6.3.2013

ELÄMÄSI SULOISIN VIRHE

Hyvää 2-vuotispäivää mulle ja rakkaalleni. <3 Jospa sitä tän kunniaksi kertois vähän, että kuinkas me sitten oikein tavattiinkaan.

Syksy 2010, maalaus- ja tapetointikurssi. Mitäköhän mun päässä pyöri, kun kirjoitin kyseisen kurssin valinnaisaineiden valintalappuun? Tuskin mitään. Ensimmäisen kerran Laulumaahan astuessani olisin voinut maksaa saadakseni kääntyä takaisin, sillä todellisuus iski eikä kovinkaan positiivisesti. Koko paikka oli täynnä pölyä, tiiliä ja muutenkin pommin jäljiltä - kiinnostus oli pyöreät nolla ja jopa opettaja alkoi vinoilemaan meille heti.. "Ja jos ei halua käyttää näitä haalareita, niin ei tarvii tulla itkemään, kun vaatteet likastuu" - se sanoi ja katsoi mua ja Miraa päästä varpaisiin typerä virne kasvoillaan. Meidän koulu sijaitsee neljässä eri rakennuksessa ympäri Loimaata, jolloin kurssilla oli myös paljon tuntemattomia. Silmät haahuili hetken aikaa ympäri rakennusta samalla tutkien uutta ympäristöä, kunnes ne pysähtyi kuin seinään, sydän jätti vähintään kolme lyöntiä välistä, enkä väittäisi vastaan, jos joku nyt sanoisi, että tuijotin erästä ihmistä suu auki ja silmät tapittaen. Siinä se istui haaroista revenneet raksahousut jalassa lautakasan päällä ja katsoi suoraan silmiin.

Siitä päivästä lähtien meninkin sitten iloisena kouluun, iloisempana kuin koskaan ennen. Ainoa häiritsevä asia oli meidän kummankin ujous, sillä kumpikaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Vilkuiltiin vaan toisiamme mukasalaa ja käännettiin päät äkkiä pois, jos toinen sattui katsomaan samaan aikaan. Mira aina raportoi siitä, että "Taas se ärsyttävä kyttää tänne" ja koitin sivuttaa asian aina mahdollisimman pian, koska en halunnut näyttää ihastumistani.


Suunnaton ärsytys valtasi mielen, kun en tiennyt tai vahingossakaan kuullut tän kiinnostavan henkilön nimeä. Jossakin vaiheessa sain tavalla tai toisella selville, että muka-niin-ärsyttävä kyttääjä käy raksapuolta - pitkästä aikaa kouluun menemisen sijaan odotinkin sieltä pois pääsyä, koska mielessä oli suorastaan huikee suunnitelma. Kotiin päästyäni suuntasin suorinta tietä nettiin ja Wilmaan, josta näkee jokaisen ryhmätunnuksen ja sitä kautta oppilaat. Oikeen tunnuksen löydettyäni aloin kirjoittelemaan nimiä Facebookin hakukenttään ja odotin tutun kasvon ilmestymistä ruutuun. Reilu parinkymmenen nimen ja profiilin tutkimisen jälkeen se löytyi ja sydän jätti toistamiseen muutaman lyönnin välistä, kun painoin +lisää kaveriksi -näppäintä.


Yhtenä iltana vietin taas helliä hetkiä yhdessä Facebookin kanssa ja etusivun näpyttelyn jälkeen tuli ilmoitus: Aleksi ***** hyväksyi kaveripyyntösi!? Olin jo askeleen lähempänä päämäärääni ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni - oli aika aloittaa keskustelu. Pää löi tyhjää ja kovin fiksuna tyttönä löin ilmoille "Ootsä se, joka on maalaus- ja tapetointikurssilla?" -kysymyksen. Siis mitä..? Enkö mä oikeesti parempaa keksinyt..? En tiedä kuinka tyhmänä mua sillä hetkellä pidettiin, mutta ainakin se toimi, sillä sain pian itsestään selvään kysymykseen itsestään selvän vastauksen. Hienoa. Eipä ehditty pitkään juttelemaan, kun selvisi, että Aleksin isä ja mun äiti ovat lapsuudenystäviä tai jotain sinnepäin. Kovin paljoa ei kuitenkaan juteltu, mutta sen verran, että lähennyttiin hieman ja uskallettiin jo puhua kasvotustenkin, vaikka se oli lähinnä kuittailua siitä miten en osannut tapetoida saati sitten kitata. Tietäisittepä vaan, saan kuulla tästä yhä ja mua ollaan lykkäämässä remppaamaan milloin kenenkin sukulaisen kotia... Jossain vaiheessa opettajakin alkoi jo vittuilemaan meille: aina kun se tuli katsomaan mitä olin saanut aikaiseksi, yksi hölösuu sattui seisomaan vieressä, ihan vaan vahingossa. Joka perjantai ennen kotiin lähtöä Mira varoitti ja sanoi, että täytyy pitää huoli siitä, ettei Aleksin kanssa törmätä missään ja että meidän välillä ei tuu tapahtumaan mitään viikonlopun aikana. Ei tapahtunut.

Ne oli kouluhistoriani parhaimmat seitsemän viikkoa. Tuli kuitenkin marraskuun loppu, kurssin loppu ja se taas tarkoitti loppua meidän näkemiselle. Olin itku kurkussa koko päivän, kun kuvittelin koko ajan kuinka kuulen viimeisen kerran Aleksin äänen. Samuli tuli hakemaan mut koulusta ja erittäin harvinaista kyllä, mutta istuin koko matkan Loimaalta Auraan ihan hiljaa. Kotioven suljettuani olo oli tyhjempi kuin koskaan. Kaiken sen Facebook-juttelun ansiosta tästä tyypistä oli tullut niin tärkeä. Sille oli helppo puhua. Se ymmärsi.


Helmikuun 26. päivä äiti katseli Putouksen finaalia, mutta itse taisin keskittyä sen sijaan enemmän tietokoneeseen. Oltiin Aleksin kanssa alettu taas puhumaan - en tiedä miten, mistä tai miksi. Sinä iltana höpistiin monta tuntia Naamakirjassa, lähes aamuyöhön asti, kuten useasti. Vaikka oltiin laitettu muka vitsillä sydämiä toisillemme jo jonkin aikaa, 26. päivä oli erilainen, koska ensimmäistä kertaa Aleksi alkoi tosissaan vihjailemaan kiinnostuksestaan mua kohtaan. Halusin kuulla asian suoraan ilman vihjailuja, joten yritin leikkiä, etten ymmärtänyt - yrittämiseksi se sitten jäikin. Iltojen kuluessa oltiin alettu tutustumaan paremmin toisiimme ja yhtäkkiä huomasin tämän vittuilevan ja tahallaan ärsyttävän ihmisen olevan yllättävän paljon samanlainen kuin minä. 26. päivä päätin keskustelun antamalla numeroni ja kirjoittamalla loppuun, että siinä on, jos ikävä iskee. Todellisuudessahan halusin itse Aleksin numeron, mutten kehdannut pyytää, mutta ei se mitään. Ei tainnut mennä minuuttia kauempaa, kun oudosta numerosta ilmestyi viesti.

"Hyvää yötä <"
"Pitiks ton olla '<3' vai tuliks '<' vahingossa?"
"Sen sä saat ihan ite päättä." 

Ja minähän päätin.

Tekstailua jatkui ja eräänä iltana päätin uskaltautua Yläneelle moikkaamaan Aleksia. Kyllä, noloa, etten ilman "muutamaa" rohkaisevaa kyennyt sitä tekemään, mutta niiden avustuksella huijasin Samulia viemään mut katsomaan "yhtä kaveria, jota en pitkään aikaan ollut nähnyt". Kilttinä poikana ja silloisena hyvänä kaverina Samuli otti auton alleen ja lähti ajelulle, ja niin pääsin tekemään sen mitä olin jo pitkään odottanut. Ihan kaikkea en mäkään muista, sillä olin kuulemma käynyt niillä sisälläkin silittelemässä kissoja (jotka muuten kaikki neljä näyttivät vielä silloin ihan samoilta, vaikka niissä ei muuta olekaan kuin eroja???) ja katsomassa nykyistä avoppia, pitihän nyt sentään hyvä ensivaikutelma antaa.. Mutta en taatusti unohda sitä hetkeä, kun Aleksin veli vihdoin ja viimein ymmärsi siirtyä pois meidän seurasta sisälle. Samulilta tuli sen verran tiuhaan tahtiin kiukkuista viestiä, että tuli aika lähteä, joten suutelin sitä kepeillä horjuvaa hölmöä ja lähdin vilkkaasti autolle. Kotimatkalla laitoin Aleksille viestiä, jossa pyysin anteeksi tapahtunutta, koska en tienny mitä sillä oli pyörinyt mielessä. Vastaus miellytti enemmän kuin paljon: "Ei todellakaa tarvii pyytää anteeks, hömelö <3".


En sitten tiedä mitä lopulta tapahtui, mutta tässä sitä ollaan. Ihan hullu ajatus, että ollaan oltu 17-vuotiaita, kun tavattiin ja ihan pian on parikymppiset! En väitä, että meillä olis ollut aina yhteisymmärrys tai millään tavalla helppoa, mutta niinhän se on, että vaikeuksien kautta voittoon? Ja mitä sitten, vaikka riidat kuuluu naapuriin asti, halit ja pusut kun kuuluvat vähintään 60 kilometrin säteellä joka suuntaan... <3 Jos tässä suhteessa joskus häihin asti päästään, niin lupaan etsiä käsiini sitä kurssia pitäneen opettajan numeron tai osoitteen ja laittaa jonkinlaisen kiitoskortin menemään, ihan taatusti lupaan.

Dam di dam dam, lauluni,
dam di dam, rakkaalleni.


8 kommenttia

  1. Oivoi aivan ihana tää teijä jutun 'tarina' äww :3! Ja hihi, onnee :) !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mariasd,
      Kiva kuulla ja kiitos paljon. :-)

      Poista
  2. Vähä kiva stoori täst tei tapaamisest !:) Ja onnee viel !:)

    VastaaPoista
  3. Anonyymi7/3/15 20:19

    kuka se samuli on? :-D

    VastaaPoista
  4. Oii, rakkaustarinat on parhaita. Tää oli ihana ja onneks olkoon! Toivottavasti rakkautenne kestää ja pääsette tanssimaan häitä pian :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Mä en tykkää yhtään olla keskipisteenä, joten häitä en suostu pitämään. Jos joskus naimisiin mennään niin ihan vaan maistraatissa.

      Poista