25.11.2012

PIENISSÄ HÄISSÄ

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni todistamaan sitä kaunista hetkeä,
kun kaksi rakastavaista tahtoivat.
Iki-ihanan morsiamen takia (ja luvalla) mun on ihan pakko näyttää teille edes pieni vilaus tästä kaikesta.


Pelottavaa, että vaikka vastustankin (ainakin toistaiseksi..) omia häitä,
niin nää sai kyllä haluumaan niitä ehkä ihan pikkupikkusen enemmän..
Hui.

21.11.2012

ALASTON TOTUUS

Alasti minäkin, kiitos Veeran.

Kuten varmasti jo monista blogeista ootte lukeneet, Veeralle riitti aitouden peittely, totuuden piilottelu ja photoshoppailun välttämättömyys. Yleensä blogihaasteet jostain syystä ärsyttää ja tartun niihin ainoastaan äärimmäisessä tylsyydessä, mutta tähän päätin ryhtyä ja jakaa kuvan itsestäni - kaikessa kauheudessani. 

Tummat silmänaluset riippumatta meikin määrästä tai siitä, oonko nukkunut viime yönä kaksi vai kaksitoista tuntia. Kalpeat kasvot. Muutama pieni finni. Arpia menneen aknen jäljiltä. Toisinaan vähän kuivempi iho, jonka aiheuttaa atooppinen ihottuma. Olemattoman vaaleat kulmat ja ripset. Minä. Ja silti vierelläni on maailman paras poikaystävä, vaikka kuinka näytänkin rekan alle jääneeltä kaljurotalta. Tämä jos joku taitaa olla sitä rakkautta. 

Kuvassa enemmän tai vähemmän suihkun raikkaana, hiukset juuri tahtomaansa asentoon kuivuneena, flunssaisena, ilman meikkiä, alasti - ei ehkä ihan kirjaimellisesti kuitenkaan. Kaiken kauneuden huipuksi kuvasta löytyy vielä punoittava silmäkin, mutta kolmen sentin tyvikasvu rajautui vahingossa pois, vaikka se olisikin sopinut tähän kuin nenä päähän.


Hui hirvittävä! Vaikka oon tän samaisen nassun kanssa elellyt jo monen monta vuotta, ei se vieläkään miellytä joka päivä, enkä usko, että miellyttää vielä nelikymppisenäkään. Vanhustentalolla törmään päivittäin mummoihin, jotka voivottelevat sitä, miten huonosti hiukset on tai millaiset silmäpussit sitä onkaan taas ilmestynyt. No mitä sitten? Musta ne vähähampaiset tai ehkäpä kokonaan hampaattomatkin hymyt ja eletystä elämästä kertovat rypyt ovat kauniita, paljon kauniimpia kuin suorat ja pitkät hiukset tai virheetön iho. Se on elämää se.

Häpeäkseni tunnustan kuuluvani niihin ihmisiin, jotka lähikauppaan lähtiessään miettivät, kehtaako siellä kipaista meikittä, ja nyt jaan sen saman puolen itsestäni koko blogimaailmalle. Taidan olla hurja ja jakaa tän vielä Facebookissakin. Olo on alaston. Miksi? Onko se Tikkurilan värikartta tosiaan niin suuri osa identiteettiä, etten ilman pysty itseäni esittelemään?

(Muoks. näin neljä vuotta myöhemmin, huh, mikä myötähäpee kuvasta! En edes valehtele, jos kerron muuttuneeni paljon parempaan suuntaan, hahah. Rehellisyyden nimissä pidän tän - toistaiseksi.)

19.11.2012

SAIRAAN HYVÄ HOITAJA

Viimeisen puolentoista vuoden aikana blogista on tullut tärkeä ja oon koukuttunut tähän hommaan täysin, mutten osannut odottaa, että täältä poissa oleminen olis näin tuskallista. Nyt meidän netti kuitenkin toimii (kop, kop, kop..), joten ainakin toistaiseksi oon palannut. Alunperin tarkoitus oli vastata teidän kysymyksiin perinteisen kysymyspostauksen tavoin, mutta päätin tehdä sen toisella, mulle itselleni selkeämmällä tavalla. Seuraavaksi siis luvassa vastauksia teidän kysymyksiin sosiaali- ja terveysalan opiskeluihin liittyen.

Miten 15-vuotias Janna olisi voinut tietää mitä haluaa, kun se ei tiedä sitä edes 19-vuotiaana? Miten ylipäätään kukaan 15-vuotias voi tietää mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä? Silloin ei kiinnostanut yhtikäs mikään ryyppäämistä ja eläimiä lukuun ottamatta, joten yhteishaku tuli täytettyä niillä paikoilla, joita äiti mulle ehdotti - lopputulos toisinaan vähän vähemmän mieleinen, toisinaan taas enemmän.

Soveltuvuuskokeet on edelleen yhtä pimentoa, sillä muistan siitä päivästä ainoastaan sen, miten väänneltiin rautalangasta mallin mukainen pupu ja kuinka panikoin puhelimessa silloiselle poikaystävälleni koulun vessassa. Kaikki tehtävät tuntui menevän päin sitä itseään, mutta jollain ihmeen kaupalla olin kuin olinkin yksi niistä 26, jotka sitten ilmeisesti syystä tai toisesta soveltuivat alalle vähän paremmin kuin ne muut. Näin opiskelut siis alkoivat elokuussa 2009 Loimaalla, Loimaan ammatti- ja aikuisopistossa.

Tällä hetkellä takana on neljä harjoittelujaksoa; 5 viikkoa eskarissa, 5 viikkoa vanhusten palveluasuntolassa, 5 viikkoa kotihoidossa, ja sairaanhoitoon ja huolenpitoon erikoistuessa 7 viikkoa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Jokainen harjoittelu on ollut täysin omanlaisensa ja etenkin kolme viimeistä antanut ihan älyttömän määrän hienoja kokemuksia. Totta kai olisin kasvanut koulussa kuin koulussa kolmen vuoden aikana, mutta väitän silti, että suurin syy kasvamiseen on ollut just tää koulu ja kaikki se mitä on tullut nähtyä, kuultua tai koettua. Kiitos äiti, ilman kaikkea sitä mun oma arvostus hoitohenkilökuntaa ja potilaita/asiakkaita/asukkaita kohtaan olisi luultavasti pyöreet nolla.

Kamalinta tähän mennessä on ollut ehdottomasti työn raskaus. Lähihoitajan työ on raskasta fyysisesti, mutta nyt osaan kertoa sen olevan raskasta myös henkisesti - ainakin mulle. Vaikka oon kuinka yrittänyt pitää potilaat potilaina, ihmisinä, jotka kuuluu työpaikalle ja jotka sinne myös työvuoron loputtua jää, on tässä käynyt juurikin päinvastoin. Jokaisesta potilaasta tulee väkisinkin jo lyhyessä ajassa omalla tavallaan tärkeä ja se kyllä kostautuu viimeistään saattohoitopotilaiden (= kuolevien potilaiden) kohdalla. Tuntuu siltä, että töissä ollessani elän potilaiden ja omaisten elämää olkapäällä istuen, ja kotiin lähtiessä kiinnityn hihnaan. Tässä työssä tarvitaan kyllä empatiaa, mutta joskus tuntuu, että oma kykyni asettua toisen ihmisen asemaan on ihan liian suuri.

Kamaluuden vastapainoksi pitää sanoa vielä sana siitä, mikä sitten tekee työstä tekemisen arvoisen. Siihen riittää yksi sana ja se on kiitollisuus. Se kiitollisuus, jota ei tarvitse sanoo ääneen. Se kiitollisuus, joka loistaa potilaan lisäksi myös omaisten kasvoilta. Jokaisessa harjoittelussa oon törmännyt hoitajien kiireeseen, jolle ei aina löydy edes syytä ja se on surullista. En väitä ettenkö itsekin viihottaisi paikasta toiseen, mutta jokaiseen päivään oon pyrkinyt etsimään sen viisiminuuttisen, jonka aikana voidaan vaan istua ja jutella. Toivon, et vielä kymmenenkin vuoden päästä muistan rauhoittua, istua sen hälinän keskipisteen viereen ja ottaa tätä kädestä kiinni - jollekin se merkkaa niin hirvittävän paljon ja kun näkee sen kiitollisen katseen, saa itsekin pidätellä itkua. On ihan älyttömän hienoa huomata kerta toisensa jälkeen miten tärkee sitä on. Jos tuntee itsensä näin tarpeelliseksi, ei tästä työstä voi olla pitämättä.

Mitään sen suurempaa vinkkiä ei ole antaa, mutta yhden asia voin kokemuksella kertoa. Unohtakaa ennakkoluulot! Olin niin kauhuissani, kun kuulin, että harjoittelupaikkana tulee olla vanhustentalo. Ennen sinne menoa vannoin, etten koskaan tuu yhdenkään vanhuksen vaippaa vaihtamaan ja sanoin tulevani topista takaisin kädet puuskassa seisseenä - todellisuudessa lähdin sieltä kyyneleet silmissä.


Kuva: Sydän-hämeen lehti.