiosoitteesi, jotta sinuun saadaan mahdollisimman helposti yhteyttä, jos arpaonni suosii.

Onnea arvontaan!

17.4.2014

JUUSO LOVES LENNE


Kokemusta Lamazesta meillä on ollut yhden puuhamaton verran ja sen perusteella olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Erityisen mieleisen leikkimatosta on tehnyt siinä soiva musiikki, mutta myös roikkuvat härpäkkeet erilaisine äänineen ja materiaaleineen on kehumisen arvoisia.

Nyt sain valita meille Lamazen leluista yhden, mutta yllätys, yllätys - valinnanvaikeus iski jälleen ja pähkäilin Octotunes-musiikkimustekalan, sekä Lenne-leopardin välillä. Lopulta päädyin Lenneen, sillä soivat lelut eivät ole näidenkään vanhempien suosikkeja ja lisäksi koin, että Lenne saattaisi sopia paremmin pieniin käsiin ja leopardin tassussa oleva kova rengas tuntuisi varmasti mukavalta kutiavissa ikenissä - enkä ollut väärässä.

Jostain innostuttuaan J alkaa kuulostamaan hengästyneeltä ja huitoo raajojaan joka suuntaan huulet pyöreänä. Tätä tapahtumaa seuraa yleensä leveä hymy, siis tällainen... 


Jep. Paketti tuntui siis olevan mieleinen myös J:lle, tassut tarttuivat ensimmäisenä leopardin kädessä olevaan renkaaseen ja kuten osasin odottaa, uusi lelu lähti kohti suuta. Lenneä heilutellessa se kehrää, tassussa olevasta renkaasta löytyy pari helmeä, leopardista löytyy erilaisia kankaita ja lisäksi sen takatassut rapisevat painellessa. Lamaze ansaitsee ehdottomasti hehkutusta lelujensa ulkomuodon tähden: ne ovat niin ihanan värikkäitä ja lapsekkaita, eikä monipuolisuudestakaan ole puutetta.

J hypisteli Lennen tassuja, mutta ylivoimaisesti kiinnostavimmat asiat olivat kuitenkin juurikin helmirengas, häntä sekä päässä oleva koukku. Mä olen pienestä pitäen vihannut omien lelujeni koukkuja ja lenksuja, ja yleensä leikkasinkin ne hetimiten pois tai vaihtoehtoisesti kietaisin pehmon korvan ympärille piiloon, joten tämänkin kohdalla harkitsin tekeväni saman. Mieli kuitenkin muuttui nopeasti, sillä J tykkää pidellä renkaasta kiinni ja poika on nykyään oikea tuholaistermiitti heittäessään leluja pois, jolloin Lenne sopii hyvin esimerkiksi matkalle mukaan, kun se on mahdollista kiinnittää rattaisiin, eikä tarvitse pelätä lelun häviämistä.


Kiitos vielä kerran Lamazelle. Lenne-leopardilla (tai Teemu-tiikerillä, kuten Aleksi sanoo) tullaan varmasti leikkimään monet leikit nyt ja jatkossakin!

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Lamazen kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

16.4.2014

A BEAUTIFUL BODY

Parin anonyymin toiveesta ja pitkän harkinnan jälkeen päätin tuoda taas A Beautiful Body -haasteen lumikinosten alta esiin. Mähän osallistuin haasteeseen jo viime heinäkuussa, vaikken varsinaisesti tuntenut kuuluvani siihen täysin. Postauksen voit lukea täältä. Taisin silloin sanoa, että saattaisin palata raskauden jälkeen uudelleen haasteen pariin, joten no, tässä sitä ollaan.

Vartalo, josta löytyy raskausarpia sekä reisistä että takapuolesta. Vartalo, josta löytyy yhä linea negra. Vartalo, jossa seitsemästätoista raskauskilosta jäljellä on edelleen viisi. Vartalo, jossa en viihdy, mutta joka kasvatti sisällään aarretta, synnytti maailmaan ihmeen ja teki musta äidin. 

15.4.2014

RUUDUN TAKANA

Omassa pienessä päässäni tiedän hyvin millainen olen, mutta pää lyö tyhjää, jos sama pitää saada jollain tapaa näkyville. Viimeisen vuoden aikana blogin lukijamäärä on kuitenkin tuplaantunut (ja itse asiassa vähän enemmänkin), eikä varsinaista esittelyä ole enää missään niin voisin nyt yrittää kertoa itsestäni sekä meistä jotain uudemmille ja vanhemmille lukijoille!

Mun ei koskaan pitänyt seurustella, saati hankkia lapsia, mutta kuten on varmaankin käynyt ilmi, tässä sitä ollaan. Meillä kotona asustaa 4,5 kuukauden ikäinen Termiitti, joskus Juusoksikin kutsuttu kaveri, josta blogin tekstit useimmiten koostuu. Koska lisääntymiseen hyvin usein tarvitaan kaksi, asuu täällä myös isimies, Aleksi, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä vähän reilu kolme vuotta. Kaaosta lisäämässä on kuusi-vuotias kiinanharjakoira powder puff Aapeli, neljä-vuotias pitkäkarvainen chihuahua Tico sekä perheen diivaprinsessa, kolme-vuotias maatiaisen ja norjalaisen metsäkissan remix Jane. Asutaan tällä hetkellä Länsi-Turun betoniviidakossa sijaitsevassa kerrostalokolmiossa, jonka nurkissa pyörii villakoiria jatkuvasta siivouksesta huolimatta. Meidän ruokalistalla pyörii usein samat ruoat, siivotaan, kun jaksetaan ja käydään kaupassa 21 kertaa viikossa sen sijaan, että ostettaisiin paljon kerralla. Täällä syödään ruoka kylmänä ja jätskit sulaneena. Me ollaan ihan tavallisia ja samalla hyvin kaukana siitä. Ainiin ja mähän olen siis syntynyt vuonna 1993 ja kuukauden kuluttua tulee täyteen 21 vuotta, mutta henkinen ikä heittää kymmenen vuotta kumpaankin suuntaan päivästä (ja väsymyksen määrästä) riippuen.

Annan itsestäni blogin kautta ehkä turhan fiksun kuvan, koska tahdon pysyä asiallisena. Todellisuudessa käytän luvattoman paljon hymiötä, enkä aina jaksa puhua tai kirjoittaa asioitani täysin, joten lyhentelen sieltä täältä. Sitä paitsi, jos lyhentää sanomisiaan, ehtii puhumaan enemmän ja sen mä osaan. Saatan vaikuttaa ujolta ja niin kai olenkin, mutta kun tunnen porukan riittävän hyvin niin puhun papupadan lailla ja sitten mietin, mistä J on puhelahjansa perinyt.

Mä omistan huonon huumorintajun, mutta onneksi omistaa Aleksikin. Meitä on varmaan vaikea ymmärtää ja ihmiset saattaa helposti luulla, että riidellään, vaikka oikeasti vaan molemmat pätee toisilleen. Ollaan usein eri mieltä, mutta molemmat oikeassa. Olen todellinen oman elämäni stand up -koomikko ja mulla on (hyvät) vastaukset kaikkeen.

Vaikka mua tulee kohdella kuin kukkaa kämmenellä, tunnen herneen patjani alla ja liibalaaba, en ole ulkoisesti mitenkään prinsessasorttia. Painelen menemään mustissa, likaisissa luottotennareissa siinä missä muut hamstraa kenkäpareja kaapin täydeltä. Omistan mäkin jätesäkillisen kenkiä, mutta tällä hetkellä ne viettävät aikaa ulkovarastossa ja siellä taitavat pysyä tovin. Mekotkin on mulle tänäpäivänä vierasta aluetta ja puen päälleni paljon mielummin reisitaskuhousut tai rikkinäiset farkut huppareideni kaveriksi. En mä jaksa vaivata päätäni sillä, että hei, mä olen yli kakskyt-vee, joten nyt pitää pukeutua sen mukaisesti ja ostaa bleiseri plus kymmenen muuta rättiä ja kaapua, joissa en oikeasti edes viihdy. Mä olen myös niin pihi, että kuljen usein viimeiseen asti mm. samoissa tennareissa (joiden pohjassa on muuten tälläkin hetkellä reikä) ja kun uusien aika sitten vihdoin ja viimein tulee niin en todellakaan maksaa 60 euroa varressa komeilevasta tähdestä vaan kipitän hymyssä suin lähimpään Citymarkettiin ja ostan kahdellatoista eurolla lähes samanlaiset. Ja jotta kukaan nyt ei käsitä väärin niin ei, en mä niin pihi ole, että lapsi joutuisi joskus kulkemaan rikkinäisillä kengillä.

Mun pahin (ja ärsyttävin) riippuvuus on puhelin. Pelaan sitä sun tätä, selaan Facebookia, googletan miljoonaa asiaa päivässä ja jaan Instagramissa kaiken. Kaikkein suurin riippuvuus puhelimeen johtuu kuitenkin sen kamerasta. Mun on pakko kuvata koko ajan ja kaikkea, enkä edes muista milloin olisin heilunut jossakin kamera kädessä. Tästä syystä bloginkin kuvat ovat mitä ovat, mutta se puhelin nyt sattuu olemaan aina vieressä, enkä jaksa lähteä hakemaan kameraa, sillä hakureissulla ehtisin varmaankin missaamaan koko kuvattavan tilanteen. Itse asiassa mä kirjoitan kaikki postauksenikin puhelimella.

Mä olen vaikea. Todella vaikea. Toisaalta mun ei tarvitse sanoa lausettani loppuun, kun Aleksi jo tietää, mitä suustani päästän ja toisaalta mua on mahdoton lukea. Olen ristiriitainen. Ärsyynnyn, jos en saa apua kotitöissä, mutta tahdon tehdä ne yksin. Rakastan ruokaa, mutten tahdo syödä. Vihaan Salattuja elämiä, mutta odotan niitä illasta toiseen. Tahdon olla yksin, mutta silloin on yksinäistä ja kaipaan seuraa. Olen tuuliviiri ja tuulen voimakkuus on kova.

Kotitöistä puheen ollen sanat neuroottinen ja siivooja kuvaavat mua loistavasti. Mulle on tärkeää, ettei pöydillä pyöri ylimääräistä roinaa ja että tavarat ovat niille tarkoitetuilla paikoilla. Meillä on riidelty monet, monet kerrat siivoamisesta, mutta olen sentään päässyt yli vaiheesta, jolloin moppasin lattiat kolmesti viikossa. Lapsen kanssa eläminen siedättää, sillä leluja tuntuu jo nyt olevan siellä täällä, lapsi kainalossa on hankala imuroida ja pienet, tahmaiset kädet lääppivät kaikkea. Aivan kaikkea.

Olen vaatimaton haaveilija. Tahtoisin vähän sitä ja vähän tätä, mutten niin paljon, että menisin ja toteuttaisin. Tällä hetkellä tahtoisin seitsemännen tatuointini ja ajan ennustajalle. Kyllä! Mä en ole lainkaan skeptinen vaan uskon ihan huuhaa juttuja, eikä se yleensä ole hyväksi. Tahtoisin vain yhden pienen sähköpostiennusteen, mutta tällaisena pelkurina pelkään, että sieltä paljastuisi jotain, jota en tahtoisikaan tietää. Pelkään paljon asioita ja löydän pelkoa sieltäkin, missä sitä ei ole.

Ärsyynnyn helposti ja lähes poikkeuksetta annan sen sekä kuulua että näkyä. Mitä sitä turhaan tunteitaan peittelemään. Jos itkettää niin itken räkä poskella ja jos naurattaa niin en mä nauruani pidättele vaan nauran huutonaurua sitten vaikka keskellä markettia. Ärsyyntyneisyyden vastapainoksi tulen myös onnelliseksi ihan pikkiriikkisistä asioista, kuten vaikka sydänmakaronista tai yhdessä lentävistä linnuista. Vähän väliä sitä tuntee olonsa todella vajaaksi ollessaan onnellinen niin mitättömistä asioista. Haloo, linnut?

Olen vähän sählä ja lopulta musta on vaikea ottaa selvää. Puhun niin, että lauseet jäävät kesken, koska hyppään jo seuraavaan aiheeseen ja kolmen aiheen päästä saatan palata siihen alkuperäiseen, eikä kukaan ole enää kärryillä siitä, että taas jatkettiin. Mä olen myös malttamaton ja itsepäinen. Todella itsepäinen. Kysykää vaikka äitiltä tai Aleksilta.

Kaiken kaikkiaan mä kuitenkin olen ihan jees tyyppi ja kelpo kamu, kun muhun tutustuu. 

Oikeastaan mä taidan olla vähän mummo. Istun nuttura päässä, pitkät kalsarit jalassa villasukkieni kanssa ja juon teetä.

13.4.2014

2♥13, OSA 2

Heinäkuu


Elokuu


Syyskuu


Lokakuu


Marraskuu


Joulukuu

11.4.2014

PARAS TARINA MINUSTA


Musta itsestäni ei ole varsinaista vauvakirjaa, mutta kuvia on säilötty sitäkin enemmän, sanomisiani on kirjoitettu ylös ja pari videotakin löytyy. Muiden vauvakirjoja on kuitenkin mukava lukea, joten olen tiennyt, että omille lapsilleni tahdon sellaiset ostaa, kun sen aika tulee ja sehän tuli. 

Jos multa kysyttäisiin niin tahtoisin kirjoja vähintään kaksi, mutta herra isimies on toista mieltä, joten toistaiseksi olen tyytynyt tähän yhteen ja mahdollisesti teen vielä erikseen ns. valokuva-vauvakirjan tai ainakin näin olen suunnitellut. Vauvakirjaa ostaessa kierrettiin ja kaarrettiin kauppoja, sillä tiesin tasan tarkkaan, että tahdon kirjaksi nimenomaan tämän Terese Ömanin Paras tarina minusta -kirjan. Kirjassa eniten miellyttää sen värit, piirrokset sekä lapsekkuus, ja se, että kirja tuntuu olevan tällä vuosituhannella toisin kuin moni muu näkemäni vauvakirja.


Kirja alkaa jo äidin ja isän tapaamisesta, ja jatkuu siitä raskausaikaan. Täytyy myöntää, että sai kyllä pitkään pohtia, mitä sitä viitsii kirjoittaa Vanhempani kertovat millaista oli odottaa minua -kohtaan. "Isi joutui hoitamaan kaiken, äitin oksensi, joka paikka sattui viikon 20 jälkeen ja kaikkia vitutti" olisi varmaankin ollut kaunistelematon totuus, mutta sain sentään kirjoitettua vähän nätimmin. Harvassa kirjassa olen nähnyt paikkaa ultrakuvalle, mutta tästä luomuksesta löytyy sekin valmiina! Vaikka kirjassa kysytäänkin vanhemmista ja myöhemmin myös vähän isovanhemmista, on siinä kuitenkin keskitytty pääosin siihen päähenkilöön eli itse lapseen, meidän tapauksessamme iki-ihanaan Juuso Aleksanderiin. Kirja ei rajoitu pelkästään vauvavuoteen vaan muutama rivi on varattu myös yhdestä viiteen vuoteen ja eräskin sivu on omistettu päiväkodille.


Hehkutin vauvakirjaa jo raskausaikana ja odotin sen täyttöä kuin kuuta nousevaa, mutta moni rauhoitteli ja sanoi, ettei sitä kuitenkaan muista täyttää sitten, kun sen aika todella olisi. Odotan kirjan täyttöä edelleen ihan yhtä innoissani ja illasta toiseen selailen sitä ja yritän etsiä kohtia, joita voisin vielä täyttää. Sen sijaan, että kirja ammottaisi tyhjyyttä, sen sivuille ilmestyy tekstejä toisensa perään - siis asioita, joita ei edes kysytä. Katsellessani kuvia parin kuukauden ikäisestä J:stä tuntuu ihan uskomattomalta, että tyyppi on todella ollut sellainen, sillä muistan pojan lähinnä tällaisena kun hän nyt on. En epäile yhtään, etteikö musta aukko valtaisi muistia vielä ajan kuluessa, joten tahdon kirjoittaa ylös yhtän sun toista ja muistaa käsien löytämisen ja pään kannattelemisen ajankohdat vuosienkin päästä.


Vaikka kirja on lähes täydellinen, voisi siinä olla enemmän tilaa esimerkiksi kastepäivästä kertomiselle. Toisaalta olen sellainen hölösuu, että ehkä voin syyttää tilanpuutteesta lähinnä itseäni, heh... Tilan lisäksi tästä puuttuu muutama asia, jotka mielestäni kuuluu vauvakirjaan. Jäin kaipaamaan esimerkiksi sivua ensimmäisestä joulusta ja hammaskarttaa, jonka uupuminen ärsytti todella, mutta asia oli sentään korjattavissa. Edellä mainitut asiat annettakoon kuitenkin  anteeksi, sillä kirjan takaa löytyy suht runsaasti tyhjiä sivuja (vaikka meillä nekin on jo suurilta osin täytetty), jonne voi sitten rustata niitä liibalaaboja.


Vielä vähän kehuakseni täytyy antaa pisteitä vauvakirjaan takaa löytyville muovitaskuille! Ihan loistava tapa saada säilöttyä tarpeellisia ja ei-niin-tarpeellisia tilpehöörejä tai vaikkapa muutamia valokuvia, joiden paikkaa kaipailin, mutta toisaalta ne saattaisivat olla liikaa kirjan oman kuvituksen joukossa. Kaiken kaikkiaan Paras tarina minusta on vauvakirja mun makuun, enkä ainakaan toistaiseksi ole törmännyt mieleisempään, mutta senhän voi lukea jo kannestakin: tästä ei kirja parane.

Minkälaisia vauvakirjoja teiltä löytyy?

9.4.2014

KAUNIS, PIENI IHMINEN

Meillä oli eilen vihdoinkin neuvolalääkäri, joka venyi tämän kuun puolelle. Kotoa lähtiessä J:lla olisi ollut päiväunien aika, joten olin varma, että neuvolassa kuullaan pelkästään väsyhuutoa, mutta tyyppi yllätti jälleen! Poika ei vierastanut lainkaan vaan höpötti neuvolatädille ja uudelle lääkärisedälle kuin papupata. Uudet, hienot hampaat vilkkuivat hymyillessä ja lääkärin väännellessä kaveri vain kikatti. Lisäksi ympäriltä koitettiin haalia syliin kaikki, mihin pienet kädet ylettyivät: vaatteet, lelut, paperit... Hassu vauva. Neuvolakorttiin saatiin teksti "Hymyileväinen ja iloinen poika. Aloittaneet soseita, painoa tulee edelleen hyvin. Kasvaa ja kehittyy hienosti.",  ja mitat näyttivät seuraavilta.

4 kuukautta (3 kuukautta).
64,2 senttiä (60,6 senttiä).
7 330 grammaa (6 270 grammaa).
42,8 senttiä (41,6 senttiä).

4.4.2014

HASHTAG ARKI

Meillä alkoi tänään J:n kanssa ihan uudenlainen arki, kun isi lähti töihin ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen ja tekee tästä lähin ainakin kaksivuorotyötä, myöhemmin ehkä jopa kolme. Instagram on liekeissä jokainen päivä, mutta blogiin tulee harvoin päiviteltyä ihan tätä perusarkea, kun en koe meidän perusruokia peruskattauksella, perusvaatteissa peruspäivänä -arjen olevan niin kiinnostavaa, että tänne asti jaksaisin raapustaa. Perusvaatteista tulikin mieleen, että tänään oltiin hyvinkin poikkeuksellisia siinä määrin, että Juusolla oli päällään sinistä, jonka koin heti aamusta huonoksi vaihtoehdoksi, mutta olin liian laiska vaihtamaan sitä. Bodyna ehkä ihan kiva söpöine siileineen, mutta ei J:n värinen. Huomisesta alkean pukeudutaan taas vähän enemmän siihen musta-valko-harmaaseen - se kun on niin meitä, tylsää, tuttua ja turvallista. Mutta miltäs se meidän perjantai nyt sitten on näyttänyt? Edit: ei ole kyllä yhtään meidän juttu tällaiset postaukset, ei ainakaan näin, joten saattekin tyytyä pelkiin kuviin tältä päivältä.