10.4.2017

VIIKON 28 NEUVOLA

Kuinka pitkällä: Tänään 28+1, neuvolakäynnillä 27+1 (kuva 27+5).

Muut arvot: Verenpaine 134/67. Vauvan syke +155 ja liikkeet ++. Sf-mitta 24 senttiä.

Muutokset vartalossa: Vauvamasun todellinen pullahtaminen. Huvittaa miten se näytti jo viime neuvolan aikaan niin suurelta, vaikka suurin muutos tapahtui viikon 24 lopun ja viikon 25 alun välillä. Arvista en oo varma, mutta oon kuvitellut löytäväni useita, jotka onkin ollut painaumia. Nyt oon taas täysin varma yhdestä pidemmästä ja ensimmäisestä "virallisesta" arvesta. Sen todellisuus saattaa siltikin olla toinen.

Uni: mulla oli vaihe, että nukahdin vasta aamuyöstä syvään uneen, mutta nyt menee paremmin!

Mielihalut: Kinderit, upsss...

Hermostuttaa: Että ehditäänkö saada kaikki valmiiksi, vaikka varmasti saadaan. Kohta pitää kyllä tosissaan käydä vaatteita läpi niin pääsee ostamaan vielä puuttuvat kaappiin ja sitten odotellaan enää kaukaloa. Pari pakettia 1-koon vaippoja pitää vielä ostaa, ensimmäiset ja toistaiseksi ainoaksi jäävät tutit tuli hankittua tänään.

Vaivat: Häpyluun järjetön polttelu, mitä en aiemmilta kerroilta muista. Polttelu on välillä niin kovaa, että vesi valuu silmistä. Mä kuulen ympäriltä pelkästään juttua, miten muut ei pysty liikkumaan kipujensa kanssa, mutta mulle liikunta tuo helpostusta. Liikunta tosin myös lisää supistuksia, mutta jos on valittava vähän iisimmät supistukset ja lähes toimintakyvyttömäksi vetävä nivuskipu tai kovemmat supistukset ilman nivuskipua niin itsekkäästi valitsen jälkimmäisen. Viikot alkaa olla sen verran isot, että oon uskaltanut muutaman kerran helpottaa kipua pienellä kävelylenkillä niiden supistustenkin uhalla. Mitä enemmän lepään, sitä huonompi olo mulla on henkisesti ja fyysisesti. Johan tässä on 13 viikkoa himmailtukin.

Erityistä: 9 viikkoa täysaikaisuuteen ja 12 viikkoa laskettuun aikaan!!

Mieliala: jännittynyt ja odottavainen.

Odotan: Että nähdään meidän neiti ensimmäistä kertaa, sillä musta on aina yhtä hassua miettiä, miltä toinen näyttää. Odotan sitä hetkeä, kun nähdään ihan ensimmäisen minuutin ajan livenä ja voin vaan ajatella, että tässä tää nyt vihdoin on just sellaisena kun pitikin enkä enää voisi muun näköiseksi kuvitellakaan.

4.4.2017

TÄYDELLINEN KERROSSÄNKY PIENILLE LAPSILLE

Kun me aikoinaan siirrettiin esikoinen pinnasängystä juniorisänkyyn, tehtiin valinta sängyn suhteen ajatellen myös myöhemmin syntyvää pikkusisarusta ja todennäköistä tarvetta kerrossängylle. Valittiin siis jatkettava sänky, joka oli minimissää juuri sopiva silloiselle 1,5-vuotiaalle sekä nykyiselle 3-vuotiaalle, ja josta myöhemmin saisi tehtyä kerrossängyn lisäosia ostamalla. Sänky oli nappivalinta kuluneeseen talveen asti, kunnes kerrossänky tuli ajankohtaiseksi ajatukseksi ja tajuttiin, että about 75 senttinen ipana kahden metrin sängyssä tuntuisi aika hurjalta - enhän mä itsekään tykkää nukkua yksin liian suuressa sängyssä. Päätettiin etsiä vaihtoehtoja enkä mä enää muista aloitinko aiheesta keskustelun, googletinko asiaa vai oliko se muistissa 1,5 vuoden takaisesta etsimisestä, mutta päädyin kuitenkin Veken Kalusteen sivuille selailemaan kerrossänkyjen valikoimaa ja löysin täydellisen kerrossängyn pienille lapsille!

Kyseessä on Liisa pieni, joka kiinnitti mun huomioni ensin sirolla ulkonäöllä sekä tämän jälkeen mitoillaan. Sänky on pituudeltaan 164 senttiä, leveydeltään 79 senttiä ja korkeudeltaan ainoastaan 137 senttiä, joten äitiä ei edes hirvittänyt päästää 3-vuotiasta nukkumaan yläsänkyyn. Patjan koko on 70 x 155 senttiä ja se on musta huomattavasti parempi mitä vanhan sängyn uusi 80 x 200 senttinen patja olisi ollut sängyn ollessa täysissä mitoissaan.


Esikoisen sänky on nyt myyty pois tieltä ja Liisa pieni saapunut huoneeseen. Pienempi nukkuu vielä ehkä parisen kuukautta pinnasängyssä, mutta isompi on jo päässyt testaamaan uuden sängyn ja ensivaikutelma on hyvä! Tikkaissa on pienet urat, jotka helpottavat kiipeämistä ja sänky tuntuu pienestä koostaan huolimatta tukevalta. Jätettiin tikkaat toistaiseksi pelkkien rautahakasten varaan eikä porattu hakasia kiinni sänkyyn, jotta mahdollisten leikkien villiintyessä voidaan nostaa tikkaat kätevästi pois paikoiltaan ja säästyä vahingoilta. Se mahdollisuus on musta hyvä, sillä pienempi on jo nyt löytynyt turhan usein veljensä sängystä, kun silmä on välttänyt hetkeksi tai kun nää on noussut aamupalapöydästä ennen mua. Sängyn mataluus mietitytti mua alkuun, sillä kävi mielessä, millainen tila voi jäädä ala- ja yläsängyn väliin kokonaiskorkeuden ollessa niin matala, mutta en mä nää tässä meillä mitään ongelmaa ja mäkin 163 senttisenä sujahdan sänkyyn mutkitta laidasta ja mahastani huolimatta. Lisäksi uskon ja toivon tän olevan pitkäikäinen sillä keskimmäisen kasvaessa tämä voi siirtyä yläsänkyyn ja luovuttaa alasängyn tulevalle pikkusiskolle tai ehkä pojat saa tästä joskus itselleen omat sängyt, sillä kyseinen kerrossänky on erotettavissa kahdeksi sängyksi.

Vaikka poikien huoneessa olisi jo nyt tilaa kahdelle erilliselle sängylle tai yhdelle isommalle kerrossängylle, musta  kompakti koko on vain plussaa. Kerrossängyn lisäksi hankittiin Liisa pieneen kuuluva, noin 75 senttinen turvalaita tulevien öiden turvaamiseksi. Esikoinen oli kova pyörimään vielä juniorisängyssäänkin ja ihan vasta viimeisen puolen vuoden aikana yöt on rauhoittuneet niin, ettei pää kolise turvalaidan ja seinän väliä, joten vielä vähän vilkkaamalle kakkosellekin laita tulee olemaan ehdoton. Heivattiin vanhan sängyn alta muoviset, jo rikki menneet legolaatikot roskiin ja vaihdettiin tilalle pyörien päällä liikkuva, kaunis ja yhteenkuuluva Liisa sängynaluslaatikko.


Tiesin kerrossängyn olevan suht pieni, mutta sen sirous yllätti mut siitäkin huolimatta. Paketti toimitettiin meidän kotiovelle, sängyn kasaus oli kuulemma helppoa ja ollaan molemmat oltu tähän tosi tyytyväisiä tän hetken kokemuksen perusteella. Matala sänky oli meille ihan nappivalinta, sillä arka esikoinen tärisi tässäkin ensimmäisiä kertoja kiivetessään, joten mataluus tuo arkajalalle taatusti pientä turvallisuutta suurempaan sänkyyn verrattuna. Nuorempi sen sijaan yrittää kiipeillä minkä ehtii ja kiipeää jopa alasänkyyn tikkaiden ylemmästä raosta. Hulivilin siirtäminen pinnasängystä kerrossänkyyn tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta, mutten meinaa malttaa, että jaksan kerätä voimia ja valmistautua henkisesti pinnasängystä pois siirtymiseen. Onhan tää nyt tosi nätti, eikö vain? Vielä kun saadaan sopivat päiväpeitot sänkyihin!

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Veken Kalusteen kanssa ja siinä mainituista tuotteista on saatu alennusta blogi- ja instagramnäkyvyyttä vastaan. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

30.3.2017

SANO SE ÄÄNEEN

Monna treenaa -blogin Monna heitti tammikuussa (upsss..) kommenttia, ja ehdotti, että kirjoittaisin synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei välttämättä tule puhuttua niin paljoa. Postaus on ollut luonnoksissa siitä asti, mutta nyt kun oon kirjoitellut useampia postauksia valmiiksi, päätin ryhtyä myös tähän. Kertoa asioista, joista neuvoloissakin pysytään hiljaa, koska odottavat äidit saattaa kokea kerrotut asiat pelotteluna ja tunnelman pilaamisena. Mä en tahdo pelotella enkä pilata tunnelmaa vaan kertoa faktat faktoina. Sanoa ne ääneen. Monnan oman Miksi näistä asioista ei puhuta? -postauksen voit lukea täältä.

1) Vessassa käyminen

Aika pian synnytyksen jälkeen, jo ennen osastolle pääsyä, synnytyksen hoitanut kätilö kehottaa menemään vessaan ja vaatii tästä raporttia - niin ainakin mun kohdalla jo kahdesti. Mulla ei ole ollut tän suhteen ongelmia, mutta aina pissaaminen ei onnistu ja tällöin voidaan joutua katetroimaan. Kivutonta vessassa käyminen ei kuitenkaan ole, vaan ensimmäisellä kerralla kirvely oli helvetillistä ja vielä viikkojenkin päästä mun oli helpotettava pissalla käymistä suihkuttelemalla samalla alapäätä käsisuihkulla. Se ei poistanut kirvelyä, mutta teki toimituksesta helpompaa ja pärjäilin puremalla hampaita yhteen. Musta tätä on kuitenkin turha jännittää etukäteen, sillä toisen kohdalla en tarvinnut käsisuihkua missään vaiheessa, vaikka repeämät oli ensimmäistä kertaa pahemmat. Vatsantoiminnan kanssakaan en muista olleen ongelmia, mutta varauduin siihen ja söin kuivattuja luumuja ennaltaehkäisevästi. Kun synnytyksessä on tuntunut siltä, että berberistä on puskemassa vesimeloni, saattaa ulostaminen tuntua vähän omituiselta synnytyksen jälkeen.

2) Jälkivuoto ja -supistukset

Jälkivuodon määrä ja kesto on tosi yksilöllistä. Esikoisesta kuljin pitkään sairaalan ylisuurissa vaippasiteissä ja vessareissujen aikaan WC-pönttö näytti teurastamolta. Toisen kohdalla pääsin paljon helpommalla, jälkivuoto oli niukempaa kuin tavalliset kuukautiset ja mä vain odotin, milloin homma räjähtää käsiin - tai housuihin. Synnytyksestä oli vain vuorokausi, kun vaihdoin vaippojen tilalle ihan tavallisen kuukautissiteen. Jälkisupistukset puolestaan on niitä, joita mä myönnän pelkääväni itsekin. Supistukset siis saattaa jatkua vielä synnytyksen jälkeen ja esikoisen kohdalla nää on usein tosi iisejä, mutta pahenee lapsi lapselta. Toisen kohdalla kipu tuntui järjettömältä ja vähän väliä rimpauttelin kelloa pyytäen hoitajia tuomaan lisää särkylääkettä. Luomusynnytyksestä huolimatta tunsin jälkisupistukset paljon kipeämmin kuin itse synnytyssupistukset. Pahimpia jälkisupistukset olivat imetyksen aikana ja toisen kanssa niitä kesti tuskalliset neljä päivää.

3) Muut kivut

Tääkin mulla rajoittuu vain ensimmäiseen kokemukseen, mutta silloin mä en istunut lähemmäs kuukauteen kunnolla. Istuin aina hitaasti ihan reunalle, varovasti hivuttauduin paremmin ja ylös pääseminen oli työn takana. Kävely sentään onnistui, vaikka sekin oli hidasta ja varovaista. Jokainen yskäisy ja aivastus tuntui koko kropassa. Kivut ei kuitenkaan ole välttämättömiä, sillä toisella kerralla istuin heti synnytyksen jälkeen ilman pienintäkään ongelmaa ja pientä huimausta lukuun ottamatta olisin ollut saman vuorokauden aikana valmis vaikka lenkille.

4) Negatiiviset tunteet imetyksen aikana

D-MER on lyhenne sanoista Dysphoric Milk Ejection Reflex. D-MER on hormonien kontrolloiva reflexi, joka aiheuttaa imettävälle äidille negatiivisia tunteita imetykseen liittyen. Mä oon rakastanut imetystä kummallakin kerralla, mutta toisella kertaa mulle tuli toisinaan ihan suunnaton ärsytys vauvaa ja imetystä kohtaan. Sillä hetkellä kävi mielessä, että minkä ihmeen takia oon ikinä ryhtynyt imettämään ja seuraavan minuutin kuluttua olin vain hämmentynyt siitä, miten saatoin ajatella niin. Enemmän D-MER:istä löytyy täältä.

5) Maito ei nouse heti, mutta se riittää

Ensimmäisellä kerralla maito nousi heti sairaalassa, mutta toisella kertaa se nousi kunnolla vasta neljäntenä päivänä synnytyksestä, kun me oltiin oltu jo reilu vuorokausi kotona. Moni ajattelee, ettei maito riitä ja päättää heti siirtyä lisämaitoon, mutta vuorokauden ikäisen vauvan vatsa on vain viinirypäleen kokoinen ja täyttyy 5 - 7 millilitrasta. Kahden vuorokauden ikäisen vauvan mansikan kokoinen vatsa puolestaan täyttyy 22 - 27 millilitrasta. Vaikka rinnat tuntuvat täysin tyhjiltä eikä maitoa tule välttämättä edes puristamalla, vastasyntyneen imuteho on usein niin suuri, että tämä saa kyllä tarvitsemansa. Tää on yksi niistä syistä, miksi toivon mahdollisimman nopeaa kotiutumista. Mä uskon, että tutussa ja kotoisassa ympäristössä maitokin nousee herkemmin mitä sairaalaympäristössä. Maidonnousua voi helposti edistää myös pitämällä vauvaa mahdollisimman paljon ihokontaktissa.

6) Maidonnousukin sattuu

Mä oon ollut onnellisessa asemassa sen suhteen, että itse imetys ei ole kummallakaan kerralla sattunut, vaikka oon kuullut paljon juttua siitäkin. Täysin kivutta en oo kuitenkaan päässyt, sillä maidonnousu on ollut kivuliasta molemmilla kerroilla eikä pelkästään heti synnytyksen jälkeen vaan myös myöhemmin. Tavallista pidemmät imetysvälit tuntuu heti ja välillä on pitäny puristella liiemmät maidot pois, jotta pieninkin hipaisu tisseihin ei ole saanut niissä tuntumaan siltä, että vesi-ilmapalloa tökätään neulalla kohtalokkain seurauksin.

Hyytelövatsa kaksi päivää synnytyksestä, jälkivuoto, jälkisupistukset, tyhjät tissit. Fakta.

7) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jatkuvasti iholla roikkuva vauva ehkä jopa ärsyttää, mutta sen kestäminen kannattaa, jos toivoo imetyksen jatkuvan. Mä oon molempien kanssa luullut  kymmeniä kertoja, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta oon ollut väärässä. Jos saan kokea imetyksen vielä kolmannen kerran niin tää on asia, jonka toivon itsekin muistavani.

8) Kroppa tuntuu vieraalta

Vaikka moni rakastaa raskausvatsaansa ja saattaa tykätä muuttuneesta kehostaan jopa enemmän kuin ennen, kaipuu entiseen voi iskeä. Mä tykkään mahastani, mutta etenkin viime viikkojen aikana oon alkanut jo kaipaamaan sitä, että vaatteet sopii päälle. Nyt tuntuu siltä, että mun kehoni omistaa joku muu ja kaipaan jo omaa vapautta sen suhteen. Synnytyksen jälkeen olo on vapautuneempi eikä suihkuverho hyökkää enää uhkaavasti kimppuun, mutta kroppa tuntuu yhä vieraalta. Mun keho on vetänyt ihan uskomattoman 53 kiloa -> 70 kiloa -> 55 kiloa -> 67 kiloa -> 52 kiloa -> tämän hetken paino -rundin neljässä vuodessa ja musta se on pystynyt ihmeisiin. Mahasta löytyy toistaiseksi huikeat kaksi, noin sentin mittaista raskausarpea aiempien raskauksien jäljiltä ja vaikka oon lähtenyt synnäriltä hyytelövatsani kanssa, on kaikki vanhat vaatteet sujahtaneet heittämällä päälle parin kuukauden sisällä. Entiset mitat ei kuitenkaan tarkoita entistä kroppaa eikä muutokset välttämättä näy vieraan silmissä, mutta jokainen tuntee oman kehonsa parhaiten ja näkee ja tuntee pienimmätkin erot. Muut on aina nähneet mussa sen huippupalautujan, vaikka mulle mä en ole ollut vielä mä. Tiedän, että etenkin tän asian kanssa mulla tulee olemaan paljon työstämistä, mutta koitan antaa ajatuksille aikaa ja totutella niihin muutoksiin, jotka kolmas raskaus jättää jälkeensä. Tahtoisin vielä joku päivä katsoa ihaillen peiliin ja todeta, että vitsi, mulla on kolme lasta ja näytän silti tältä!

9) Arvet eivät rajoitu raskausaikaan

Mun viralliset raskausarvet rajoittuvat peppuun ja niihin äsken mainittuun kahteen, noin sentin mittaiseen arpeen alavatsalla. Moni odottaa arpia kauhulla ja huokaiseen synnytyksen jälkeen selvinneensä, vaikka niitä voi ilmetä ihan kuten tavallisestikin ei-raskaana. Suurimmat arvet mulle ilmestyi vasta synnytyksen jälkeisenä parina päivänä, kun maito nousi vauhdilla ja jo raskausaikana monta kokoa kasvaneet rinnat kasvoivat vielä entisestään. Mitä täydemmät tissit olivat, sitä pidemmälle arvet loistivat. Nyt kolme vuotta myöhemmin ne on niin haalenneet, etten osaa enää edes kiinnittää huomiota, en oikeastaan edes tiedä onko niitä lainkaan näkyvillä. Älä siis järkyty, jos joku kerta bongaat arvokkaita imetysarpia.

10) Olet pian kalju

Okei, ehkä vähän liioiteltua, mutta joskus musta tuntuu siltä. Neljän vuoden katkeamaton raskaus - imetys - raskaus - imetys - raskaus -ketju nimittäin näkyy hiuksissa. Hiuksia löytyy todellakin joka puolelta ja välillä oon miettinyt, miten niitä on päässä enää yhtäkään. Toisaalta uutta hiusta kasvaa ihan järjettömästi. Päälaen ja otsan lisäksi voin jaotella hiuksia mistä tahansa kohdasta ja väleissä on ihan varmasti paljon muuta fledaa lyhyempää, uutta hiusta. Tuskin maltan odottaa, että kun nykyinen reuhka toipuu edellisestä imetyksestä ja kasvaa siedettävään mittaan, ollaankin jo siinä vaiheessa seuraavaa imetystä, että tukka tippuu taas ja päästä harottaa kummallisia, lyhyitä tuppoja. Looks like a tarhapöllö.

11) Vauvavuosi voi olla raskas koko perheelle

Kirjoitin hetki sitten aiheesta postauksen Älä eroa vauvavuonna, joten en jaksa näpytellä samoja asioita uudestaan, mutta teksti löytyy linkin takaa. Musta etenkin monissa blogeissa vedetään aika pintaliidolla, joten vauvavuodesta saattaa helposti saada turhan ruusuisen kuvan, kun tahdotaan tuoda esille vai ne hyvätkivathauskat, positiiviset jutut.

12) Isän ja vauvan välisen suhteen kehittyminen saattaa viedä aikansa

Ja mä oon henkilökohtaisesti sitä mieltä, että äidit odottaa iseiltä ehkä vähän liikaa liian pian. Toki suhde ei voi edes kehittyä, jos sille ei anneta mahdollisuutta, mutta mahdollisuudesta huolimatta se voi viedä aikansa. Äidit on saaneet yhdeksän kuukauden ajan tuntea kaikki tunnettavissa olevat liikkeet ja jopa vauvan hikan. 24/7 yhdessä oleminen on luonut täysin erilaisen suhteen ja iseille vauva on syntyessään usein vieraampi. Imetyskin lähentää äitiä ja vauvaa, ja vahvistaa sidettä entisestään siinä missä isä jää ulkopuoliseksi. Mä en tietenkään voi sanoa, miten esimerkiksi Aleksi on kokenut nää jutut, mutta väitän, että mun suhde poikiin on ollut ensimmäisten viikkojen aikana vahvempi ja tän vahvistunut siitä pikkuhiljaa sitä mukaan kun pojatkin on muuttuneet enemmän itsenäisemmiksi eivätkä oo enää olleet mun kanssa niin yhtä. Ei toi sitä kyllä myönnä, mutta mä oon kaikesta huolimatta nähnyt sen ylpeyden ja omanlaisen siteen salissa ollessa, kun pojat on olleet ensimmäisiä kertoja isin paidan sisällä tai kun tää on pitänyt niitä osastolla sylissä. Vähän ehkä jopa jännittää näkyykö kolmannen kanssa eroja. Tuntuuko siltä, että isän ja tyttären välit lämpenee hitaammin vai mahtaakohan neiti kietoa suvun miehet heti pikkusormensa ympärille?

13) Ikävätkin ajatukset on sallittuja

Ihan kaikki. Nostanpa taas kerran esille The Koliikin, joka vaivasi meillä 4,5 kuukautta. Niiden kuukausien aikana katsoin itkevää E:tä toivoen niin monesti, että voisin vain päästä siitä pienestä eroon tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessa kurkkua alkaa yhä puristaa ja tekee vain mieli sulkea silmät. Ikävät ajatukset on sallittuja, liittyivät ne sitten synnytykseen, vauvaan, imetykseen, puolisoon tai mihin tahansa. Väsymys on okei, masennus on okei. Mä oon siitä syvältä, etten osaa puhua asioista vaan pidän ne lähes aina sisälläni siihen asti, että tilanne X on ohi. Oikeastaan ensimmäisiä kertoja, jolloin oon joutunut kohtaamaan tilanteen, oli juurikin tää yllättänyt kolmas raskaus, josta kävin juttelemassa neuvolassa. Kirjoittaminen on kai paljon enemmän mun juttu (siksihän tää blogikin - mulle, teille) ja sinne neuvolaankin menin kirjoittamani lappuni kanssa. Jos mä jotain oon oppinut niin sen, että hyvien juttujen lisäksi juurikin kaikista niistä ikävistä asioista kannattaa puhua. Jos ei suoraan kasvotusten niin ehkä netissä tai kirjoittamalla muuten. Tilanne ei välttämättä mene sillä ohi, mutta oma paha olo helpottuu huomattavasti, kun saa kaiken ikävän ulos. Mulle blogi on ollut monen monta kertaa aika suuri henkireikä, sillä joka kerta kun mä olen itkeskellyt asioita yksin mielessäni ja päätän vihdoin purkaa kaiken ulos, saan huomata sen, etten oo missään vaiheessa ollut yksin, vaikka olisin niin kuvitellut. Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ei ilojen eikä surujen kanssa.

Tiheän imun kausi, vieras kroppa kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, koliikki, ikävät ajatukset. Fakta.

24.3.2017

I MAKE MILK... WHAT'S YOUR SUPERPOWER?

Osa ehkä muistaa jonkun tai jotku imetykseen liittyvistä postauksista ja sitä kautta tietää miten tärkeää se on mulle ollut? Esikoisen aikaan en osannut stressata asiasta vaan se sujui täysin omalla painollaan ilman panostusta tai painostusta. Musta oli ihan huippua välttää pullorumba ja onnistua kuuden kuukauden täysimetyksessä. Jatkoin imetystä noin vuoden ja kolmen kuukauden ikään asti lopettaen vasta ns. pakon edessä, kun tulin uudelleen raskaaksi ja neuvolan kanssa yhdessä tultiin siihen tulokseen, että parempi katsoa kuin katua supistusriskin takia. Imetyksen loppuminen oli mulle esikoista kovempi paikka ja vasta silloin ymmärsin enemmän mitä se oli todella merkinnyt. Löysin itsestäni pienen laktivistin, ihmisen, joka edistää imetystä ja imetysmyönteistä asennetta tekemällä sen näkyväksi.


Toisella kerralla stressi imetyksen suhteen saapui jo odotusaikana. Nousisiko maito? Olisiko toinen vauva yhtä yhteistyökykyinen? Riittäisikö maito samanlaiseen saavutukseen? Aiemman kokemuksen perusteella tiesin mitä menetettävää mulla olisi, jos imetys ei onnistuisikaan. Imetettävä, vatsavaivainen koliikkivauva rajoitti omaa ruokavaliota hullun paljon. Pikkuhiljaa suppeampi ruokavalio puolestaan vähensi maidontuotantoa ja yökkäämiseen asti join tarvittavan määrän kamalaa imetysteetä, jotta sain tehostettua imetystä. Noin neljän kuukauden jälkeen turhauduin jatkuviin rintaraivareihin ja päätin lopettaa imetyksen huonomman rinnan kanssa jatkaen pelkästään sillä paremmalla. Päivitin Facebook-ryhmään elämäni ensimmäisen ja tältä erää viimeisen korvikepäivityksen siinä uskossa, että pian toinenkin rinta olisi mennyttä ja meidän olisi aika siirtyä pulloon, mutta tiedättekö mitä? Jatkoin pelkällä vasemmalla rinnalla täysimetystä aina kuuden kuukauden ikään asti ja imetin enemmän kuin koskaan. Shoppaillessa, ruokaa tehdessä, kävelylenkillä, leikkiessä esikoisen kanssa. Mä tiesin täysin mitä tein ja miksi tein, ja olin ylpeämpi kuin ikinä. Se oli juttu missä onnistuin ja tiesin, että hatunnosto kuuluisi vain ja ainoastaan mulle itselleni. Osittaisimetin paremmalla rinnalla aina vuoden ja parin kuukauden ikään asti, kunnes olin jälleen raskaana ja tuli aika lopettaa.


Tällä kertaa imetyksen loppuminen tuntui osittain helpottavalta. Mä olin ollut niin pitkään liian kiinni E:ssä etenkin sen koliikin takia, että mulle oli pieni helpotus päästä irti niin suuresta siteestä meidän välillä, vaikka se tuntuukin pahalta sanoa ääneen. Imetys oli ihanaa, mutta sen oli jo aika loppua siitäkin huolimatta, että lopettaminen oli mulle vaikeaa myös tällä kertaa. Näiden ajatusten myötä oon pelännyt alusta alkaen suodaanko mulle vielä kolmas, yhtä hieno kokemus ja mahdollisuus. Oikea rinta on ollut aina vähän vasenta pienempi ja imetys imetykseltä huonompi enkä tiedä jaksanko taistella enää sen puolesta. Tällä hetkellä mielessä on lähinnä vasemman käyttäminen ja oikeaan tyytyminen silloin, kun vasen ei kelpaa. Toivoisin kykeneväni imettämään vain toisella rinnalla alusta asti, mutta samalla pelkään sen jäävän haaveeksi. Kävi miten kävi, voin käsi sydämellä tulla sanomaan, että oon tehnyt imetyksen eteen sen mikä tehtävissä on ollut. Kunhan raskaus ja imetys on ohi, aion ikuistaa itseeni jotain, joka kertoo mulle itselleni kaikkein eniten sen arvostuksen, jonka imetys on luonut. Sen ansiosta hylkäsin silikonihaaveet jo ensimmäisen vauvavuoden aikana. Tissit on edelleen rumat, mutta en mä niitä arvottomiin kumipalloihin vaihtaisi.


Imetys tulee olemaan ajankohtainen asia kesää kohti mentäessä, mutta syy tälle höpötykselle just nyt on Made by Mekki ja TISSI-koru. Mekki otti muhun joku aika sitten yhteyttä eikä mun tarvinnut sen enempää miettiä lähtisinkö mukaan TISSI-korun matkaan. Kyseinen asennekoru on suunnattu äideille, imettäjille ja imetysmielisille. Se ottaa kantaa tärkeän ja luonnollisen asian puolesta sisältäen logonsa lisäksi tekstin superfood, joka kertoo äidinmaidon olevan parasta superruokaa pikkuiselle. TISSI-riipusten valikoimaan kuuluu muutama erilainen koru ja mä valitsin itselleni kaikkien yllätykseksi (hekoheko) tämän mustavalkoisen. Mä oon säästänyt lapsille omat muistolaatikot eikä N:llä ole poikien tavoin Bola-korua, mutta luulen, että joskus tulevaisuudessa TISSI-koru tulee siirtymään äidiltä tyttärelle rohkaisuna, tukena sekä kannustuksena. Kiitos Mekki korusta ja ennen kaikkea kiitos siitä mitä oot luonut! Tissieni lisäksi mun arvostus tätä juttua kohtaan on niin korkealla.

Made by Mekin löydät Facebookista ja Instagramista, ja koruja voit ostaa osoitteesta www.etsy.com/shop/MadeByMekki tai sähköpostitse mekkiposti@gmail.com. 

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Made by Mekki kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

23.3.2017

MAKAAVAT SÄMPYLÄT (ELI SÄMPYLÄT ILMAN HIIVAA)

E:n ollessa kymmenisen kuukautta tällä alkoi puuro tökkiä ja silloin me kokeiltiin puurorieskoja, jotka oli ihan hitti ja joita tehtiin pitkästä aikaa viime viikolla parin pellillisen verran. Oon pitkään lupaillut J:lle, että kokeilen joskus tehdä sämpylöitä, mutta se lupaus on venynyt ja venynyt. Mä en todellakaan ole keittiössä mikään taikuri enkä omista mitään perusaineita, mitä tavalliset ihmiset omistavat - kotitaloustunteja lukuun ottamatta en oo ikinä edes koskenut hiivaan. Sellaista ei siis yllättäen tänäänkään löytynyt ja vaikka kaapeissa olisi ollut erilaisia kaupan leipiä, mä halusin just nyt niitä lämpimiä sämpylöitä ja päätin niitä myös saada. Pienen hetken googlettelin erilaisia ohjeita hiivattomista sämpylöistä enkä näidenkään kohdalla oikein tiennyt mikä ohje olisi paras, joten yhdistin paria tai muutamaa ohjetta. Äiti multa jo kyseli, että millä kohotin näitä ja mä kiitin kysymästä todeten, että hyvin kohosi. Niin, että mikä kohottaminen? Mikähän se näistä aineista sitten oli? Ja mikäköhän kumma tarkoitus ruokasoodalla oli? 

Hiivattomiin sämpylöihin tuli:

5dl jauhoja
1rkl leivinjauhetta
0,5tl ruokasoodaa
1tl suolaa
2rkl hunajaa
2,5dl vettä

Annostelin kuusi kasaa pellille, tasoittelin jauhoilla, voitelin (maitelin?) maidolla ja annoin olla 200 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia. Mä olin varma, että näistä tulisi jotain kivikovia sämpylöitä, joiden tekemisestä lasten olisi parasta olla hiljaa huomenna isin ollessa kotona, mutta mitäpä vielä. Sämpylät oli pehmeitä ja maistui kaikille paremmin kuin hyvin. Molemmat lapset pyysi lisää - jopa leipänirso-E söi lähes kokonaisen, vaikka kaupan sämpylöistä uppoaa hädin tuskin 1/4 osa! J puolestaan oli jo ihan hädissään, että mitä jos isi syö töistä tullessa kaikki ja aamupalalle ei jää enää mitään. 3-vuotias nimesi nää makaaviksi sämpylöiksi, joten niitä ne olkoon. Makaavat sämpylät, eli sämpylät ilman hiivaa.