14.8.2013

OLLA TÄSSÄ, VÄLITTÄÄ

Olen saanut hatun nostoja milloin keneltäkin, milloin mistäkin syystä. Sinä kannat lasta yhdeksän kuukauden ajan. Sinä petit sukulaisesi valmistumisen suhteen, jotta lapsesi elämä kohdussa olisi turvattu. Sinä kestät hormonihirviön aiheuttamat muutokset. Vääristyneestä kuvasta huolimatta sinä kestät muutokset, jotka kropassa tapahtuu. Sinä selviät supistusten kanssa ja synnytyksestä. Sinä olet oksentanut monta kuukautta. Minä, minä, minä. Miksi aina hehkutetaan, kuinka äidit ovat kestäviä kantaessaan sikiötä niin pitkään ja kestäessään raskaudesta aiheutuneet oireet ja vaivat? Miksi aina unohdetaan isät?

Yhdeksän kuukauden ajan minä olen (jos ei tapahdu ihmettä), mutta mitä tekee toinen puolisko? Ulkoiluttaa koirat sillä välin, kun itse pidän vessareissulla kiinni seinistä pysyäkseni pystyssä. Täyttää ja tyhjentää tiskikonetta sitä mukaan, kun itse käytän astioita. Pitää puhtaana kotia, jota omat lemmikkini sekastavat. Juoksee päivän aikana seitsemän kertaa kaupassa minun himojeni tähden. Ajaa 40 kilometrin päähän hakeakseen ruokaa, joka on ainoa mieliteko. Paistaa sieniä ja pilkkoo mozzarellaa oksentamatta. Kestää sadat turhat itkut. Käy töissä. Pitää hiuksista kiinni, kun oksennan. Silittää ja suukottaa. Osoittaa olevansa tässä, välittävänsä. Minä olen.

Ennen olin todella kyllästynyt siihen, että olin se, joka piti kodin siistinä (lisää täällä). Olin niin kyllästynyt, että uhkailin lähdöllä, jos ennen armeijaa ei tapahtuisi muutosta. "Mut aikaansaamaton siit tulee helposti ilman inttii. Siel oppii mitä miehen tulee oppii.", ja sillä kun ei loppupeleissä ole mitään väliä - kyllä raskauden aikana kuluneet kuukaudet kertoo mulle miehisyydestä paljon enemmän kuin yksikään kurkkusalaateissa läpi rämmitty leiri.

Oksentaminen ei ole herkkua oksennuskammoiselle, verikokeet eivät innosta neulakammoista ja synnytys harvemmin houkuttelee ketään, mutta miettiikö kukaan koskaan, mitä ne isät kestävät? Meidänkin taloudesta toki löytyy, joku jolle saa nostaa hattua hautaan asti ja vinkkinä kerrottakoon, että se en ole minä.

4 kommenttia

  1. Joo yhdyn kyllä täysin tohon ettei se armeija noita miehiä kasvata. Se, että sä osaat tarpoa mettässä turhanpäiten ja ottaa käskyjä vastaan koska on pakko, ei takaa sitä että oikeessa elämässä sä kasvat sen enempää. Armeijassa sun heräämisestä, ruuasta, pyykkien pesemisestä ja elämän aikataulutuksesta huolehditaan ihan ilman minkäänlaista omaa panostusta asiaan.

    Tällähetkin miestä ja muita kavereita seuranneena en sanoisi kenenkään kasvaneen siellä intissä sen ihmeemmin. Ihan hölynpölyä toi ainainen "armeija tekee miehen"....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jenna,
      Totta joka sana. Mulla myös ollu teininä paljon kavereita, jotka ravas intissä eikä niistä ykskään kasvanu mihinkään.

      Poista