31.7.2013

MERKKEJÄ TÄMÄNPUOLEISEEN

Oon ollut viime aikoina ehkä jopa vähän huolissani, kun masuasukki ei tunnu mylläävän enää entiseen tapaansa. Isimies tunsi ensimmäiset pienet hipaisut viikoilla 20+1 ja sen jälkeen on ollut hiljaisempaa, mutta eilen beibi yllätti meidät todella ja käytti taatusti kaikki voimansa saadakseen viestinsä perille. Äsken aloin tuntemaan liikkeittä koko vatsan alueella ja huomasin ne ihan selkeästi päällepäinkin, mutta kaveri on sen verran ujo, että kameran käynnistyessä sain kuvattua yhden pienen liikkeen ja sitten ne loppuivat. Pieni tai suuri liike, tässä se nyt kuitenkin on: pieni sykähdys vatsan oikealla puolella ensimmäisen parin sekunnin kohdalla. Laadusta älkää välittäkö.

A BEAUTIFUL BODY - HAASTEESEEN KUULUMATTA

Kuten varmasti monet vauvablogeja seuraavat ovat huomanneet, MAMI GO GO haastoi meidät A Beautiful Body -haasteeseen, joka lähti alunperin jenkkiläisen (korjatkaa, jos olen väärässä) valokuvaajan Jade Beallin projektista. Minttu pyysi jokaista äitiä ottamaan kuvan itsestään kaikkineen raskausarpineen, mahdollisesti ylimääräisine kiloineen ja riipputisseineen pienen tarinan kera, ja Naked truthin tavoin tämä lähtikin leviämään blogiyhteisössä vauhdilla. Alastoman totuuden aikaan osa bloggaajista lähti mukaan kuvilla, joissa tekotukkaa ja -ripsiä oli vaikka muille jakaa, enkä kokenut näiden olevan täysillä mukana. Tällä hetkellä en koe itse kuuluvani käynnissä olevaan haasteeseen, mutta pienen kannustuksen kautta päätin olla mukana jo nyt.

En omista sitä kuuluisaa tiikerinraidoilla varustettua vatsaa, en ylimääräistä roikkuvaa ihoa enkä imettämisen jäljiltä olevia ajokoiran korvia, mutta myös tästä kropasta löytyy jotakin, joka aiheuttaa suurta päänvaivaa ja itkua päivä toisensa perään. En hae huomiota sanomisillani tai ajatuksillani. Jos voisin, pyyhkisin ajatukset pois, mutta ne ovat tahdosta riippumattomia. Ajatukset ovat hakkautuneet syvälle pään sisään enkä tunnista niitä omikseni En kaipaa hyväksyviä mielipiteitä vartalostani, en kaipaa sääliä, kaipaan ymmärrystä.

Kaikki alkoi ensimmäisen kerran yläasteella. Kasilla ollessani painoin hädin tuskin 45 kiloa ja painoindeksi huusi hoosiannaa selkeästi alipainon puolella - olin pelkkää luuta ja nahkaa, olin teini lapsen vartalossa. Kasin ja ysin välisenä kesänä lihoin huomattavasti, ja se alkoi ahdistamaan. Ahdistusta kesti reilu vuoden verran, mutta lopulta opin olemaan tyytyväinen lisääntyneihin kiloihin ja tulleisiin muotoihin. 

Vuosi vuodelta kauneusihanteeni on mennyt huonompaan ja huonompaan suuntaan: normaalit naiset näyttävät pulleilta, luurangot normaaleilta ja hoikat jotakin siltä väliltä - keskimmäiset olivat niitä, joita ihannoin. En edes tiedä mistä moinen ajatus iskeytyi päähäni, mutta keväällä 2012 oma peilikuva hyökkäsi vastaan. Eränää päivänä peilistä tuijottikin ihminen, jota en voinut enää katsoa hymyillen. Muistan, kuinka itkin monesti ulos lähtiessä läskejäni ja vaihdoin vaatteita sataan kertaan löytääkseni ne, joissa näytin mahdollisimman hoikalta. Kesän aikana tilanne paheni ja syksyllä iski todellinen epätoivo, peilistä ei enää katsonut surullinen naama vaan ihminen, joka halveksi itseään enemmän kuin mitään. Oksettava peilikuva. Oksettava minä.


Talven aikana tilanne paheni entisestään. Aloin laskemaan jokaista kaloria ja miettimään tarkkaan, olinko todella valmis laiminlyömään kroppaani yhdelläkään kalorilla. Muistan päivän, jolloin itkin turvonnein silmin Mehukatti-himoa, johon en kuitenkaan voinut sortua muutaman kalorin tähden. Pian se ei ollutkaan enää pelkkä yksikkö vaan myös jonkinlainen otus, jonka näin täysin selvästi - niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kalorit olivat pieniä, pyöreitä, karvaisia otuksia, joita oli useita eri värejä, niillä oli kädet ja jalat. Ne tuijottivat. Ne kielsivät. Ne käskivät. Ne eivät antaneet syödä kuin leivän palan tai pussillisen nuudeleita päivässä, syöminen oli kiellettyä kello 18-10 välillä, ne tekivät jääpaloista lempiruokaani ja repivät lenkillä kädestä, vaikka kroppa koitti sanoa itseään irti. Sama meno jatkui vielä keväälläkin, mutta 31.3. tein positiivisen raskaustestin, joka saattoi olla pelastus kierteestä, jolle ei näkynyt loppua. Tajusin olevani vastuussa itseni lisäksi myös ihmeestä, joka ei selvityisi entisellä toiminnallani, enkä tahdo edes ajatella millainen tilanne olisi tällä hetkellä ilman tätä pientä rakkautta.

Kuten jo aiemmin mainitsin, raskaus, synnytys tai imetys ei ole jättänyt vielä merkkejä kroppaan, mutta jotakin on tapahtunut. Ei mitään suurta, mutta asia, joka vaikuttaa päivittäin siihen, kuinka hyväksyn itseni: raskauskilot. En hyväksynyt kilojani ennen raskautta, joten kuinka voisin hyväksyä ne nyt lähemmäs 10 kiloa painavempana, kun vaa'an lukemat alkavat uhkaavasti pyörimään kuudenkymmenen ikävemmällä puolella? Tiedän, että tätä on turha miettiä vielä, sillä osa kiloista jää varmasti synnärille, mutten siltikään malta odottaa, että pääsen takaisin niihin lukemiin, joissa ennen raskautta pyörin.

Tältä erää osani A Beautiful Body -projektiin rajoittuu vain tulleisiin kiloihin, mutta ehkä palaan loppu- tai alkuvuodesta vilauttamaan lisää paljasta pintaa, vaikka vielä tätäkin kohtaa kirjoittaessa mietin, aionko oikeasti julkaista edes näitä raskauden aikaisia kuvia saati sitten ajatuksia ja tuntemuksia, joita juuri kirjoitin koko internetille. Haasteeseen kuulumatta tämä vaati paljon, todella paljon.

Toivon, että ajan kuluessa tulen kantamaan itseäni ylpeänä elämän jättämistä jäljistä huolimatta. Jäljistä, jotka muistuttavat siitä lahjasta, joka meille on annettu. Jäljistä, joille on maailman kaunein syy. Äitiys.


A beautiful body?

30.7.2013

KOHTUUDEN RAJOISSA

Kun pää on pehmennyt vauvajutuista ja laskettuun aikaan on vajaa neljä kuukautta, sitä alkaa miettimään blogin tulevaisuutta. Mitä on valmis tuomaan julki? Kenelle tahtoo asioitansa jakaa? Missä menee kohtuuden rajan?

Aloittaessani blogin kirjoittamista, mielessä ei käynytkään ajatusta siitä, että jonakin päivänä lukijoita saattaisi olla useita kymmeniä. Tällä hetkellä teitä kuitenkin löytyy lähemmäs 250 Bloggerista, mutta sen lisäksi myös reilu 60 Facebookista, 42 Bloglovinista ja viisi Blogilistalta + ne täysin anonyymina pysyvät. Tähän porukkaan mahtuu toki niitäkin, jotka seuraavat useammassa paikassa yhtä aikaa, mutta luku vaikuttaa silti melko huimalta ajatellen tulevaisuutta. Tähän mennessä kirjoittaminen on sujunut mutkitta ja ajattelematta asiaa sen enempää, koska päätähtenä olen ollut vain minä ja on ollut itsestään selvää, mitä asioita tahdon itsestäni tai läheisistäni kertoa. Pian päätähtenä on kuitenkin joku ihan muu - joku, joka ei enää olekaan pelkästään vatsassa kasvava otus, jonka ulkonäöstä tai luonteesta emme tiedä. Pian päätähtenä on ihan oikea ihminen, josta olen vastuussa.

Internet on julma paikka ja tänne laitettu aineisto saattaa jäädä pysyvästi joko nettiin tai jopa muiden ihmisten koneille. Ihmiset saattavat esiintyä kenenä tahansa, eikä koskaan voi tietää kuka blogia lukee tai mihin tarkoitukseen sen kuvia käytetään - lapsen kuvista puhuttaessa en tahdo edes ajatella. Juoru- ja "viihde"blogeissa ruoditaan jo jopa mammabloggareiden niin kovin "runsasta" juhlintaa, kirjoitukset ymmärretään väärin ja se saa aikaan täysin aiheettomia lastensuojeluilmoituksia. Facebookista löytyy feikkiprofiileja, joissa törmää eri blogeista kopioituihin masu- ja vauvakuviin. Houkuttelevaa.

En tiedä johtuuko ajatukset vainoharhaisuudesta ja meneekö ne ajan kanssa ohi, mutta tällä hetkellä tuntuu, että viimeistään beibin syntymän jälkeen blogin tulisi olla joko kokonaan suljettu tai vain 100 lukijan nähtävillä, jotta saisin varmasti mielenrauhan ilman, että joudun miettimään jokaisen kuvan ja lauseen kohdalla, uskallanko nyt todella laittaa sen koko kansan nähtäväksi ja milloin pysytellään meidän kohtuuden rajoissa. Onko täällä muita äiti-ihmisiä, joita hirvittää ipanansa puolesta?

26.7.2013

SLEEPY TOT -UNIKAVERI

"Iiiihanat Sleepy Totit ovat täällä!! Moninkertaisesti palkittu, suloistakin suloisempi pikkupupunen on ainutlaatuinen unikaveri pienokaisellesi. Pupusen tassuissa on velcro-tarrat, joiden avulla voit kiinnittää pupun pinnasänkyyn tai tutit tassuihin kiinni. Sleepy Tot on auttanut monia perheitä rauhallisempiin uniin - kun vauva oppii itse löytämään tipahtaneen tuttinsa Sleepy Totin tassusta, ei huoltajan tarvitse enää nousta keskellä yötä apuun."

Lähde: KIDSTER.


Sleepy Tot, joka täällä tunnetaan paremmin nimellä tuttipupu, kotiutuit tänään meille. En oikeastaan edes tiedä, kuinka tarpeellinen se tulee olemaan ja tällä hetkellä pupu kuuluukin sarjaan "hyötyostokset", mutta pääseepähän söpöilemään pinnasängyn pinnoihin, jos ei varsinaista käyttöä ole. Onhan se nyt aika suloinen.

24.7.2013

RISKIOSTOS - KUNERT PROFESSIONAL

Näin esikoista odotellessa tunnen välillä olevani melkoisen ulapalla: Kuinka paljon on hyvä olla minkäkin kokoisia vaatteita? Onko patja varmasti riittävä? Minkälaiset vaunut ovat meille ne oikeat?


Kuten Facebookissa jo mainitsinkin, tänään herättiin siihen, kun postimies oli soittanut mulle neljästi tuloksetta ja ilmeisesti kymmenen minuutin koputtelun jälkeen havahduttiin, että kohta joku tulee ovesta läpi. Kiitos ja anteeksi. Kyseessä siis Preecosta tilattu Kunert professional -vaunupaketti, jonka toimitus luvattiin kahdessa - kolmessa viikossa ja meillä tilaamisesta olisi huomenna tullut täyteen se pari viikkoa, joten odottelin niitä saapuvaksi vasta viikonlopun jälkeen.

Tuote oli melkoinen riskiostos siinä mielessä, ettei missään ollut mahdollisuutta päästä kokeilemaan kyseisiä vaunuja ja netistäkin löytyi tietoa kovin vähänlaisesti, mutta parissa blogissa oltiin kuitenkin oltu tyytyväisiä näihin, joten päätettiin kokeilla onneamme. Pakkauksessa miellytti hinnan lisäksi, pieni koko, ulkonäkö ja laaja 44 värin värivalikoima, joka aiheuttikin päänvaivaa, mutta me päädyttiin kerta toisensa jälkeen, yllätys yllätys, mustaan.


Yhdistelmävaunujen lisäksi pakettiin kuului myös vaunujen jalkasuojus, turvakiinnike ja juomapöytä rattaisiin, juomapidike, turvakaukalo + aurinko- ja jalkasuojus, hoitolaukku (, joka ei siihen käyttöön kyllä sovellu, mutta ehkä muuten), hoitoalusta, sadesuoja ja hyttysverkko. Hintaa koko pakkaukselle tuli ainoastaa vähän vajaa 300 euroa, joten toivotaan, että ovat kuitenkin kestävää laatua.

23.7.2013

HELPPOA JA HYVÄÄ

Taitaa olla meidän lähtökohdat ruoanlaiton suhteen nopeuden lisäksi. Älkää antako huonon ja nopeasti napsaistun puhelinkuvan hämätä, ruoka oli ihan oikeasti älyttömän hyvää.

Kanapasta, johon tarvitset:

Tuorepastaa
400g hunajamarinoituja broilerin fileesuikaleita
100g sipulikuutioita (pakaste)
200g maissia (pakaste)
2dl ruokakermaa
100g Tuorejuusto Créme Bonjour pippuriseos

Ohje:

Laita tuorepasta kiehumaan.
② Paista broleri ja kuullota sipulikuutiot.
③ Lisää joukkoon maissit, ruokakerma ja Créme Bonjour.
④ Notkista halutessasi vedellä.

18.7.2013

POSTIA WALLSTYLELTA

Käytiin maanantaina kotiuttamassa Ikeasta sekä meille, että tulevalle beibille vähän tavaraa ja mukaan lähti uusi sänky, pinnasänky ja lipasto/hoitopöytä. Varmasti useimpien naisten tavoin osaan olla vaativa ja meille piti ehdottomasti tulla valkoinen pinnasänky siinä yhdessä tietyssä mallissa, ei minkäänlaisia vaihtoehtoja. Juuri oikeasta sängystä huolimatta täysin valkoinen olemus tuntui jotenkin tylsältä ja alastomalta, ja bongasin Mian blogista ihanan Always kiss me goodnight -sisustustarran, josta sain idean etsiä meillekin jonkinlaisen tarran, jolla koristella pinniksen pääty.


Otin yhteyttä Wallstyleen ja sain valita sivustolta haluamani tarran mieleisessä värissä. Esimmäisenä vaihtoehtona oli Always kiss me goodnight - ja toisena P.S. I love you -teksti, enkä lopultakaan tiennyt kumman aikovat lähettää, mutta nopean toimituksen ansiosta sain sisustustarran jo tänään siististi toimitettuna postilaatikkoon ja sisältä paljastui se, jota toivoinkin. 


Toivossa on tunnetusti hyvä elää ja me nyt toivotaan Turkuun pääsyä sen verran kovin, että Dinon tarvikkeet saa toistaiseksi olla siististi pakattuina, joten minä, maailman malttamattomin ihminen, joudun odottelemaan jos jonkin aikaa, että päästään kasaamaan niitä ja saadaan tarra käyttöön. Joku saattaa samaistua muistellessaan, kuinka lapsena takapenkiltä kuului minuutin välein "Joko ollaan jo perillä?", "Onks vielä pitkä matka?", "Ollaaks kohta perillä?" -kysymyksiä. Jeppis, meidän takapenkillä se olin minä, eikä kärsivällisyys ole tainnut kasvaa niistä vuosista yhtään, mutta jospa nyt malttaisin edes pienen hetken...

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Wallstyle-sivuston kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

15.7.2013

KOHTI JYLHÄKALLIOTA

Elämä tunnetusti sekä antaa, että ottaa ja vaikka meille on luvassa suurin mahdollinen lahja, on olo tällä hetkellä aika kuitti. Rakkaan kissamme Simban lopettamisesta on kulunut päivälleen kolme kuukautta ja eilen jouduttiin taas kohtaamaan se samainen suru, joka saapuu, kun perheenjäsenen on aika siirtyä kirmaamaan vihreämmille ruohoille aidan toiselle puolen. Takana on muutaman tunnin itku ja Simba sai seurakseen Nalan - nyt niillä on yhteinen matka kohti Jylhäkalliota ja yksi pieni suuri rakkaus on taas saatettu ikiuneen...

8.7.2013

AAMUJA


Oon vollottanut räkä poskella puoli kymmenestä asti. Hiljaista tuli ainoastaan niinä hetkinä, kun kuulin Aleksin pysyvän paikoillaan tai onnistuin nukahtamaan hetkeksi, mutta muuten täällä on ollut ihan yhtä huutoa, eikä se tahdo loppua vieläkään. Innolla odotan sitä hetkeä, kun normaalisti tunkisin toisen kainaloon tuijottamaan Sinkkuelämää tai mitä tyhmimpiä dokumentteja ennen nukkumaan menoa. We miss u dad - jokainen meistä.

6.7.2013

KUIN ANKAT STENVALLIN TAULUSTA, RAITALAKANOISSA TOINEN VALVEILLA, KAUANKO JAKSAMME HAAVEILLA KEHTOLAULUSTA?

Vaikka oon kertonut teille voinneista ja kuulumisista pitkin raskautta, luonnoksissa on pyörinyt viikkojen kuluessa pidempi postaus lähinnä itselleni, mutta ajattelin jakaa sen nyt myös tänne. 

Vauvakuume oli vaivannut jo jonkin aikaa ennen kuin edes tapasin Aleksin, mutta lopulta tämän herran ja yhteen muuttamisen myötä se vain kasvoi kasvamistaan. En maininnut vauvakuumeesta lähes koskaan, eikä se tullut sen enempää ilmi, vaikka todellisuudessa juttelin Johannan kanssa iltaisin tunteja raskaudesta ja vauvoista. En voi koskaan kertoa tälle, miten suuri apu tästä on ollut koko ajan, sillä sanat eivät riitä kuvaamaan. Kirjoitin vauvakuumeestaa salaista blogia, joka oli tarkoitus laittaa julkiseksi kunhan testiin ilmestyisi kaksi viivaa. Tällä hetkellä blogia selatessa sydämeen kuitenkin sattuu niin, että tuskin koskaan tulen tekstejä näyttämään - ne sanat ja lauseet saavat muistamaan liian hyvin sen viiltävän tunteen, joka kulki läpi kehon jokaisen negatiivisen testin tai uuden vauvauutisen aikaan.

Kaikki sai siis alkunsa siitä, että olin tulossa vauvakuumeeni kanssa hulluksi ja päätin avata suuni. Mainitsin asiasta Aleksille, mutta jouduin kuitenkin pettymään, sillä herra ei innostunut asiasta yhtään. Ei kuitenkaan kulunut montaa viikkoa, kun sain yllättyä iloisesti A:n mielenmuutoksella. Oltiin kyllä valmistuneita siihen, ettei homma tapahdu sormia napsauttamalla, mutta siitä huolimatta se oli rankempaa kuin kuvittelin - lopullista lukumäärää en tule paljastamaan, mutta ihan muutama kuukausi siihen ei riittänyt. Stressi kasvoi kuukausi kuukaudelta ja kp:t vaihteli 19 ja 70 välillä. Kroppa kehitteli itselleen jos jonkinmoista oiretta ja pian huomasin saavani kierron alkamaan aina pari päivää testin tekemisen jälkeen.

Lopulta testit menettivät merkityksensä ja helmikuussa olin valmis luovuttamaan. En vielä maininnut Aleksille mitään, mutta omassa päässä suunnitelmat muuttuivat: päätin unohtaa vauvat, keskittyä kouluun ja ottaa loppukirin. Aikomuksena oli myös mainita jossakin kohtaa tälle toiselle puoliskolle, että unohdetaan koko homma ja katsotaan armeijan jälkeen uudelleen. Ehdin hetken aikaa käymään koulussa, mutta pian iski päälle kamala ellotus ja siellä oleminen tuntui mahdottomalta. Vietin paljon aikaa vessan lattialla aluksi ajatellen sen olevan jokin ohimenevä pöpö, mutta olojen jatkuessa mieleen tuli kropan kehittelemät oireet ja uskoin niihin täysin. A toisteli mulle välillä, että oon raskaana ja silitteli masua eikä uskonut vaikka väitin useaan kertaan vastaan.

Muutaman viikon ellotuksen jälkeen oli meneillään kp38, joka ei itsessään aiheuttanut ihmetystä. Sunnuntaina 31.3. A lähti sukulaistensa luo syömään ja itse käännyin testin puoleen, sillä kierron pitkittyminen turhautti.. Testin odottelun ajan tarkoituksena oli pissattaa pojat ennen suihkua, mutta näin mamman ja serkun kävelevän hetken kuluttua koirien kanssa ohi, joten otin omat karvakorvat sisälle ja sen enempää ajattelematta ryntäsin vessaan.. Vessaan, jossa odotti testi.. Testi, jossa komeili poikkeuksellisesti kaksi viivaa. Olo oli ihan uskomaton! Kuukausien yrittäminen, oviksien laskeminen ja toiveet ilman tulosta. Luovuttaminen, unohtaminen ja toiveista luopuminen - ja siinä se oli. Näinkö helppoa se lopulta olikin ollut? Siinä siis yksinkertainen vastaus anonyymeille, jotka ovat jaksaneet jankata siitä, kuinka vahinko meidän pieni on ollut, koska eivät löytäneet muuta vaihtoehtoa sille miksi plussa tuli niin yllätyksenä. Tämä kaveri on vahingosta kaukana. Suihkuun meneminen siltä hetkeltä jäi, sillä kädet täristen koitin ottaa Jondelle kuvaa testistä ja näpytin luultavasti melko epämääräisen tekstiviestin. Puolentoista tunnin ajan itkin vessan lattialla ja rakastin tätä pientä jo enemmän kuin mitään. Aluksi halusin säästää uutisen aprillipäivään, mutta Aleksi olisi kyllä vaistonnut, että salailen jotain, joten päätin tehdä tälle aikaisen syntymäpäivälahjan.


Testausiltana Aleksi alkoi heti tutkimaan vauvajuttuja innoissaan netistä, katsottiin Junoa ja isimies lauloi Anna Puuta sanoin "Meidän täytyy keksiä, säännöt raskaudelle..". Seuraavan yön nukuin levottomasti ja heräsin aikaisin aamulla tekemään toisen testin, joka sai aikaan yhtä vahva viivan. Alunperin tarkoituksena oli odottaa ainakin ensimmäiseen neuvolaan, ehkä jopa ultraan, mutta ei maltettu olla hiljaa, joten päätettiin kertoa lähimmille sukulaisille mahdollisimman pian. A:n äiti sai kuulla ensimmäisenä, sillä oli aivan pakko päästä "huijaamaan" jotain ja oman äidin sijaan tämä tuntui turvallisemmalta. Hetken aikaa jouduin jankkaamaan asiaa, koska mumma otti sen pelkästään aprillipilana, enkä tiedä uskoiko se lopultakaan ennen kun löin lahjan nenän eteen. Seuraavan parin viikon sisällä oltiinkin kerrottu jo lähes kaikille lähimmille.

2.4. soitin neuvolaan, koska  raskaus tuntui niin epätodelliselta ja halusin päästä varmistamaan sen sitä kautta. Nt oli kuitenkin varma, että testit pitivät paikkaansa, selitteli hetken aikaa jotain ja antoi ensimmäisen ajan 19.4. Nopean laskun mukaan, arvioitiin, että viikkoja olisi 5+ ja laskettu aika 1.12. Ensimmäistä neuvolaa odotellessa aika tuntui matelevan, joten 10.4. päätin tehdä vielä yhden testin, johon ilmestyi myös vahva viiva toisen kaveriksi. Nyt kyynelehdin tätä kirjoittaessa, kun löysin toisesta suljetusta blogista tekstin, jossa olen hehkuttanut, kuinka Dino on "jo" 18-22 millimetriä pitkä. 15.4. oli vielä pakko tehdä neljäs ja samalla viimeinen testi, joka näytti yllättäen plussaa. Ensimmäinen neuvola läheni, mutta päivää ennen sain puhelun ja aika piti perua. Meillä kyseinen neuvolatäti on ainoastaan perjantaisin ja aika uhkasi siirtyä parilla viikolla, mutta lupauduttiin menemään toiselle paikkakunnalle saman tädin juttusille, joten saatiin aika jo seuraavalle maanantaille.

Viimein koitti se kauan odotettu maanantai. Oltiin kuultu neuvolatädistä vähän epämiellyttäviä kokemuksia ja saatiin yllättyä, sillä tää oli kyllä oikeinkin mukava. Täyteltiin tarvittavat tiedot, saatiin tunnin verran tietoa suullisesti ja kotiin hirvittävä kasa lippusia ja lappusia. Todettiin, että kiertoon ei voi yhtään luottaa, joten koitettiin kuunnella sydänääniä siltä varalta, että raskaus olisikin jo pidemmällä kuin oletettu 8+3. Ääniä ei löytynyt, mutta saatiin lähete varhaisultraan Medisonarille, jonne soittelin heti seuraavana päivänä. Aika saatiin jo keskiviikolle.

Keskiviikkona meinasin kuolla jännitykseen, koska pelkäsin, että kohdusta ei löytyisikään ketään. Meidät otti vastaan mukava, vähän vanhempi mies. Juteltiin hetken aikaa jotakin ja viimein koitti hetki, jolloin hyppäsin pöydälle ja ultraaminen alkoi, eikä mennyt aikaakaan, kun kuultiin maailman ihanimman sydämen syke. Pienen sydän löi 174 kertaa minuutissa ja mittaa tällä kaverilla oli 2.75 senttiä, joten pituus vastasikin oletetun 8+5 sijasta viikkoja 9+4. Laskettu aika olisi marraskuun viimeisellä viikolla, mutta sitä ei lähdetty muuttelemaan, koska 1.12. oli kuitenkin niin lähellä ja ultrassa saadut mitat saattavat heittää +/- kuudella päivällä.


Ensimmäisen neuvolan ja ultran jälkeen aika on kulunut siivillä ihan tähän päivään asti, vaikka sen luulisi matelevan, kun sängyssä ja vessan lattialla tulee vietettyä aikaa lähes 24/7. Muut odottelijat ovat vielä valitelleet, miten hitaasti aika menee, mutta täällä taidetaan poksua (Viikot täyttyy) kolmesti viikossa! X+0 on viikko toisensa perään yhtä hienoa. X+1 ja +2 kuluvat siinä humussa, että jee, me ollaan poksuttu. Kun koittaa X+3 alkaa tuntua jo hassulta, että aletaan olemaan puolessa välissä viikkoa ja +4 ollaan jo viikon paremmalla puolella. X+5 ja +6 ovat ylihuomenna!- ja huomenna!-päiviä, ja lopulta koittaa taas lauantai, jolloin uudet viikot täyttyvät. Jos aika kuluu tätä vauhtia niin sitähän ollaan ihan pian synnyttämässä!

Kuten on käynyt selväksi, pahoinvoinneista kärsin ihan alkutaipaleelta asti, mutta se paheni viikko viikolta ja lopulta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin majoittua sänkyyn, sillä edes pahoinvointirannekkeista ei enää ollut hyötyä. Mikään ei pysynyt sisällä eikä vessaan asti jaksanut lähteä jatkuvasti, joten roskis on toiminut hyvänä ystävänä sängyn vieressä. Istuminen ja koneella oleminen oli mahdotonta. Olo oli nuutunut ja paino laskenut reilu pari kiloa, joten päivystys ja tippaletku kutsui luokseen. Seuraavat pari neuvolaa ollaan höpisty ainoastaan pahoinvoinnista ja käyntejä on vähän normaalia useammin, jotta voidaan seurata painoa neuvolan vaa'an mukaan - sitä kun ei ennestäänkään niin hirvittäviä määriä ollut ja laihtumista ei saisi tapahtua lainkaan.

Niskapoimu-ultra meillä oli maanantaina 13.5. ja sinne mentiin lähes samanlaisella jännityksellä kuin aiemminkin. Raskausviikkoja oli kasassa 12+2, joten olin jo viikon verran saanut kuunnella Dinon sykettä kotidopplerin avulla ja tiesin kaverin kuitenkin olevan paikalla. Tällä kertaa ultraajana toimi vanhempi nainen, joka oli myös todella mukava. Pieni löydettiin kyllä heti, mutta hällä taisi olla päiväunet menossa, kun piti yskiä muutaman kerran, jotta saatiin toinen käännettyä ja niska mitattua. Niskaturvotus oli 1.1mm eli ok, pituutta kaverilla oli jo lähemmäs kuuden sentin verran. Oli ihan käsittämätöntä miten hyvin sormetkin erottuivat. Saatiin kaikki tarvittava tarkistettua, mutta ultraaja antoi tuijotella ruutua vielä hetken ennen lähtöä.


Raskaudesta on lopulta niin vaikea kertoa mitään, kun suurin osa siitä on mennyt levossa. Oireita ja mielitekoja on kuitenkin ilmennyt viikkojen kuluessa ihan listaksi asti.. Oireita on ollut se kuuluisa pahoinvointi, mieliteot ja ällötykset, jatkuva vessassa ravaaminen, alavatsan "repeily", arat rinnat, kamala väsymys, itkuisuus ja sekä herkistynyt maku- ja hajuaisti. Mieliteot olisi pitänyt kirjata ylös aina uuden ilmestyessä, sillä niitä ei enää edes voi muistaa. Ennen plussausta väänsin ihan järkyttävät määrät mozzarellaa,  mutta sen jälkeen mieleen on parhaiten jäänyt mm. muusi, ranskalaiset, uudet perunat, mannapuuro, Muksu-puurot, viili,  tillikermaviili, mehujäät, tomaatit, kiivit, vesimeloni, mansikat, chilipähkinät, Hesen kanatortillat, erilaiset karkit, maito, vadelma-Juissi, tuoremehut ja hernekeitto. Kananmunia on uponnut raskauden aikana tasan kaksi ja nekin pinaattikeiton joukossa. Pelkkä kananmunan ajattelu saa ihokarvat pystyyn. Oksentelua ilmenee edelleen, mutta pahimman yli ollaan jo taidettu selvitä.

Doppler on ollut ihan älyttömän suuri pelastus ennen liikkeiden tuntemista. Ensimmäisen kerran kuuntelin sydänääniä viikoilla 11+1 ja alussa tein sitä lähes päivittäin. Lopulta tuli kuitenkin luotto siihen, että kyllä se kaveri pysyy mukana, jos on pysyäkseen ja kaivoin dopplerin esiin ainoastaan äärimmäisen ikävän tullessa tai silloin, kun ihan tosissaan alkoi tuntua siltä, ettei kaikki ole hyvin. Ensimmäiset pienet hipaisut tunsin 15+4, mutta en ollut niistä yhtään varma. Parin päivän sisällä ne kuitenkin voimistuivat, eikä enää ollut epäilystäkään näistä myllerryksistä - useimmiten ne tuntuvat kamalan nälän iskiessä, syömisen jälkeen ja iltaisin. Liikkeiden tuntemisen jälkeen doppleria on tullut käytettyä enää ehkäpä kerran viikossa.

Elin pitkään siin uskossa, että 20. raskausviikko sattuisi olemaan joko ennen Aleksin inttiin lähtöä tai muutaman viikon verran sen jälkeen - kuvittelin siis koko ajan olevan itsestäänselvyys, että päästään yhdessä kolmanteen ja viimeiseen ultraan. Kuinka ollakaan, viikkoja laskiessa huomasin 20+0 sijoittuvan pari päivää ennen A:n lähtöä ja mulle iski paniikki sen suhteen, ettei ultraa saisi sovitettua mihinkään. Soittelin Medisonarille tarkoituksena kysyä josko siellä suostuttaisiin tekemään rakenneultra viikolla 19+6, mutta koko paikka on heinäkuun ensimmäisen viikon kiinni. Hädissäni soittelin jo neuvolaan lähes itku kurkussa eikä helpottanut kuulla, että oman nt:n sijaan paikalla oli sijainen. Selitin kuitenkin tilanteen, mukava sijainen lupasi selvitellä asiaa ja sainkin piristävän puhelun vielä samana päivänä: meille oli saatu aika toiselle paikkakunnalle 5.7, jolloin viikkoja olisi se 19+6!

Alussa odotin ultraa innolla ja siihen tuntui olevan ikuisuus, mutta reilu kuukausi hujahti ihan muutamassa päivässä. Pian alkoi sietämätön jännitys ja päässä pyöri ainakin sata ajatusta siitä, jos kaikki ei olisikaan hyvin. Kamala jännitys + mutkitteleva, pomppiva tie + ohjeiden mukaisesti rakko täynnä.. Ei hyvä yhdistelmä. Koitti 5.7. ja taas se sama olo, joka ennen kahta edellistäkin ultraa. Epätoivo alkoi hiipiä, kun ensin meidät neuvottiin väärään paikkaan eikä tiedetty, että istuttiinko sitä oikean oven edessä ja ultraajakin oli puolisen tuntia myöhässä. Lopulta meidät pyydettiin sisään ja yhtäkkiä makoilinkin jo pöydällä.

Ensimmäinen ruudussa vilahtava asia oli maailman suloisin ihminen, joka.... Kaivoi nenäänsä.... Tässä vaiheessa ultraaja tokaisi, että käytöksestä päätellen selvä poika. Tarkasteltiin pientä joka suunnasta käyden luita, nikamia ja elimiä läpi, ja jokainen mitattu luu vastasi viikkoja täysin. Palanen kerrallaan saatiin helpotukseksi kuulla, että hyvältä näyttää ja lopultakaan Dinosta ei löytynyt vikoja. Painoarvioksi heitettiin 327 grammaa. Mulla on ollut alusta asti täysin varma poikaolo (Kuten blogin ulkoasusta on saattanut huomata) ja tänään olisin ollut valmis lyömään asiasta vaikka vetoa. Jalkoja tutkiessa nähtiin ultraajan mukaan "joku, jonka sisällä ei ole luuta" ja näin saatiin melko varma poikalupaus, mutta mopoa ei kuulemma vielä kannatta ostaa, kun ei näistä koskaan tiedä. Näillä näkymin meille kuitenkin on tulossa pienen pieni prinssi, jota äiti ja isi jo kovin odottelee saapuvaksi. <3 Puolessa välissä ollaan!

4.7.2013

LANDESPEDE

Vuosi sitten olisin tehnyt kaikkeni, jotta olisin päässyt muuttamaan tänne mahdollisimman pian - nyt olisin valmis tekemään kaikkeni, jotta pääsisin muuttamaan takaisin Turkuun. Päässä surisee kysymys miksi, oi miksi?

En siedä hiljaisuutta (tai vaihtoehtoisesti naapurin järjetöntä meteliä), en näitä maalaisjuntteja, en huimaa kahta pikkukauppaa, en pelkoa siitä, että sähköt lähtevät. En sitä, että Turusta löytyy isot kaupat ja pienet kaupat ovat auki lähes vuorokauden ympäri. En sitä, että siellä on leffateatteri ja jokiranta. En sitä, että siellä on äiti. Tällä hetkellä en löydä Turusta mitään muuta pahaa kuin lapsen tulevat koulumatkat ja se kirottu vuokra...

Joka kerta Turkuun päin ajaessa sydän meinaa pakahtua ja tulee kotoisa olo, kotoisampi mitä täällä. Joka kerta, kun lähdetään Turusta ja nään viimeiset liikennevalot, alkaa itkettämään ja mietin, mikä ihme sai aikoinaan meidät haluamaan pois niiden ihanien betonineliöiden keskeltä.

Ennen tänne muuttoa haaveilin, että rakennutettaisiin lähistölle omakotitalo, mutta tällä hetkellä oon enemmän kuin varma, että kerran kaupunkilaistuttuaan ihminen ei kuulu enää maalle - en ainakaan minä.. Mulla on melko vahva tunne siitä, että kunhan löydetään riittävän tilava ja siisti, mutta myös suht halpa kämppä, niin tämä lössi pakkaa taas kerran kimpsunsa ja kampsunsa, lähtee takaisin kaupunkiin ja saapuu maalle ainoastaan lomaillakseen. Ainakin toivon niin.

Jos ihmiset lähtee keskellä yötä ajamaan kotoa 60 kilometrin päähän vessaan, ei syynä voi olla mikään muu kuin suuri rakkaus kaupunkia kohtaan...