6.7.2013

KUIN ANKAT STENVALLIN TAULUSTA, RAITALAKANOISSA TOINEN VALVEILLA, KAUANKO JAKSAMME HAAVEILLA KEHTOLAULUSTA?

Vaikka oon kertonut teille voinneista ja kuulumisista pitkin raskautta, luonnoksissa on pyörinyt viikkojen kuluessa pidempi postaus lähinnä itselleni, mutta ajattelin jakaa sen nyt myös tänne. 

Vauvakuume oli vaivannut jo jonkin aikaa ennen kuin edes tapasin Aleksin, mutta lopulta tämän herran ja yhteen muuttamisen myötä se vain kasvoi kasvamistaan. En maininnut vauvakuumeesta lähes koskaan, eikä se tullut sen enempää ilmi, vaikka todellisuudessa juttelin Johannan kanssa iltaisin tunteja raskaudesta ja vauvoista. En voi koskaan kertoa tälle, miten suuri apu tästä on ollut koko ajan, sillä sanat eivät riitä kuvaamaan. Kirjoitin vauvakuumeestaa salaista blogia, joka oli tarkoitus laittaa julkiseksi kunhan testiin ilmestyisi kaksi viivaa. Tällä hetkellä blogia selatessa sydämeen kuitenkin sattuu niin, että tuskin koskaan tulen tekstejä näyttämään - ne sanat ja lauseet saavat muistamaan liian hyvin sen viiltävän tunteen, joka kulki läpi kehon jokaisen negatiivisen testin tai uuden vauvauutisen aikaan.

Kaikki sai siis alkunsa siitä, että olin tulossa vauvakuumeeni kanssa hulluksi ja päätin avata suuni. Mainitsin asiasta Aleksille, mutta jouduin kuitenkin pettymään, sillä herra ei innostunut asiasta yhtään. Ei kuitenkaan kulunut montaa viikkoa, kun sain yllättyä iloisesti A:n mielenmuutoksella. Oltiin kyllä valmistuneita siihen, ettei homma tapahdu sormia napsauttamalla, mutta siitä huolimatta se oli rankempaa kuin kuvittelin - lopullista lukumäärää en tule paljastamaan, mutta ihan muutama kuukausi siihen ei riittänyt. Stressi kasvoi kuukausi kuukaudelta ja kp:t vaihteli 19 ja 70 välillä. Kroppa kehitteli itselleen jos jonkinmoista oiretta ja pian huomasin saavani kierron alkamaan aina pari päivää testin tekemisen jälkeen.

Lopulta testit menettivät merkityksensä ja helmikuussa olin valmis luovuttamaan. En vielä maininnut Aleksille mitään, mutta omassa päässä suunnitelmat muuttuivat: päätin unohtaa vauvat, keskittyä kouluun ja ottaa loppukirin. Aikomuksena oli myös mainita jossakin kohtaa tälle toiselle puoliskolle, että unohdetaan koko homma ja katsotaan armeijan jälkeen uudelleen. Ehdin hetken aikaa käymään koulussa, mutta pian iski päälle kamala ellotus ja siellä oleminen tuntui mahdottomalta. Vietin paljon aikaa vessan lattialla aluksi ajatellen sen olevan jokin ohimenevä pöpö, mutta olojen jatkuessa mieleen tuli kropan kehittelemät oireet ja uskoin niihin täysin. A toisteli mulle välillä, että oon raskaana ja silitteli masua eikä uskonut vaikka väitin useaan kertaan vastaan.

Muutaman viikon ellotuksen jälkeen oli meneillään kp38, joka ei itsessään aiheuttanut ihmetystä. Sunnuntaina 31.3. A lähti sukulaistensa luo syömään ja itse käännyin testin puoleen, sillä kierron pitkittyminen turhautti.. Testin odottelun ajan tarkoituksena oli pissattaa pojat ennen suihkua, mutta näin mamman ja serkun kävelevän hetken kuluttua koirien kanssa ohi, joten otin omat karvakorvat sisälle ja sen enempää ajattelematta ryntäsin vessaan.. Vessaan, jossa odotti testi.. Testi, jossa komeili poikkeuksellisesti kaksi viivaa. Olo oli ihan uskomaton! Kuukausien yrittäminen, oviksien laskeminen ja toiveet ilman tulosta. Luovuttaminen, unohtaminen ja toiveista luopuminen - ja siinä se oli. Näinkö helppoa se lopulta olikin ollut? Siinä siis yksinkertainen vastaus anonyymeille, jotka ovat jaksaneet jankata siitä, kuinka vahinko meidän pieni on ollut, koska eivät löytäneet muuta vaihtoehtoa sille miksi plussa tuli niin yllätyksenä. Tämä kaveri on vahingosta kaukana. Suihkuun meneminen siltä hetkeltä jäi, sillä kädet täristen koitin ottaa Jondelle kuvaa testistä ja näpytin luultavasti melko epämääräisen tekstiviestin. Puolentoista tunnin ajan itkin vessan lattialla ja rakastin tätä pientä jo enemmän kuin mitään. Aluksi halusin säästää uutisen aprillipäivään, mutta Aleksi olisi kyllä vaistonnut, että salailen jotain, joten päätin tehdä tälle aikaisen syntymäpäivälahjan.


Testausiltana Aleksi alkoi heti tutkimaan vauvajuttuja innoissaan netistä, katsottiin Junoa ja isimies lauloi Anna Puuta sanoin "Meidän täytyy keksiä, säännöt raskaudelle..". Seuraavan yön nukuin levottomasti ja heräsin aikaisin aamulla tekemään toisen testin, joka sai aikaan yhtä vahva viivan. Alunperin tarkoituksena oli odottaa ainakin ensimmäiseen neuvolaan, ehkä jopa ultraan, mutta ei maltettu olla hiljaa, joten päätettiin kertoa lähimmille sukulaisille mahdollisimman pian. A:n äiti sai kuulla ensimmäisenä, sillä oli aivan pakko päästä "huijaamaan" jotain ja oman äidin sijaan tämä tuntui turvallisemmalta. Hetken aikaa jouduin jankkaamaan asiaa, koska mumma otti sen pelkästään aprillipilana, enkä tiedä uskoiko se lopultakaan ennen kun löin lahjan nenän eteen. Seuraavan parin viikon sisällä oltiinkin kerrottu jo lähes kaikille lähimmille.

2.4. soitin neuvolaan, koska  raskaus tuntui niin epätodelliselta ja halusin päästä varmistamaan sen sitä kautta. Nt oli kuitenkin varma, että testit pitivät paikkaansa, selitteli hetken aikaa jotain ja antoi ensimmäisen ajan 19.4. Nopean laskun mukaan, arvioitiin, että viikkoja olisi 5+ ja laskettu aika 1.12. Ensimmäistä neuvolaa odotellessa aika tuntui matelevan, joten 10.4. päätin tehdä vielä yhden testin, johon ilmestyi myös vahva viiva toisen kaveriksi. Nyt kyynelehdin tätä kirjoittaessa, kun löysin toisesta suljetusta blogista tekstin, jossa olen hehkuttanut, kuinka Dino on "jo" 18-22 millimetriä pitkä. 15.4. oli vielä pakko tehdä neljäs ja samalla viimeinen testi, joka näytti yllättäen plussaa. Ensimmäinen neuvola läheni, mutta päivää ennen sain puhelun ja aika piti perua. Meillä kyseinen neuvolatäti on ainoastaan perjantaisin ja aika uhkasi siirtyä parilla viikolla, mutta lupauduttiin menemään toiselle paikkakunnalle saman tädin juttusille, joten saatiin aika jo seuraavalle maanantaille.

Viimein koitti se kauan odotettu maanantai. Oltiin kuultu neuvolatädistä vähän epämiellyttäviä kokemuksia ja saatiin yllättyä, sillä tää oli kyllä oikeinkin mukava. Täyteltiin tarvittavat tiedot, saatiin tunnin verran tietoa suullisesti ja kotiin hirvittävä kasa lippusia ja lappusia. Todettiin, että kiertoon ei voi yhtään luottaa, joten koitettiin kuunnella sydänääniä siltä varalta, että raskaus olisikin jo pidemmällä kuin oletettu 8+3. Ääniä ei löytynyt, mutta saatiin lähete varhaisultraan Medisonarille, jonne soittelin heti seuraavana päivänä. Aika saatiin jo keskiviikolle.

Keskiviikkona meinasin kuolla jännitykseen, koska pelkäsin, että kohdusta ei löytyisikään ketään. Meidät otti vastaan mukava, vähän vanhempi mies. Juteltiin hetken aikaa jotakin ja viimein koitti hetki, jolloin hyppäsin pöydälle ja ultraaminen alkoi, eikä mennyt aikaakaan, kun kuultiin maailman ihanimman sydämen syke. Pienen sydän löi 174 kertaa minuutissa ja mittaa tällä kaverilla oli 2.75 senttiä, joten pituus vastasikin oletetun 8+5 sijasta viikkoja 9+4. Laskettu aika olisi marraskuun viimeisellä viikolla, mutta sitä ei lähdetty muuttelemaan, koska 1.12. oli kuitenkin niin lähellä ja ultrassa saadut mitat saattavat heittää +/- kuudella päivällä.


Ensimmäisen neuvolan ja ultran jälkeen aika on kulunut siivillä ihan tähän päivään asti, vaikka sen luulisi matelevan, kun sängyssä ja vessan lattialla tulee vietettyä aikaa lähes 24/7. Muut odottelijat ovat vielä valitelleet, miten hitaasti aika menee, mutta täällä taidetaan poksua (Viikot täyttyy) kolmesti viikossa! X+0 on viikko toisensa perään yhtä hienoa. X+1 ja +2 kuluvat siinä humussa, että jee, me ollaan poksuttu. Kun koittaa X+3 alkaa tuntua jo hassulta, että aletaan olemaan puolessa välissä viikkoa ja +4 ollaan jo viikon paremmalla puolella. X+5 ja +6 ovat ylihuomenna!- ja huomenna!-päiviä, ja lopulta koittaa taas lauantai, jolloin uudet viikot täyttyvät. Jos aika kuluu tätä vauhtia niin sitähän ollaan ihan pian synnyttämässä!

Kuten on käynyt selväksi, pahoinvoinneista kärsin ihan alkutaipaleelta asti, mutta se paheni viikko viikolta ja lopulta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin majoittua sänkyyn, sillä edes pahoinvointirannekkeista ei enää ollut hyötyä. Mikään ei pysynyt sisällä eikä vessaan asti jaksanut lähteä jatkuvasti, joten roskis on toiminut hyvänä ystävänä sängyn vieressä. Istuminen ja koneella oleminen oli mahdotonta. Olo oli nuutunut ja paino laskenut reilu pari kiloa, joten päivystys ja tippaletku kutsui luokseen. Seuraavat pari neuvolaa ollaan höpisty ainoastaan pahoinvoinnista ja käyntejä on vähän normaalia useammin, jotta voidaan seurata painoa neuvolan vaa'an mukaan - sitä kun ei ennestäänkään niin hirvittäviä määriä ollut ja laihtumista ei saisi tapahtua lainkaan.

Niskapoimu-ultra meillä oli maanantaina 13.5. ja sinne mentiin lähes samanlaisella jännityksellä kuin aiemminkin. Raskausviikkoja oli kasassa 12+2, joten olin jo viikon verran saanut kuunnella Dinon sykettä kotidopplerin avulla ja tiesin kaverin kuitenkin olevan paikalla. Tällä kertaa ultraajana toimi vanhempi nainen, joka oli myös todella mukava. Pieni löydettiin kyllä heti, mutta hällä taisi olla päiväunet menossa, kun piti yskiä muutaman kerran, jotta saatiin toinen käännettyä ja niska mitattua. Niskaturvotus oli 1.1mm eli ok, pituutta kaverilla oli jo lähemmäs kuuden sentin verran. Oli ihan käsittämätöntä miten hyvin sormetkin erottuivat. Saatiin kaikki tarvittava tarkistettua, mutta ultraaja antoi tuijotella ruutua vielä hetken ennen lähtöä.


Raskaudesta on lopulta niin vaikea kertoa mitään, kun suurin osa siitä on mennyt levossa. Oireita ja mielitekoja on kuitenkin ilmennyt viikkojen kuluessa ihan listaksi asti.. Oireita on ollut se kuuluisa pahoinvointi, mieliteot ja ällötykset, jatkuva vessassa ravaaminen, alavatsan "repeily", arat rinnat, kamala väsymys, itkuisuus ja sekä herkistynyt maku- ja hajuaisti. Mieliteot olisi pitänyt kirjata ylös aina uuden ilmestyessä, sillä niitä ei enää edes voi muistaa. Ennen plussausta väänsin ihan järkyttävät määrät mozzarellaa,  mutta sen jälkeen mieleen on parhaiten jäänyt mm. muusi, ranskalaiset, uudet perunat, mannapuuro, Muksu-puurot, viili,  tillikermaviili, mehujäät, tomaatit, kiivit, vesimeloni, mansikat, chilipähkinät, Hesen kanatortillat, erilaiset karkit, maito, vadelma-Juissi, tuoremehut ja hernekeitto. Kananmunia on uponnut raskauden aikana tasan kaksi ja nekin pinaattikeiton joukossa. Pelkkä kananmunan ajattelu saa ihokarvat pystyyn. Oksentelua ilmenee edelleen, mutta pahimman yli ollaan jo taidettu selvitä.

Doppler on ollut ihan älyttömän suuri pelastus ennen liikkeiden tuntemista. Ensimmäisen kerran kuuntelin sydänääniä viikoilla 11+1 ja alussa tein sitä lähes päivittäin. Lopulta tuli kuitenkin luotto siihen, että kyllä se kaveri pysyy mukana, jos on pysyäkseen ja kaivoin dopplerin esiin ainoastaan äärimmäisen ikävän tullessa tai silloin, kun ihan tosissaan alkoi tuntua siltä, ettei kaikki ole hyvin. Ensimmäiset pienet hipaisut tunsin 15+4, mutta en ollut niistä yhtään varma. Parin päivän sisällä ne kuitenkin voimistuivat, eikä enää ollut epäilystäkään näistä myllerryksistä - useimmiten ne tuntuvat kamalan nälän iskiessä, syömisen jälkeen ja iltaisin. Liikkeiden tuntemisen jälkeen doppleria on tullut käytettyä enää ehkäpä kerran viikossa.

Elin pitkään siin uskossa, että 20. raskausviikko sattuisi olemaan joko ennen Aleksin inttiin lähtöä tai muutaman viikon verran sen jälkeen - kuvittelin siis koko ajan olevan itsestäänselvyys, että päästään yhdessä kolmanteen ja viimeiseen ultraan. Kuinka ollakaan, viikkoja laskiessa huomasin 20+0 sijoittuvan pari päivää ennen A:n lähtöä ja mulle iski paniikki sen suhteen, ettei ultraa saisi sovitettua mihinkään. Soittelin Medisonarille tarkoituksena kysyä josko siellä suostuttaisiin tekemään rakenneultra viikolla 19+6, mutta koko paikka on heinäkuun ensimmäisen viikon kiinni. Hädissäni soittelin jo neuvolaan lähes itku kurkussa eikä helpottanut kuulla, että oman nt:n sijaan paikalla oli sijainen. Selitin kuitenkin tilanteen, mukava sijainen lupasi selvitellä asiaa ja sainkin piristävän puhelun vielä samana päivänä: meille oli saatu aika toiselle paikkakunnalle 5.7, jolloin viikkoja olisi se 19+6!

Alussa odotin ultraa innolla ja siihen tuntui olevan ikuisuus, mutta reilu kuukausi hujahti ihan muutamassa päivässä. Pian alkoi sietämätön jännitys ja päässä pyöri ainakin sata ajatusta siitä, jos kaikki ei olisikaan hyvin. Kamala jännitys + mutkitteleva, pomppiva tie + ohjeiden mukaisesti rakko täynnä.. Ei hyvä yhdistelmä. Koitti 5.7. ja taas se sama olo, joka ennen kahta edellistäkin ultraa. Epätoivo alkoi hiipiä, kun ensin meidät neuvottiin väärään paikkaan eikä tiedetty, että istuttiinko sitä oikean oven edessä ja ultraajakin oli puolisen tuntia myöhässä. Lopulta meidät pyydettiin sisään ja yhtäkkiä makoilinkin jo pöydällä.

Ensimmäinen ruudussa vilahtava asia oli maailman suloisin ihminen, joka.... Kaivoi nenäänsä.... Tässä vaiheessa ultraaja tokaisi, että käytöksestä päätellen selvä poika. Tarkasteltiin pientä joka suunnasta käyden luita, nikamia ja elimiä läpi, ja jokainen mitattu luu vastasi viikkoja täysin. Palanen kerrallaan saatiin helpotukseksi kuulla, että hyvältä näyttää ja lopultakaan Dinosta ei löytynyt vikoja. Painoarvioksi heitettiin 327 grammaa. Mulla on ollut alusta asti täysin varma poikaolo (Kuten blogin ulkoasusta on saattanut huomata) ja tänään olisin ollut valmis lyömään asiasta vaikka vetoa. Jalkoja tutkiessa nähtiin ultraajan mukaan "joku, jonka sisällä ei ole luuta" ja näin saatiin melko varma poikalupaus, mutta mopoa ei kuulemma vielä kannatta ostaa, kun ei näistä koskaan tiedä. Näillä näkymin meille kuitenkin on tulossa pienen pieni prinssi, jota äiti ja isi jo kovin odottelee saapuvaksi. <3 Puolessa välissä ollaan!

29 kommenttia

  1. No arvaa tuliko itku kun tän luin?! Ihana. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat!(: ♥

      Poista
    2. Mia,
      Mira,
      Haha, voi teitä. :D Ilmeisesti siis ainakin onnistuin kirjoittamisessa. ;)

      Poista
  2. Anonyymi6/7/13 21:20

    Ihana postaus <3 Määki odotan jo kovasti Dinoa :D Saa meijän pikku apina leikkikaverin ;)

    J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 21:20,
      Juu, jos Aapeli malttaa päästää pikkusta enää silmistään. :p Muutaman viikon päästä mennään varmaan ostamaan pinnasänky!!! :)

      Poista
  3. Olit käynyt linkittämässä blogisi minun järjestämään "linkkaa blogisi" -juttuun, ja ylsit 10 parhaan joukkoon. Käyhän siis toki kurkkaamassa blogisi arvostelu ja esittely täältä:

    http://sitasuntata2.blogspot.fi/2013/07/10-parasta-blogia.html

    Ja kiitos kun osallistuit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Janssku K,
      Oho, olipa kiva piristys! Kiitos. :)

      Poista
  4. Voi että miten ihana postaus♥

    VastaaPoista
  5. Vastaukset
    1. Heli,
      Byää, vielä on noin puolet jäljellä, mutta musta tuntuu, että tään on ihan liian pian ohi ja silti en malta odottaa, että saan pienen syliin! Ja kiitos. <3

      Poista
    2. Aivan ihana postaus <3

      Poista
  6. Eikä! aivan ihana postaus ja onnee tosi paljon pikkuisen johdosta! Liityn kyllä lukiaksi, vaikka se tuskin auttaa tätä mun vauvakuumetta yhtään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. zirppps,
      Voi ei, ei kyllä varmasti auta. :D Mutta kiva, kun liityit. :)

      Poista
  7. ihana postaus!

    VastaaPoista
  8. Ihana blogi :) oonki lukenu sun blogia sivusilmällä :) saat uuden lukijan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura,
      Kiitos ja kiva kuulla. :) Mä tutkin sun blogia tänään vähän myöhemmin kunhan ehdin ja jaksan!

      Poista
  9. sä oot kyllä kasvanut henkisesti niin paljon! tunnettiin yläasteella, enkä ois ikinä uskonut, että tänä päivänä sun tilanne on tämä. onnea aivan valtavasti pienelle perheellenne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 22:10,
      Voi apua, moneenkohan kertaan luin tän aina vaan leveämällä ja leveämmällä hymyllä? <3 En tiedä oonko koko ajan kuvitellu olevani edelleen samanlainen vai mistä johtu, että tuli aikamoisena helpotuksena kuulla ainakin jonkinlaista kasvua on tapahtuneen! Paljon, paljon kiitoksia. :)

      Poista
  10. tää on aivan ihana postaus! sä kirjoitat tosi hyvin!:)

    VastaaPoista
  11. Tosi hyvin ja kivasti luettavasti (sana?!) kirjotettu. :) Täällä oli samat tuntemukset alusta asti, poika tulee aivan varmasti, poikaa lupailtiin ultrassa ja poikahan sieltä tulikin 1/13. Toi Niskapoimu-ultra kuulosti jokseenkin samalta, jouduin kävellä käytävillä ja juoda vettä sekä pomppia jotta saatiin ''eloa'' pieneen elämän alkuun, kun toinen olisi vain halunnut nukkua. Varhaisultrassa taas se meno oli aivan uskomatonta, ei pysynyt paikoillaan hetkeäkään :D

    Nauti tuosta ajasta, sitä tulee ikävä, vaikka loppua kohden ei ehkä enää siltä tuntuiskaan :P

    Saat muuten yhden uuden lukijan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja/Babiator.,
      Onpa kiva kuulla! Meillä oli myös VU:ssa kaikkein vilkkaimmillaan, NP:ssä nukuttiin ja RU:ssa tyyppi tosiaan vaan kaiveli ihan rauhallisena nenää.. :D

      Täytyy koittaa nauttia, vaikka pahoinvointi vaivaakin edelleen ja sen lisäks mulla on nykyään ihan älyttömän kipee häntäluu eikä istumisesta tahdo tulla mitään. Onneks tän kaiken kestää, kun tietää mitä neljän kuukauden päästä on luvassa. <3

      Poista
  12. Tekstii kyllä on nyt niin paljon että suosittelen tekemään kirjan !!! Itse totesin että oisi vaikka kuinka kiinnostavaa en jaksa lukea tätä hirveetä määrää seuraavat 30 min ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 12:48,
      No jopa olis lyhyt kirja. Mä oon melko hidas lukemaan ja tässä meni vajaa kymmenen minuuttia, mutta onneks blogeja ei ole pakko lukea, niin säkin säästyt siltä 30 minuutin vaivalta. :)

      Poista
  13. Kuin ankat Stenvallin kastikkeessa... Luin otsikon väärin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 21:44,
      Juu ei sentään... :p

      Poista