13.7.2017

KUPLASSA

Postailu ensimmäisen kotiviikon aikana on jäänyt ja mä todella taidan olla omassa vauvakuplassani. Sain yhtenä päivänä yhteydenoton Facebookissa ja vähän hämmennyin, kun aiheeksi nousi yllätysraskaus. Ai mikä? Ai meillä? Ai tääkö nyt on se pieni, jota ei suunniteltu ihan tähän ajankohtaan? Mä olin ihan täysin ja aidosti unohtanut sen, ja ollut niin kiitollinen näistä kolmesta, että on tuntunut kuin oltaisiin haluttu tätä aina. Ei enää ajatustakaan siitä, että kolme olisi lapsilukuna mahdoton tai että yksi tuntuisi ylimääräiseltä. Kaikki vielä loppuraskaudessakin olleet ajatukset ja pelot on jääneet mun kuplani ulkopuolelle kuluneen kahden ja puolen viikon aikana.

Luomusti (Synnytyskertomus) -postauksessa kerroin omasta voinnista synnytyksen jälkeen. Parin tiputetun veripussin ja levon ansiosta olo koheni kuitenkin vuorokaudessa ja oltaisiin oltu kotiinlähtökunnossa, mutta N:n bilirubiini arvoja piti vielä seurailla mittarilla. Arvot kohosi ja seurailuun ei enää riittänyt mittari vaan pienen kantapäät oli pian täysin mustat kaikista otetuista näytteistä. Neljän päivän sairaalassa olemisen jälkeen päästiin viimein kotiin, mutta jo seuraavan päivän kontrolliin mennessä arvot oli nousseet reilusti yli hoitorajan ja lähdettiin vuorokaudeksi takaisin osastolle kahteen sinivaloon. Sunnuntaina päästiin jälleen kotiin, mutta arvot kohosi uudelleen olleen tiistaina taas yli hoitorajan, jolloin palattiin sairaalalle vielä toisen kerran. Kotiuduttiin siis lopullisesti vasta viikko sitten keskiviikkona ja Aleksin kesälomasta meni kätevästi viikko raskaana ja 1,5 viikkoa sairaalassa ravaten, joten kesälomasuunnitelmat vähän muuttui eikä olla vieläkään käyty Muumimaailmassa tai kotieläintilalla.


Näiden kahden sijaan käytiin lasten kanssa ensimmäistä kertaa laivalla piknik-risteilyllä. Piknik meni paremmin mitä oletin, koska olin varma täydestä katastrofista ja siitä, ettei enää koskaan tehtäisi samanlaista reissua. Esikoinen kuitenkin pärjäsi hyvin ilman päiväunia ja keskimmäinen taas nukahti helposti matkarattaisiin. Pojat malttoi ruokailla nätisti eikä mun tarvinnut hävetä kahden uhmaikäisen kanssa kulkemista, kuten toisinaan. Nää oli niin nätisti, että mä olisin valmis lähtemään uudelleenkin ja isompi jo tilasikin uuden laivareissun perjantaille, mutta siihen en ehkä ihan vielä kykene.

Isomman kävellessä ja keskimmäisen kulkiessa päättömänä kanana tai istuessa matkarattaissa perheen pienin kulki suurimman osan ajasta Marsupi Breezen pikaneliöliinassa, joka saatiin reissuun ihanan Kotton Tuulilta! Paikallisten äitien ryhmässä Tuuli on ollut pitkään mun imetys- ja synnytysidoli, joten mua jännitti tavata livenä ihan hulluna (juurikin ne kaksi uhmaa mukana....), mutta turhaan. Kottosta saa ostettua ja vuokrattua mm. näitä kantovälineitä ja Tuuli tuli kaupalle ihan meitä varten ja viitsi käyttää aikaansa opastukseen. Pikaneliöliina oli mulle hirveä kummitus sanan liina takia, mutta tutustuminen kannatti sillä tää ei ollutkaan mikään solmuhirvitys vaan helppo kuin mikä. Marsupi Breeze on ihanan kevyt ja meillä kun oli kokemusta vain Baby Björnin kamalasta repusta niin oli ihan huippua miten kantoreppu ei painanut mistään ja silti vauva pysyi tosi tukevasti mukana. Tän kokemuksen perusteella vaan mietin miksi mä ikinä yritin saada BB:n repusta toimivaa omilla huivivirityksillä, joilla sidoin aikoinaan E:tä parempaan asentoon. Lämpimästi voin siis suositella, koska mää <3 Kotto! Postaus ei ole toteutettu yhteistyössä eikä mua ole pyydetty mainostamaan. Kunhan oon tyytyväinen, koska ilman Tuulia ja Marsupia N olisi matkustanut koko laivamatkan käsivarressa roikkuen. Kotton lisäksi oon tyytyväinen piknikkiin ja tähän vauvakuplaan. Se taitaa olla aika vaaleanpunainen.

6.7.2017

LUOMUSTI (SYNNYTYSKERTOMUS)

Yksi ihan tavallinen sunnuntai, 39. raskausviikko oli tullut täyteen ja raskausviikko 40 alkanut. Olin päivittänyt Instagramiin kuvan vatsasta ja toivonut, että tyttö olisi täsmällinen ja nähtäisiin viikon kuluttua, vaikka oma veikkaukseni oli 40+6. Olin jo reilu viikon ajan pyrkinyt liikkumaan 27 viikon supistelujen jälkeen. Toiveissa ei ollut synnytyksen käynnistyminen, mutta toivoin liikkumisen helpottavan sen kulkua, kun hetki olisi käsillä. Käveltiin koko perheen voimin läheiseen kauppaan ja poikkeuksellisesti jo viiden minuutin kuluttua mulla oli sellainen olo, että kävelylle lähteminen oli todella suuri virhe. Paine oli ihan järjetön, mutten lopulta antanut sen haitata, sillä tiesin, että niillä kivuilla paikkojen olisi jo kypsyttävä. Kaupan jälkeen kierrettiin leikkiketän kautta kotiin ja Pokémon GO:n mukaan matkaa tuli yhteensä reilun kolmen kilometrin verran. Loppupäivästä en muista sen tarkemmin, sillä tää todella oli ihan tavallinen sunnuntai. 

Iltatoimien aikaan pienet supistelut alkoivat ja niiden aikana sain nojailla työtasoon lantiota keinutellen, mutta pystyin kuitenkin toimimaan ihan normaalisti. Noin 20:30 pojat olivat sängyssä ja mä lösähdin sohvalle. Supistus, supistus, supistus. Pelasin Candy Crushia saaden kahden tunnin rajattomat elämät ja supistuksen tultua jouduin keskeyttämään pelin hetkeksi. Niitä tuli silloin tällöin suht lyhyellä välillä, mutten jaksanut kiinnittää sen enempää huomiota kuluvaan aikaan ja jatkoin pelaamista. Kello 22:23 päivitin WhatsAppissa perustettuun synnytysryhmään veikkaavani supistusten menevän vielä ohi, mutta kerroin myös varoittaneeni äitiä ensimmäistä kertaa tosi tarkoituksessa. Kymmentä vaille yksitoista ne rajattomat elämät loppuivat ja päätin kellottaa muutaman supistuksen ennen kuin siirtyisin sohvalta sänkyyn. 23:12 lähetin kellottelusta kuvan ryhmään ja totesin lähteväni nukkumaan, mutta 40 minuuttia myöhemmin olin yhä hereillä.


Puoli yhdeltä oon ensimmäisen kerran harkinnut kassin loppuun pakkaamista ja varttia vaille miettinyt äidille soittamista nousten samalla käymään vessassa. Palasin takaisin makuuhuoneeseen aloittaakseni pakkaamisen ja minuuttia myöhemmin viestiketjusta löytyy viestit Verta. Soitan. Nyt. Yhden aikoihin kassi oli pakattu ja odottelin äiti ulkona tuskahiessä paineen ollessa niin suuri, etten kyennyt sillä hetkellä soittamaan synnärille. Äidin tultua oltiin yhdeksässä minuutissa ajettu hiljaisen kaupungin läpi sairaalan parkkihalliin. Sairaalan ovi oli lukossa ja ovikelloa soittaessa tunsin kuinka jotakin holahti housuun. 

Meidät otettiin vastaan ja saateltiin verhon taakse, jossa vaihdoin ylle sairaalavaatteet ja pääsin käyrille. Vähän ennen puolta kahta sisätutkimus oli ohi ja kohdunsuun todettu olevan auki kolmen sentin verran. Käyrillä paikoillaan makaaminen kipujen kanssa oli tuskaista ja 20 yli kaksi päästiin vihdoin saliin, jossa aloin saamaan helpotusta kipuun liikunnasta ja lämmitettävästä geelityynystä. Kätilö oli ihan kiva, mutta mua turhautti todella paljon olla jatkuvasti kiinni käyrällä, johon tää oli kiinnittämässä mua takaisin heti, kun oli syystä X pyytänyt päästä hetkeksi irti. Kuljin muutaman kerran sairaalan käytävää edestakaisin, mikä oli huomattavasti helpompaa kuin liikkuminen johdollisten antureiden kanssa, sillä supistuksen tullen oli vaikea seistä suorassa ja anturit kolahtivat lattiaan joka kerta, kun kumarruin. 2,5 tuntia saliin pääsemisen jälkeen musta tuntui, ettei synnytys etenisi mihinkään, mutta sisätutkimus kertoi toista, sillä ennen viittä kohdunsuun tilanne oli seitsemän senttiä.


Puoli kahdeksan jälkeen kipu alkoi olla niin tuntuvaa, että jalat tärisi jokaisen supistuksen aikana. Yövuoro oli vaihtunut aamuvuoroon ja ihan kivan kätilön tilalle tullut supermukava kätilö, joka antoi olla myös ilman käyrällä olemista ja joka seisoskeli salissa höpöttelemässä turhia. Mä olin jo raskausaikana pelännyt millaisen kätilön saan synnytykseen, koska koin opiskelijan tuella ja kannustuksella olleen viimeksi niin suuri vaikutus siihen, kuinka pärjäsin ja niin oli tälläkin kertaa. Ensimmäiset "Sä pärjäät tosi hienosti" -kannustukset sain aamuvuoron kätilöltä ja ne lauseet antoivat ihan hulluna voimia kestää geelityynyn ja stressipallon avulla seuraavatkin hetket.

Kahdeksan aikaan tsekattiin taas tilanne ja vaikka mä luulin homman jumittavan paikoillaan, kohdunsuu oli kahdeksan senttiä auki ja reuna väistyi, jos ponnisti vähänkin. Ensimmäistä kertaa synnytyksen aikana mietin, että nyt sattuu ja ihan helvetisti, mutta missään vaiheessa mun ei tarvinnut edes harkita muun kuin luonnollisen kivunlievityksen käyttämistä. Takana oleva paine alkoi siirtyä enemmän eteen ja puoli yhdeksän aikaan alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen, että ponnistusvaihe olisi pian edessä. 8:35 aloin kirjoittamaan synnytysryhmään viestiä, joka katkesi kahden sanan jälkeen. Sain kirjoitettua vain "Koht ehkä (ponnistaa sanan kirjoitti Aleksi)", jonka jälkeen kipu oli yhtäkkiä niin järjetön, etten mä kyennyt enää päivittämään mitään, vaan Aleksi hoiti sen siitä eteenpäin parin viestin verran, kuten 8:52: Nysse o kokonaa auki!


Ponnistusvaihe tuntui ikuisuudelta, sillä supistusten välit oli tälläkin kerralla pitkiä, noin neljän minuutin mittaisia. Tästä johtuen ponnistusvaihe kesti 12 minuuttia, mutta kello 09:07 meille syntyi täydellinen tyttö tuuhealla, tummalla tukalla varustettuna mitoin 3 662 grammaa ja 51 senttiä. Synnytys kesti kokonaisuudessaan 12,5 tuntia, mikä oli pisin kaikista kolmesta synnytyksestä. Ellen olisi valvonut noin 26 tuntia ja ollut syömättä 16 tuntia, olisi mulla varmasti ollut enemmän energiaa tehdä asioita nopeamman avautumisen eteen.

Mun oma kunto romahti aika pian synnytyksen jälkeen ja vietettiin salissa lähes viisi tuntia. Kohtu ei enää jaksanut supistella, joten sain Cytotecin tyhjentämään kohtua ja istukka jouduttiin vetämään ulos. Hemoglobiini oli jotain 80 ja 90 välillä, verenpaine oli alimmillaan 91/33, sain sitä nostavaa lääkettä ja lisäksi kanyylin kautta meni jotain muutakin. Hoitajia kävi huoneessa ja seisoi vieressä, mutta ainoat muistikuvat hetkistä on ne, kuinka kätilö kehotti pitämään silmät koko ajan auki ja miten mua runnottiin, jotta kaikki hyytymät saatiin ulos. Silmät muljahteli päässä, itkin ja sain ihmeellisiä tärinäkohtauksia, joissa tärisin nilkoista alaleukaan asti.  Lopullinen vuoto oli 1 200 grammaa, joten osastolle päästessä sain pari pussia verta. Inhottavista ja ahdistavista jälkijutuista huolimatta itse synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis ja mä oon niin ylpeä, että musta oli siihen vielä kerran. Luomusti. Ja kun mä nyt kymmenen päivää myöhemmin luen viestejä ja katsoin kuvia ryhmästä, hymyilen tyhmänä ja pyyhin muutaman kyyneleen. Niin paljon turhia pelkoja. Niin täydellinen ensitapaaminen ja sitä edeltävät tunnit.

24.6.2017

JOKO JO VIKA (38+4 NEUVOLA)

Kuinka pitkällä: tänään 38+6, neuvolakäynnillä 38+4 (kuva 38+5).

Muut arvot: Verenpaine 122/77. Vauvan syke +150 ja liikkeet ++. Sf-mitta edelleen samat 28 senttiä, jonka se on ollut jo muutaman viikon. 

Muutokset vartalossa: Lisääntyneet arvet, jotka mua turhauttaa päivästä toiseen samoin, kuten muiden vähättely niiden suhteen. Mä tiedän, että niitä voisi olla paljon enemmän. Tiedän, että ne voisi olla suurempia. Tiedän, että ne voisi olla selvempiä. Siitä huolimatta, että muilla saattaa olla kaikkea edellä mainittua, se ei poista sitä asiaa, että mä koen mun arpien pilanneen mun mahani tällä hetkellä. Ehkä mä en ajattele asiaa enää kun näen miltä ne näyttää raskauden jälkeen, mutta nyt ajattelen. Masu myös roikkuu taas entistäkin alempana - samoin vauva!

Uni: Viimeisen viikon aikana oon valvonut ehkä viiten yönä seitsemästä kovien jomotusten takia tunteja. Viime yönä oli ensimmäinen kerta, kun kipu oli kohdunsuun paikkeilla niin kovaa, että hetken mietin mitähän tässä tapahtuu. Nopeasti mun ensimmäinen ajatus muuttui siihen, että sitten kun tapahtuu niin sänky pitää pedata.

Mielihalut: Vichyt! Ja Crazy face tai muut vastaavat karkit. En tiedä niiden nimiä, mutta hyviä silti.

Hermostuttaa: Toisaalta se, että oma terkka on kesälomalla, joten kohdunsuun tilanne on täysin pimentoa ja pelkään, että avaudun tällä kertaa yhtä helposti ja kivuttomasti, mitä E:stä. Toisaalta taas se, että joutuisinkin kolmen viikon kuluttua käynnistykseen.

Vaivat: Supistelee ja jomottelee kovin (yllätyyyyyyys). Muuten ei oikeesti oo kyllä mitään valittamista! Aleksi naurahti tänään, kun mä kiskaisin kinttuni altaan reunalle, jotta sain poistettua vanhat kynsilakat uusien tieltä. Tää maha on siis ihan kreisimöhkö, mutta silti tosi helppo. Ei puhettakaan siitä, etteikö jalka nousisi tai ettenkö taipuisi muuten (paitsi vauvan ollessa sopivassa asennossa, jolloin ei pysty nojaamaan eteenpäin). 

Erityistä: huomenna tasan viikko laskettuun aikaan. 

Mieliala: Kieltämättä vähän turhautunut. Mua ei niinkään turhauta itse raskaus ja tää sujuu tässä sivussa, mutta odottelu ja tekemättömyys turhauttaa. Aika kuluu tosi nopeesti ja silti mä kaipaan lisää tekemistä. Pyykit kuivuu narulla liian hitaasti ja sitä rataa.

Odotan: tuskin kaipaa selittelyä.

14.6.2017

PENTUJEN BANAANI-PÄÄRYNÄ-KAURAMUFFINSIT

Mä tykkään aina välillä kehittää noille pennuille jotain kivaa iltapalaa ja makaavat sämpylät sekä  etenkin puurorieskat on ihan hitti. Kävipä taas niin, että halusin keksiä näille jotain uutta, mutta kaapissa ei tuttuun tapaan ollut mitään ihmeellistä. Googletin ihan pienen hetken ja törmäsin ohjeeseen, jota lähdin soveltamaan ja näin meille löytyi uusi herkku, banaani-päärynä-kauramuffinsit.

Banaani-päärynä-kauramuffinseihin tarvitset:

3dl kaurahiutaleita
2tl leivinjauhetta
3 munaa
0,5dl maitoa
1rkl hunajaa
1tl suolaa
2tl kanelia
2 isoa banaania
1,5 päärynää

Sekoita kaurahiutaleet ja leivinjauhe, ja survo tavalla tai toisella jauhoksi. Meillä ei ihmevehkeitä ole, mutta sauvasekoitin kävi hyvin. Sekoita munat, maito, hunaja, suola ja kaneli sekaisin. Pilko banaanit ja päärynä sopiviksi paloiksi tai soseuta ne sauvasekoittimella aiemmin mainittujen kanssa. Lisää joukkoon kaurajauhot, sekoita, annostele muffinsivuokiin ja paistaa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Mä tein näitä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla pelkällä banaanilla soseuttaen banaanin tehosekoittimella, mutta mun makuun muffinsit maistuivat liikaa kauralle ja liian vähän banaanille. Tänään tein näitä uudestaan lisäten joukkoon päärynää sekä jättäen tämän ja banaanin paloiksi ja omaan suuhun maistui jo paremmilta, mutten mä näitä jatkossakaan aio syödä maistamista enempää. Lapsille upposi kummatkin ihan hullulla tavalla ja siksi nää onkin nimenomaan pentujen muffinsit. Kunhan saadaan aikaiseksi ostettua niin mä haluan koittaa banaanin kaveriksi marjoja!