19.11.2012

SAIRAAN HYVÄ HOITAJA

Viimeisen puolentoista vuoden aikana blogista on tullut tärkeä ja oon koukuttunut tähän hommaan täysin, mutten osannut odottaa, että täältä poissa oleminen olis näin tuskallista. Nyt meidän netti kuitenkin toimii (kop, kop, kop..), joten ainakin toistaiseksi oon palannut. Alunperin tarkoitus oli vastata teidän kysymyksiin perinteisen kysymyspostauksen tavoin, mutta päätin tehdä sen toisella, mulle itselleni selkeämmällä tavalla. Seuraavaksi siis luvassa vastauksia teidän kysymyksiin sosiaali- ja terveysalan opiskeluihin liittyen.

Miten 15-vuotias Janna olisi voinut tietää mitä haluaa, kun se ei tiedä sitä edes 19-vuotiaana? Miten ylipäätään kukaan 15-vuotias voi tietää mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä? Silloin ei kiinnostanut yhtikäs mikään ryyppäämistä ja eläimiä lukuun ottamatta, joten yhteishaku tuli täytettyä niillä paikoilla, joita äiti mulle ehdotti - lopputulos toisinaan vähän vähemmän mieleinen, toisinaan taas enemmän.

Soveltuvuuskokeet on edelleen yhtä pimentoa, sillä muistan siitä päivästä ainoastaan sen, miten väänneltiin rautalangasta mallin mukainen pupu ja kuinka panikoin puhelimessa silloiselle poikaystävälleni koulun vessassa. Kaikki tehtävät tuntui menevän päin sitä itseään, mutta jollain ihmeen kaupalla olin kuin olinkin yksi niistä 26, jotka sitten ilmeisesti syystä tai toisesta soveltuivat alalle vähän paremmin kuin ne muut. Näin opiskelut siis alkoivat elokuussa 2009 Loimaalla, Loimaan ammatti- ja aikuisopistossa.

Tällä hetkellä takana on neljä harjoittelujaksoa; 5 viikkoa eskarissa, 5 viikkoa vanhusten palveluasuntolassa, 5 viikkoa kotihoidossa, ja sairaanhoitoon ja huolenpitoon erikoistuessa 7 viikkoa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Jokainen harjoittelu on ollut täysin omanlaisensa ja etenkin kolme viimeistä antanut ihan älyttömän määrän hienoja kokemuksia. Totta kai olisin kasvanut koulussa kuin koulussa kolmen vuoden aikana, mutta väitän silti, että suurin syy kasvamiseen on ollut just tää koulu ja kaikki se mitä on tullut nähtyä, kuultua tai koettua. Kiitos äiti, ilman kaikkea sitä mun oma arvostus hoitohenkilökuntaa ja potilaita/asiakkaita/asukkaita kohtaan olisi luultavasti pyöreet nolla.

Kamalinta tähän mennessä on ollut ehdottomasti työn raskaus. Lähihoitajan työ on raskasta fyysisesti, mutta nyt osaan kertoa sen olevan raskasta myös henkisesti - ainakin mulle. Vaikka oon kuinka yrittänyt pitää potilaat potilaina, ihmisinä, jotka kuuluu työpaikalle ja jotka sinne myös työvuoron loputtua jää, on tässä käynyt juurikin päinvastoin. Jokaisesta potilaasta tulee väkisinkin jo lyhyessä ajassa omalla tavallaan tärkeä ja se kyllä kostautuu viimeistään saattohoitopotilaiden (= kuolevien potilaiden) kohdalla. Tuntuu siltä, että töissä ollessani elän potilaiden ja omaisten elämää olkapäällä istuen, ja kotiin lähtiessä kiinnityn hihnaan. Tässä työssä tarvitaan kyllä empatiaa, mutta joskus tuntuu, että oma kykyni asettua toisen ihmisen asemaan on ihan liian suuri.

Kamaluuden vastapainoksi pitää sanoa vielä sana siitä, mikä sitten tekee työstä tekemisen arvoisen. Siihen riittää yksi sana ja se on kiitollisuus. Se kiitollisuus, jota ei tarvitse sanoo ääneen. Se kiitollisuus, joka loistaa potilaan lisäksi myös omaisten kasvoilta. Jokaisessa harjoittelussa oon törmännyt hoitajien kiireeseen, jolle ei aina löydy edes syytä ja se on surullista. En väitä ettenkö itsekin viihottaisi paikasta toiseen, mutta jokaiseen päivään oon pyrkinyt etsimään sen viisiminuuttisen, jonka aikana voidaan vaan istua ja jutella. Toivon, et vielä kymmenenkin vuoden päästä muistan rauhoittua, istua sen hälinän keskipisteen viereen ja ottaa tätä kädestä kiinni - jollekin se merkkaa niin hirvittävän paljon ja kun näkee sen kiitollisen katseen, saa itsekin pidätellä itkua. On ihan älyttömän hienoa huomata kerta toisensa jälkeen miten tärkee sitä on. Jos tuntee itsensä näin tarpeelliseksi, ei tästä työstä voi olla pitämättä.

Mitään sen suurempaa vinkkiä ei ole antaa, mutta yhden asia voin kokemuksella kertoa. Unohtakaa ennakkoluulot! Olin niin kauhuissani, kun kuulin, että harjoittelupaikkana tulee olla vanhustentalo. Ennen sinne menoa vannoin, etten koskaan tuu yhdenkään vanhuksen vaippaa vaihtamaan ja sanoin tulevani topista takaisin kädet puuskassa seisseenä - todellisuudessa lähdin sieltä kyyneleet silmissä.


Kuva: Sydän-hämeen lehti.

10 kommenttia

  1. voi kiesus sun tapaa kirjottaa,rakastan !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi 12:22,
      No voih, kiitos paljon!

      Poista
  2. Kirjotat kyllä tosi kivasti!:) Kivat värit myös tässä blogissa :)

    http://saijis.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  3. Oioi miten ihanaa tekstiä. Kuulostat niin ihanalta ihmiseltä, mahtavaa kun jaksat välittää. Mulla on ollut aina halua auttaa ja olla ihmisten kanssa tekemisissä tulevaisuuden ammatissani. En kuitenkaan varmaan ikinä pystyisi tekemään mitään tuon tapaista, juuri sen empatian takia, murehtisin ja surisin aina potilaitani. Mutta tää on varmaan just se sun juttu! :)
    + sun blogissa tuo sisustuspostailu juttu on tosi huippu, voisin ehkä ottaa vähän inspiraatiota siitä omaan blogiinikin. :)

    aranciata-bu.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hiekkakakkuprinsessa,
      Voi ei, superisti kiitoksia. :-)

      Ehkä tää saattaa olla se "kutsumusammatti", kunhan työpaikassa potilaat ovat pysyviä..

      Poista
  4. Kiva postaus ja muutenki ihana blogi <3 http://mylifebyviivi.blogspot.fi

    VastaaPoista
  5. Voimaa ja viihtymistä hienolla alallasi! Tosi symppis postaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hilbert,
      Ihan älyttömästi kiitoksia Hilbert! Voimia tarvitaan.. :-))

      Poista