20.2.2013

MITÄ ENEMMÄN OPIN TUNTEMAAN MIEHIÄ, SITÄ ENEMMÄN RAKASTAN KOIRAANI

Eh eh, vitsillähän tää. Joskus sitä kuitenkin tulee hetkiä, jollon tekee mieli olla hiljaa ja yksin, muttei kuitenkaan liian yksin. Tico on niin kovin huono lenkkeilemään etenkin talvisin (paitsi Aleksin isoveljen kanssa ja ne kaks yhdessä lenkillä jos joku on hassu ajatus!!??), onneks multa kuitenkin löytyy tää toinen kaveri, jonka kanssa päätettiin tänään viettää ihan vaan kahdenkeskistä laatuaikaa lenkkeillen auringonpaisteessa! Aapelia kun ei kiinnosta, että paistaako aurinko suoraan silmiin samalla ollessa +30, sataako vettä kaatamalla vaakasuorassa vai onko -30 ja kamala lumipyry. Välillä niin toivon, että tää sen positiivisuus siirtyisi myös muhun, sillä ei me sitä turhaan kutsuta maailman positiivisimmaksi mieheksi. Tottahan toki Aleksikin hyväksyy mut tällaisenaan, mutta Apsu on silti jotain niin korvaamatonta, vaikka silloin tällöin sillä tuntuu olevan korvat koristeena ihan kuten miehillä yleensäkin. Vaikka koko muu maailma tuntuisi hylkäävän, se kyhjöttää kerällä vieressä. Se on mies, johon voin luottaa ihan täydellisesti. Se ei anna neuvoja, mutta kuuntelee kyllä sitäkin tarkemmin. Mies, joka nukkuu vieressä eikä valita, vaikka samalla olisi kuuma. Se pitää puolia ja on mustasukkainen sopivissa määrin. Mies, joka kurkkii suihkuverhon takaa ja alta, kun oon suihkussa..  Se annettakoon sille anteeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti