23.2.2013

TEINIVUOSISTA TÄHÄN PÄIVÄÄN, 1/2

13-14-vuotiaana olin aikamoinen siiderin suurkuluttaja ja tiittimetsästäjä. Totta toki toikin, vaikka olikin Aleksin kirjoittama juttu. Olin koko ala-asteen ajan ollut melkoinen hissukka. 14-vuotiaana siirryttiin toiselle paikkakunnalle jatkamaan koulua ja samalla sain luokallisen uusia kavereita. Pian koulun alkamisen jälkeen päädyttiin neljän tytön porukkaan ja meitä kutsuttiin haamujengiksi. Nyt ymmärrän sen paremmin kuin hyvin: meidän päältä oli mahdoton löytää muuta kuin mustaa, harmaata tai valkoista, lukuun ottamatta kirkkaita villasukkia. Teininä oli hienoa lipittää siideriä takapihalla kaverin kanssa ja hihittää tyhmille jutuille, oltiin mukamas niin kovia. Tähän ikään kuului tosiaan myös se kuuluisa tiittimetsästys. Istuttiin siis Miran kanssa kahdestaan kylillä aamusta iltaan ja odoteltiin tiittejä, jotka oli niitä juuri ajokortin saaneita ja pitivät hiuksia pystyssä. Voi tätä häpeän määrää näin jälkeenpäin ajatellen. Seiska luokalla "seurustelin" ensimmäisen kerran, vaikka eihän se mitään seurustelua ollut. Tällöin sain ensimmäisen oman koirani, Aapelin.


14-15-vuotiaana musta tuli vaan entistä kamalampi teini, mutta oikeestaan mikään ei muuttunut. Takapiha ryyppääminen vaan jäi ja siirryttiin kylille harrastamaan sitäkin. Ensin istuttiin Miran kanssa kahdestaan kovina neljän kaljan kanssa, mutta myöhemmin se muuttui ihan oikeeksi juomiseksi, enkä tainnut selvää viikonloppua nähdä. Kasilla se ensimmäinen poikaystäväkin sitten jäi ja keväällä astui uusi säätö kuvioihin. En tiedä mistä niinkin hirvittävän mukaani nappasin, mutta siinä se roikkui vielä ysilläkin! Aprillipäivänä 2008 otin ensimmäisen oikean lävistykseni ja niin sitä hipsittiin hakemaan napakorua. Seuraavista kuvista voi päätellä, että tykkäsin muokkailla kuvia.


15-16-vuotiaana sain taas kasan uusia kavereita, joiden kanssa tuli vietettyä reilu vuosi, kunnes sukset meni ristiin tai tiet muuten vain erkanivat. Liikuin isossa porukassa silloin, eikä sohvan polttamisilta tai rikosrekistereiltäkään vältytty. Piian ja Jassun kanssa istuttiin poliisien kyydissä paniikissa, vaikka vähän se kyllä nauratti. Hetki sen jälkeen odoteltiinkin, että hakeeko meitä kukaan koskaan pois putkasta - ei muuten naurattanut enää.. Aloitin ammattikoulun, vaikkei ollut mitään tietoa siitä, että mitä haluan tehdä. Näinä aikoina myös Aapeli sai itselleen pikkuveljen, Ticon. Ensin meidän porukasta lähti Iida ja myöhemmin Jassu. Lopulta siis liikuttiin Piian kanssa kahdestaan ja löydettiin paikka Terolta. Meille tuli Piian kanssa kuitenkin joku elämääkin suurempi erimielisyys, joten vietin uuden vuoden Miran ja Julian kanssa. Kevään/kesän aikana se hirvittävä säätö onneksi jäi ja aloin taas "seurustelemaan" sen ensimmäiseni kanssa. Juttu ei kuitenkaan kestänyt kesää pidemmälle ja syksyllä oli taas jo seuraava kierroksissa, mutta sekin oli vain parin kuukauden juttu.


Aamulla koitan jaksaa taas mennä lenkille ja pikkusisko tulee jossain vaiheessa tänne yöksi, mutta toinen osa tulee kunhan ehdin taas koneilemaan.

21.2.2013

KEEP CALM AND ROCK ON 2.0

Pidemmittä puheitta.. Ensimmäisen osan löydät täältä.





















Ihan taatusti unohdin nyt jotain ja muistan ne illalla nukkumaan mennessä..

20.2.2013

MITÄ ENEMMÄN OPIN TUNTEMAAN MIEHIÄ, SITÄ ENEMMÄN RAKASTAN KOIRAANI

Eh eh, vitsillähän tää. Joskus sitä kuitenkin tulee hetkiä, jollon tekee mieli olla hiljaa ja yksin, muttei kuitenkaan liian yksin. Tico on niin kovin huono lenkkeilemään etenkin talvisin (paitsi Aleksin isoveljen kanssa ja ne kaks yhdessä lenkillä jos joku on hassu ajatus!!??), onneks multa kuitenkin löytyy tää toinen kaveri, jonka kanssa päätettiin tänään viettää ihan vaan kahdenkeskistä laatuaikaa lenkkeillen auringonpaisteessa! Aapelia kun ei kiinnosta, että paistaako aurinko suoraan silmiin samalla ollessa +30, sataako vettä kaatamalla vaakasuorassa vai onko -30 ja kamala lumipyry. Välillä niin toivon, että tää sen positiivisuus siirtyisi myös muhun, sillä ei me sitä turhaan kutsuta maailman positiivisimmaksi mieheksi. Tottahan toki Aleksikin hyväksyy mut tällaisenaan, mutta Apsu on silti jotain niin korvaamatonta, vaikka silloin tällöin sillä tuntuu olevan korvat koristeena ihan kuten miehillä yleensäkin. Vaikka koko muu maailma tuntuisi hylkäävän, se kyhjöttää kerällä vieressä. Se on mies, johon voin luottaa ihan täydellisesti. Se ei anna neuvoja, mutta kuuntelee kyllä sitäkin tarkemmin. Mies, joka nukkuu vieressä eikä valita, vaikka samalla olisi kuuma. Se pitää puolia ja on mustasukkainen sopivissa määrin. Mies, joka kurkkii suihkuverhon takaa ja alta, kun oon suihkussa..  Se annettakoon sille anteeksi.

19.2.2013

TERVETULOA

Nyt on syytä mitä suurimpiin pahoitteluihin... Luvassa maailman kamalin kotipostaus. Ihan oikeesti. Täällä ei oo siivottu mitenkään erityisemmin, imuroin ainoastaan suurimmat purut ja kissanhiekat. Lisäksi haaveilen todellisuudessa kokovalkeasta sisustuksesta, mutta eipä olisi kovin eläin- ja joskus tulevaisuudessa lapsiystävällinen ja se on ärsyttänyt mua ihan suunnattomasti etenkin tänään.

En malttanut oottaa, että ulkona hämärtyisi, joten valo puskee ikkunoista sisälle. Nyt olisi jo riittävän pimeää, mutta oon niin menettänyt hermoni, etten taatusti kuvaa uudelleen. Onnistuin taas sähläämään kameran kanssa ja sekoitin sen. En oo vielä tottunut uuteen tietokoneeseen ja tajusin vasta kuvattuani, että koko kameraa ei ole asennettu tähän.. No piuha kiinni ja tunnin verran odotin, että tää asentaisi sen, kunnes tajusin, että se jumittaakin siitä syystä, että kamerasta loppui akku. Omasta mielestä meillä on niin sekava koti, ettei kuvista ottanut minkäänlaista selkoa, joten tiedättekö mitä tein kameran ladatessa akkuja...


Voi miten hieno, vaikka kenkäkaappi unohtuikin piirtää! Paint oli kaveri ja mittakaavoista ei mitään hajua. Yllätyin itsekin piirtämisen jälkeen, miten pieni WC todellisuudessa olikaan. No joka tapauksessa, nyt teillä on ainakin pohjasta edes pienen pieni ajatus. Enää pitää pähkäillä, että kuinka saan älyttömän huonoista kuvista ei-niin-huonoja ja millä ihmeellä muokkaan kontrasteja, kun tää uusi kone on paljon oudompi sitä vanhaa, tuttua ja turvallista... Nettikin pätkii taas ihan taukoamatta. Onkohan tänään maanantai? Ja ostaiskohan joku meille lisää mattoja? Ja miten näiden kuvien taustoihinkin tuli jotain epämääräistä??


14.2.2013

NIIN KAUNIS ON HILJAISUUS JA KAUNIIMPAA ON KAIPAUS

Ystävänpäivä ja ainoastaan haikeus ja tyhjyys on vallannut tänään mielen. Viimeiset kaksi ystävänpäivää sain herätä Laurin lähettämään viestiin, mutten tänään. Koko päivä on tuntunut jotenkin harmaalta ja välillä puhelinta vilkuillen odotan yhä sitä viestiä, jota ei enää tule.

Erityisesti tää taitaa olla mielessä siitä syystä, että eilen käydessäni koulussa käytävällä tuli vastaan huoltomies, joka näytti erehdyttävän paljon Laurilta. Se katse ja se hymy. Piti ihan nipistää itseä, jotta tajusin olevani tässä maailmassa. Eiliseen asti on tullut kuviteltua, että Lauri tulisi vastaan iloisesti hymyille kuten aina ja vasta nyt tajuaa ettei niin käy. Miten ison ikävän se huoltomies saikaan hymyllään aikaan ja vieläpä ihan tietämättään..

Niin moneen ystävänpäivätoivotukseen olisin halunnut vielä vastauksen.. Kaikesta huolimatta, hyvää ystävänpäivää kaikki, erityisesti L. <3


13.2.2013

KEEP CALM AND ROCK ON

Nykyään tuntuu siltä, että oon vähän hukassa postaamisien kanssa, kun ei oikein tiedä mitä kirjottaisi ja silti halu tehdä sitä on ihan liian suuri. Jo pitkään on ollu tarkoituksena höpistä musiikista muutakin kuin PMMP sitä ja PMMP tätä, josta tulikin mieleen, että suunnitelmat juhannukseksi on tehty!! PMMP nimittäin esiintyy ihan tässä lähistöllä, Sieravuoressa, ja voisin räjähtää onnesta. Vähän ahdistaa se ihmisten paljous ja se, kuinka kaikki oletettavasti on tukka täynnä, mut eiköhän tää oo sen arvoista. En malta odottaa! 

Ja takaisin aiheeseen.. Bongasin Amandan blogista musiikkipostauksen ja ajattelin ryhtyä samaan, vaikka oma musiikkimaku harvoin miellyttää muita. Listaan siis lempibändejä ja niiltä muutamia biisejä. Niin usein törmään tunteeseen, että biisin loistavuuteen meinaa pakahtua, enjoy.























Jotta säästytään ihan älyttömän pitkältä postaukselta, saa ensimmäinen osa jäädä tähän. Kuten huomata saattaa, musiikin kanssa mennään aika laidasta laitaan ja korvaa miellyttää lähes mikä tahansa.

9.2.2013

ANTAA KAIKKIEN KUKKIEN KUKKIA VAAN

Kuvottava maailma, kuvottavat ihmiset ja kuvottava suvaitsemattomuus. Alkoi niin kuvottamaan, kun luin Nikon Olen homo, entä sitten? -postauksen. Milloin me päästään tästä eroon vai päästäänkö milloinkaan?

Meillä kotona pidän ihan täyttä nollatoleranssia ja osittain on mennyt perille, vaikka välillä tuppaa vähän unohtumaan ja saadaan keskustella siitä, onko Jonne Aaron tai Jussi Selo homo ainoastaan hempeiden biisiensä takia. Mies on ollut aina vähän homottelevaa sorttia ja joskus käyttää jos jonkinmoista nimitystä tummaihoisistakin. Sanokoon vaikka nekku, mutta neekeriä mä en tuosta suusta tahdo kuulla, en näiden seinien sisä- enkä ulkopuolella. Myöskään homostelua en katso hyväksi - en heteroista enkä homoista puhuttaessa, ja mikäli mies uskaltautuu näin henkilöstä tai toisesta sanomaan, voi olla varma että siitä seuraa jonkinlainen keskustelu ja jankkaan kyllä aiheesta ihan kyllästymiseen asti.

Kotona oppi siis on mennyt osittain perille, muuta siitäkin huolimatta näihin samaisiin idiootteihin törmää jatkuvasti netissä. En tiedä onko Niko todella niin vahva, ettei anonyymien huutelu tunnu missään, mutta mua hirvittää lukea kommenttiboksista toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja. Miten julmia ihmiset osaa olla? Onko ne Antti Anonyymit todellakin niin vailla elämää, että lukevat omasta mielestään paskaa blogia, - jonka kirjoittaja on kaiken lisäksi homo - ainoastaa kertoakseen kuinka hirveä kirjoittaja on ihmisenä? Vai onkohan näillä Antti Anonyymeillä sydämellä jotakin, jota eivät ehkä itselleenkään uskalla myöntää? Miten jonkun suuntautuminen vaikuttaa kenenkään muun elämään? Mikä niissä homoissa on niin vastenmielistä? 

Sain muutama päivä sitten Formspringissä "Britannia sanoi homoliitoille ja homojen adoptio-oikeudelle kyllä. Mitä mieltä sinä olet?" -kysymyksen. Hetken aikaa muiden vastauksia lukien huomasin, että älyttömän moni koki asian huonoksi ja pohti kuinka paljon niiden isien lapset joutuvat kärsimään koulukiusaamisesta. Onhan se toki ikävää, mutta millä vuosituhannella me eletään?  Mä itse tahdon uskoa, että ihmisten suvaitsevaisuus tulee tulevaisuudessa muuttumaan ja vielä joskus täällä eletään aikaa, jolloin isä + isä ja äiti + äiti -perheet ovat perheitä siinä missä ydinperheetkin. Miten siihen sitten päästään? Sulkemalla homot laatikkoon toivoen, että se kamala sairaus poistuisi ja tekisi niistä ihmisistä arvokkaita, kuten heterot? Kieltämällä homojen adoptio-oikeudet laissa? Enpä usko..

Hävettää myöntää, mutta seurasin aikoinaan sitä BB-Nikoa ainoastaan, koska Niko oli niin hauska, draamaa aiheuttava ja vielä homokin. No heh heh, jopas oli huvittavaa? Arvostelin Nikoa ja totta puhuen ajattelin älykkyysosamäärän hipovan hädin tuskin miehen kengän kokoa. Kun aloin lukemaan Nikon blogia, tein sen siitä syystä, että näkisin kuinka naurettavia juttuja se jaksaa vielä netissäkin jauhaa. Ja miksi tämä kaikki? Koska media antoi tällaisen kuvan ja omien mielipiteiden perustamisen sijaan kuvittelin sen kaiken olevan totta.

Eipä tarvinnut kovin pitkään lukea blogia ja vaihdella Nikon kanssa kommentteja, kunnes tajusin olleeni väärässä. Miten sinisilmäinen sitä olenkaan ollut uskoessani kaiken mitä TV:ssä ja lehdissä kerrottiin. Blogia lukiessa tajusin, että media kertoo ainoastaan sen mitä media tahtoo kertoa. Tosi-tv-ohjelmat leikataan ja sitä kautta ihmisille on helppo saada tietyt roolit, tomittajat värittää juttuja tehdäkseen niistä mielenkiintoisempia. Mitäpä jos istuttaisiin alas ja tutustuttaisiin niihin ihmisiin, joista media on meille kertonut? Mitäpä jos annettaisiin ihmisten itse kertoa itsestään ja kehiteltäisiin vasta sitten ne omat mielipiteet?

Olen niin iloinen, että löysin blogin, sillä käsitykseni Nikosta muuttui täysin. Huomasin kuinka oikeesti älykäs, persoonallinen, ystävällinen ja ihana ihminen sieltä median luoman kuoren alta paljastui. Miten väärä kuva mulle oltiinkaan tyrkytetty. Musta on älyttömän hienoa, että Niko uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä ja on vielä ylpeekin siitä. Näitä ihmisiä maailma tarvitsee lisää ja jokaisen Salkkari-Larin tulisi uskaltautua pois sieltä kaapista.

On niin hirmuisen kurjaa kuinka helppoa nykyään on piiloutua nimimerkin taakse. Anonyyminä on helppo haukkua, koska sen takana pysyy suojassa, eikä kellään oo tietoa oikeista kasvoista. Kukapa hullu sitä nyt itseään menisi julkisesti nolaamaan ja todistamaan omaa tyhmyyttään omien kasvojensa ja nimensä kanssa, kun yhtä hyvin sitä voi harrastaa säälittävästi anoillen.

Kello on tällä hetkellä puoli viisi ja kirjoitan postausta puhelimella, koska heräsin ja mulla oli "pari hyvää lausetta" mielessä. No niitä pareja taisi tulla muutama enemmänkin ja jokainen niistä on hyvästä kaukana. Yritin kai epätoivoisesti miettiä, että kuinka ahdasmielisiä ihmiset vielä 2000-luvullakin ovat. Onko joku ihan tosissaan sitä mieltä, että kaikkien tulisi olla samasta muotista?  Miten joku voi ajatella, että ihmisen tulisi rajoittaa elämäänsä vain seksuaalisensuuntautumisen, ihonvärinsä, sairautensa tai uskontonsa vuoksi?

Mä olisin voinut postata yhden ainoan Nikon blogista poimimani lauseen, joka kertoo kaiken mitä halusin sanoa, mutta sen sijaan päätin kirjoittaa monta kymmentä riviä omiani. No, mutta tiiättekö, ainakin postaus on kirjoitettu puhtaalla raivolla ja sain purkaa mieltäni, kommenttiboksit kun tuppat olemaan liian pieniä kaikelle pääni sisällölle. Ja ei, tää ei oo piilotettu puolustus itseäni kohtaan, vaikkakaan en kyllä menisin vannomaan olevani 100% hetero, ei sitä koskaan tiedä.


"Suomalaisuus, valkoihoinen, hetero, terve = ei ole ainoa oikea ihmistyyppi." - Niko Saarinen

6.2.2013

RIEMUSTA RATKEAMINEN

Kun Aleksi saapui tänään ruokatunnilla kotiin, mukanaan posti, josta paljastui myös Rokkikaupasta tilaamani magneetti! Ei ollut riita kaukana siitä kumpi saa avata paketin, kun olin omimassa koko lystiä heti itselleni. Voiko olla totta, että kädet tärisi ja sydän hakkasi sataa yhden magneetin takia..? Jääkaapin edessä seisten ja PMMP:n mukana heiluen kuluikin sitten seuraava puolitoista tuntinen. Tällehän vois kehitellä jatkosarjaa, sellainen "Kerää kaikki biisit" -tyylinen! Joo, ostaisin kyllä kaikki!

5.2.2013

KISSOJEN VALTAKUNNASSA

Paljon odottamani paketti Zooplussalta saapui tänään ja käytiin (no Aleksi kävi) heti sen kimppuun. Vastasi kyllä odotuksia ihan täysin, nappiostos, jes!

Alkuperäinen hintahan oli 139,90€, mutta alennuksessa puu maksoi 89,90€ ja ensitilaaja sai vielä 10% alennuksen. Sekään ei siis tuntunut lainkaan pahalta ja toimitus tuli Saksasta asti vain muutamassa arkipäivässä. Mä niin tykkään ja niin taitaa kyllä pari muutakin. 

Meillä tosin oli myös hyvin surullinen koira, kun paketista tulleista osista ei koostunutkaan mitään kivaa tälle. Niinpä päätin käyttää äidillistä mielikuvitustani ja loihdin myös jotain kivaa hännänheiluttajille ja lupasin tuoda tuliaisia Turusta, viikonloppuun sijoitetulta reissulta. Pikkukisu kun pissi kaikki poikien lelukorissa olevat lelut pilalle ennen Feromonin ostoa ja siitä lähtien ollaan leikitty korkeintaan mun likaisilla sukilla..

3.2.2013

IHOLLA

Ei suinkaan Iholla-ohjelmassa, vaan kirjoittajan iholla. Mun ihollani, leimatulla iholla.

Kaikista tatuoinneista kiitos kuuluu Custom Inkin Ramille, joka puhelahjoillaan kadotti tän neidon tatuointikonekammon tiehensä kolmisen vuotta sitten. Ramin tuolissa istuessa ei vaan yksinkertaisesti ehdi pelkäämään, sillä puheenaiheet ei taatusti lopu kesken. Tykkään Custom Inkin sisustuksesta (Ikea!) ja rauhallisuudesta verrattuna Turussa sijaitseviin liikkeisiin, joissa useimmiten musiikki pauhaa niin, että siellä hädin tuskin kuulee tatuointikoneen surinaa saati sitten omia ajatuksiaan. Customissa sen sijaan aika kuluu rupatellessa samalla kun leimaaja tekee työtään ja mahdollisesti omavalintainen musiikki soi sopivalla voimakkuudella taustalla. Ihan loistavaa.


10.4.10 otin ensimmäisen tatuointini, josta halusin melko pienen, sillä en tiennyt vielä omaa kipukynnystäni tatuointien suhteen. Hysteerisesti samaan aikaan itkien ja nauraen kipitin tatuoitavaksi ja vannoin, että se tulee olemaan ensimmäinen ja viimeinen kerta. Jep, ihan varmasti. Hintaa tälle itse suunnitelemalle leimalle tuli 20€.

12.8.10 otin toisen tatuointini, sillä neljässä kuukaudessa ehdin unohtamaan siitä aiheutuneen paniikin täysin. Tiesin mitä oli luvassa ja uskaltauduin ottamaan jo isompaa kuvaa: kauan haaveilemat siivet. Lapaluissa tuntui sekä pistoa, että polttoa ja niistä tuntui lähtevän pieniä sähköiskuja ympäri kroppaa, mutta jollain ihmeellä kykenin istumaan koko 40 minuutin ajan paikoillani. Tatuoinnin hinta oli 50€ ja Rami varmasti värittäisi nämä kulahtaneet siivet ilmaiseksi uudelleen, mutta mä epäilen omaa kestävyyttäni..

14.10.10 oli edellisestä pahasta toivuttu riittävästi. Monen monta vuotta olin tykännyt käyttää nilkkakoruja, mutta jostain kumman syystä ne kerta toisensa jälkeen joko jäi sukkaan kiinni, katkesivat, katosivat tai satuttivat varrellisissa kengissä. Eipä oo tätä vaivaa näykynyt enää, kun 50 eurolla sain tallessa pysyvän koruni.


19.2.11 tuli neljäs leima, koska tuntui, että tatuointien paino oli liikaa oikealla ja niinpä piti kehittää myös vasemmalle puolelle jotakin. Kuten varmasti on tullut huomattua, PMMP on ollut täyttä rakkautta vuodesta 2003, eli ihan alkuajoista lähtien. Tuollon pelkäsin, että pelkkään bändiin liittyvä tatuointi alkaisi kaduttaa, joten pelkkää PMMP:tä en tahtonut, mutta jotain siihen liittyvää piti saada. Nyt kaksi vuotta lisää fanitettuani olisin kyllä valmis lyömään kyseisen kirjainyhdistelmän itseeni, mutta saa nähdä.. Oo siellä jossain mun tuntui oikein sopivalta Pemuihin ja unelmiin yhdistettynä, eikä 30 euron hintakaan tuntunut yhtään pahalta.

12.12.11 asti tuli selvittyä ilman sen suurempaa tatuointikuumetta, mutta tuona päivänä se taisi olla huipussaan. Kropassa komeili jo neljä rakastamaani kuvaa, mutta kaipailin jotain suurempaa. Paikka oli selvä ja kuvakin oli pian mielessä, tähtiin kun ei koskaan kyllästy. Hintaa tällä oli 60€. Värinä käytettiin ainoastaan mustaa, mutta kuva on otettu pari tuntia tekemisen jälkeen, joten iho veresti vielä vähän ja siitä johtuen sävy on toi.

30.1.12 on otettu tällä hetkellä viimeisin tatuointi ja ihan älytöntä, että siitä on jo reilu vuosi! Miksi, oi miksi!? Koska oon elänyt koko elämäni aika ei huolia -asenteella, kuten Timon ja Pumba, ja Leijonakuningas on ehkä paras piirretty ikinä, sai Hakuna Matata paikkansa. Enpä ois koskaan näitä ranteisiini lyönyt, jos olisin tiennyt siitä seuranneen kivun määrän, vaikka kerranhan se vaan kirpaisi ja koko toimitus kesti noin kymmenen minuuttia, vaikka Rami puhui välillä vaimonsa kanssa puhelimessakin. Elämäni hirveimmästä kivusta maksoin 20€.

Seuraavan tatuoinnin paikka on jo tiedossa ja kuvakin on aika selvä, kunhan joku saisi patistettua siirtämään yhden osan siitä paperille, jotta voisin raahautua Auraan viemään ne loppusuunnitteluun. Jospa ennen kesää saisi aikaiseksi otettua sen seitsemännen. Toivottavasti.